Miekkatanssi - riippuvuutta, rakkautta ja valheita

Kirjan nimi: Miekkatanssi
Kirjoittaja: Raija-Sinikka Rantala
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 205
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Raija-Sinikka Rantala on minulle entuudestaan täysin vieras kirjailija, vaikka häneltä onkin ilmestynyt aiemmin jo vaikka mitä taidepläjäystä. Miekkatanssi sai kuitenkin mielenkiintoni heräämään, sillä kustantaja mainosti takakannessa sen olevan "trillerimäinen kertomus rakkaudesta, riippuvuudesta, narsisimista ja valheesta". Hieno ja mukaansatempaava kuvaus, joka lopulta ei kuitenkaan sitten omasta mielestäni pitänytkään täysin paikkaansa.

Kirjan lähtökohtana on Annan ja Askon kohtaaminen. Pian ollaan hajoavien avioliittojen, uuden elämän rakennuksen, entisten puolisoiden, kipuilevien lapsien ja rahavaikeuksien suossa. Kaikesta kuitenkin voi selvitä, sillä onhan kohdalle osunut Suuri Rakkaus. Pikku hiljaa Anna kuitenkin huomaa, että todellisuus ei olekaan aivan sitä miltä se näyttää. Oudot sattumukset seuraavat toisiaan ja Annan kuvitelmat Askosta alkavat muuttua radikaalisti. Samalla Anna kuitenkin joutuu pohtimaan asioita: Keksiikö hän kaiken omasta päästään? Vai tapahtuuko kaikki kuitenkin todellisuudessa ja reaaliajassa?

Kirjan kerronta oli sujuvaa ja kaikin puolin huomasi kyllä Rantalalla olevan taustaa myös teatterin puolelta. Miekkatanssi taipuisikin oivasti myös valkokankaalle, sillä siinä on trilleriksi huomattavan vähän keskeisiä henkilöhahmoja ja heillä selkeät suhteet. Vaikka en tavallaan päässyt kummankaan päähenkilön pään sisälle enkä liiemmin kiintynyt kumpaakaan, tarjosivat Anna ja Asko kuitenkin lukijalle paljon. Molemmilla kun on omat aaveensa, joita he pyrkivät pitämään piilossa mahdollisimman pitkään ja mahdollisimman moninaisin keinoin. Askon äiti toi oman mausteensa kertomukseen ja lopulta taisin pitää hänestä ehkä eniten. Mukana oli kerrankin myös hyvin järkevänoloinen teini-ikäinen, jolla oli myös esiintymisiinsä verrattuna varsin suuri rooli tapahtumien kannalta.

Eniten haasteita lukijalle ehkä kuitenkin tarjoaa teoksen monitasoisuus. Tasot eivät rajoitu yhteen tai kahteen aikaan, vaan niitä on tarjolla peräti kolme. Erilaisista fonteista lukija tosin heti tajuaa missä ajassa kulkee ja pikku hiljaa takaumista ja etumista alkaakin rakentua lukijalle tarkka kartta kirjan tapahtumista. Pääjuoni on tietenkin aika ennen, se on aika joka johtaa vääjäämättä tuleviin tapahtumiin. Sitten on aikataso, joka tapahtuu nykyajassa, se joka selittelee pääjuonen tapahtumien seurauksia. Ja sitten on aikataso ennen ja nykyisyyden välissä, aikataso joka antaa lukijalle vain pieniä välähdyksiä siitä mitä tulee tapahtumaan ajassa ennen ja kenties myös sen jälkeen. Rantala saa lopulta nivottua kaikki tasot sulavaksi kokonaisuudeksi, joka tarjoaa lukijalle paljon vastauksia esitettyihin tapahtumiin.

Valitettavasti kirja ei kuitenkaan saavuttanut ainakaan minun kohdallani trillerimäisyyttä. Paikoitellen jännitys saattoi jopa hieman kohota, mutta itse luokittelisin tämän ennemminkin toiminnalliseksi draamaksi. Lukukokemuksena tämä oli "ihan ok", ei mitään maatamullistavaa mutta omassa genressään erilaista kuin mihin olen tottunut.Tästä trillerin puuttumisesta huolimatta kirja oli kuitenkin mukava lukukokemus, sillä se tarjosi minulle paitsi monisyisen tarinan ja mielenkiintoisen henkilöstön, myös karun opetuksen siitä mitä tapahtuu kun vainoharhaisuus ajautuu liian pitkälle, miten käy kun omasta mielestä keinoja hoitaa asioita ei enää ole.

Arvosana: ***½

64/100: Vuonna 1984

Kirjan nimi: Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four)
Kirjoittaja: George Orwell, suomentanut Raija Mattila
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1949, sensuroimaton suomennos 1999
Sivumäärä: 329
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

10 klassikkoa-haaste alkaa olemaan kohta jo loppusuoralla. Ihastuin George Orwelliin jo joskus yläasteella, kun katselimme englannin tunnilla Eläinten vallankumouksen. Vuonna 1984 olikin siis luonnollinen valinta klassikkolukulistalle, sillä lukeminen vaihtoehtoisesta todellisuudesta kiinnostaa aina.

Vuonna 1984 sijoittuu dystopiaan, Oseania-nimiseen valtioon, jossa myyttinen Isoveli valvoo kansalaisiaan. Oseanian lisäksi maailmassa on myös kaksi muuta suurvaltaa; Euraasia ja Itäaasia. Nämä suurvallat käyvät keskenään sotaa ja vuorotellen liittoutuvat toisiaan vastaan. Valtio valvoo kansalaisiaan heidän yksityisyydestään välittämättä ja muokkaa heidän mielipiteitään kulloisten intressien mukaan. Kansalaisten valvonta huipentuu uuskieleen, jota käyttäessä ei voi ajatella väärin, sillä siitä puuttuvat kaikki Puoluetta vahingoittavat sanat.

Päähenkilömme on Winston Smith, joka työskentelee Totuusministeriössä ja muuttaa työkseen historiaa. Kokoontumisissa hän hurraa Isoveljelle kuten muutkin, mutta syvällä sisimmässään hän on kapinallinen. Häntä kiinnostaa Emmanuel Goldstein, joka on huhujen mukaan valtion vihollinen. Yhdessä pienen ryhmän kanssa Winston uskoo, että he voisivat nousta kapinaan ja syöstä Isoveljen vallasta. Mutta onko totalitaristinen yhteiskunta kaadettavissa? Vai onko kaikki vain ajatuspoliisien työtä?

Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa julistaa Isoveli. Älä kyseenalaista vaan usko, että 2+2=5. Älä rakasta äläkä ainakaan harrasta seksiä muutoin kun lisääntymistarpeen vuoksi. Älä lue väärää kirjallisuutta (parempi olisi jos et lukisi ollenkaan), muistele menneitä tai paina asioita mieleesi. Ole hiljaa ja tee kuten Isoveli määrää. Ole kiitollinen siitä pienestä ruoka-annoksesta, joka sinulle suodaan. Oseanian hallitsemisessa on samaa kuin Stalinin Neuvostoliitossa ja sota-ajan säännöstelykulttuurissa elävää brittiläistä imperiumia.

Orwellin luoma kuva Oseaniasta ja sen hallitsijasta on hirvittävä osittain siksi, että se tuntui hyvin todentuntuiselta. Kuinka me sokeina uskomme maailman päättäjien höpinöihin, millaisessa valvontakulttuurissa me tiedostaen ja tiedostamattomasti nykyään elämme. Moni asia, joka oli suoraan rinnastettavissa silloiseen Neuvostoliittoon on vain vuosikymmenien aikana muuttanut muotoaan, mutta ei todellakaan kadonnut mihinkään.

Alku lupasi tälle hyvää, mutta puolessa välissä tämä ei enää tuntunutkaan niin hienolta teokselta. Nautin toki koko luku-urakan ajan, mutta joku tökki. En tiedä oliko se kiire, joka minulla tämän lukemisen kanssa oli (pakolliseen palautuspäivään oli reilu vuorokausi kun olin vähän yli puolen välin) vai se, että en niinkään pitänyt siitä, miten lopun tapahtuivat kehittyivät. Tai sitten se johtui siitä, että olin odottanut vielä hurjempaa tulevaisuuden kuvausta. Ja koska tämä oli niin todellinen, niin en päässytkään kauhistelemaan kunnolla sitä dystopiaa, jonka Orwell on luonut. (Vai voiko tästä edes käyttää termiä dystopia, koska eihän tämä Isoveli valvoo-mentaliteetti todellakaan nykypäivänä mikään dystopia ole.)

Orwellin tapa kuvata väkivaltaa ja kauheuksia on hienolla tavalla groteski. En voi sanoa, että olisin nauttinut lukiessani, mutta vallan todentuntuiselta on Orwell saanut nämä kohtaukset tuntumaan. Hän myös kirjoittaa kaunistelematta politiikan pimeistä puolista, joten ei ole ihme, että tämä oli kiellettyjen listalla Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa, eikä liioin sekään, että tämä on päätynyt klassikoiden listalle.

Arvosana: ***½

3/100: Ebola-Helsinki

Kirjan nimi: Ebola-Helsinki
Kirjoittaja: Taavi Soininvaara
Kustantaja: Tammi (pokkari)
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 288
Lukulistalle: Tilattu kirjakerhosta

Taavi Soininvaaran Ebola-Helsinki jatkaa edelleen lukemieni esikoisteosten sarjaa. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin genreltään hieman erilainen kirja kuin aiemmat esikoiset, nimittäin toimintadekkari höystettynä pienellä jännitysmomentilla.

Taavi Soininvaara on koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti, joten aihepiiri on hänelle varsin tuttu. Tämä näkyy etenkin eri organisaatioiden kuvailussa sekä näiden organisaatioiden toimintatavoista kertoessa. Lukijalle tulee sellainen tunne, että nämä asiat eivät ole keksittyjä - väritettyjä takuulla toki, mutta pienet liioittelut ovat sallittuja hyvän lukukokemuksen tuottamiseksi.

Kirja alkaa EELA:n nelostason laboratoriasta, jossa Arto Ratamo on juuri löytänyt vastalääkkeen apinoiden mukana tulleesseen ebolaan. Pian Ratamo saa kuitenkin huomata, että Ebola-Helsinki ja sen vasta-aine, sekä Ratamon ja tämän läheisten henki, on uhattuna. Takaa-ajo alkaa Helsingin Punavuoresta ja päättyy Lontooseen sekä eräälle helsinkiläiselle lumenkaatopaikalle. Tähän väliin mahtuu kasa agentteja erilaisista organisaatioista, useita läheltäpiti-tilanteita ja ripaus romantiikkaa. Aika meinaa loppua auttamattomasti kesken kun Ratamo ja muut tahot yrittävät metsästää ebolaviruksen ennen kuin on liian myöhäistä.

Soininvaaran teoksessa on paljon hyviä puolia. Esikoisteokseksi kirja ja sen juoni on varsin yhtenäinen ja tarina soljuu eteenpäin luontevasti. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, kuvailu kiintoisaa ja aihekin sellainen, jota ei ole liiaksi käytetty. (Ebolavirus ja sen käyttäminen mahdollisena bioaseena ja kaupaptavarana.) Kieli on hyvää, Soininvaara ei yritäkään leikitellä kauniilla lauserakenteilla tai vaikeilla virkkeillä, vaan tyytyy perinteiseen suomeen. Virkkeet eivät ole pitkiä, vaan lukija pysyy hyvin mukana, ymmärtäen koko ajan lukemaansa.

Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole täydellinen teos. Kirja on perinteinen jännitysdekkari; samanlaisella kaavalla kirjoitettuja kirjoja on vaikka kuinka. Mitään uutta tämä ei siis tarjonnut, lopun tapahtumatkin osasi arvata paljon ennen kuin kirja oli loppumaisillaan. Huomaa myös, että Soininvaara on ollut innokas tätä kirjoittaessaan, tästä tuloksena laaja ja osittain sekava henkilöstögalleria; mukaan on tungettu niin tavallista tutkijaa, SUPO, KGP kuin Suomen sotilastiedustelupalvelukin. Pienemmälläkin väkimäärällä tämä olisi ollut kelvollinen teos, nyt tuntui välillä siltä, että Soininvaara yritti lyödä ensimmäisessä kirjassaan vitoset pöytään. Ajatus oli toki kaunis, mutta yliyrittäminen valitettavasti paikoitellen näkyi.

Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin kirjan lukemisesta. Kirja on vallan mainiota luettavaa ja sopii myös tilanteeseen, jossa ei tarvitse liiaksi ajatella. Tällöin ainoana ongelmana on se, että henkilöistä joku saattaa mennä ohi, koska uusia tulee mukaan koko ajan. Ja perisuomalaiseen tapaan niin etu- kuin sukunimetkin ovat hyvin samankaltaisia, joten sekaantumisenvaara joissakin kohdin on suuri. En kuitenkaan ala tuomitsemaan Soininvaaraa yhden kirjan perusteella, vaan ajattelin lukaista myös muita miehen teoksia.

Arvosana: ***+