Vihkivedet - puheenvuoroja hiljaisille

Kirjan nimi: Vihkivedet
Kirjoittaja: Katja Kaukonen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 219
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Vihkiveden pärskyttäminen katolisessa kirkossa omille kasvoille on varmasti monelle tuttu näky jos ei muualta niin tv:n ruudulta. Populaarikulttuurissa vihkivedellä tosin voidaan viitata myös sen yliluonnollisiin voimiin; roolipeleissä demonit karkoitetaan vihkivedellä ja kansanperinteisissä legendoissa se on ollut ase ihmissusia vastaan. Katja Kaukosen Vihkivedet novellikokoelma sisältää 13 hyvin erilaista kertomusta, joissa kaikissa tulee esiin joko yliluonnollisuuteen viittavaa maagisuutta tai kirjailijalle ilmeisen läheinen teema, vesi.

Kokoelma on jaettu kolmeen eri osaan, joista jokainen antaa puheenvuoron ja äänen heille, joiden ajatuksia ja mielipiteitä ei normaalisti juuri kuulla. Ensimmäisessä osassa puhuvat lapset, kaikki tekstit on kirjoitettu lasten näkökulmasta. Aiheet eivät kuitenkaan ole heppoisia, vaan lapset miettivät syvilläkin tasoilla katumusta ja sovitusta, moraalia ja kohtaloa. Lapset näkevät myös taikuutta siellä missä aikuiset eivät, varsinkin vesi osoittautuu lasten kertomuksissa maagiseksi paikaksi. Toisessa osassa pääsevät ääneen yksinäiset: on ystävän hylkäämää miestä, avioeroa miehen silmin, kissa joka tarkkailee ihmisiään sekä kyylä. Mies käy vesille ja kalaan yksin, koska ystävä on rakastunut eikä enää huomaa; mies pohtii miksi vaimo ei enää puhu hänelle asioista, kissa havannoi ihmisten mielialoja ja tunteita niin kuin vain kissa voi - terävän tarkkanäköisesti vaikuttaen silti kiinnottomalta; sekä ikuinen kamppailu ympäröivän luonnon puhtaanapitämisen puolesta. Tämä luku on pääasillisesti miesten, joiden tunteet ja ajatukset eivät juurikaan poikkea naisten ajatusmaailmasta - he ovat tavallisia ihmisiä, jotka uskaltavat tunteensa sanoittaa. Myös tässä osassa vedellä on tärkeä rooli samalla kun teoksen maailma muuttuu tummasävytteisemmäksi. Viimeinen osa onkin pyhitetty menetyksille ja luopumisille. Menetetään ystäviä, tuntemattomien ihmisten kohtalot askarruttavat, luovutaan vanhemmista, erotaan perheestä. Nyt äänessä ovat naiset; katkeroituneet, elämäänsä pettyneet, vastauksia ilman jääneet. On asioita joista ei voida puhua suoraan vuosienkaan jälkeen ja on asioita, joista haluaisi puhua. On vettä, jonka äärellä elämää eletään eteenpäin.

Harvoin olen törmännyt novellikokoelmaan, joka on yhtä massiivinen ja toimiva kuin tämä. Vaikka jokainen kertomus on erilainen toisestaan, luovat samankaltaiset tunnelmat kuitenkin yhtenäisen ilmapiirin. Ilmapiirin intensiteetti myös kasvaa teoksen edetessä - aloitamme lasten maailmasta, joka hurjistakin pohdinnoista huolimatta on vielä aika puhtoinen, jatkamme kohti elämän realiteetteja ja viimeisessä osassa olemme lähellä synkkiä asioita. Huolimatta siitä, että jokainen novelli toimii hyvin myös yksin, kasvaa draaman kaari jatkuvasti ja pitää lukijan otteessaan viimeiselle sivulle saakka. Vaikka jokaisesta osasta nousi esiin muutama suosikki ei tässä ollut yhtäkään heikkoa novellia mukana vaan miellyttävää luettavaa riitti alusta loppuun saakka.

On asioita, jotka kohottivat teoksen arvoa entisestään. Ensinnäkin Kaukosen käyttämä kieli on hätkähdyttävän kaunista. Se soljuu eteenpäin kuin runo yrittämättä kuitenkaan olla hienostelevaa. Se on monipuolista, jokaisen kertojan kohdalla hivenen erilaista. Kieli elää tarinoiden keskellä ja lumoaa lukijansa. Toiseksi pidin siitä, että jokainen osa luo yhden vahvan kokonaisuuden, että jokaisella osalla on oma teemansa. Kautta kirjan jatkuvat yhteiset teemat; vesi ja hiljaisten puheenvuorot, luovat Vihkivesistä kokonaisuuden, joka muistuttaa hätkähdyttävästi episodiromaania enemmän kuin novellikokoelmaa. Maaginen ilmapiiri matkaa myös mukana läpi teoksen, vaikka vahvimpana se esiintyykin teoksen alkupuolella. Ja lopulta tietenkin se, että lukijalle ei paljasteta kaikkea, vaan paljon jää myös oman mielikuvituksen varaan.

Upea, hengästyttävä teos, joka tuskin kuluu useammastakaan lukukerrasta. Odotuksiini vastattiin täysin, osittain ne ehkä jopa ylittyivät.

Arvosana: *****

Olot - esiin puskevia juuria

Kirjan nimi: Olot
Kirjoittaja: Sanna Eeva
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 238
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Lähtökohdat Sanna Eevan romaaniin Olot on mielenkiintoiset. On äitejä, tyttäriä ja mielen kellareita. On oloja ja harhaluuloja sekä vääriä uskomuksia valinnoista. Ennen kaikkea Olot kuitenkin pureutuu siihen, mikä ohjaa ihmistä silloin kun elämänhallinta katoaa eikä valintoja enää voi tehdä. Kun elämäsi on alkanut rakentumaan jo kauan sitten, silloin kun juuresi istutettiin.

Äidit ja tyttäret muodostavat kolmen sukupolven ketjun. Elsa on ennen kaikkea isoäiti mutta myös äiti tyttärelleen. Ellu on Elsan tytär, aviovaimo ja kiireinen Volvo-kuski. Emilia on Ellun tytär, pieni lapsi, joka näkee asioita mutta ei osaa yhdistää niitä kokonaisuuksiksi. Jokaisen naisen elämässä on arkoja asioita, asioita jotka halutaan haudata juurineen maahan, mutta jotka vihdoin nousevat ja lähtevät leviämään voikukkien tapaan - kitkit niitä kuinka tahansa, ne eivät jätä sinua rauhaan.

Lukijalle kaikkea ei kerrota kerralla - hyvä jos ollenkaan. Palapeliä rakennetaan pala kerrallaan ja pikku hiljaa muodostuu kokonaisuus joka alkaa uhkaavasti luhistua. Loppua kohden dramatiikan taso vain kasvaa ja lopullinen ratkaisu yllätti ainakin tämän lukijan.

Olot luo lukijalle monenlaisia olotiloja. Jokaiseen kertojan pään sisäiseen maailmaan pääsee mukaan - katsantokannasta riippuen joskus turhankin tehokkaasti. Tätä seikkaa auttaa vielä se, että jokaisessa luvussa on oma kertojansa. Varsinkin Emilian kertomat pätkät olivat mukavia lukea, niin luontevasti Eeva on saanut vangittua pienen tytön mielenliikkeet paperille. Aikuisista huomaa, että ajatuksiakaan ei päästetä vapaaksi vaan nekin verhotaan salaisuuksien taakse. Myös erilaiset virkkeet ja lauseet muodostavat onnistuneen jatkumon. Pitkää ja lyhyttä käytetään sujuvasti sekaisin, niin että jännitys tulee esiin juuri oikealla tavalla. Samalla kaavalla luotiin myös ahdistavuutta, joka kulminoituu loppua kohden. Lukijalle ei missään vaiheessa kerrota kaikkea vaan tilaa jätetään myös rivien ulkopuolelle - tilaa päättelyyn ja omien johtopäätöksien tekemiseen.

Päällimmäisenä tunteena pintaan jäi kuitenkin ahdistus. Ahdistus siitä, kuinka yksin tässä maailmassa lopulta onkaan vaikka ympärillä olisi turvaverkko. Ahdistus siitä, että aina ei ole tietä ulos. Ahdistus siitä, että joskus pitää valita huonoista vaihtoehdoista se paras. Ahdistus siitä, kuinka pahan olon iskiessä mikään sukupolvi ei ole turvassa. Tämä ei ole hyvän mielen romaani, mutta tällaisiin synkkiin ja sateisiin syyskesän iltoihin se on vallan passeli.

Arvosana: ****

Poika - romaani isyydestä ja valinnoista

Kirjan nimi: Poika
Kirjoittaja: Petja Lähde
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 189
Lukulistalle: Lainattu lukupiiriläiseltä

Täytyy tunnustaa, että nimi Petja Lähde oli minulle täysin tuntematon ennen kuin sain kuulla kanssalukupiiriläiseni kehuvia kommentteja miehen esikoisteoksesta Poika. Ja myyntipuhe oli kerta kaikkiaan sen verran vakuuttava, että olihan kirja sitten saman tien myös lainaan pyydettävä.

Pienoisromaanin lähtökohta on kutkuttava: on lämmin juhannuspäivän aamu ja mies punaisessa Volkswagenissaan ajaa kohti Turkua. Päällään hänellä on kulahtanut aamutakki ja bokserit. Takapenkillä nukkuu vauva kylpytakissaan ja vaipassaan. Heille on tullut kiire, joten sekä vaipat että ruoka ovat jääneet. Pojan äiti taas on kotona, kylpyhuoneeseen lukittuna.

Janne ja Saija, isä ja äiti, eivät kumpikaan ole välttämättä aivan malliyksilöitä. Janne on entinen linnakundi, joka nauttii työttömänä olemisesta ja päiväoluen nauttimisesta, Saija taas on pyörinyt huumekuvioissa. Jannen isä taas on poliisi, joka velvollisuudentunnettaan lähtee Jannen ja Hiipiäisen, joksi Janne poikaa kutsuu, perään.

Poika on ennen kaikkea romaani vanhemmuudesta. Se asettaa vastakkain äidin tarpeen olla lapsessaan kiinni vuorokauden ympäri ja isän tarpeen edes joskus rikkoa tuo äidin ja lapsen välinen maaginen muuri. Se on kertomus äidin halusta kasvattaa lapsi yksin ja uskosta siihen, että isä ei osaa mitään, opastettuna tai ilman. Se on samalla myös kertomus siitä, kuinka rakkaus kehittyy ja mitä tämän rakkauden eteen ollaan valmiita tekemään. Tiukemmassa paikassa avuttomampikin keksii ruokkimiskeinot ja vaipankorvikkeet. Ennen kaikkea tämä on riipaiseva kertomus Jannesta, joka vain haluaisi olla Isä.

Lähteen kieli on letkeää ja tragikomisuus vie tarinaa hyvin eteenpäin. Lähde tuo esiin tuokiokuvailua taitavasti ja pohtii hyvin ihmismielen tummempiakin mietteitä. Äitiyden ja isyyden ja niihin liittyvät tunteet kirjailija tuo aidosti esiin, lukijan eläytyessä tapahtumiin milloin lähes nauraen milloin päätään surullisesti puistellen. En kuitenkaan lopulta pitänyt tästä niin paljoa kuin ennen lukemista ajattelin. Näin pieneen teokseen tapahtumia ja henkilöhahmoja oli ehkä muutama liikaa. Loppupuolella kirjaa myös tragikomisuus alkoi menemään omasta mielestäni hieman yli ja tultiin tilanteeseen, jossa minä en enää nauttinut lukemastani. Suurin pettymys kohdistuu kuitenkin teoksen loppuun, joka ei ainakaan antanut minulle sellaisia vastauksia kuin odotin.

Petja Lähde on taitava kirjailija ja uskonkin, että seuraavassa teoksessaan hän on esikoistaankin parempi. Ei Poikakaan huono ollut, mutta paikoitellen se ehkä saattoi omasta mielestäni sortua liialliseen yrittämiseen. Pienellä hiomisella Lähteestä tulee mahtava kirjailija, jonka teoksiin on ilo tarttua vuosien jälkeenkin.

Arvosana: ***½

Eropaperit - Kun lapsista tulee pelinappuloita

Kirjan nimi: Eropaperit
Kirjoittaja: Laura Honkasalo
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 412
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Laura Honkasalon Eropaperit tuli puheeksi ensimmäisen kerran koulussa - lastensuojeluntunnilla kun puhuimme siitä, kuinka riipaisevia avioerot voivat olla lapsen näkökulmasta. Muistin lukeneeni tästä muutaman blogiarvion ja laitoin nimen muistiin, sillä jo omalta ammatilliselta kannalta tämä vaikutti sellaiselta teokselta, joka on pakko lukea.

Leea makaa masentuneena vanhuksena sairaalassa. Häntä käy enää tervehtimässä hänen entinen miniänsä Sinikka. Hänen poikansa Jokke tuntuu hylänneen hänet avioiduttuaan uudestaan. Sinikan tytärtä Saraa Leea ei halua tavata, sillä haluaa suojella tätä vanhuudeltaan. Aikoinaan, Sinikan aikaan ja tätä ennen, Leea oli reipas edustusvaimo ja poikansa paras ystävä ja myöhemmin hänestä tuli Sinikalle kuin äiti. Kun Jokke ja Sinikka sitten erosivat rikkoontuivat äidin ja pojan välit ja myöhemmin uusi aviopuoliso on myrkyttänyt kaikkien suhteet.

Aluksi tuntuu, että ero käy sopuisasti. Mutta vuosien varrella eron vaikutukset vain vahvistuvat Saran ja tämän veljen elämässä. Varsinkin Sara ottaa kaiken raskaasti ja hän onkin teoksen päähenkilö. Hänen tarinansa ympärille muodostuvat moninaiset ihmissuhteet solmuinensa 1960-luvulta nykypäivään. Sara saa kokea miten erilaiset säännöt ovat kotona kuin Jokken ja tämän uuden vaimon luona. Uudessa kodissa pitää pukeutua erilaisiin vaatteisiin, syödä luonnonmukaisesti, ei saa itkeä eikä ikävöidä ja äitiä pitää kutsua paskikseksi. Jokke vaimoineen manipuloi pientä Saraa, jotta tämä asettuisi asumaan heidän luoksensa samalla kun Sara haluaisi olla lojaali molemmille vanhemmilleen. Kerta toisensa jälkeen keinot muuttuvat rajummiksi ja pian lähisuvussa enää kukaan ei voi hyvin.

Kirja etenee kahdessa tasossa. Toisessa tasossa seurataan aikaa 1960- ja 1970-luvuilla, jolloin Jokke ja Sinikka tapasivat aikaan jolloin avioero alkoi saamaan rumia piirteitä. Toisessa tasossa olemme nykyajassa, Leean sairasvuoteella ja Sinikan ajatuksissa. Menneisyydessä pääsemme myös tutustumaan oikeuden asiakirjoihin sekä Jokken ja tämän vaimon lähettämiin kirjeisiin niin Sinikalle kuin Leeallekin. 

Minä voin pahoin. Minua suorastaan kuvotti Jokke ja tämän uusi vaimo. Heidän toimintansa tuntui järjettömältä, mutta useita tarinoita kuulleena valitettavan todelta. On kamalaa edes ajatella, mitä kaikkea 10-vuotias Sara on joutunutkaan kokemaan. Miten paljon hän on joutunut ottamaan vastuuta itsestään, veljestään ja äidistään. Honkasalo ei anna lukijalle juurikaan tilaa hengähtää vaan tuottaa sivuille ankeita tilanteita toisensa perään. Mitä pidemmälle kirja etenee, sitä pahemmalta tilanne alkaa tuntua. Onneksi teoksessa on myös onnen elementtejä, niitä asioita jotka pitävät naisemme kasassa. Silti vielä viimeisilläkin sivuilla on aistittavissa, että avioero on jättänyt jälkensä jokaisen elämään; jäljen, joka ei ole lähtenyt vielä kahdenkymmenen vuodenkaan jälkeen.

Olit sitten äiti, alan ammattilainen tai muuten vain aiheesta kiinnostunut suoittelen tämän lukemaan. Aihe on toki rankka, mutta valitettavan todellinen myös nykypäivän Suomessa. Teos on loistava kannanotto siihen, kenen etua avioerossa ajetaan ja millaisilla valtapeleillä niihin pyritään. Tämä laittaa ajattelemaan.

Arvosana: ****½

Lumipäiväkirja - nuoruuden rakastetun jäljillä

Kirjan nimi: Lumipäiväkirja
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2008
Sivumäärä: 190
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Se, että Joel Haahtela on päätynyt jälleen kerran lukulistalleni ei varmastikaan enää yllätä ketään tämän blogin lukijaa. Lumipäiväkirja oli kaiken lisäksi mainio valinta luettavaksi juuri kevään kynnyksellä, vaikka se huokuukin kansissaan talvisuutta.

Kirjan alkuasetelmassa tapaamme miehen, oikeustieteen professorin, joka lehteä lukiessaan törmää uutiseen nuoruuden rakastetustaan. Hän lähtee ullakolle etsimään muistoja opiskeluajoistaan Saksan Heidelbergissä: pahvilaatikoihin on pakattu kirjeitä, valokuvia ja lehtileikkeitä. Mies yrittää kovasti pohtia, kuinka Sigridistä, vannoutuneesta pasifistista, oli voinut kasvaa äärivasemmistolainen terroristi. Miehen elämässä lähes kaikki on horjuvaa; terveys, työ ja suhde tyttäreen. Kun hän pääsee työmatkalle Kööpenhaminaan mies päättää, että hänen pitää ostaa junalippu Saksaan ja lähteä selvittämään Sigridin salaisuutta.

Haahtelasta ja hänen tyylistään on kerrassaan vaikea sanoa jotakin sellaista, mitä en jo aiemmin olisi sanonut. Lumipäiväkirjassa nimittäin yhdistyy nimittäin taas niin moni haahtelamainen piirre, että sen tunnistaa miehen teokseksi jo ensimmäiseltä sivulta alkaen. Kerronta on maltillista, kaunista, soljuvaa, paikoitellen runollista. Dialogia on totuttuun tapaan vähän ja esiintyy hyvin kaurismäkeläisenä. Suurimmat tapahtumat sijoittuvat jälleen Saksaan ja päähenkilönä toimii keski-ikäinen mies, joka etsii jotakin. Tuttuja asetelmia ja teemoja, mutta silti Haahtela onnistuu tarjoamaan lukijalle jälleen jotakin uutta.

Tämä uusi on tällä kertaa luminen Helsinki ja rauhallinen talvi. Vaikka mies itsessään ei olekaan rauhallinen, vaan hänen sisimmässään tapahtuu, tuo talvi tähän pieneen tarinaan oman kauneutensa ja rauhallisuutensa. Aivan kuin lukija tarkastelisi tapahtumia lumisadepallon läpi, tapahtumia jotka eivät tunnu pitkään aikaan juuri mihinkään johtavan. Eikä edes silloin, kun mies vihdoin pääsee Saksaan mikään ole selvää. Ei loppuratkaisukaan, kuten Haahtelalle hyvin tyypillistä on. Lumipäiväkirja on todellakin talvinen ja vangitsee vuodenajan samalla tavoin kuin Perhoskerääjä kauniit kesäpäivät maalla.

Arvosana: ****½

Paljain käsin - Vaaran naisten kahleisat perhesuhteet

Kirjan nimi: Paljain käsin
Kirjoittaja: Essi Tammimaa
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 346
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Tarkoituksenani oli jo viime vuonna lukea Essi Tammimaan Paljain käsin, mutta en sitten onnistunut saamaan sitä käsiini. Nyt kuitenkin se vapautui sopivasti kirjastosta, joten se päätyi vihdoinkin lukulistalleni.

Paljain käsin on ennen kaikkea kertomus kolmesta Vaaran sisaruskesta; Varvusta, joka hoitaa vanhuksia mutta ei itseään, Inarista joka on epätoivoisessa suhteessa varattuun mieheen sekä Virvasta, joka kipuilee lapsettomassa avioliitossa. Jokaisen tyttären äitisuhde on hankala eikä näidenkään äidin äitisuhde ole ollut kovin kaksinen. Miehistä ei juuri ole ollut Vaaran suvussa tukea, vaan naisten on aina pitänyt tullaan toimeen itsenäisesti. Nyt, vihdoin, suvun naiset yrittävät vapautua omalla tavallaan perheen kahleista. Lopulta kuitenkin joutuu jälleen pohtimaan, onko äitien, tyttärien ja sisaruksien väliset siteet ainoita, jotka elämässä säilyvät ja vievät sitä eteenpäin.

Vaaran suvun naisten kertomus on tiivis ja hyppii ajasta toiseen. Milloin ollaan nykypäivässä sisarten parissa, milloin tutustumassa heidän äitinsä lapsuuteen ja nuoruuteen. Traagiset tapahtumat tehdään lukijalla hyvin selväksi ja näinkin ohueksi kirjaksi tapahtumia on runsaasti. Se, miten eri tavalla naiset suhtautuvat vastoinkäymisiin ja mitä kaikkea he joutuvat kokemaan ennen kuin ryhdistäytyvät, on kirjan parasta antia. Jokainen naisista joutuu kokemaan paljon ja kaikkien osalta ei tunnu auttavan mikään. Silti kirjan loputtua tuntuu, että jokaisen elämä on edes jollakin tavalla mallillaan.

En kuitenkaan tykästynyt tähän teokseen niin kuin olin luullut. Suurimmaksi murheenkryyniksi nousi kieli, joka oli paikoitellen mielestäni liian harkittua, liian täynnä uusia sanoja. Tammimaalla on kirjoittajan taito hyppysissään, mutta kun lukija ei tajua kaikkien sanojen hienouksia, kärsii lukukokemus väkisinkin. Hiprakassa hapustelu ja puluttaminen ovat vain pieniä esimerkkejä siitä, millaisia sananmuokkauksia Tammimaa käyttää. Toki sanoma tulee useimmiten lukijalle selväksi näinkin, mutta niin se tulisi myös jo olemassaolevia sanoja käyttämällä ilman, että kieli vaikuttaisi liian harkitulta.

Toinen asia, josta en aivan loppuun asti pitänyt oli henkilöiden liiallinen dramaattisuus. Toki on totta, että sellaisten tapahtumien jälkeen jotka kirjassakin on kuvattu, ei ihminen enää kykene olemaan sama kuin ennen. Kuitenkin tuntui, että jokainen naisista oli ja märehti itsekseen ilman, että edes yritti koota itsensä, nähdä maailmaa muutoin kuin musta-valkoisesti tai edes puhua jollekin. Lukijana minulle tuli usein sellainen olo, että jokainen Vaaran nainen tarvitsisi suuren ravistelun ja heräämisen tähän aikaan. Liikaa paljaita käsiä, joiden merkitys lopulta ehkä valkeni minullekin.

Arvosana: ***

Miekkatanssi - riippuvuutta, rakkautta ja valheita

Kirjan nimi: Miekkatanssi
Kirjoittaja: Raija-Sinikka Rantala
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 205
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Raija-Sinikka Rantala on minulle entuudestaan täysin vieras kirjailija, vaikka häneltä onkin ilmestynyt aiemmin jo vaikka mitä taidepläjäystä. Miekkatanssi sai kuitenkin mielenkiintoni heräämään, sillä kustantaja mainosti takakannessa sen olevan "trillerimäinen kertomus rakkaudesta, riippuvuudesta, narsisimista ja valheesta". Hieno ja mukaansatempaava kuvaus, joka lopulta ei kuitenkaan sitten omasta mielestäni pitänytkään täysin paikkaansa.

Kirjan lähtökohtana on Annan ja Askon kohtaaminen. Pian ollaan hajoavien avioliittojen, uuden elämän rakennuksen, entisten puolisoiden, kipuilevien lapsien ja rahavaikeuksien suossa. Kaikesta kuitenkin voi selvitä, sillä onhan kohdalle osunut Suuri Rakkaus. Pikku hiljaa Anna kuitenkin huomaa, että todellisuus ei olekaan aivan sitä miltä se näyttää. Oudot sattumukset seuraavat toisiaan ja Annan kuvitelmat Askosta alkavat muuttua radikaalisti. Samalla Anna kuitenkin joutuu pohtimaan asioita: Keksiikö hän kaiken omasta päästään? Vai tapahtuuko kaikki kuitenkin todellisuudessa ja reaaliajassa?

Kirjan kerronta oli sujuvaa ja kaikin puolin huomasi kyllä Rantalalla olevan taustaa myös teatterin puolelta. Miekkatanssi taipuisikin oivasti myös valkokankaalle, sillä siinä on trilleriksi huomattavan vähän keskeisiä henkilöhahmoja ja heillä selkeät suhteet. Vaikka en tavallaan päässyt kummankaan päähenkilön pään sisälle enkä liiemmin kiintynyt kumpaakaan, tarjosivat Anna ja Asko kuitenkin lukijalle paljon. Molemmilla kun on omat aaveensa, joita he pyrkivät pitämään piilossa mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman moninaisin keinoin. Askon äiti toi oman mausteensa kertomukseen ja lopulta taisin pitää hänestä ehkä eniten. Mukana oli kerrankin myös hyvin järkevänoloinen teini-ikäinen, jolla oli myös esiintymisiinsä verrattuna varsin suuri rooli tapahtumien kannalta.

Eniten haasteita lukijalle ehkä kuitenkin tarjoaa teoksen monitasoisuus. Tasot eivät rajoitu yhteen tai kahteen aikaan, vaan niitä on tarjolla peräti kolme. Erilaisista fonteista lukija tosin heti tajuaa missä ajassa kulkee ja pikku hiljaa takaumista ja etumista alkaakin rakentua lukijalle tarkka kartta kirjan tapahtumista. Pääjuoni on tietenkin aika ennen, se on aika joka johtaa vääjäämättä tuleviin tapahtumiin. Sitten on aikataso, joka tapahtuu nykyajassa, se joka selittelee pääjuonen tapahtumien seurauksia. Ja sitten on aikataso ennen ja nykyisyyden välissä, aikataso joka antaa lukijalle vain pieniä välähdyksiä siitä mitä tulee tapahtumaan ajassa ennen ja kenties myös sen jälkeen. Rantala saa lopulta nivottua kaikki tasot sulavaksi kokonaisuudeksi, joka tarjoaa lukijalle paljon vastauksia esitettyihin tapahtumiin.

Valitettavasti kirja ei kuitenkaan saavuttanut ainakaan minun kohdallani trillerimäisyyttä. Paikoitellen jännitys saattoi jopa hieman kohota, mutta itse luokittelisin tämän ennemminkin toiminnalliseksi draamaksi. Lukukokemuksena tämä oli "ihan ok", ei mitään maatamullistavaa mutta omassa genressään erilaista kuin mihin olen tottunut.Tästä trillerin puuttumisesta huolimatta kirja oli kuitenkin mukava lukukokemus, sillä se tarjosi minulle paitsi monisyisen tarinan ja mielenkiintoisen henkilöstön, myös karun opetuksen siitä mitä tapahtuu kun vainoharhaisuus ajautuu liian pitkälle, miten käy kun omasta mielestä keinoja hoitaa asioita ei enää ole.

Arvosana: ***½

Kansalliskirja - suomalaisuuden ilmentymä

Kirjan nimi: Kansalliskirja
Kirjoittaja: Turkka Hautala
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 112
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Turkka Hautala teki sen taas, nimittäin tarjosi yhden vuoden parhaista kirjoista Kansalliskirjallaan. Näin uskaltaa julistaa, vaikka vuosi ei ole vielä edes puolessa. Niin vahvoja pieniä tarinoita on tämä teos pullollaan.

Kansalliskirja on pieni suuri teos suomalaisuuden perimmäisestä olemuksesta. Se sisältää puolisen sataa korkeintaan kaksi sivuista novellia suomalaisesta arkipäivästä; jääkiekosta ja mäkihyppytorneista, kesäisistä kalareissuista, äidin makkarakastikkeesta, alkoholista. Se on ennen kaikkea halkileikkaus miehiseen Suomeen, täynänsä jäyhyyttä, vähäpuheisuutta ja Listoja.

Minun suosikkeihini eivät edelleenkään kuulu lyhyet tarinat, tunnelmapalat, jotka eivät oikeastaan pidä sisällään mitään suurempaa kokonaisuutta. Silti Hautala sai minut ihastumaan teokseensa. Toki se novellikokoelmamaisuudestaan huolimatta on yksi suuri kokonaisuus, jonka jokainen tarina tukee toistansa, on yksinäinen tarina, katsaus yhteiskuntaamme ja ennen kaikkea todenomainen kuvaus siitä, mitä ympärillämme tapahtuu koko ajan.

Hautalan kieli on jälleen kerran loistavaa. On murretta ja yleiskieltä, on hieman piikittelylä teineille. Jokainen novelli tulee lukijaa lähemmäs nimenomaan omalla kielellään, jokaisella novellilla on selkeästi omanlaisensa kertoja, kertoja joka tulee omanlaisestaan piiristä ja on nähnyt Suomea omalla tavallaan. On taito saada näin pieneen opukseen mahdutettua niin laaja kirjo kieltä, ihmisiä ja tapahtumia, niin todentuntuisia että ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun jälleen kerran tunnistaa jonkun piirteen itsestään teoksen sivuilta.

Jos minun täytyisi määritellä mitä suomalaisuus on, ojentaisin kysyjälle Kansalliskirjan ja käskisin lukea sieltä. Teos tiivistää suomalaisuuden, varsinkin miehisen suomalaisuuden, perustan paremmin kuin moni pystyisi sen määrittelemään. Ennen kaikkea suomalaisuus on kuitenkin sitä, että tulee nautittua muutama olut, katsottua lätkän mm-finaali ja mentyä seuraavana päivänä töihin normaalisti. Ennen sitä finaalia kannattaa kuitenkin nauttia tämä pieni opus.

Arvosana: *****

Pohjan akka - Kalevalalaista muistelua vanhainkodissa

Kirjan nimi: Pohjan akka
Kirjoittaja: Seija Vilén
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 233
Lukulistalle: Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Seija Vilénin nimi pyöri monessa blogissa hänen kirjoitettuaan ylistetyn esikoisensa Mangopuun alla. Minä en kuitenkaan ole kyseistä esikoista lukenut, mutta kustantamon esittely kirjasta, joka johdattaa lukijan myyttiseen Sariolaan, Kalevalasta pohjoiseen päähenkilönään itse Louhi, sai minut tästä teoksesta innostumaan. Vaikka en olekaan Kalevalaa lukenut (tuhma minä!) olin kuitenkin innoissani kokonaisesta romaanista, joka tulisi vahvasti liittymään Kalevalan myyttiseen maailmaan.

Louhi, Pohjan akka, viettää viimeisiä hetkiään dementiakodin vuodeosastolla jakaen muistelmiaan asiasta kiinnostuneelle kirjailijalle. Sitkeys ja peräänantamattomuus huokuu edelleen vahvasti Louhen luonteesta hänen muistellessaan omaa nuoruuttaan, lapsiaan ja heidän suhteitaan - elämää Pohjolassa ja Kalevalassa nykyaikana ja muinoin. Pohjan akka ei kuitenkaan ole vain kertomus Louhesta, vaan myös kalatehtaan liukuhihnasta, kuolemasta, kateudesta sekä vapauden menettämisen pelosta.

Kalevalaa en tosiaan ole lukenut, mutta silti täytyy heti ihailla kuinka kirjan sivuilta on aistittavissa kielellinen Kalevala. Muistojen kerronta on kuin suoraan Kalevalasta tai ainakin siltä se näin opusta lukemattoman silmiin vaikuttaa. Vilén tuo maailman esiin aistikkaalla kuvailulla ja lakonisella huumorilla. Jopa vieroksumani maaginen realismi toimii tässä täydellisesti.

Huolimatta siitä, että olin vaikuttunut tästä kovin, en kuitenkaan voi väittää tajunneeni aivan kaikkea kirjan tapahtumista. Johtuiko se sitten Kalevalaa lukemattomuudestani vai yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa hypittiin sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen jatkuvasti, en tiedä, mutta varmasti osa asioista jäi tämän takia hieman askarruttamaan. Suurinta sekaannusta aiheutti ainakin omalta osaltani se, että lähes jokaisella päähenkilöllä oli kalevalanimi / malli Kalevalasta sekä toinen nimi itse pääkertomuksessa. Välillä oli tavattoman vaikeaa hahmottaa yhteneväisyyttä kahden henkilön välillä.

Kirja kuitenkin imaisi minut mukaansa ja piti otteessaan viimeiselle sivulle saakka. Tämä on ehdottomasti teos, joka vaatii avautuakseen ainakin vielä toisen lukukerran, mielellään vasta sitten kun Kalevala on tullut luettua. Ehdotonta plussaa myös siitä, että luvut ovat mukavan lyhyitä mutta silti informatiivisia, erilaiset fontit kertovat heti missä mennään ja kieli on sujuvaa, joka nopeuttaa lukemista huomattavasti. Kaiken tämän vuoksi tämänpäiväiseltä kirjastoreissulta tarttuikin mukaan Mangopuun alla.


Arvosana: ****

Perhoskerääjä - Parnassius phoebuksen jalanjäljillä

Kirjan nimi: Perhoskerääjä
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 189
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela hemmotteli minua jälleen maaliskuun alussa kiireiden loputtua kun sain viimein tartuttua Perhoskerääjään. Kohta onkin koko Haahtelan tuotanto luettuna, pitänee tämän jälkeen tehdä uusi lukukierros tai jäädä odottamaan uutta tuotantoa. Taidan kallistua ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Perhoskerääjässä on jälleen päähenkilönä Mies, joka eräänä päivänä saa kirjeen asianajotoimistosta. Kirjeessä kerrotaan hänen perineen saksalaisen Henry Ruzickan koko omaisuuden - omaisuuden, johon sisältyy niin ränsistynyt talo kuin massiivinen perhoskokoelmakin. Mies ei kuitenkaan tunne ketään Henrya, mutta pian kuitenkin käy selväksi, että kyseessä ei ole pila. Tammisaaren talosta Mies löytää paitsi perhoskokoelman, myös Henryn vanhoja päiväkirjoja sekä nipun kirjeitä Anna Prinz-nimiseltä naiselta. Näiden innoittamana Mies ottaa yhteyttää Annaan ja matkustaa Saksaan selvittämään Henryn kohtaloa.

Saksasta Miehen tie vie Henryn päiväkirjan viitoittamana Italian kautta Kreikkaan. Mies seuraa Henryn jalanjälkiä tarkasti, päätyen usein yöpymään samoissa paikoissa kuin Henry aikoinaan. Matkan varrella Mies alkaa pohtia Henryn motiiveja: vaelsiko hän etelä-Euroopassa vain harvinaisen perhosen vuoksi? Pala palalta mysteeri Henrystä ja perinnöstä aukeaa päähenkilöllemme.

Lienee edes turha sanoa, että pidin tästä jälleen valtavasti. Muistoilla on jälleen vahva merkitys tarinassa; muistojen varassa tarina etenee, kiemurtelee ja lopulta kietoutuu. Oli sitten kyse perhosista, tomaattikastikkeen reseptistä tai päiväkirjasta, kaikista kuultaa läpi muistoja, joita ei ole halunnut - tai voinut - unohtaa. Jälleen edetään hitaasti, unenomaisessa maailmassa, jossa kenelläkään ei ole kiire; ei Henry Ruzickalla entisessä elämässään, ei Annalla tomaattikastikkeensa kanssa eikä oikeastaan edes Miehellä Euroopassa seikkailessaan. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, hitaasti, tarkasti kertoen, tuoden kirjan henkilöt iloine ja suruineen lähelle lukijaa. Perhoset, luonto, ihmismielen ajatukset, ne kaikki valtaavat jälleen lukijan pään täysillä ja pitävät otteessaan siihen saakka, kunnes saa painettua takakannen kiinni.

On hankalaa päättää, mihin kohtaan tämä asettui Haahtela-listallani. Tämä oli ehdottomasti parhaimpia Haahtelalta lukemiani teoksia, mutta en osaa päättää oliko tämä yhtä korkealla tasolla Traumbachin ja Katoamispisteen kanssa vai kenties astetta heikompana samalla tasolla Elenan kanssa. Lukukokemus oli kuitenkin jälleen kerran upea ja tunnelmaltaan mahtava, joten lienee kohtuullista sijoittaa teos korkealle; heti siihen Traumbachin ja Katoamispisteen viereen.

Arvosana: *****-

Ihmisen poika ja Yhden tähden mies - turkulaisia tammikuussa

Enpä sitten saanut näistä kirjoiteltua nopeasti, vaikka niin kuukausikatsauksessani lupailin. Minulla tosin on hyvä syy, sillä olen ollut viimeisen viikon suorittamassa näyttöä erityislasten parissa päiväkodissa ja tämän vuoksi päivärytmi on laittanut väsyttämään niin, että en kerta kaikkiaan ole löytänyt energiaa kirjoittamiseen. Koska molempien teoksien lukemisesta on jo niin paljon aikaa, tyydyn tekemään molemmista vain lyhyet koosteet.


Kirjan nimi: Ihmisen poika
Kirjoittaja: Mike Pohjola
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 604
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta

Mike Pohjolan Ihmisen poika houkutteli takakansitekstillään, josta erottui boldatulla kapiteelilla kirjoitettu JEESUS TULEE OLETKO VALMIS. Ja tosiaan, Jeesus on tulossa, sillä kirjan päähenkilö, Julius Sariola kuvittelee olevansa tämä Vapahtajan toinen tuleminen sen jälkeen kun on pienenä poikana pelastunut täpärästi onnettomuudesta. Lisää bensaa liekkeihin heittää hänen äitinsä, joka kasvattaa Juliusta kristillisten arvojen mukaan. Juliuksen kasvaessa hänen elämäänsä astelevat niin tietokoneet kuin roolipelitkin, kansalaisaktivismi ja itsensä etsiminen.

Ihmisen poika on ennen kaikkea 70-luvulla syntyneiden sukupolviromaani. Mutta se on myös paljon muuta; se käsittelee uskonkysymyksiä, elämää Turussa ja lähialueilla, Turun retuperällä olevaa kunnallispolitiikkaa, roolipelejä, nuoren miehen klubielämää arvojen keskellä ja ennen kaikkea valintoja.

Alussa rakastin kirjaa. Se esitti nasevia kannanottoja Raamattuun, uskoon ja uskontoon, tutustutti tuntemattoman roolipelien maailmaan, kierrätti lukijaa Turun piireissä ja hieman maailmallakin ja ennen kaikkea pureutui Turun kunnallispolitiikkaan tavalla, joka tuntuu pätevän edelleen tänäkin päivänä. Lopussa tajusin myös sen, että teoksessa oli 66 lukua - saman verran kuin Raamatussa on kirjoja. Jokainen luku oli myös nimetty samalla tyylillä kuin Raamatun kirjat. 

Valitettavasti viimeiset 100 sivua kuitenkin latistivat lukutunnelmaa pahastikin. Jo Harjukaupungin salakäytävien kohdalla kritisoin sitä, että kirjalle tarjotaan myös toinen vaihtoehtoinen lopetus. Tässä mentiin vielä hurjemmin metsään, kun lukijalle tarjottiin valintaa kolmen erillisen lopetuksen muodossa. Ja kyllä, jos joku muistaa 90-luvulta niitä kirjoja, joissa edettiin sivulle 68 jos oli mieltä X ja sivulle 82 jos oli mieltä Y, saatte hieman esimakua siitä, kuinka nämä vaihtoehtoiset lopetukset oli lukijalle tarjottu. Joten jälleen avaudun siitä, että en pidä tällaisista teoksista, joiden loppua kirjailija itse ei ole sysytä tai toisesta halunnut päättää, vaan on jättänyt sen vastuun lukijalle. Hyvä lukukokemus tuli pilattua kipeästi tällaisella päätöksellä.

Arvosana: ***½

Kirjan nimi: Yhden tähden mies

Kirjoittaja: Reijo Mäki

Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2009

Sivumäärä: 204

Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Reijo Mäki kuuluu ehdottomasti suosikkidekkaristeihini. Kirjaston novelli-hyllyä selatessani ja siellä Yhden tähden mieheen törmätessäni kuitenkin tajusin, että en ole koskaan (Turun Sanomien joulukalenterikertomusta lukuunottamatta) lukenut Mäeltä mitään poikkeavaa. Kirjaan tarkemmin tutustuttuani kävi sitten selväksi, että kokoelma pitää sisällään valikoituja kirjoituksia, joita Mäki on julkaissut eri lehtien palstoilla kirjoittauransa aikana. Harmittavaa vain, että toisin kuin esimerkiksi Westön Halkeamissa, tässä ei missään vaiheessa käy ilmi se, missä alkuperäinen julkaisu on ilmestynyt. Tämä puute jättää lukijan tietyllä tavalla vaillinaiseksi, sillä muutama teksti tuntuu olevan jatkoa toisilleen, mutta missään vaiheessa tästä ei kuitenkaan voi olla varma.

Kuten Westön kanssa, myös nämä tekstipätkät avasivat lukijalle Mäen persoonaa. Mäki kirjoittaa ironisesti ja usein niin, että lukija ei ole enää aivan varma siitä, onko herra kirjailija nyt aivan tosissaan. Mäki ottaa kantaa päivänpolttaviin asioihin; tosi-tv-tähtiin, feminismiin, uskontoon, politiikkaan. Taustalla on se sama ote, joka tulee esiin myös Vareksissa; joku kriittisempi lukija väittäisi Mäen jopa olevan sovinisti ja rasisti, mutta ainakin minulle ensimmäisenä tällaisista tekstipätkistä hyppäsi esiin ironia. Kirjan lopussa on vielä pidempi Mäestä tehty haastattelu, joka valaisee hieman hänen taustojaan sekä kirjoistusprosessejaan. Kaiken kaikkiaan hyvä teos niille, jotka Mäestä pitävät, muille kaikki Mäen ironiset kommentit eivät välttämättä kunnolla avaudu.

Traumbach - Mikä on todellista ja voiko sinne koskaan löytää?

Kirjan nimi: Traumbach
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 112
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta

Vuosi 2012 alkaa mukavasti mielenkiintoisilla uutuuksilla. Ensimmäisenä uutuutena lukuvuoroon päätyi Joel Haahtelan Traumbach, jota ainakin minä ehdin odottamaan jo usemman viikon, ennen kuin sen viimein varausjonosta itselleni sain. Odotinhan innolla paitsi sitä, että pääsisin tutustumaan siihen mitä Haahtela on tällä kertaa keksinyt, myös sitä että olisiko tästä mahdolliseksi Finlandia-ehdokkaaksi.

Traumbach on samalla tuttua ja uutta Haahtelaa. Jälleen kerran päähenkilönä toimii mies, jonka tehtävänä on löytää joku. Se joku on salaperäinen herra Traumbach, jonka haastattelun parikymppinen toimittaja Jochen on saanut tehtäväkseen. Jochen luulee tehtävää helpoksi, mutta pienessä itä-saksalaisessa kapungissa paljastuukin, että Traumbachia on vaikea, jos lähes mahdotonta, saada käsiinsä. Vaikka Jochen ei heti pääsekään käsiksi tehtäväänsä ei hän silti jää toimettomaksi, sillä kapunki on täynnä muita mielenkiintoisia ihmiskohtaloita - jotka tosin tuntuvat olevan aivan erilaisia seuraavana päivänä. Kuka onkaan Traumbach? Onko todella ja kuvitelmalla rajaa, voiko oman persoonansa tuntea läpikotaisin? Näitä kysymyksiä Jochen joutuu matkallaan pohtimaan.

Kertojanäkökulma on uusi, mutta ah niin herkullinen. Tämä kun sattuu olemaan paitsi kaikkitietävä myös paikoitellen hyvinkin piikikäs mutta kuitennkin hyväntahtoinen. Kertojan avulla rakentuu myös toinen uusi elementti Haahtelan teoksissa, nimittäin huumori. Huumori kuitenkin sopii tähän vallan mainiosti, se tekee teoksesta osittain lämpimämmän kuin aiemmista lukemistani Haahteloista.

Tämä oli filosofinen, paikoitellen runollinen teos, josta kuitenkin välittyi vahvasti Haahtelan kieli. Kerronta on tuttuun tapaansa lakonista, dialogi lyhyttä, vähäistä ja ytimekästä ja maisemakuvaus vahvaa. Kertoja tuo täysin uuden näkökulman mukaan ja jättää mukavasti kertomatta tiettyjä asioita "siveellisistä syistä". Itse pidin varsinkin lopusta, joka oli lähes yhtä mystinen kuin Katoamispisteessä. Vaikka minulla omat epäilykseni olikin, onnistuttiin minut kuitenkin yllättämään.

Pidinkö sitten tästä? Heti lukukokemuksen jälkeen olotila oli hyvin ristiriitainen, tästä ei tullut samanlaista heti-elämystä kuin vaikkapa ensimmäisen Haahtelani, Katoamispisteen, kanssa. Kielikin tuntui aluksi aivan liian runolliselta ja mukafilosofiselta. Kuitenkin mitä enemmän tämä hautui pään sisällä, sitä mahtavammalta se alkoi tuntua. Voi olla, että tämä ei virallisilla Finlandia-listoilla ole (sillä onhan tämä ehkä vähän hankala), mutta ehdottomasti tämä tulee olemaan maininnan arvoinen vuoden loppuessa. Kaiken kaikkiaan saatoin pitää tästä jopa enemmän kuin Katoamispisteestä, sillä molemmissa kirjoissa vallinnut mystilisyys oli tässä vieläkin vahvempana.

Arvosana: *****-

Elena - Nainen, jota mies ei saa mielestään

Kirjan nimi: Elena
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003
Sivumäärä: 126
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ja niinhän siinä sitten saatta käydä, että kun antaa Joel Haahtelalle pikkusormen se vie koko käden. Ensimmäistä välipalaa kun seurasi toinen ja tällä kertaa lukulistalle päätyi Elena. Tällä kertaa kyseessä oli tutumpaa Haahtelaa mies kertojanaan ja pienoisromaani mitallaan.

Elena on kertomus Miehestä, joka eräänä aamuna jää pois väärältä raitiovaunupysäkiltä, päätyy puistoon ja näkee siellä Elenan. Elenan, tuon kauniin parikymppisen naisen, josta tulee Miehelle pakkomielle. Syksystä talven läpi kevääseen Mies on jokainen aamu puistossa, opettelee Elenan saapumisajat ja lopulta tahtoo selvittää tästä enemmänkin. Samalla Mies miettii, miksi Elena vetoaa häneen niin kovin. Tulee kesä ja Elena lähtee Saareen. Mies seuraa, etsii Elenaa, mutta ei löydä mitään uutta. Syksyn tullen Mies vihdoinkin uskaltaa miettiä, miksi Elena on hänelle niin kiintoisa tapaus, ja kohdata seuraukset.

Tämä oli lumoava, jälleen kerran. Selvästi yhden kertojahahmon käyttäminen on Haahtelalle vahvuus. Jos edellisissä lukemissani Haahtelan teoksissa on ollut lakonista dialogia puuttuu sekin vähän tästä lähes kokonaan. Tarinaa kerrotaan eteenpäin ilman, että vuorosanoja juurikaan nähdään. Viikot ja kuukaudet kuluvat eteenpäin Miehen kuvailemina, aika soljuu editse tasaisena harmaana massana. Mitään suurta ei missään vaiheessa oikeastaan tapahdu, mutta sellaista ei tämä kirja kaipaakaan. Koska päähenkilömme ei pidä kiirettä mihinkään, ei sitä myöskään tee Haahtela tarinanrakentamisellaan. On jälleen kerran ihailtavaa, että kirjailija pystyy näin lyhyessä teoksessa tuomaan esiin niin paljon tunnelmaa, tapahtumia ja ajatuksia. Taaskaan kirjassa ei ole yhtä ainutta ylimääräistä sanaa, vaan kaikki kuuluu asiaan ilman, että teoksen kieli olisi kuitenkaan yliharkittua.

Lopussa lukija kuitenkin kokee yllätyksen. Tai ainakin minä koin, sillä olin ajatellut asioita aivan toisella tavalla. Yllätys oli lähes isku vasten kasvoja, niin hätkähdyttävä se oli ja laittoi koko lukemisen lähes kokonaan uuteen valoon. Sitä omaa ajatusta, joka on ollut aivojen perukoilla koko lukuhetken ajan, on vaikea saada pois mielestä. Vaikka sitten kun ajattelee toistamiseen niin aivan oikeinhan se meni, muuten kaikessa olisi ollut vielä vähemmän järkeä ja yllätysmomentti pienempi.

En kuitenkaan päässyt Elenan kanssa aivan sille samalle lumoavuuden tasolle kuin Katoamispisteen kanssa. Silti tämä oli vahva, ja osittain kauniskin, tarina elämästä ja sen hallinnasta.

Arvosana: ****½

Naiset katsovat vastavaloon - Kun menneisyyden haamut pitävät otteessaan

Kirjan nimi: Naiset katsovat vastavaloon
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 199
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela nousi kertaheitolla yhdeksi suosikikseni kun luin Katoamispisteen joulukuussa 2011. Ja koska minulla on nyt menossa useampikin paksu kirja, päätin viimeisimmällä kirjastovierailulla, että Haahtelan kirjat olisivat paksujen kirjojen keskellä hyviä välipaloja. Ensimmäisenä lukuvuorossa oli vanhempaa tuotantoa; Naiset katsovat vastavaloon.

Naiset katsovat vastavaloon on kertomus kahdesta avioparista 1970-luvun Suomessa. Lilian ja Klaus ovat juuri palanneet häämatkaltaan Ranskasta takaisin Suomeen toteuttamaan unelmaansa; iso talo meren rannalla, kaupunki sopivan matkan päässä, hyväpalkkainen työ. Heidän naapurissaan asuu boheemimainen pariskunta Emma ja Jimi, joiden olemus tuntuu verhoavan salaisuuksia. Ennen pitkää varsinkin Lilian ja Emma luovat toisiinsa vahvan siteen ja Jimin on aika keskustella Klausin kanssa.

Haahtela osoittaa jo varhaisimmissaankin teoksissaan kertojan lahjansa. Kerronta on jälleen kerran sävykästä ja vahvaa ja tällä kertaa poikkeuksellisesti kertojaääniä on useampia ja keskiössä ovat naiset miesten toimiessa enemmän sivuosaroolissa. Kieli on vivahteikasta, virkkeet lyhyitä ja ytimekkäitä. Mitään ylimääräistä ei jäädä jaarittelemaan vaan asiassa pysytään vahvasti ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Dialogi on tyypilliseen tapaan lakonista - tuoden mieleen ainakin tälle lukijalle Kaurismäen elokuvat. Muutamaan otteeseen kuvittelinkin kohtauksia valkokankaalle niin elokuvallinen tämä paikoitellen oli.

Vaikka tämä onkin paksu Haahtelan kirjaksi, sivua vajaa 200, tuntui silti siltä, että nyt tarina loppui pahasti kesken. Alkuun on selvästi käytetty paljon työskentelyä, rakennettu draaman kaarta siihen pisteeseen, että lukija hokee mielessään 'kerro jo kerro jo'. Kun sitten tämä 'kerro jo'-vaihe on päästy ohi tuleekin kirjan takakansi vastaan hieman turhan nopeasti; juuri kun ollaan päästy mysteerin äärelle asia lähestulkoon haudataan. Pienen pettymyksen siis joutui tällä kertaa kokemaan, tästä olisi saanut parillakymmenellä lisäsivulla vielä paremman lopetuksen.

En voi siltikään sanoa pettyneeni. Kaiken kaikkiaan Naiset katsovat vastavaloon on laadukas kertomus keskiluokkaisesta arjesta maaseudulla, menneisyydestä, salaisuudesta ja niiden taakasta. Se pitää otteessaan koko lukemisen ajan, luo sävykästä kerrontaa, vivahteista kieltä, lyhyitä lauseita ja yksinkertaisia dialogeja. Se on nopealukuinen ja helpostilähestyttävä. Eikä se, että kirjan loppuratkaisu on tullut tutuksi, vähennä yhtään kirjan uudelleenlukuarvoa.

Arvosana: ****

Lehtiä syksyn arkistosta - Bo Carpelania postuumisti

Kirjan nimi: Lehtiä syksyn arkistosta - Tomas Skarfeltin muistiinpanoja (Blad ur höstens arkiv)
Kirjoittaja: Bo Carpelan, ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Cai Westerberg
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 206
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Luettuani viime vuonna Bo Carpelanin kuolemasta tajusin, että en ole koskaan lukenut häneltä yhtäkään teosta. Tähän ongelmaan tarjosi kuitenkin vastauksen Carpelanin postuumisti julkaistu teos Lehtiä syksyn arkistosta. Kirja on kerännyt lyhyessä ajassa paljon suosiota bloggaajien keskuudessa, eikä suotta. Teoksen luettuaan on helppo yhtyä ylistäjien kuoroon ja samalla ihailla sitä intensiteettiä ja taitoa, joka kirjailijalla on hallussaan vielä reilusti yli 80-vuotiaana.

Tämän runollisen teoksen kertojana toimii Tomas Skarfelt, eläkkeelle jäänyt tilastotieteilijä, joka on muuttanut syksyksi Uddaan - rakkaaseen kesäpaikkaansa kirjoittamaan muistelmiaan. Tomaksen elämää värittää myös väsynyt äiti sairaalassa; äiti, joka odottaa pääsevänsä pian kulkemaan tummaan metsään - paikkaan, johon hänen aviopuolisonsa on päässyt jo kauan sitten. Iloa yksinäisen Tomaksen ja kuolemaa odottavan äidin elämää tuo pikku-Slanten, tuo Uddassa asuva viisivuotias poika, joka lapsenilollaan ja vilipttömyydellään piristää synkkääkin päivää.

Carpelanin viimeiseksi jäänyt teos kuljettaa lukijaa Tomaksen mukana tämän syksyisissä päivissä; lapsuusmuistoissa, vanhuuden pohtimisessa, muistelmissa. Mitään yhtä suurta rakennetta teoksessa ei ole, se on ennemminkin ajatusten virtaa, sanoja sanojen perää, monia lyhyitä irtonaisia ajatuksia samassa kappaleessa, runollisesti ja huolellisesti kirjoitettuna. Lukija kohtaa saman ahdistuksen, joka kohtaa vanhenevaa Tomasta, lapsuuden kaipuun, kauniin syksyisen luonnon ja toiveen siitä, että tumma metsä olisi lähellä.

Kieli ja tunnelma ovat ne, jotka tekevät tästä kirjasta niin kauniin ja vetoavan, samalla lohdullisen ja ahdistavan. Jokainen rivi on tunnustus, kaipuu, toivomus. Jokainen sivu päättyessään on vain yksi lehti syksyn arkistossa. Paitsi kuvaus vanhenemisesta ja lähestyvästä kuolemasta, on se myös kuvaus luonnon valmistautumisesta talveen. Se on täynnä filosofisia kysymyksiä, joihin Tomas ei edes halua saada vastauksia elämänsä aikana.

Minä en ole koskaan pitänyt teoksista, jotka ovat paitsi filosofisia, myös täynänsä pilkkuja, irtonaisia lauseita ja lopulta eivät edes kerro mitään yhteneistä tarinaa. Tuokiokuvaukset sopivat mielestäni yksittäisiin novelleihin tai runoihin, mutta niitä ei tulisi viljellä kokonaisen kaunikirjallisen teoksen verran. Sen jälkeen kun painoin takakannen kiinni, istuin hetken paikoillani tietämättä mitä tehdä tai ajatella, makustellen sitä kaikkea mitä olin juuri lukenut. Jäin hautomaan kirjan tapahtumia pitkäksi aikaa, sillä vasta nyt, kolmantena päivänä lukemisesta, kykenen saamaan sanoja näytölle. Niin vahva lukukokemus tämä oli minulle - minulle, joka ei ole aiemmin antanut arvoa tällaiselle kirjallisuudelle. Ymmärrän hyvin, miksi tämä on ollut niin monelle lohdullinen teos, niin kauniisti se kuvaa lähestyvää kuolemaa; yhtä lehteä syksyn arkistossa.

Arvosana: ****½

71/100: Safari Club

Kirjan nimi: Safari Club
Kirjoittaja: Anja Snellman
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 2001
Sivumäärä: 412
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Minua hieman pelotti tarttuessani suomalaisen keskiluokan arki-haasteen myötä Anja Snellmanin Safari Clubiin, sillä muistissa on edelleen tammikuinen koettelemus Sonja O.:n kanssa. Pitää kuitenkin jo heti alkuun todeta, että onneksi olin valmis antamaan ennakkoluuloilleni periksi, sillä tämähän osoittautui mukavan hirveäksi lukukokemukseksi.

Helena on nuori ja lahjakas biologianopiskelija. Eräänä polttariyönä hän kohtaa Darwinin, eikä tiedä mihin astuu. Vuosikymmen myöhemmin Helena on naimisissa papin kanssa, on kahden lapsen äiti ja työskentelee eläinlääkärinä Korkeasaaressa. Pian hänen elämäänsä astuu jälleen tämä salaperäinen Darwin ja menneisyyden arvet aukeavat. Kuka vetää pisimmän korren kun Helena ja Darwin kohtaavat jälleen silmästä silmään? Kenen elämää häiritsevät menneisyyden haamut, kenen elämässä on arvaamattomia apureita?

Tässä ei ole enää lainkaan havaittavissa samanlaista kikkailua kielen kanssa kuin hänen esikoisessaan Sonja O.:ssa, mikä on vain hyvä asia. Nyt tämäkin lukija pysyi koko ajan juonessa mukana ja tajusi jopa lukemansa.  Ja millainen juoni tässä onkaan! Tämä tempaisi täysillä mukaansa ja välillä olikin vaikeaa laskea kirjaa kädestä; sivuja tuli käännettyä kuin itsestään. Välillä iski pelko siitä, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu, toisinaan taas helpotus siitä, että mitään pahaa ei tullutkaan. Samanlaista vuoristorataa lukuelämys oli lähes alusta loppuun saakka.

Snellman kuvailee ahdistavasti ahdistelijan ja tämän uhrin elämää; uhrin ajatuksia, muistikuvia ja kohtaamisia; ahdistelijan ajatuksia, tekoja ja haluja. Välillä lävitse kulkee niin suuri puistatus, että haluaisi vain vääntää Darwinin solmuun ja ripustaa tämän naulaan roikkumaan sukuelimistään. Enpä olekaan tuntenut näin vahvasti sitten Kuin surmaisi satakielen, tosin tässä viha jatkui lähes koko kirjan ajan - käsi kädessä koko ajan kasvavan ahdistuksen kanssa. Se, että kirjaa ei kyennyt laskemaan kädestä ei aina ollut hyväksi, sillä ahdistavia kohtia oli paljon ja silloin sitä vain tahtoi paiskata kannet kiinni - mutta ei voinut, koska oli täysin koukussa.

Mutta niin, taas se dialogi! Tai siis se, että se ei toimi. Ei näin kirjoitettuna. Ei viivoja, ei lainausmerkkejä, ei mitään. Dialogit hukkuvat normaalin tekstin sekaan ja välillä sitä ei enää tiedä kuka puhuu ja puhuuko nyt joku vai onko tämä nyt kerrontaa. Paikoitellen kun on sellaisia kohtia, että tarina etenee pääasiallisesti juurikin dialogin kautta, on se harmittavaista lukijan kannalta kun ei nyt aivan mukana ole. Vaikka juonessa siis mukana onkin. Lopulta lukijallekin jää kuitenkin hyvä mieli, sillä totuttuaan tällaiseen esitystapaan, pysyy sitä jo kirjan loppupuolella hyvin mukana siinä, kuka kukin on.

Arvosana: ****

66/100: Ennen päivänlaskua ei voi

Kirjan nimi: Ennen päivänlaskua ei voi
Kirjoittaja: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 268
Lukulistalle: Lainattu kirjastosta

Puhuimme jo keväällä lukupiirin kanssa, että jossain vaiheessa pitää lukea Johanna Sinisaloa. Lopulta adventin lukemiseksi valikoituikin hänen esikoisteoksena Ennen päivänlaskua ei voi. 

Mikael on homoseksuaali freelance-valokuvaaja, joka erään baari-illan jälkeen löytää kotipihaltaan nuorten kiusaaman peikon ja pelastaa sen kotiinsa. Pelastaessa peikko on pieni ja suloinen, mutta se kasvaa nopeasti - ja samalla kasvaa Mikelin kiintymys siihen. Voiko ihminen lopulta kesyttää pedon, vai pysyykö se aina luonteelleen ominaisena? Kykenevätkö ihminen ja peikko elämään sopuisaa elämää? Leimautuvatko myös peikot, kuten suurin osa eläinlapsista, omaan huoltajaansa?

Tämähän oli vallan mielenkiintoinen. Ja esikoiseksi ja Finlandia-palkituksi hyvin rohkea teos. Päivänsäde ja menninkäinen on eräs suosikkikappaleistani, joten oli mukavaa hyppiä osasta osaan laulun sanojen siivittämänä. Mukana oli hyvin paitsi peikoille luotua fiktiivistä elämää, myös faktaa lainattuna erinäisistä artikkeleista ja tietokirjoista sekä lainauksia mm. Tuntemattomasta sotilaasta ja Pessistä ja Illusiasta. Nämä lainaukset kirjoista pyrkivät osaltaan tuomaan esiin sitä peikko- ja petomyyttiä, mitä kotimaamme kirjallisuudessa esiintyy. Uskoinko paikka paikoin, että peikkoja on olemassa? Todellakin. Itse asiassa sain tämän kirjan loppuun juuri kun aurinko oli laskeutumassa metsäaukiolle ja hetken aikaa tuijottelin metsään toivekkaana - odotin kai, että peikko se sieltä juoksisi ikkunan ohi.

Plussaa edelleen myös siitä, että luvut olivat hyvin lyhyitä ja helppolukuisia. Lisäksi faktaa ja fiktiota oli sekoitettu mukavasti ja ainakaan kaikesta en ollut aivan varma, kummalla alueella nyt ollaan. Kaiken kaikkiaan peikko ja petomaisuus aiheena valottuivat hyvin tekstien kautta vaikkakin suurin merkitys oli kehystarinalla, joka johdatti lukijaa pikku hiljaa kohti loppuhuipennusta. Loppuhuipennusta, josta lukupiiriläisilläkin oli ainakin kaksi erilaista tulkintaa. 

Mutta sitten päästään niihin rohkeisiin linjauksiin, jotka jaksoivat puhuttaa lukupiirissä. Kirjan eroottinen lataus oli paikoitellen turhankin ahdistava ja Pessi-peikko muuttui varsinkin loppua kohden karmivaksi. Muutama hahmo tuntui täysin turhalta kertomuksen kokonaisuutta ajatellen ja epätarkkuus varsinkin peikon mittasuhteissa sai myös keskustelua aikaiseksi.

Ja koska luin tämän kirjan jo kaksi viikkoa sitten, mutta olen ollut aivan liian laiska kirjoittaakseni arvostelua, onnistuen siis unohtamaan lähes kaiken, totean vain, että vaikka tämä paikoitellen ällöttikin, oli tämä hyvä valinta lukupiirin kanssa.

Arvosana: ***½ 

63/100: K18

Kirjan nimi: K18
Kirjoittaja: Max Manner
Kustantaja: Minerva Crime
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 441
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kun kirjaston palautettujen jännityskirjojen hyllystä löytyy kirja, jonka kannessa komeilee Turun linna, lähtee se automaattisesti Turku-kirjallisuudesta innostuneen matkaan. Niinpä siis Max Mannerin uuden Annika Malm-trilogian aloittava teos K18 tarttui mukaani. Muistan kuulleeni kirjailijan nimen joskus muinoin, mutta en tienyt hänen kirjoittavan Turusta.

Rikosylikomisario Anna Mäki päätyy selvittämään yksikkönsä kanssa Turussa riehuvan paloittelusurmaajan tekosia. Surmaaja jättää jälkeensä ruumiinosia Aurajoen rannalle ja merkkaa teoksensa K18-tekstillä. Kuka on tämä murhaaja ja mikä on hänen motiivinsa? Murhien keskellä Anna yrittää luovia yksityiselämänsä sokkeloissa ja etsiä uutta verta tiimiinsä. Annika Malm on karannut edellistä elämäänsä Helsingistä Turkuun. Omalta osaltaan myös hän sotkeutuu murhajuttuun, mutta toisaalta hänen ongelmansa ovat paljon monisyisempiä.

Mannerin Turku-kuvaus on mukaansatempaava. Varsinkin keskusta sekä Ruissalo tuntuvat lähes todellisilta. Luin tätä bussissa, jolloin satuin usein juurikin esimerkiksi Wiklundin eteen tai vankilan ohitse kun niistä kirjassa puhuttiin, ja se kieltämättä lisäsi intensiteettiä. Manner saa myös henkilöhahmonsa mielenkiintoisiksi, ne eivät tyypillisen dekkarin tapaan ole karikatyyrejä, vaan elävät samantapaista arkea kuin lukijakin. Rakkauselämä, työkuviot ja ystävyyssuhteet rakentuvat poliisielämän ympärille sujuvasti, antaen kirjalle myös muun kuin dekkariulottuvuuden. Päädyin myös inhoamaan kirjan toista päähenkilöä, Annika Malmia, joka oli lähes joka vaiheessa lapsellinen tai typerä. Tämä tosin lienee myös tarkoituksena, sillä Annika ei kenenkään mielestä ole helppo ihminen.

Valitettavasti täytyy kuitenkin todeta, että en kuitenkaan tästä täysillä pitänyt. Alku oli lupaava ja piti kunnolla otteessaan, se antoi kunnon toivon myös sujuvasta lopusta. Keskivaiheella olin varma, että olen ratkaissut K18:n arvoituksen, mutta onneksi en ollutkaan oikeassa. Loppua kohden tarina, ja jännitys, kuitenkin laimeni, ja loppuratkaisut olivatkin mielestäni hieman latteita. Asetelmista olisi voinut saada vielä paljon enemmänkin jännitystä aikaiseksi. Paljon jäi myös auki; toki tämä oli trilogian aloitusosa, mutta auki jäi myös paljon sellaista, mihin tuskin enää seuraavissa osissa puututaan.

Arvosana: ***

62/100: Juoksuhaudantie

Kirjan nimi: Juoksuhaudantie
Kirjoittaja: Kari Hotakainen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2002
Sivumäärä: 334
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie valikoitui lukulistalle osin suomalaisen keskiluokan arki-haasteen kautta, osin omasta mielenkiinnosta Hotakaisen teoksia kohtaan. (Mielikuvat ovat vahvat, sillä tämä on ensimmäinen Hotakainen jonka luin, mutta olen jo kauan sitten päättänyt pitäväni Hotakaisen kirjoista.)

Juoksuhaudantie on romaani suomalaisesta unelmasta, kivusta, talosta ja taipumattomuudesta. Se on kertomus miehestä, jonka vaimo haluaa avioeron. Se on kertomus miehestä, joka tahtoo kiinni suomalaisen keskiluokan arkeen omalla rintamamiestalollaan. Se on kertomus miehestä, jonka pakkomielle talosta ja perheen takaisinsaamisesta saa lopulta traagisia mittasuhteita. Ennen kaikkea se on kertomus siitä mitä tapahtuu, kun ei enää osaa nähdä metsää puilta.

Kirjan ääni on monen kertojan summa. Pääosan vie mies, Virtasen Matti, joka sekoaa täysin keskiluokkaiseen elämään ja omakotiasumiseen. Kuulemme myös Matin yläkerran naapureita, seuraamme kiinteistövälittäjän arkea, pääsemme kurkistamaan Matin entisen vaimon, Helenan, elämään, tutustumme veteraaniin ja erääseen omakotiasujaan. Kenenkään elämä ei ole täysin kunnossa ja tietämättään he kaikki liittyvät jollakin tavalla toisiinsa.

Hotakaisen kieli on oivaltavaa. Lauseet ovat välillä jopa esteettisesti kauniita, runollisia, sitä on iloa lukea ja siihen on ilo uppoutua. Intensiteetti, jolla Hotakainen kuvailee Helsingin rintamamiestaloja, on välillä suorastaan pelottava; varsinkin kun kuvailut tapahtuvat Matin näkökulmasta. Välillä suorastaan ahdisti lukea Matin tolkuttomia aivoituksia saavuttamottomasta unelmasta, koko ajan odottaen koska Matti ylittää sen aidan, joka erottaa laillisen teon laittomasta.

Kirjan jako osiin ja niiden nimeäminen talon rakennusvaiheiden mukaisesti oli mukavaa vaihtelua. Ja aivan kuten rakentaessa, osien pituus korreloi hyvin vaiheen pituutta. Perustuksien ja rungon tekeminen vie aikaansa, joten ne vievät reilusti yli puolet kirjasta. Muuttopäivä, ollen prosessin viimeinen ja vieden luonnollisesti vähiten aikaa, on itseoikeutetusti kirjan päättävä osa ja myös lyhyin. Osien aikana sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta ennen kaikkea Matin pakkomielle kehittyy hetki hetkeltä pahemmaksi. Aluksi kaikki lähtee liikkelle hieronnasta, mutta päätyy vihkoihin, kiikareihin ja suoranaisiin laittomuuksiin.

Lukiessa minua ei haitannut edes pienet epäkohdat tarinassa, mutta näin päivä lukemisen jälkeen aloin niitäkin pohtimaan. Miksi kukaan ei kiinnittänyt Matin muutokseen suurempaa huomiota? Miksi asiat saivat mennä niin pahoiksi kuin ne menivät? Ovatko kanssaeläjät oikeasti niin sokeita ja omaan napaansa tuijottelijoita kuin Hotakainen antaa ymmärtää? Ja ennen kaikkea, mikä on viimeisen sivun funktio? Näistä vastaamattomista kysymyksistä huolimatta osaan ainakin vastata yhteen: Petyinkö Hotakaiseen ennakko-odotukseni huomioonottaen? En sitten lainkaan, vaan sain kaiken sen ja vielä enemmän, mitä odotinkin. Hotakainen nousi nyt kovasti Westön rinnalle suomalaisten mieskirjailijoiden kategoriassani.

Arvosana: *****

61/100: Katoamispiste

Kirjan nimi: Katoamispiste

Kirjoittaja: Joel Haahtela

Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2010

Sivumäärä: 159

Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela nousi korkealle TBR-listallani luettuani hänestä useammassakin blogissa kasan ylistyssanoja. Niinpä sattuikin hyvin, kun jälleen kerran kirjaston palautettujen kirjojen hyllyä selatessani törmäsin siellä Katoamispisteeseen. Kirjan ohkaisuus yllätti minut pieneksi hetkeksi, mutta nopeasti se kuitenkin kirjastosta mukaani päätyi.

Katoamispiste perustuu osittain tositapahtumiin, sillä yhtenä sen keskeisenä teemana on kirjailja Raija Siekkinen, jonka tuotantoon ja elämän viimeisiin vaiheisiin lukija tutustutetaan. Kirja alkaa siitä, kun suomalainen mieslääkäri kohtaa sateisessa Helsingissä ranskalaisen Magda Roux'n, joka on tullut Suomeen etsimään entistä miestään, Paulia. Paul katosi Suomessa selvittäessään Raija Siekkisen arvoitusta - ja pian saman kohtalon kokee myös Magda. Kohta tähän Siekkisen legendaan sotkeutuu myös lääkäri, joka pelkää, että historia toistaa jälleen itseään.

Hotkaisin tämän pienosiromaanin yhdessä päivässä, uppoutuen täysin sen mystiseen maailmaan. Se piti minut otteessaan ensimmäiseltä sivulta viimeiselle saakka, paljastamatta minulle kuitenkaan missään vaihessa koko salaisuuttaan. Kun kirjan painoi kiinni, tuli ensimmäisenä Fight Club-olo; miten tämä loppu nyt menikään. Tämä on sellainen kirja, joka vaatii toisen, ja kolmannenkin, lukukerran ennen kuin aukeaa kokonaan - jos siis avautuu silloinkaan.

Se, että tarinan kokonaisuus ei välttämättä ensimmäisellä lukukerralla avaudu, ei suinkaan ole huono asia, vaan kirjan kantava voima. Juuri kun kuvittelee taas tajuavansa, mitä seuraavaksi tapahtuu, heitetään silmien eteen täysin vastakkainen ajatus. Tosin olen törmännyt myös muutamissa arvosteluissa myös toisenlaisiin johtopäätöksiin, joissa sanotaan loppua suorastaan ennalta-arvattavaksi. Onkohan loppu tarkoituksellisesti monimerkityksellinen vai olenko minä vain ylitulkinnut asioita lukemisen riemussani?

Haahtela pyörittää samoja maisemia useamman henkilön näkökulmasta uudelleen ja uudelleen. Keskeisinä paikkoina toimivat kuitenkin Helsinki ja Ranska, joihin kaikki tuntuvat palaavan, tai katoavan, yhä uudelleen ja uudelleen. Näinkin lyhyen teoksen aikana Haahtela myös onnistuu luomaan useamman toimivan henkilön. Lääkärimiehen motiivit jäivät suurimmalta osalta epäselviksi, Magda mukavan salaperäiseksi ja Paul hieman oudoksi tutkijasieluksi (puhumattakaan Raija Siekkisestä, joka oli pakko mennä googlettamaan heti kun painoin tämän kannen kiinni), mutta pysyivät silti mielenkiintoisina koko matkan ajan. 

Kuvailua Katoamispisteessä ei juurikaan harrasteta, mutta tällaiseen tarinaan sitä ei myöskään tarvita. Asiat kulkevat eteenpäin myös ilman ympäristön kuvauksia. Tapahtumia sen sijaan kuvaillaan tarkasti ja niiden kuvailuun saatetaan hypätä aivan kesken jonkin muun aiheen. Silti näistäkin muodostuu loistava ja ehjä kokonaisuus.

Katoamispiste nousi yhdeksi tämän vuoden vahvimmaksi lukukokemukseksi. Se sai ajattelemaan, tempaisi täysin mukaansa eikä tarjonnut ainakaan minulle valmiiksi pureskeltua loppua. Palaan varmasti tähän, kuten muuhunkin Haahtelan tuotantoon, vielä lähitulevaisuudessa.

Arvosana: *****-