Viisikko aarresaarella - paluu lapsuuden ruokaunelmiin ja jännittäviin seikkailuihin

Kirjan nimi: Viisikko aarresaarella (Five on a Treasure Island)
Kirjoittaja: Enid Blyton, suomentanut Lea Karvonen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1942, suomennos 1997
Sivumäärä: 140
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Olen jo useampaan kertaan tässäkin blogissa kertonut, että Enid Blytonilla on merkittävä rooli lukuharrastukseni alkamisen kanssa. Äiti aikoinaan suositteli minulle ensimmäiseksi "oikeaksi" kirjaksi Viisikko aarresaarella, jonka sitten luinkin ja heti sen perään myös kaikki muut Viisikot. Lapsuusvuosina palasin sekä Viisikoiden että myös muiden Blytonin nuorten kirjojen pariin uudelleen ja uudelleen, luoden päässäni samanlaisia jänniä seikkailuja ja haaveillen kaikista herkuista. Aikuisiällä minua alkoi kiinnostamaan, vieläkö näissä lapsuusajan suosikeissa on samanlaista vetovoimaa, joten oli jälleen aika tarttua Viisiikkoon.

Viisikon muodostavat Kirrinin sisarukset Leo, Dick ja Anne sekä heidän poikatyttöserkkunsa Paula, joka haluaa itseään kutsuttavan Pauliksi. Viidentänä jäsenenä toimii Paulin koira Tim, joka tässä ensimmäisessä osassa asuu kalastajapojan luona, sillä Paulin isä on saanut kyseisestä koirasta tarpeekseen. Viisikko aarresaarella on siis tämän 21-osaisen sarjan ensimmäinen teos, jossa serkukset tutustuvat kunnolla toisiinsa sisarusten lähtiessä kesänviettoon Paulin vanhempien luokse. Pauli, ainoana lapsena kasvanut, on itsenäinen ja itsepäinen ja hänen on vaikeaa sopeutua Kirrinin sisarten iloiseen joukkoon. Lopulta serkukset voittavat Paulin luottamuksen ja pääsevät tutustumaan tämän saareen. Kun sitten vielä muinoin saaren eteen uponnut hylky nousee pintaan, sieltä löytyy arvoituksellinen lipas ja lapset päättävät yöpyä saaressa, alkaa ennennäkemätön seikkailu ensimmäistä, mutta ei todellakaan viimeistä kertaa. 

Miten ihmeessä olen kyennyt lukemaan tätä alle 8-vuotiaana? Tämähän meni loppua kohden suorastaan pelottavaksi. Pidin Blytonin tarkasta ympäristökuvailusta sekä tavasta pohtia ihmissuhteita. Muistelen myös, että myöhemmissä osissa myös ruokakuvailu oli hyvin keskeistä, tässä ensimmäisessä päästiin vasta pintanaarmaisuun. Mutta niin, en minä valitettavasti saavuttanut enää sitä samaa fiilistä kuin 20 vuotta sitten näitä lukiessa. Olihan tämä nyt aika ennalta-arvattava kuitenkin eikä läheskään niin maaginen kuin muistin. Kielellisestikään tämä ei juurikaan poikkea niistä muista lasten- ja nuorten kirjoista joita on tullut luettua. Silti tämä on edelleen oivallista lukemista nykypäivän lapsille, onhan näissä seikkailuromaaneissa aina oma viehätyksensä.

Oma urakkani Viisikoiden kanssa tosin taitaa päättyä tähän. Tai en ainakaan vähään aikaan seuraavaan tartu. Harmi, että tässä kävi näin, pitäisi vain pysyä erossa näistä lapsuuden suosikeista ja vaalia niiden ihanaa muistoa pääkopassa.

Arvosana: ***

Perhoskerääjä - Parnassius phoebuksen jalanjäljillä

Kirjan nimi: Perhoskerääjä
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 189
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela hemmotteli minua jälleen maaliskuun alussa kiireiden loputtua kun sain viimein tartuttua Perhoskerääjään. Kohta onkin koko Haahtelan tuotanto luettuna, pitänee tämän jälkeen tehdä uusi lukukierros tai jäädä odottamaan uutta tuotantoa. Taidan kallistua ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Perhoskerääjässä on jälleen päähenkilönä Mies, joka eräänä päivänä saa kirjeen asianajotoimistosta. Kirjeessä kerrotaan hänen perineen saksalaisen Henry Ruzickan koko omaisuuden - omaisuuden, johon sisältyy niin ränsistynyt talo kuin massiivinen perhoskokoelmakin. Mies ei kuitenkaan tunne ketään Henrya, mutta pian kuitenkin käy selväksi, että kyseessä ei ole pila. Tammisaaren talosta Mies löytää paitsi perhoskokoelman, myös Henryn vanhoja päiväkirjoja sekä nipun kirjeitä Anna Prinz-nimiseltä naiselta. Näiden innoittamana Mies ottaa yhteyttää Annaan ja matkustaa Saksaan selvittämään Henryn kohtaloa.

Saksasta Miehen tie vie Henryn päiväkirjan viitoittamana Italian kautta Kreikkaan. Mies seuraa Henryn jalanjälkiä tarkasti, päätyen usein yöpymään samoissa paikoissa kuin Henry aikoinaan. Matkan varrella Mies alkaa pohtia Henryn motiiveja: vaelsiko hän etelä-Euroopassa vain harvinaisen perhosen vuoksi? Pala palalta mysteeri Henrystä ja perinnöstä aukeaa päähenkilöllemme.

Lienee edes turha sanoa, että pidin tästä jälleen valtavasti. Muistoilla on jälleen vahva merkitys tarinassa; muistojen varassa tarina etenee, kiemurtelee ja lopulta kietoutuu. Oli sitten kyse perhosista, tomaattikastikkeen reseptistä tai päiväkirjasta, kaikista kuultaa läpi muistoja, joita ei ole halunnut - tai voinut - unohtaa. Jälleen edetään hitaasti, unenomaisessa maailmassa, jossa kenelläkään ei ole kiire; ei Henry Ruzickalla entisessä elämässään, ei Annalla tomaattikastikkeensa kanssa eikä oikeastaan edes Miehellä Euroopassa seikkailessaan. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, hitaasti, tarkasti kertoen, tuoden kirjan henkilöt iloine ja suruineen lähelle lukijaa. Perhoset, luonto, ihmismielen ajatukset, ne kaikki valtaavat jälleen lukijan pään täysillä ja pitävät otteessaan siihen saakka, kunnes saa painettua takakannen kiinni.

On hankalaa päättää, mihin kohtaan tämä asettui Haahtela-listallani. Tämä oli ehdottomasti parhaimpia Haahtelalta lukemiani teoksia, mutta en osaa päättää oliko tämä yhtä korkealla tasolla Traumbachin ja Katoamispisteen kanssa vai kenties astetta heikompana samalla tasolla Elenan kanssa. Lukukokemus oli kuitenkin jälleen kerran upea ja tunnelmaltaan mahtava, joten lienee kohtuullista sijoittaa teos korkealle; heti siihen Traumbachin ja Katoamispisteen viereen.

Arvosana: *****-

68/100: Suuri lammasseikkailu

Kirjan nimi: Suuri lammasseikkailu (Hitsuji o meguru bõken)
Kirjoittaja; Haruki Murakami, englanninnoksesta suomentanut Leena Tamminen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1982, suomennos 1993
Sivumäärä: 351
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ennen blogaamisen aloittamista en ollut koskaan kuullutkaan Haruki Murakamista. Blogien myötä kävi kuitenkin selväksi, että tässä on lahjakas kirjailija, johon täytyy tutustua heti kun siihen vain tilaisuus tulee. Ja se tilausuus tuli kirjaston palautettujen hyllystä Suuren lammasseikkailun muodossa.

Sanottakoon aivan alkuun, että sain tämän luetuksi jo joulukuun ensimmäisinä päivinä, mutta saamattomuuteni vuoksi on tämänkin kirjoittaminen jäänyt. Joten tämä (kuten kolme seuraavakin arvostelua, nekin kun on jo luettua pitkälti ennen joulua) arvostelu saattaa jäädä hieman tyngäksi muistamattomuuteni vuoksi. Harmittaa, koska pidin tästä oikeasti ja olisin halunnut päästä kirjoittamaan ajatuksia ylös heti kun olin kannen saanut painettua kiinni.

Tarinan kertojana toimii nimetön 30-vuotias tokiolaismies, käännös-ja mainostoimiston osakas vailla kunnianhimoa elämässään. Odottamatta hänen elämäänsä kuitenkin ilmestyy nainen, jolla on hyvin ihmeelliset korvat. Pian tämä samainen nainen ennustaa miehelle, että hänen elämänsä kokee pian suuren mullistuksen ja että tähän mullistukseen tulee kuulumaan lammas. Firman osakas soittaakin hänelle ja pian päähenkilömme matkaa Hokkaidon lumisille vuorille, mukanaan maagiset korvat omaava nainen sekä käsky löytää määräaikaan mennessä tietty lammas.

Tämä kirja on hauska siitä, että siinä ei ole lainkaan nimiä. On päähenkilömme, nimetön mies. On Tyttöystävä sekä Yhtiökumppani. On Toimeksiantaja sekä entisiä opiskelutovereita, joista kaikista käytetään jotakin muuta kuin oikeaa nimeä. Suuressa lammasseikkailussa nimillä ei olekaan väliä, pääasia on, että mukana on erilaisia ihmisiä. Kuitenkin paikkojen nimillä on merkitystä ja ne lukijalle tehdäänkin heti alussa selviksi. On kaupunkeja, katuja, kouluja, kahviloita ja hotelleja. Ja kaikilla niillä on jonkinlainen merkitys päähenkilömme elämässä.

Toinen seikka joka mielytti itseäni oli tarkka ympäristön kuvailu. Hokkaidon vuoristoseutu piirtyi vahvana verkkokalvoille Murakamin niitä kuvaillessa päähenkilönsä kautta. Myös ihmisiä kuvailtiin tarkasti ja varsinkin poikkeaviin piirteisiin kiinnitettiin huomiota. Myöskään rakennukset eivät jääneet kuvailun ulkopuolelle vaan myös toimistot ja hotellit piirtyivät vahvoina lukijan eteen. Kaiken tämän kuvailun Murakami tekee kaiken lisäksi kepeästi, hieman pilkettä silmäkulmassaan. Kuvailua on ilo lukea ja uutta kohtausta kaipaa niin, että tekisi mieli vain kääntää sivuja.

Maaginen realismi ei ole koskaan ollut suosikkigenreni, mutta tällä siinäkin Murakami onnistuu. Tosin osittain tajusin tämän olevan maagista realismia vasta kirjan loppupuolella, jossa olikin muutama lukemista hieman latistanut kohta. Kaiken kaikkiaan huomasin kuitenkin naureskelevani lähes jokaisella sivulla jollekin lausahdukselle ja jännittäväni samoissa kohdissa päähenkilön kanssa. Suuri lammasseikkailu tempaisi minut täysillä mukaansa, vaikka muutaman lopputapahtuman olisinkin toivonut menevän toisella tavalla.

Arvosana: ****½

61/100: Katoamispiste

Kirjan nimi: Katoamispiste

Kirjoittaja: Joel Haahtela

Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2010

Sivumäärä: 159

Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela nousi korkealle TBR-listallani luettuani hänestä useammassakin blogissa kasan ylistyssanoja. Niinpä sattuikin hyvin, kun jälleen kerran kirjaston palautettujen kirjojen hyllyä selatessani törmäsin siellä Katoamispisteeseen. Kirjan ohkaisuus yllätti minut pieneksi hetkeksi, mutta nopeasti se kuitenkin kirjastosta mukaani päätyi.

Katoamispiste perustuu osittain tositapahtumiin, sillä yhtenä sen keskeisenä teemana on kirjailja Raija Siekkinen, jonka tuotantoon ja elämän viimeisiin vaiheisiin lukija tutustutetaan. Kirja alkaa siitä, kun suomalainen mieslääkäri kohtaa sateisessa Helsingissä ranskalaisen Magda Roux'n, joka on tullut Suomeen etsimään entistä miestään, Paulia. Paul katosi Suomessa selvittäessään Raija Siekkisen arvoitusta - ja pian saman kohtalon kokee myös Magda. Kohta tähän Siekkisen legendaan sotkeutuu myös lääkäri, joka pelkää, että historia toistaa jälleen itseään.

Hotkaisin tämän pienosiromaanin yhdessä päivässä, uppoutuen täysin sen mystiseen maailmaan. Se piti minut otteessaan ensimmäiseltä sivulta viimeiselle saakka, paljastamatta minulle kuitenkaan missään vaihessa koko salaisuuttaan. Kun kirjan painoi kiinni, tuli ensimmäisenä Fight Club-olo; miten tämä loppu nyt menikään. Tämä on sellainen kirja, joka vaatii toisen, ja kolmannenkin, lukukerran ennen kuin aukeaa kokonaan - jos siis avautuu silloinkaan.

Se, että tarinan kokonaisuus ei välttämättä ensimmäisellä lukukerralla avaudu, ei suinkaan ole huono asia, vaan kirjan kantava voima. Juuri kun kuvittelee taas tajuavansa, mitä seuraavaksi tapahtuu, heitetään silmien eteen täysin vastakkainen ajatus. Tosin olen törmännyt myös muutamissa arvosteluissa myös toisenlaisiin johtopäätöksiin, joissa sanotaan loppua suorastaan ennalta-arvattavaksi. Onkohan loppu tarkoituksellisesti monimerkityksellinen vai olenko minä vain ylitulkinnut asioita lukemisen riemussani?

Haahtela pyörittää samoja maisemia useamman henkilön näkökulmasta uudelleen ja uudelleen. Keskeisinä paikkoina toimivat kuitenkin Helsinki ja Ranska, joihin kaikki tuntuvat palaavan, tai katoavan, yhä uudelleen ja uudelleen. Näinkin lyhyen teoksen aikana Haahtela myös onnistuu luomaan useamman toimivan henkilön. Lääkärimiehen motiivit jäivät suurimmalta osalta epäselviksi, Magda mukavan salaperäiseksi ja Paul hieman oudoksi tutkijasieluksi (puhumattakaan Raija Siekkisestä, joka oli pakko mennä googlettamaan heti kun painoin tämän kannen kiinni), mutta pysyivät silti mielenkiintoisina koko matkan ajan. 

Kuvailua Katoamispisteessä ei juurikaan harrasteta, mutta tällaiseen tarinaan sitä ei myöskään tarvita. Asiat kulkevat eteenpäin myös ilman ympäristön kuvauksia. Tapahtumia sen sijaan kuvaillaan tarkasti ja niiden kuvailuun saatetaan hypätä aivan kesken jonkin muun aiheen. Silti näistäkin muodostuu loistava ja ehjä kokonaisuus.

Katoamispiste nousi yhdeksi tämän vuoden vahvimmaksi lukukokemukseksi. Se sai ajattelemaan, tempaisi täysin mukaansa eikä tarjonnut ainakaan minulle valmiiksi pureskeltua loppua. Palaan varmasti tähän, kuten muuhunkin Haahtelan tuotantoon, vielä lähitulevaisuudessa.

Arvosana: *****-

57/100: Harjukaupungin salakäytävät

Kirjan nimi: Harjukaupungin salakäytävät
Kirjoittaja: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 372
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Pasi Ilmari Jääskeläinen oli minulle kauan aikaa tuttu Jääppinä, omintakeisana äidinkielen lehtorina jyväskyläläisessä lukiossa. Tunnistamisen tunne on käynyt useampaan otteeseen aivoissani, mutta vasta tarttuessani Harjukaupungin salakäytäviin osasin vetää sen puuttuvan viivan herrojen Jääp ja Jääskeläinen välillä. Joskus sitä vain on hieman hidas...

Harjukaupungissa, jonka suurin osa meistä tuntee nimellä Jyväskylä, seikkailee keski-ikää lähestyvä ja sateenvarjoja jatkuvasti hävittävä Olli Suominen, kustantaja ja kirkkovaltuutettu. Sitten Ollin elämään tulee Facebook ja Kerttu Kara, Ollille lapsuudesta tuttu ja maailmanmenestyskirjan Elokuvallisen elämänoppaan kirjoittaja. Pian Ollin elämän sekoittavat Tourulan Viisikko, oudot unet, salakäytävät, m-hiukkaset, elokuvakerho sekä Maaginen kaupunkiopas.

Niin. Ei tämä nyt saanut minussa herätettyä sellaista ooh-aaltoa, jota odotin luettuani tämän ja Jääskeläisen muiden kirjojen arvosteluja. Toisaalta tämä on kyllä lajityypiltään myös sellaista laatua, joka ei minuun aivan täysillä iske. Silti kuitenkin viihdyin hyvin tämän parissa enkä todellakaan ole antamassa tälle täystyrmäystä. Varsinkin valloittavuudellaan kirja vei mukanaan ja onkin selvää, että kyllä minä vastaisuudessakin Jääskeläistä luen.

Viihdyin lukiessani lainauksia Maagisesta kaupunkioppaasta ja Elokuvallisesta elämänoppaasta. Melkein aloin jo toivoa sitä, että joku todellakin olisi kirjoittanut kyseiset opukset. Myös viittaukset suuriin elokuviin ja muutamiin kirjoihin (Nerudaa! vaikka en itse juurikaan hänen tuotoksistaan pidä) olivat mukavia yksityiskohtia, jotka värittivät hyvin kirjan maagista maailmaa. Jälleen kerran kaupunkikuvaus oli mahtavaa ja rakastuin Jyväskylään harjuineen, vaikka kaupungissa olenkin vain kahdesti käynyt. Suomisen Olli (jälleen elokuvaviittaus, kesti kauan että tämän tajusin) myös laukoo paljon mieleenpainuvia lausahduksia ja varsinkin herran päänsisäinen maailma on hyvin viihdyttävä.

Valitettavasti tässä myös oli huonoja puolia niin, että tämä ei noussut aivan ylimmälle tasolle. Ensinnäkin hyppäykset kohtauksesta ja ajasta toiseen on toteutettu osittain sekavasti. Aina lukija ei ole aivan perillä siitä, ollaanko nykyajassa, menneisyydessä, unessa vai jossakin aivan muualla. Selkeää jakoa näiden tapahtumien välillä ei tapahdu ja välillä tarvitsee lukea koko luku loppu tajutakseen, mitä tasoa eletään. Lisäksi täytyy kritisoida sitä, että Jääskeläinen on kirjoittanut teokselleen kaksi loppua. Oma versioni oli blanc, joka tietenkin on minun mielestäni se oikea lopetus. Toisaalta en edes halua lukea sitä toista versiota, koska silloin ei enää olisi kyseessä se sama teos, jonka luin. Toisaalta taas olen utelias luonne ja tekisi mieli kurkistaa, miten paljon versioissa on eroa. Tämä ei valitettavasti anna täysin positiivista kuvaa kirjailijasta, vaan kielii enemminkin siitä, että hän on ollut kahden vaiheilla lopun suhteen ja sen sijaan, että olisi päätynyt toiseen on hän päättänyt jakaa loput kirjojen kesken.

Arvosana: ***½

52/100: Pimeyden sydän

Kirjan nimi: Pimeyden sydän (Heart of Darkness)
Kirjoittaja: Joseph Conrad, suomentanut Kristiina Kivivuori
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 1902, suomennos 1968
Sivumäärä: 160
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joseph Conradin Pimeyden sydän on kuulunut klassikoiden joukkoon jo sadan vuoden ajan. Siksi on myös luonnollista, että se on tallennettu valkokankaalle nimellä Ilmestyskirja. Nyt. Huolimatta sekä elokuvan että kirjan kulttimaineesta tutustuin teokseen vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Pimeyden sydän sijoittuu Afrikan pimeisiin kolkkiin, Kongon tasavaltaan salametsästäjien, valtaajien ja norsunluukauppiaiden aikaan. Kirjan kertojana toimii kapteeni Marlow, joka aikoinaan päätyi ohjaamaan höyrylaivaa läpi pimeän viidakon ja pelastamaan herra Kurtzin, joka oli paitsi sekaantunut norsunluun salakuljetukseen, myös palvottu kyläläisten keskuudessa ja kaiken lisäksi vakavasti sairas. Matkallaan Marlow kohtaa useita haasteita jo ennen kuin hän edes pääsee noutopisteelle ja Kurtzin tavattuaan hän tajuaa, että hänen seikkailunsa on vasta alussa. 

En tiedä mikä näissä viime aikaisissa lukemissani klassikoissa on, mutta jälleen olin odottanut jotakin muuta. En ole siis edes nähnyt tästä tehtyä Ilmestyskirja-elokuvaa, joten odotukseni olivat täysin omia - eivät elokuvaan tai arvosteluihin perustuvaa, ainoastaan siihen mitä jäin odottamaan luettuani takakannen. Ja ilmeisesti jälleen kerran takakansi lupasi minulle liikaa. Odotin huikeaa ja jännittävää seikkailua sekä norsunluupolitiikkaa. Lopulta jouduin kuitenkin tyytymään jokiseikkailuun, joka ei ollut läheskään niin tapahtumarikas kuin olin odottanut.

Kirja on kirjoitettu aivan 1900-luvun alussa ollen aikalaisiinsa verrattuna hyvinkin moderni. Conrad käyttää paljon energiaa maisemien kuvailuun. Se on myös jopa kaunis kuvaus neekeriorjista ja kannibaaleista, vaikka senaikaiset käsitykset heijastuvatkin taustalla. Ympäristön kuvaus tuo lukijalle kuvan Afrikan pimeimmästä sydämestä, Kongosta ja heimokäytöksestä. Dialogi ei selkeästi ole Conradin vahvuus, mutta toisaalta tarinaa kuljetetaan aivan muulla tavoin kuin vahvan dialogin avulla. Välillä ainakin minä jo vallan unohdin, että tässä on teos viime vuosisadan alkupuolelta, sillä se todellakin on tyyliltään nykyaikainen. Silti valitettavasti sain vain keskinkertaisen lukukokemuksen.

Arvosana: ***

46/100: Roope Ankan elämä ja teot

Kirjan nimi: Roope Ankan elämä ja teot (The Life and Times of Scrooge McDuck)
Kirjoittaja: Don Rosa, suomentaneet Jukka Heiskanen, Riku Perälä, Elina Toppari, Jussi Karjalainen, Markku Saarinen
Kuvittaja: Don Rosa
Kustantaja: Helsinki Media
Julkaisuvuosi: 1994-1996, suomennos 2001
Sivumäärä: 272
Lukulistalle: Miehen kirjahyllystä

Don Rosan toimittava Roope Ankan elämä ja teot päätyi lukulistalle rakkaan mieheni suosituksesta. Teos kattaa ajanjakson vuodesta 1877 aina vuoteen 1947 saakka, jolloin Aku ja pojat astuivat kuvaan. Tämä aikajakso on jaettu 12 lukuun, joista jokaisessa esitellään yksi tai useampi Roopen elämää mullistanut asia. Kirjan sivujen kautta pääsemme tutustumaan siihen, kuinka Roope aikoinaan päätyi Amerikkaan, miten hän tienasi ensimiljardinsa, millaisia rosvoja hän matkoillaan kohtasi, miksi hänestä tuli katkera vanha ankka ja näemme myös vilauksen Akun vanhemmista.

Mukaan on liitetty kattava alkupuhe Don Rosalta. Lisäksi jokaisen luvun jälkeen on esittely juuri kyseisestä luvusta, työprosessista ja siitä, mistä kaikkialta luvun tiedot on etsitty. Jokaisen esittelyn lopussa on myös D.U.C.K.-ilonpilaaja niille lukijoille, jotka eivät ole onnistuneet löytämään Don Rosan tavaramerkkiä itse (kuten minä suurimmissa osassa tapauksia). Rosa kertoo, että hän on käyttänyt tarnoissaan ainoastaan niitä faktoja, jotka Carl Barks on omissa luomuksissaan esittänyt - huomiotta on siis jätetty suurin osa niistä "faktoista", joita muut akkaripiirtäjät tarjoavat Roopen elämästä. Lukiessa huomasikin kyllä, että lähes jokainen tieto oli entuudestaan tuttu jostakin aiemmin lukemastani Aku Ankasta, mutta tällainen kronologinen kokoamateos on huomattavasti parempi tiedon hahmottamisen ja seurausten tajuamisen kannalta.

Itse lukiessani Aku Ankkoja harvemmin kiinnitän tarkempaa huomiota itse piirroksiin. Kyllähän minä kuvat katson, mutta olen liian romaanilukija sarjakuviin; toimintahan tapahtuu tekstissä, mitä sitä turhia kuvia katselemaan. Tätä lukiessa huomioni kuitenkin kiinnittyi väkisin myös kuvitukseen, sillä onhan Don Rosan kuvitus aivan jotakin muuta kuin tyypillistä akkarikuvitusta. Värimaailma on lumoava, yksityiskohtia on runsaasti ja ankatkin näyttävät aivan erilaisilta Rosan kynästä. Onko teillä yhtä oikeaa akkaripiirtäjää? Vai iskeekö Rosan tyyli ollenkaan?

Kaiken kaikkiaan tämä oli valloittava lukuelämys ja suosittelen tätä todellakin kaikille niille, jotka ovat elämässään lukeneet edes yhden Aku Ankan. Ja jos olet joskus haaveillut sarjakuvapiirtäjän ammatista, saatat jopa saada tästä teoksesta mukaasi vinkin taikka kaksi.

Arvosana: ****½

32-38/100: Harry Potter-saaga

Anteeksi pitkä päivittämättömyyteni. Heinäkuun loppu on kulunut muuttokiireiden parissa ja nyt näin elokuun alku on ollut vielä taistelua koneeni ja netin välillä. Jonossa on tällä hetkellä lähes 10 kirja-arvostelua, joten saatte paljon luettavaa tässä lähiaikoina. Nyt palaan tekstin pariin, jota aloitin jo heti heinäkuun alussa kun olin saanut luku-urakkani päätökseen.


Kirjojen nimet: Harry Potter and the Philosopher's Stone; Harry Potter and the Chamber of Secrets; Harry Potter and the Prisoner of Azkaban; Harry Potter and the Goblet of Fire; Harry Potter and the Order of the Phoenix; Harry Potter and the Half-Blood Prince; Harry Potter and the Deathly Hallows
Kirjoittaja: J.K. Rowling
Kustantaja: Bloomsbury
Julkaisuvuodet: 1997; 1998; 1999; 2000; 2003; 2005; 2007
Sivumäärät: 223; 251; 468; 636; 766; 607; 607
Lukulistalle: Ostettu kirjakaupasta

Tässä postauksessani pyrin tuomaan esiin ennemminkin oman matkani Pottereiden kanssa, keskustelemaan omista suosikeistani sekä niistä kohdista, joista en välttämättä niin paljoa pitänyt. Esittelen jokaisen kirjan juonen vain pintapuolisesti, koska suurimmalle osalle Harry Pottereiden maailma on varmasti jo tuttu. Niille, joille se ei ole, voivat toki tämän lukea. Kirjoittaessani tuon väkisinkin esiin myös juonen kannalta hyvin tärkeitä asioita, joten jos olet aikeissa lukea kirjat joskus/katsoa elokuvat/et ole vielä viimeistä elokuvaa nähnyt ja tahdot pysyä kaikesta tietämättömänä, sinun ei kannata tätä välttämättä ollenkaan lukea. Olet siis varoitettu enkä enää vastaa siitä, jos spoilaat itsellesi tapahtumia. Lisäksi pahoittelen tässä heti myös sitä, että käytän paljon termejä alkukielellä; olen lukenut kaikki Potterit nyt englanniksi (ja ainoastaan osat 1-4 koskaan suomeksi), joten kaikki nimet eivät välttämättä suomeksi omassa suussani taivu.

Viisasten kivessä Harry Potter saa tietää olevansa velho, matkustaa pikajunalla Tylypahkan kouluun, pääsee vuosisadan nuorimpana mukaan huispausjoukkueeseen, ystävystyy ja kohtaa jälleen Voldemortin, velhon joka tappoi hänen vanhempansa ja antoi hänelle salamanmuotoisen arven. Salaisuuksien kammiossa Harry kohtaa ensimmäistä kertaa kotitonttu Dobbyn, lentää kouluun Ford Anglialla, joutuu pääepäilyksi kun Salaisuuksien kammio avataan jälleen, ja vain koska hän osaa puhua käärmeille, sekä päätyy samaiseen kammioon taistelemaan Tom Riddlen muistoa vastaan. Azkabanin vangissa Harry saa Kelmien kartan, oppii tekemään suojeluksen, tutustuu kummisetäänsä sekä saa uutta tietoa vanhemmistaan. Liekehtivässä pikarissa Harry päätyy mukaan kolmiverhoturnajaisiin ja kohtaa jälleen Voldemortin. Feeniksin killassa taikaministeriö ei halua myöntää Voldemortin olevan jälleen vallassa, Harry kohtaa kammottavan PVS-opettajan ja perustaa oman armeijansa ja taistelee jälleen kuolonsyöjien ja Voldemortin kanssa. Puoliverisessä prinssissä velhomaailma on avoimessa sotatilassa, Harry saa yksityistunteja Dumbledorelta, pohtii puoliveristä prinssiä ja Dracoa sekä tekee suuren päätöksen. Kuoleman varjeluksissa kolmikko suorittaa Dumbledoren antamaa tehtävää ja päätyvät lopulta lopputaisteluun. Matkan varrella paljastuu erinäisiä asioita tutuista henkilöistä ja koko saagan päättää 19 vuotta myöhemmin tapahtuva epilogi.

Tätä blogia seuranneille tuskin tulee yllätyksenä se tieto, että olen kunnon fanityttö. Minun ja Pottereiden yhteinen taival alkoi yläasteella vuosituhannen vaihteessa. Luin kirjat 1-4 nopealla aikataululla suomeksi ja silloin taisin jo jäädä koukkuun, tosin tiedostamatta. Sitten 2003 törmäsin kaupan kirjaosastolla vitososaan; englanniksi. Silloin muistot palautuivat mieleeni ja koska tarvitsin kipeästi treenausta kielitaitoni suhteen (lähestyvien ylioppilaskirjoitusten vuoksi) päätin ostaa kirjan omakseni. Sen jälkeen a) en enää lukenut ainoatakaan Potteria suomeksi b) muutuin kunnon fanitytöksi löydettyäni keskustelupalstat ja jääden innoissani odottamaan seuraavaa osaa. Kutoskirjaan mennessä olinkin jo ehtinyt miittamaan samanhenkisiä ihmisiä ja niinpä päädyinkin yöjonotukseen. Fanitukseni oli ehkä suurimmillaan tämän kirjan luettuani, koska se tarjosi niin paljon avoimia asioita, joita sai seuraavat kaksi vuotta pohtia antaumuksella. Viimeisen Potterin ilmestyminen oli tavallaan tietyn aikakauden päättyminen minulle, mutta jäljelle jäi toive vielä tulemattomista elokuvista sekä mahdollisista lisäteoksista, joiden julkaisusta Row on alkanut saattaa-saattaa että ei-tasoisia lausuntoja antanut. Ja nyt tämän vuoden lopulla Potter-fani saa jälleen uutta odoteltavaa kun Pottermore avautuu. Joten ei tämä fanitus mihinkään katoa, vaikka kirjat, ja nyt myös elokuvat, onkin julkaistu. Minulle tämä on jo vähän kuin elämäntapa, tämä fanitus.

Paitsi ikimuistoisia miittejä ja kokemuksia, jonotuksia ja kirjoituksia, olen saanut Potter-maailman kautta myös hyviä kavereita sekä yhden erittäin läheisen ystävän. Tämänkin vuoksi Pottereilla tulee aina olemaan tärkeä paikka sydämessäni.

En ole koskaan ollut mikään sankarikolmikon suurin fani ja esim. Ginnysta en edelleenkään kunnolla pidä, vaikka tämä muuttuukin kirjasarjan loppua kohden hieman siedettävämmäksi hahmoksi. Omiin suosikkeihini on aina kuulunut vanhempi väki (jo paljon ennen elokuvia, joten tämä ei mitenkään johdu siitä, että pitäisin tietyistä näyttelijöistä); Minervalla on useammassa kirjassa hauskoja repliikkejä ja on muutenkin minulle lempihahmo, huolimatta siitä että hän esiintyy hyvin vähän kirjassa. Toinen suosikkihahmoistani on Severus, jonka mielenliikkeitä pohdin jo kauan ennen kuin niitä alettiin kunnolla paljastamaan. Puhumattakaan sitten tietenkään Siriuksesta ja Remuksesta, jotka hekin ovat korkealla suosikkilistallani. Muutenkin suurimpia suosikkejani ovat juurikin kirjojen aikuishahmot, joilla tuntuu olevan paljon enemmän ulottuvuuksia kuin sankarikolmikolla. Toisaalta suosikkini saattavat johtua myös siitä, että olen alkanut fanittamaan sarjaa kunnolla vasta täysi-ikäisyyttä lähestyessäni, jolloin sankarikolmikko ei enää aivan ollut kohderyhmääni.

Rowling on kehittänyt uskomattoman maailman, jota ei voi kuin kadehtien ihailla. Maailman, joka on niin monipuolinen, että se ei ole vieläkään kunnolla avautunut, vaikka osaan lähes jokaisen kirjan ulkoa. Siitä osoituksena myös syksyllä aukeava Pottermore, joka jakaa meille faneille vielä lisää tietoa Potter-maailmasta. Tämä jos joku on ILMIÖ, joka elää edelleen, vaikka viimeisestä kirjastakin on jo aikaa muutama vuosi. Ja tämä ilmiö toivottavasti elää edelleen silloin, kun omat (tulevat) lapseni oppivat joskus lukemaan.

Pidän jokaisesta kirjasta, mutta kokonaisuus on se, joka nostaa tämän sarjan ylivoimaiseksi. Itsenäisinä teoksina kirjat eivät tietenkään ole mitään kielen riemuvoittoja, mukana on hyvinkin paljon epäsuhtia (jotka Rowling itsekin on auliisti myöntänyt) ja tarinaa kerrotaan paikka paikoin hyvinkin mustavalkoisesti. (Puhumattakaan siitä, että Harry vaikuttaa joskus hyvinkin idiootilta.) Mutta silti kokonaisuus korvaa puuttuvat asiat ja luo tästä sen täydellisen kirjasarjan. joka teki minusta fanitytön.

Azkabanin vanki on yksi suosikeistani. Siinä tulee mukaan aimo kasa mielenkiintoisia hahmoja, Harryn menneisyys avautuu meille lukijoille kuin myös Harrylle ja pikku hiljaa lukija alkaa saamaan kuvaa siitä, mitä tulemaan pitää. Puoliverinen prinssi on taas koko sarjan suosikkini; se jättää paljon pohtimisen varaa, tutustuttaa meidät aivan uudella tavalla tiettyihin henkilöihin ja jättää asiat niin auki, että muistan edelleen ne unettomat illat ja yöt, jotka vietin pohtien viimeisen kirjan tapahtumia. Ja kolmas suosikkini on tietenkin sarjan päätösosa, Kuoleman varjelukset. Se on hyvä, ei täydellinen, päätös kirjasarjalle, jonka parissa niin moni on kasvanut, jonka ympäröivästä maailmasta moni on löytänyt ystäviä ja joiden vuoksi ihmiset ovat jonottaneet joka puolella maailmaa koko yön kirjakaupan edessä. Vaikka edelleenkään en pidä juurikaan epilogista, olen kuitenkin oppinut sietämään sitä. Ensimmäisen lukukerran jälkeen kun olin valmis poistattamaan mokoman luvun kirjastani. :D Vähiten pidän edelleen Feeniksin killasta, en vain voi sille mitään, että murrosikäinen CAPSLOCK-Harry ei tule koskaan kuulumaan suosikkeihini. Nyt, kun uskalsin viimein lukea kirjan uudelleen, ei se enää ollut niin vastenmielinen kuin muistin, mutta vitososan kanssa pitäydyn kuitenkin ennemmin elokuvassa.

Ja sitten tavoistani poiketen, vaikka tämä onkin kirjablogi, tämä ilmiö vaatii käsiteltäväkseen myös elokuvat. Nykyään pystyn jo sanomaan pitäväni elokuvista, kun ajattelen ne itsenäisinä teoksina - en niinkään kirjoina. Puuttuuhan niistä paljonkin asioita, joita varsinkin fanit olisivat halunneet mukaan, ja ovathan ne sekavia sellaiselle, jotka eivät kirjoja ole lukeneet. (Kyllä, sellaisiakin on, jotka katsovat vain elokuvat ja he takuulla arvostaisivat sitä, jos voisivat katsella elokuvaa ilman, että joutuvat kyselemään vieressä olevalta kuka/mikä tuo nyt olikaan.) Azkabanin vanki on tosin niin huono, että sitä en enää mielelläni katsele, kirjana se oli niin paljon parempi. Toisena ääripäänä on sitten tosiaan Feeniksin kilta, jota pidän lähes parhaana Potter-elokuvana ja kirjana en taas pidä. Myös Puoliverinen prinssi on mainio ja taisinkin sanoa sitä facebookissa aikoinaan parhaaksi Potter-elokuvaksi. Kuoleman varjeluksista ensimmäinen osa on hyvä, mutta jälkimmäinen osa oli valitettavasti aika suuren luokan pettymys. Siinä, ja vaikka en mielelläni näitä vertailuja tee, mutta tässä se sen vaatii, puuttui lopputaistelusta niin paljon minulle rakkaita kohtia kirjasta, että en vain voi antaa sitä anteeksi.

Kaiken kaikkiaan minun ja Potterin taival on siis kestänyt jo yli 10 vuotta. Sitä, kuinka kauan se vielä kestää, en todellakaan tiedä. Sen verran osaan luvata, että ainakin niin kauan kunnes olen päässyt koluamaan koko Pottermoren läpi. Ja mahdollisesti lukenut ne kaikki muut opukset, jotka Rowling vielä tästä mahtavasta maailmasta tuottaa. Ja jään odottamaan, josko löytäisin vielä joskus asian, jota kykenen fanittamaan edes lähes yhtä intohimoisesti kuin Pottereita.

Sen verran täytyy vielä ikärajoista kommentoida, kun niiden ympärillä on nyt täällä blogimaailmassakin keskustelua käyty, että en todellakaan pidä Pottereita lasten kirjoina. Myönnetään, ensimmäinen ja toinen osa sellaisia vielä saattavat ollakin, mutta mitä pidemmälle sarjaa edetään, sitä synkemmäksi se muuttuu. Viimeistään neljäs osa, Liekehtivä pikari, on sellainen, jota en enää alakouluikäisen antaisi yksin lukea - puhumattakaan siitä, että antaisin katsoa hautausmaakohtauksen elokuvasta. Kaksi viimeistä osaa ovat jo niin sotaisia, että jaksan edelleen ihmetellä ja kauhistella elokuville lätkäistyä K-11-leimaa. Minä en todellaakaan veisi 9-vuotiasta näitä katsomaan. Enkä kyllä myöskään tarjoaisi näille 11-vuotiaille myöskään kahta viimeistä osaa luettavaksi.

29/100: Rautatie

Kirjan nimi: Rautatie
Kirjoittaja: Juhani Aho
Kuvittaja: Raimo Puustinen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1884
Sivumäärä: 178
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Juhani Ahon Rautatie on mielestäni niitä teoksia, jonka jokaisen vähänkin lukemisesta kiinnostuneen tulisi joskus kahlata läpi. Olen itse huono lukija sen suhteen, että juurikin tällaiset täytyy-lukea-klassikot ovat niitä, joihin harvemmin tartun. Osittain siksikin liityin 10 klassikkoa-haasteeseen, jotta saisin edes muutaman täytyy-lukea-kirjan luetuksi.

Rautatie lienee monelle tuttu teos jo kouluajoilta. (Minun oma kokemukseni rajoittuu siihen, että muistan teoksen mainitun niin yläasteen kuin lukionkin kirjallisuuden tunneilla...) Lyhyesti se on tarina ukosta ja akasta, jotka eivät olleet ennen nähneet rautatietä. Ensin ukko, Matti, kuulee rautatiestä. Hänen akkansa, Liisa, ei tätä kuitenkaan usko ennen kuin kuulee saman tarinan. Jahkailun jälkeen he päättävät lähteä patikoimaan Lapinlahteen, rautatietä katsomaan. Matka ei tietenkään suju ilman kommelluksia; Matti ja Liisa törmäävät niin eroihin luokkayhteiskunnassa, kulttuurishokkiin "suuressa" kaupungissa kuin alkoholin kiroihinkin.

Lukemassani vuoden 1973 painoksessa oli kuvittaja Raimo Puustisen lyijykynäpiirroksia siellä täällä, kuvaten joko pientä yksityiskohtaa kirjan sivulta (kuten tassuaan pesevää kissaa) tai sitten suurempaa kokonaisuutta (kuten rauatieasemaa). Kuvittajan luoma maisema oli mukava lisä kirjaan ollen ainakin minulle se kirjan kiinnostavin anti. Piirrosjälki on tummaa, vedot tarkkoja ja kuvat selkeitä.

Kirjan mielenkiintoisin anti oli sen kielessä. Vanha suomi on hauskaa ja kaunista ja välillä lukija saa pohtia aivan todella jonkin sanan nykymerkitystä. Kielellisesti teos ei ole mitenkään ihmeellinen, Aho käyttää peruskieltä ja hyvin vähän lauseenvastikkeita. 1800-lukulaisuus tosin huokuu kielestä, yksinkertaista ja selkeää, ei mitään hienoja krumeluureja. Dialogi on paikka paikoin sekavaa, sillä keskustelu etenee vauhdilla ja mukana on yleensä useampi henkilö, jolloin lukija ei aina ole varma siitä, kuka on tällä hetkellä äänessä. Puhetapojen eroavaisuus tuli myös hienosti esiin maalaismiljööstä kaupunkiin siirryttäessä; kaupungissa asuvat kun olivat niin ylpeitä kruunun alla olemisestaan.

Valitettavasti kirjan juonellinen sisältö jäi kauaksi kielen ja kuvituksen mielenkiintoisesta maailmasta. Kirjan alku on vallan tylsä, täynänsä jahkailua siitä mennäkö vai eikö mennä. Patikointi rautatielle, joka olisi voinut olla se kirjan mielenkiintoisin osuus, sujahtaa ohi huomaamatta eikä edes paikan päällä keskitytä kunnolla junaan tai rautatiehen. Lukijana sain sellaisen tunteen, että Aholla on kiire palata takaisin maalaistalon turvalliseen lämpöön, joka toisaalta sopii hyvin kirjan luonteeseen, mutta jättää lukijan kylmäksi. Kuitenkin ainakin minä odotan kirjalta, jonka nimi on Rautatie, hieman enemmän keskittymistä juurikin asiaan.

Arvosana: **½

21/100: Hiiriä ja ihmisiä

Kirjan nimi: Hiiriä ja ihmisiä (Of Mice and Men)
Kirjoittaja: John Steinbeck, suomentanut Jouko Linturi
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1937, suomennos 1963
Sivumäärä: 134
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ihan ensimmäisenä täytyy todeta, että tämä on se Steinbeck, josta olen kuullut ystävieni toimesta eniten kehuja. Joten olen luonnollisesti hieman pettynyt, koska en saanutkaan mitään maailmoja mullistavaa lukuelämystä vaan aivan tavallisen pienoisromaanin. Mikä tässä on SE juttu, joka tekee tästä klassikon ja rakastumisen kohteen?

Hiiriä ja ihmisiän juonihan on vallan yksinkertainen: Se on vahva kuvaus toveruudesta, ystävyydestä, joka kestää läpi vaikeuksien, ystävyydestä, joka kestää ainiaan. On pienikokoinen ja ovela George sekä tämän iso lapsensieluinen kumppani Lennie. Yhdessä toverukset hellivät unelmaa omasta maatilasta, mutta sitä ennen heidän täytyy työskennellä karjatilalla saadakseen tarvittavan pääoman kasaan. Yksinkertaisuutensa ja liiallisen voimansa vuoksi Lenniellä on tapana joutua vaikeuksiin ja George yrittää kaikkensa, jotta saisi aina hoidettua Lennien jäljet. Uudessa paikassa Lennie sopeutuu muiden työmiesten joukkoon, kunnes kohtaa tilanomistajan pojan Curleyn keimailuhaluisen vaimon.

Pidän John Steinbeckin kielestä. Se on lyhyttä, ytimekästä ja simppeliä ja varsinkin luonnon kuvailu on kaunista. Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin olisi itse ollut osana seutua, jolla toverukset kulkivat. Toki kirjassa on myös kauniisti kuvailtu suhde Georgen ja Lennien välillä, miten kaveria ei jätetä, vaikka tämä olisi millainen riippakivi tahansa. Ehkäpä tähän kätkeytyy ainakin osa kirjan hienoutta, kirjan kantavana teemana kun kuitenkin on toverius vailla vertaa.

Sitten taas lyhyt ja ytimekäs kieli ei aina toimi. Varsinkaan dialogeissa. Toki kirjassa on ne tietyt hahmot, jotka eivät paljoa puhu, joten ytimekäs dialogi heidän kohdallaan onkin perusteltua. Mutta myös puheliaampien kohdalla dialogissa on joku, joka tökkii. Liekö sitten vanhahtava tapa, jolloin ei puhuttu muuta kuin sen verran, mitä kysyttiin. Tällaiselle puheliaalle (ja omissa teksteissään kunnon dialogeja viljelevälle) ajatus vain on sangen outo. Kieli, koska on lyhyttä ja ytimekästä, on paikoin hieman töksähtelevää ja tuo tunteen nuorille suunnatusta kirjallisuudesta. (Joka ei siis ole paha asia ja jonka vuoksi tähän moni ystäväni onkin ilmeisesti ihastunut, nuorina kun ovat tämän lukeneet.) Ehkä minä en vain kokonaisuudessa sitten ole oikea kohderyhmä tälle kirjalle. (Tai sitten lähdin lukemaan tätä liian suurin odotuksin, olisi ehkä sittenkin pitänyt aloittaa jollakin muulla Steinbeckilla.) Ja älkää nyt käsittäkö väärin, ei tämä huono ole. Odotin vain jotakin suurta, joten jäin vähän tyhjän päälle, koska sain "vain" hyvän kirjan.

Ja hei, mikä ihmeen juttu tämä kirjan nimi oli? Eihän hiiristä tässä puhuttu lainkaan niin paljoa kuin kaneista. Kaneja ja ihmisiä olisi ollut siis paljon osuvampi nimi! Toisaalta taas se tuskin olisi ollut yhtä myyvä kuin Hiiriä ja ihmisiä.

Arvosana: ***

16/100: Elefantin matka

Kirjan nimi: Elefantin matka (A Viagem do Elefante)
Kirjoittaja: José Saramago, suomentanut Sanna Pernu
Kustantaja: Tammi: Keltainen kirjasto
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2011
Sivumäärä: 225
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta

José Saramagon Elefantin matka on historian kirjoihin perustuva kertomus Salomo-elefantin ja tämän hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin 1500-luvun Euroopassa.

Portugalin kuningas Juhana III oli tuonut elefantin Intiasta Lissaboniin 1500-luvun puolivälissä. Vuonna 1551 hän päätti antaa sen lahjaksi vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Matkallaan Subhro ja Salomo (jotka nimetään Maksimilianin toimesta uudelleen Fritziksi ja Suleimaniksi) kulkevat läpi Portugalin ja Espanjan, seilaavat läpi Ligurianmeren, vaeltavat läpi lumisten Alppien ja pitkin Tonavaa. Matkallaan elefantti saa luonnollisesti huomiota, ihmetystä, ihastusta ja auttamisen halua, joskus myöskin pelkoa.

Saattojoukko on arvovaltaiselle elefantille luonnollisesti suuri. On portugalilainen ratsuväenosasto, on itävaltalaiset kyrassieerit unohtamattakaan suurta härkävankkurien joukkoa, joka kuljettaa mukanaan kaiken norsun tarvitseman ravinnon.

Keskushahmona on ilman muuta norsunhoitaja Subhro. Hän viestittää niin elefantin kokemukset ja tuntemukset kuin sivistyneen Euroopankin lukijoille. Subhron kautta Saramago myös tekee pilaa silloisen Euroopan suurille asioille: katoliselle kirkolle, kuninkaallisten oikuille ja politiikan kiemuroille.

Odotin tältä kirjalta paljon, sillä vaikka en ole aiemmin Saramagoa lukenut, olen hänestä lukenut monta ylistävää sanaa. Tämän kirjan jälkeen aloin kuitenkin pohtia, mahdoinko lukea laisinkaan samaa Saramagoa kuin ne, jotka ovat häntä kehuneet. Saramagon kaikkitietävä kertoja ja yksityiskohtien esilletuonti saa välillä lukijan miettimään, pitääkö kirjailija heitä idioottina. (Intiasta kotoisin olevalle norsulle lumi on uusi juttu, muistuttaa kirjailija useampaankin otteeseen.) Ja sitten se pahin juttu, joka sai minut melkein lopettamaan lukemisen ensimmäisen sivun jälkeen: tyylikeinona käytetty erisnimien kirjoittaminen pienellä. Sulatan itse lähes kaikki muut tyylikeinot, mutta tällaista suoranaista kieliopin vastaista juttua, joka toistuu koko kirjan ajan, en vain sitten millään. Ja kun tähän vielä liittää oudon tavan kirjoittaa vuoropuhelua (Ja hän lausui, Oletko varma asiastasi, Aivan varma, Sitten teidän tulee tehdä sydämenne mukaan, Niin minun kai pitää, teidän korkeutenne.) ollaan jo liian kaukana hyvästä mausta. Kaiken tämän lisäksi kappalejako on hyvin vähäinen, joka teki lukemisesta paikka paikoin vieläkin raskaampaa, koska ainoat kunnon taukokohdat olivat silloin kun luku vaihtui.

Tarina itsessään oli suloinen ja toisella tavalla kerrottuna se olisi takuulla ollut hyvinkin mukaansatempaava. Nyt kaikki kauneus kärsi siitä, että yritin epätoivoisesti pitää itseni järjissäni kaiken kirjallisen "kauheuden" keskellä. Haluaisin mielelläni antaa Saramagolle vielä toisen tilaisuuden, mutta jos hänen kaikki teoksensa on kirjoitettu samalla tavalla luulen, että minun on edes turha yrittää. Joten te, jotka olette useamman Saramagon lukeneet, toistuuko tämä sama tyyli kaikissa hänen teoksissaan?

Arvosana: **

9/100: Kylpyhuone

Kirjan nimi: Kylpyhuone (La salle de bain)
Kirjoittaja: Jean-Philippe Toussaint, suomentanut Mirja Bolgár
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1985, suomennos 1987
Sivumäärä: 113
Lukulistalle: Kierrätyskeskuksen ilmaislaatikosta

Jean-Philippe Toussaint on belgialainen kirjailija ja elokuvantekijä. Hän on voittanut urallaan kaksi Prix-palkintoa ja hänen kirjojaan on käännetty yli 20 eri kielelle. Kylpyhuone on miehen esikoisteos, joka on toteutettu hyvin rohkealla tavalla. Kirja on jaettu kolmeen lukuun (Pariisi, Hypotenuusa sekä Pariisi) ja jokainen kappale on erotettu enterillä sekä numeroitu.

Kirjan päähenkilönä on pariisilainen nuori mies, joka päättää muuttaa asumaan kylpyhuoneeseen, jossa hän saa mietiskellä ja filosofoida rauhassa. Miehen tyttöystävä Edmonsson on hyvin ymmärtäväinen ja jaksaa tämän oikkujen lisäksi vielä pyörittää osapäiväisesti myös taidegalleriaa.

Pian kertojaminä tajuaa, että hän ei voi tuhlata koko elämäänsä kylpyhuoneessa. Ensin hän lähtee kiertämään ympäri asuntoa ja pian hän poistuu maasta aina Venetsiaan asti. Venetsiassa hän kulkee katuja pitkin, asuu hotellissa ja ostaa lasten tikkataulun. Jossain vaiheessa hän myös muistaa kertoa tyttöystävälleen asiasta ja saa tämän houkuteltua Venetsiaan. Onnettoman sattumuksen jälkeen Edmonsson lähtee takaisin Pariisiin ja kertojaminä asettuu asumaan sairaalaan. Lopuksi palataan sinne, mistä kaikki alkoikin. Toki näiden seikkailujen välissä saamme lukea kertojaminän ajatusvirtaa ja irtonaisia muistelmia asiaan yleensä mitenkään liittymättä.

Rehellisesti sanottuna en edelleenkään tiedä mitä mieltä tästä olin. Toisaalta tämä oli oikein mielenkiintoinen lukukokemus, varsinkin kun kaiken ajattelutyön sai jättää muiden huoleksi. Toisaalta taas tämä on ehkä oudoin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Tämä on ajatusvirtaa parhaimmillaan, sanoja sanojen perään, lauseita peräkkäin. Pitkiä ja lyhyitä kappaleita, jotka luovat kirjalle kepeän tunnelman. Ja kepeähän tämä onkin, mutta toisaalta niin vaikeasti lähestyttävä. Takakansiteksti lupaa kirjan olevan "pelkistetty tarina, joka on täynnä ovelaa huumoria sekä teräviä havaintoja elämästä ja ihmisistä". "Rivien välissä se jättää runsaasti liikkumatilaa lukijalle itselleen." Rehellisesti sanottuna en kylläkään tavoittanut kirjasta mitään edellämainituista asioista. Ehkäpä tämä kirja oli liian ovela minulle tai sitten outoudellakin on rajansa.

Arvosana: **-