Yövartio - Kun toinen maailmansota on läsnä

Kirjan nimi: Yövartio (The Night Watch)
Kirjoittaja: Sarah Waters, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2005
Sivumäärä: 509
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Lukupiirimme käsitys teoksesta "ei kovin paksu kun tässä on kiireitä" osoittautui Sarah Watersin Yövartioksi lähinnä mielenkiintoisen aiheensa sekä kirjailijan vuoksi. Harmi vain, että tässä vaiheessa piiriläistemme elämä oli oikeasti niin kiireistä, että suurimmalta osalta oli vielä osa kirjaa lukematta kun kokoontumisemme aika tuli. Mutta, näin käy joskus.

Teoksen rakenne on mielenkiintoinen: se nimittäin lähtee liikkeelle lopusta, joka on tässä tapauksessa vuosi 1947. Toisessa osassa pääsemme toisen maailmansodan keskelle ja viimeisessä osassa olemme juuri sodan kynnyksellä vuodessa 1941. Lukukokemuksen tekee siis hieman sekavaksi se, että kirjan alussa päähenkilömme ovat jo hyvin tuttuja keskenään ja pikku hiljaa lukijalle paljastuu, kirjan edetessä (tai peruuttaessa, ihan miten vain), miten näihin ystävyyssuhteisiin ja tilanteisiin ollaan päädytty. Minä itse luin ainakin ensimmäisen osan niin hurjaa vauhtia (osittain siksi, että minulla olisi edes jotakin materiaalia lukupiiriämme varten), että puolessa välissä olin jo täysin unohtanut sen, mitä päähenkilöillemme "nyt" kuuluu.

Päähenkilöitäkin on paljon, tosin tämänpaksuiseen kirjaan niitä mahtuu. Kay on toiminut sodassa ambulanssikuskina, pukeutuu miehen vaatteisiin ja etsii itselleen naisseuraa, Helen haluaisi omistaa kokonaan naisystävänsä Julian ja on tämän entisistä suhteista mustasukkainen, Vivin elämä on glamouria ja hänelle on suhde varattuun, perheelliseen mieheen sekä ainoa miehemme Duncan, jonka elämässä on useampi demoni. Koko ajan sota muokkaa ihmisiä ja saa aikaan erikoisia kohtaamisia vielä erikoisimmassa paikoissa. Kay on rikkaasta perheestä, mutta tahtoisi jättää sen elämän taakseen, Viv pyörittää ystävänsä kanssa hieman hämärältä kuulostavaa deittipalvelua, Julia etsii pakoreittiä ja Duncan asuu vankilasta vapauduttuaan vanhan miehen kanssa.

Rakkaudella on suuri merkitys päähenkilöidemme elämässä. Sodan jaksaa kun tietää, että jossain on joku joka välittää. Tyypillistä rakkaus ei tosin aina ole; tässäkin teoksessa pääsemme tutustumaan useampaan "epäsoveliaaseen" parisuhteeseen - eihän toisen maailmansodan aikaisessa maailmassa homous tai sukupuolilla leikkiminen ollut kovin muodikas tai edes hyvällä silmällä katsottu ilmiö. Silti teoksessa sivutaan useampaa suhdetta, jossa osallisena ovat kaksi saman sukupuolen edustajaa. Eikä Waters myöskään arkaile seksikohtauksien kanssa, sillä teoksen aikana kuvaillaan useampaakin lesboaktia: Waters ei kuitenkaan mässäile tai tuo asiaa esinä tabuna, vaan kauniina kahdenvälisenä tapahtumana. Homouden lisäksi kirja käsittelee myös yksinäisyyttä, itsensä pakoilua, avionrikkomista sekä hämäriä elinkeinoharjoittajia.

Kesti aikansa ennen kuin pääsin kunnolla sisälle teoksen maailmaan. Koska päähenkilöitä oli monia, aluksi oli vaikea pysyä perässä kaikissa tapahtumissa. Kirjan kirjoitustyylikään ei ainakaan asiaa auttanut, sillä kaikkia suoria viittauksia ei tajunnut ennen kuin oli päässyt teoksen loppupuolelle, jossa asioita selitettiin tarkemmin myös lukijalle. Lopulta kuitenkin viihdyin teoksen parissa hyvin vaikkakin lähes jokainen päähenkilö saikin aikaan ärsytyksiä. 

Watersin tyyli kirjoittaa on yksinkertaisen tehokas. Hän ei pyri kikkailevaan kieleen tai maksimoimaan kuvailun tehokkuutta. Sen sijaan hän keskittyy asioihin ympärillä, ihmisten välisiin suhteisiin, heidän tunteisiin ja ajatuksiinsa, tapahtumiin tässä ja nyt. Varsinkin sota-ajan kuvauksessa tämä tyyli on pureva, se ei turhia romantisoi, mutta ei toisaalta myöskään luo synkkiä kuvia: se esitää asiat sellaisena kuin ne ovat.

Arvosana: ****

Kaikki mitä rakastin - Kahden perheen tragedia

Kirjan nimi: Kaikki mitä raskastin (What I Loved)
Kirjoittaja: Siri Hustvedt, suomennos Kristiina Rikman
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2007
Sivumäärä: 466
Lukulistalle: Hankittu kirjakerhosta

Siri Hustvedtia on kehuttu pitkään blogissa jos toisessa ja muutamalla lukupiiriläiselläkin oli hänestä aiempaa kokemusta. Kaikki mitä rakastin löytyi vielä sopivasti usemman meidän hyllystä, joten se valikoitui luonnollisesti kuukauden kirjaksemme.

Kaikki alkaa siitä kun taidehistorioitsija Leo Hertzberg törmää SoHossa mielenkiintoiseen maalaukseen ja etsii käsiinsä sen maalaajan, Bill Wechlerin. Pian miehet ystävystyvät ja myös heidän vaimonsa Erica ja Lucille tutustuvat. Billin ja Lucillen liiton yllä tosin leijailee Violetin varjo, saman naisen joka on toiminut mallina niin monessa Billin maalauksessa. Leolle ja Ericalle syntyy Matt ja pian tämän jälkeen Billille ja Lucillelle Mark. Perheet viettävät yhteisiä lomia, väittelevät taiteesta ja kirjallisuudesta kunnes heidän elämiään astuu sotkemaan suuri tragedia.

Luin tätä joskus kolme vuotta sitten niin pitkälle, että lukematta jäi kaksi sivua. En enää edes muista syytä siihen, miksi jätin tämän niin typerässä vaiheessa sivuun. Silloin nautin lukemisesta, rakastuin Hustvedtin tyyliin ja löysin draaman tyylilajina, tätä ennen kun olin pääasiallisesti vannonut vain kauhun ja dekkareiden nimeen. Mutta... toisella lukukerralla tämä ei enää ollutkaan niin maaginen kuin muistin tämän olleen. Liekö syynä sitten se, että ihastuin tähän ensilukemalla liiaksi vai huono lukuajankohta suuresta väsymyksestä johtuen vai se, että odotin tältä kuitenkin liikoja. Pettymykseksi siis kuitenkin jäi, valitettavasti.

New Yorkin taidemaailmaa oli kuvattu mielenkiintoisesti ja vaikka välillä taideselostuksia oli usemman sivun verran myös minä, taiteesta en niin kovin kiinnostunut, jaksoin lukea ja aloin jopa haaveilla Billin näyttelyihin pääsemisestä. Sen verran erikoisilta sekä itse aiheet että teokset kuulostivat. Nuorisokulttuuri taas vaikuttaa vallan samanlaiselta mantereesta riippumatta. Pidin myös hysteriakohtauksista, huomasi selkeästi kirjoittajalla olevan omakohtaista kokemusta ja tietoa aiheesta. Ehkäpä tässä kaikessa oli samalla kirjan heikkous; asiaa oli paljon, joskus liiaksikin. Välillä tuli sellainen olo, että kirjaan oli yritetty mahduttaa mahdollisimman monta eri elementtiä, mutta valitettavasti tämä elementtien runsaus aiheutti sen, että kaikilla asioilla ei ollutkaan enää minkäänlaista loogista selitystä.

Kirjan ensimmäiset 400 sivua pitivät kunnolla otteessaan, mutta viimeisen luvun lähetessä loppuaan tuli minulle lukijana sellainen tunne, että minua on petetty. Se tempo ja tunnelma, joka kirjassa oli siihen asti vallinnut, katosi jollakin mystisellä tavalla viimeisiltä sivuilta ja teki lukemisesta enemmän pakkopullaa (nyt ehkä löytyi myös syy sille, miksi aikoinaan jätin tämän aivan kalkkiviivoilla kesken) kuin nautinnon. Ei käy kuitenkaan kieltäminen siinä, etteikö Hustvedt osaisi kirjoittaa, sillä sen hän todella taitaa. Jos taiteesta saa näin mielenkiintoista tekstiä aikaiseksi ei kirjoittaja voi olla huono. 

Henkilöhahmot loivat kaksijakoisen olon. Toisaalta he olivat hyvin mielenkiintoisia kaikkine oikkuineen, toisaalta he tuntuivat liiankin ongelmallisilta ollakseen todellisia. Monesti myös tuntui, että joku kulki kunnolla laput silmillä ja varsinkin Lucille jäi mietityttämään. Mietinkin että päähenkilöiden elämä tuntui olevan yhtä vuoristorataa ilman ainuttakaan kunnon suvantovaihetta. Ja vaikka tunteita käsiteltiinkin hurjasti itse teoksessa jäi päähahmojen tunne-elämä osittain etäiseksi ja jopa kylmäksi. En siltikään sano, että tämä olisi ollut huono kirja, sillä sitä se ei ollut. Se ei kuitenkaan ollut sitä laatua kuin sen muistin olevan ja siksi sille on hyvin vaikeaa antaa korkeita pisteitä.

Arvosana: ***½

66/100: Ennen päivänlaskua ei voi

Kirjan nimi: Ennen päivänlaskua ei voi
Kirjoittaja: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 268
Lukulistalle: Lainattu kirjastosta

Puhuimme jo keväällä lukupiirin kanssa, että jossain vaiheessa pitää lukea Johanna Sinisaloa. Lopulta adventin lukemiseksi valikoituikin hänen esikoisteoksena Ennen päivänlaskua ei voi. 

Mikael on homoseksuaali freelance-valokuvaaja, joka erään baari-illan jälkeen löytää kotipihaltaan nuorten kiusaaman peikon ja pelastaa sen kotiinsa. Pelastaessa peikko on pieni ja suloinen, mutta se kasvaa nopeasti - ja samalla kasvaa Mikelin kiintymys siihen. Voiko ihminen lopulta kesyttää pedon, vai pysyykö se aina luonteelleen ominaisena? Kykenevätkö ihminen ja peikko elämään sopuisaa elämää? Leimautuvatko myös peikot, kuten suurin osa eläinlapsista, omaan huoltajaansa?

Tämähän oli vallan mielenkiintoinen. Ja esikoiseksi ja Finlandia-palkituksi hyvin rohkea teos. Päivänsäde ja menninkäinen on eräs suosikkikappaleistani, joten oli mukavaa hyppiä osasta osaan laulun sanojen siivittämänä. Mukana oli hyvin paitsi peikoille luotua fiktiivistä elämää, myös faktaa lainattuna erinäisistä artikkeleista ja tietokirjoista sekä lainauksia mm. Tuntemattomasta sotilaasta ja Pessistä ja Illusiasta. Nämä lainaukset kirjoista pyrkivät osaltaan tuomaan esiin sitä peikko- ja petomyyttiä, mitä kotimaamme kirjallisuudessa esiintyy. Uskoinko paikka paikoin, että peikkoja on olemassa? Todellakin. Itse asiassa sain tämän kirjan loppuun juuri kun aurinko oli laskeutumassa metsäaukiolle ja hetken aikaa tuijottelin metsään toivekkaana - odotin kai, että peikko se sieltä juoksisi ikkunan ohi.

Plussaa edelleen myös siitä, että luvut olivat hyvin lyhyitä ja helppolukuisia. Lisäksi faktaa ja fiktiota oli sekoitettu mukavasti ja ainakaan kaikesta en ollut aivan varma, kummalla alueella nyt ollaan. Kaiken kaikkiaan peikko ja petomaisuus aiheena valottuivat hyvin tekstien kautta vaikkakin suurin merkitys oli kehystarinalla, joka johdatti lukijaa pikku hiljaa kohti loppuhuipennusta. Loppuhuipennusta, josta lukupiiriläisilläkin oli ainakin kaksi erilaista tulkintaa. 

Mutta sitten päästään niihin rohkeisiin linjauksiin, jotka jaksoivat puhuttaa lukupiirissä. Kirjan eroottinen lataus oli paikoitellen turhankin ahdistava ja Pessi-peikko muuttui varsinkin loppua kohden karmivaksi. Muutama hahmo tuntui täysin turhalta kertomuksen kokonaisuutta ajatellen ja epätarkkuus varsinkin peikon mittasuhteissa sai myös keskustelua aikaiseksi.

Ja koska luin tämän kirjan jo kaksi viikkoa sitten, mutta olen ollut aivan liian laiska kirjoittaakseni arvostelua, onnistuen siis unohtamaan lähes kaiken, totean vain, että vaikka tämä paikoitellen ällöttikin, oli tämä hyvä valinta lukupiirin kanssa.

Arvosana: ***½ 

60/100: Lauantai

Kirjan nimi: Lauantai (Saturday)
Kirjoittaja: Ian McEwan, suomentanut Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2005
Sivumäärä: 388
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ian McEwan kuuluu useamman lukupiirijäsenemme suosikkeihin. Kun vielä kaiken lisäksi muutaman hyllyssä oli valmiina hänen teoksensa Lauantai valikoitui se luonnollisesti seuraavaksi kirjaksemme. Toisin kuin varmasti suurin osa blogimaailmasta, minä en ollut aiemmin lukenut yhtäkään McEwania, mutta kehujen perusteella jäin odottamaan lähes elämää suurempaa lukukokemusta.

Lauantai on yhden päivän romaani, joka alkaa eräänä lauantaiaamuna päähenkilömme, neurokirurgi Henry Perownen, herätessä äkkiä ja todistaessa taivaanrannassa lentävää palavaa konetta. Pian tämän jälkeen alkaa Perownen ja hänen perheensä pitkä päivä, johon sisältyy niin squashia työtoverin kanssa, Pariisista palaava tyttö, sodanvastainen mielenosoitus, kiirellisiä työtehtäviä ja muutama auto.

Ian McEwan hallitsee henkilökuvauksen. Jokainen henkilöistä on persoona, joka kasvaa teoksen aikana. Päähenkilömme Perowne on koko keski-ikäisyydessään mielenkiintoisin; hän rakastaa edelleen vaimoaan paljon, hän kaipaa rutiinejaan, miettii paljon ja vaikeita asioita päänsä sisällä, huolehtii lapsistaan, miettii appeaan ja pitää kinaamisesta varsinkin tyttärensä kanssa. Mutta varsinkin runoutta ja musiikkia hän ei välttämättä näe samalla tavalla kuin appiukkonsa, jolla on vahva sija Perownen lasten elämässä. Ja sitten on myös se paha taho, jolla on monia ulottuvuuksia, ja josta pilkahtelee vallan inhimillisiä piirteitä.

Taustatyö, jonka McEwan on tehnyt tätä kirjaa varten, on huikea. Hän kuvaa aivoja ja niiden rakennetta, neurologisia vaikutuksia ja leikkauksia niin intensiivisesti, että sitä melkein uskoo kirjoittajalla itsellään olevan asiasta kokemusta. Näinhän ei tietenkään ole, vaan kiitos-osioon onkin listattu suuri määrä lääketieteen, varsinkin neurotieteen, ammattilaisia. Useamman sivun verran kestävä intensiivinen kuvaus squash-ottelusta sai minut kiinnostumaan ko. lajista niin paljon, että pitänee tässä jossain vaiheessa katsella, miten täällä saisi salivuoron varattua. Ja jälleen kerran tarinan mukana, rinnalla, kulkevat niin musiikki kuin kirjallisuuskin.

En kuitenkaan ihastunut McEwaniin täysin. Mies on niittänyt kirjablogien maailmassa paljon ylistyssanoja, mutta minä en voi ainakaan vielä liittyä samaan kerhoon. Henkilökuvaus on ehdottomasti hänen vahvuuksiaan, mutta Lauantaissa oli muutama omaa lukukokemustani haitannut asia; ensinnäkin suuri politiikan määrä. Kirja nojaa vahvasti 9/11 jälkeisiin tapahtumiin, aikaan jolloin britit olivat lähettämässä joukkonsa Irakiin. Toki edelleen on mielenkiintoista pohtia syitä ja seurauksia, mutta välillä sota nousi mielestäni liiankin kantavaksi teemaksi koko kirjassa. Mukana oli myös pari kohtausta, jotka tuntuivat hieman rikkonaisilta kokonaisuuteen nähden ja lopun keskustelu Perownen ja potilaan välillä oli mielestäni kamalan epätodellinen. Itselläni oli myös lieviä käynnistymisvaikeuksia, sillä vasta puolivälissä kirja todella alkoi tempaisemaan mukaansa. Sitä ennen tuntui pitkään siltä, että lukeminen takkuaa paikallaan. Lisäksi tunnustan, että kansilieve antoi jälleen kerran minulle valheelliset odotukset kirjan sisällöstä ja tapahtumista. Näihinkin voisivat kyllä kustantamot kiinnittää huomiota, sillä tällä kertaa teksti paitsi antoi väärän kuvan, paljasti se myös juonen kannalta olennaisen käänteen. Eihän näitä liepeitä toki pakko lukea olisi, mutta olisihan se silti mukavaa, jos ne pysyisivät neutraaleina suurien juonikuvioiden kohdalla.

Tämä oli sikäli huono lukupiirikirja, että tästä ei kehkeytynyt juurikaan keskusteltavaa. Olimme hyvin paljon samaa mieltä asioista, ja kun tästä ei oikein löytynyt mitään kunnolla syvällisesti pohdittavaa tai mielenkiintoisia mielipiteitä, jäi keskustelu hieman tyngäksi. Kirjana tämä oli hyvää keskitasoa; ei ajanhukkaa, mutta ei noussut myöskään juurikaan keskivertoa korkeammalle. Sovitus pitäisi ainakin vielä lukea, se kun on käsittääkseni tätä vielä huomattavasti parempi, ennen kuin voin pohtia tarkempaa kantaani McEwaniin.

Arvosana: ***

56/100: Olemisen sietämätön keveys

Kirjan nimi: Olemisen sietämätön keveys (Nesnesitelná Lehkost Bytí)
Kirjoittaja: Milan Kundera, käsikirjoituksesta suomentanut Kirsti Siraste
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1984, suomennos 1996
Sivumäärä: 390
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Milan Kunderan klassikkoteos Olemisen sietämätön keveys valikoitui lukupiirimme seuraavaksi teokseksi. Amerikkalaisen tytön jälkeen jokainen meistä kaipasi hieman helpompaa ja nopeampaa luettavaa ja huhut siitä, että tässä olisi sellainen teos (ja useamman lukupiiriläisemme into saada tämä luetuksi vielä tämän vuoden puolella) puolsi lopulta valintaamme.

Kirja seuraa neljän keski-eurooppalaisen ihmisen elämää 1960-luvun hajoilevassa Euroopassa. Keskushahmoina toimivat Tomàs, prahalainen kirurgi ja naistenmies sekä Tereza, johon Tomàs rakastuu päätä pahkaa heidän ensitapaamisellaan. Sitten on Sabina, taiteilija, seikkailija ja rakastajatar. Sabinan päätyessä Geneveen mukaan tulee Franz, keski-ikäinen tiedemies, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan. Se on ennen kaikkea tarina neljästä sijaansa etsivästä ihmisestä.

Hahmojen elämät kutoutuvat romaanissa yhteen tuoden esiin moraaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat. Olemisen sietämätön keveys pureutuu varsinkin 1960-luvun Tsekkoslovakian yhteiskunnallisiin kiemuroihin, aikaan jolloin Neuvostoliitto vyöryi maahan ja otti vallan. Kirjan kantava voima on kuitenkin filosofinen pohdinta, jota onnistutaan liittämään lähes jokaiseen asiaan.

 Aivan aluksi tahdon sanoa, että en pidä filosofiasta - lainkaan. Mutta pidin silti valtavasti tästä. Kunderan kieli on valloittavaa ja vaikka hän toimiikin kertovana filosofina, se ei haitannut laisinkaan. Välillä tosin useamman luvun verran kestävä pohdinta kitchistä tai moraalista tai toisesta maapallosta tosin sai minut vallan eksyneeksi, puhumattakaan unimaailmoista ja niistä hetkistä, kun hypättiin ajassa runsaasti eteen- tai taaksepäin. Kuitenkin kun Kunderan ajatuksista pääsi uudelleen kärryille, viihtyi hänen parissaan mainiosti. Huomasin useammassa kohdassa suorastaan ahmivani kirjaa ja nyökkäileväni viisaille lausahduksille.

Kirjan hahmoista Franz tuntui täysin statistilta, välillä ajattelin että hänet oli tungettu mukaan väkisin, jotta kaikki käänteet saatiin toteutettua. Teraza taas oli ehdottomasti mielenkiintoisin, vaikka toki en kaikkia hänen ajatuksia käsittänytkään. Myös Karenin, pariskunnan koira, oli hyvin valloittava tapaus. Itse asiassa taisin kiintyä häneen toisiksi eniten heti Terezan jälkeen. Minäkin tahdon koiran ja nimetä hänet Anna Kareninan mukaan. (Ja nyt huom! niille, jotka lukevat Anna Kareninaa/haluavat sen joskus lukea, eivätkä ole tietoisia sen loppuratkaisusta. Älkää lukeko tätä teosta ennen kuin Tolstoinne on päättynyt, sillä Kundera kertoo varsin suorasukaisesti teoksen loppuratkaisun.) Kunderan esittämä moraalimaailma on kaikkea muuta kuin hyväksyttävä, vaikka päähenkilöt käytöstään koettavatkin kovin filosofisesti perustella.

Lisäkiitosta vielä lyhyistä luvuista. Harvemmin olen lukenut kirjan, jossa keskimääräinen luvun pituus on kaksi sivua ja viisisivuinen luku tuntuu jo pitkältä. Tällaiseen kepeään, pohtivaan tekstiin se on kuitenkin juuri sopiva pituus, nyt jokaisen luvun jälkeen lukija saa hengähtää ja maistella lukemaansa. Harmi, että minulla oli vain kiire lukea kirja loppuun, enkä juurikaan pysähtynyt miettimään. Nyt tuntuu, että kirjan kaikista kaunein hienous meni ohi. Uudelleenluku on takuulla paikallaan jossain vaiheessa, tällä kertaa hitaasti ja miettien, miten tämä on varmasti myös tarkoitettu luettavaksi.

Arvosana: ***½

48/100: Amerikkalainen tyttö

Kirjan nimi: Amerikkalainen tyttö (Den amerikanska flickan)
Kirjoittaja: Monika Fagerholm, suomentanut Liisa Ryömä
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2004
Sivumäärä: 528
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Monika Fagerholmin  Amerikkalainen tyttö valikoitui lukupiirimme seuraavaksi luettavaksi lähinnä kiinnostuksesta Fagerholmia kohtaan. Nyt täytyy todeta, että lukupiirimme on kyllä onnistunut valitsemaan kerta toisensa jälkeden vaikeita kirjoja eikä tämäkään ollut poikkeus sarjassa.

Amerikkalainen tyttö on kertomus Seudusta, Bule-lammesta ja Liejuisimman laidan talosta. Se kertoo serkkutalosta, Pomminpamaus Pinky Pinkistä, Oolantilaisesta ja Lorelei Lindbergistä. Se on Sandran ja Doriksen kertomus Eddie de Wirestä. Siinä ovat mukana myös Solveig, Rita, Björn ja Bencku. Ja tietenkin amerikkalainen tyttö ja tämän laulu. Tarinan edetessä kuolee useampi henkilö ja tapahtumat muuttuvat oudoista vielä oudommiksi.

Jos tämä ei olisi ollut lukupiirikirja, olisi tämä jäänyt viimeistään sivulla 150 kesken. Kirja oli aivan liian sekava, jotta sen parissa olisi jaksanut viihtyä pitkiä aikoja ja juuri sadan sivun jälkeen alkoi jo väsymys; siihen saakka jaksoin toivoa, että kirja lähtee vielä käyntiin jossain vaiheessa. Nyt tyydyin vain lukemaan loput periaatteella "tuskinpa tämä tästä selkenee, mutta luetaan nyt kuitenkin".

Mikä tästä teki sekavan? Aikatasoja oli aivan liikaa, lukijan oli vaikea hahmottaa missä ajassa milloinkin mennään, varsinkin kun jopa saman kappaleen sisällä hypittiin vuodesta toiseen. Tuntui myös, että koko kirjassa ei juurikaan ole punaista lankaa, samat asiat toistuivat kerta toisensa jälkeen ilman, että minä lukijana tajusin niiden merkitystä. Jokainen asia tarkastellaan useammalta eri kantilta ja lopulta kuitenkaan mitään ei juurikaan selviä. Lisäksi ainakin minua jäi lopulta vaivaamaan myös se, oliko kaikki vain Sandran ja/tai Doriksen kuvitelmaa, oliko mukana osa totuuttta vai oliko kaikki totta. Mukana oli myös varsinkin sellaisia musiikin historiaa käsitteleviä kohtia, joiden mukanaololle ei keksinyt mitään järkevää selitystä. Samoin samat laulun sanat toistuivat lähes kolmen sivun välein - ja lopulta nekin jäivät suurimmalta osalta selityksettä.

Kaikista henkilöistä käytettiin joko outoja lempinimiä tai koko etunimisukunimi-pötköä. Kirja ei tuntunut juurikaan henkilökohtaiselta tämän vuoksi. Suurin osa henkilöistä jäivät myös täysin statisteiksi, vain Doriksesta ja Sandrasta sai jonkinlaista otetta, heistäkin toki vain lapsuuskuvailujen aikana. Minä itse en pidä kirjoista, joissa lukijan on lähes mahdoton samaistua kehenkään. Minua häiritsi osittain myös kirjan seksuaalisuus, joka ei aina tuntunut luonnollisesti sopivan tapahtumiin. Suhteita ja kokeiluja oli kuin teinin märissä unissa.

Oli tässä toki myös hyviä puolia. Kuvailu oli kaunista ja vaikka en itse ole käynyt Porkkalassa (jonne tämä ilmeisesti pääosin sijoittuu) sain siitä mukavan kuvan päähäni. Kirjassa on myös potentiaalia - suurella karsimisella tämä olisi ollut oikeasti mainio paketti. (Nyt mielestäni kirjan sisältö ei juurikaan vastannut niitä odotuksia, jonka takakansiteksti minulle antoi.) Myös Seudun perhesuhteet olivat minusta hyvin mielenkiintoisia ja osaltaan selittivät varsinkin Sandran käytöstä.

Tuskin kuitenkaan tulen lukemaan mitään muuta Fagerholmilta. Olen tosin kuullut, että Ihanat naiset rannalla olisi huomattavasti parempi kuin tämä, mutta pitkään aikaan en kyllä siihen uskalla tarttua. Tuntuu siltä, että joko suomenruotsalainen kirjailija kirjoittaa todella hyvin (kuten Westö) tai sitten hän sortuu ylikikkailuun (kuten Fagerholm tässä). Kuitenkin jos on tottunut aiemmin tähän samaan tyyliin, niin varmasti viihtyy myös tämän parissa.

Arvosana: **

30/100: Ole luonani aina

Kirjan nimi: Ole luonani aina (Never Let Me Go)
Kirjoittaja: Kazuo Ishiguro, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2005
Sivumäärä: 394
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina valikoitui lukupiirin luettavaksi osittain siksi, että siihen perustuva elokuva houkutteli meistä monia ja osittain siksi, että meistä jokainen oli kuullut ylisanan jos toisenkin Ishigurosta.

Kirjan kertojana toimii 30-vuotias Kathy H., joka tutustuttaa lukijan elämäänsä muistojensa kautta. Pääsemme tutustumaan Kathyyn ja hänen parhaimpiin ystäviinsä Ruthin ja Tommyyn sekä heidän aikaansa Hailshamin sisäoppilaitoksessa, Mökeissä sekä elämään Mökkien jälkeen. Enempää kirjan juonesta en halua kertoa, sillä olennainen osa kirjan vetovoimaisuutta on juurikin siinä, että lukija ei tiedä kaikkea; aivan kuten eivät tiedä kirjan hahmotkaan.

Kathy oli ihana kertoja, joka tuntui kertovan tarinaansa juuri minulle. Kiitos tosin kuuluu kirjailijalle, joka on luonut Kathyn sellaiseksi, joka olettaa muiden elävän hänen kanssaan samassa maailmassa. Tommy taas kävi sääliksi useampaan kertaan, eittämättä hänen oli vaikea käydä läpi kaikkia ajatuksiaan, joka sitten purkautui tietyillä tavoin. Ja sitten Ruth, joka sai niskakarvat pystyyn ja jota vihasin aina vain enemmän ja enemmän kirjan edetessä. Kerrankin päähenkilöitä, jotka herättävät tunteita!

Joidenkin mielestä asetelma saattaa olla hyvinkin kliseinen ja kulunut, mutta omasta mielestäni tässä ei ollut mitään jo-koettua. Kirja tuntui tuoreelta, tuoden täysin uudenlaisia näkökulmia esiin. Minut kirja koukutti ensimmäiseltä sivulta viimeiselle niin, että en tahtonut luopua kirjasta laisinkaan. Kirja avaa asioita pikku hiljaa, pitäen lukijan otteessaan, tarjoten koko ajan jotakin uutta odotettavaa. Ja kun lukija sulkee takakannen on hänellä edelleen sellainen tunne, että osa asioista jäi selvittämättä. Ja hyvä niin, tämä on nimittäin juurikin sellainen teos, jonka lukijan tulee itse pureksia ja pohtia loppuun - liiallinen asioiden avaaminen vain pilaisi lopullisen lukuelämyksen.

Ishiguro kuvailee hienosti nuoren naisen ajatuksia. Vaikka teos sijoittuukin suurin piirtein nykyaikaan, huokuu siitä miljöökuvauksien ansiosta vanhanajan rauhallinen tunnelma. Miljöökuvauksen lisäksi Ishiguron kieli on muutenkin kaunista, soljuvaa, yksinkertaisen tehokasta. Juuri sellaista, joka pitää lukijan otteessaan sivu toisensa perään. Vaikka jotkut ovatkin kuvailleet teosta jopa trilleriksi, en itse tätä kuitenkaan sellaiseksi laskisi. Sci-fiä ja dystopiaa kyllä, mutta ei mitään todellista trillerimäisyyttä. Vallan hyvin tähän voivat (ja kannattaa, ihan oikeasti!) tarttua siis sellaisetkin, jotka välttelevät trillereitä.

Huolimatta siitä, että en tajunnut läheskään kaikkea (kuten en tajunnut Saatana saapuu Moskovaan-teoksestakaan), rakastuin tähän varauksetta ja tästä tulikin yksi tämän vuoden parhaista lukemistani kirjoista. Kaiken kaikkiaan Ishiguro vakuutti minut niin, että hän päätyi minun lukulistalleni heti toistamiseen. Lainattua-pinossa odottaakin tällä hetkellä lukuvuoroaan Pitkän päivän ilta, joka on ilmeisesti vielä tätäkin parempi.

Arvosana: *****-

26/100: Siilin eleganssi

Kirjan nimi: Siilin eleganssi (L'Élegance du hérisson)
Kirjoittaja: Muriel Barbery, suomentanut Anna-Maija Viitanen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2010
Sivumäärä: 370
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta

Muriel Barberyn toinen teos, ja ensimmäinen suomennettu romaani, kohahdutti viime vuonna heti julkaisustaan lähtien kirjablogeja ja -blogisteja. Suurimmalta osalta teos oli erityisen pidetty ja moni jäikin innoissaan odottamaan kirjailijan esikoisen, ja meillä siis vasta toisena suomennetun, Kulinaristin kuoleman suomentamista. Kaikesta kohinasta johtuen olikin siis luonnollista, että Siilin eleganssi valikoitui nyt jo hieman laajentuneen lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi.

Renée Michel toimii hienon pariisilaisen kerrostalon ovenvartijana, edustaen juuri sitä tyypiä, jollainen ovenvartijan tulee olla. Pinnan alla Renée kuitenkin on kiinnostunut taiteesta, nauttii teekutsuista ja lukee paljon maailmanhistorian kirjaklassikoita: onhan hänen kissansa Leokin saanut nimensä Tolstoin mukaan. Ja sitten on Paloma Josse, talon kaksitoistavuotias älykkötyttö, joka on päättänyt tehdä itsemurhan kolmetoistavuotispäivänään. Molempien erakoiden filosofisielujen elämä muuttuu, kun taloon asettuu asumaan japanilainen Kakuro Ozu, joka näkee molempien siilien piikkien alle ja pian kolme yksinäistä.

Renéellä on talossa yksi ystävä, siivooja Manuela, joka tietää naisen todellisen luonteen. Muille Renée on seinäruusu, se typerä ovenvartijanainen, joka ei tajua sivistyksestä mitään. Tai ainakin talon hienostoasukkaat luulevat, kulkiessaan päivittäin rouva Michelin ohi, huomioimatta häntä ollenkaan tai antamalla hänelle mitä erinäisempiä tehtäviä. Tukeakseen tätä mielikuvaa Renée keittää kahvia vaikka ei sitä juo, ostaa hienoja ruokia vain syöttääkseen ne kissalleen Leolle ja huudattaa televisiota. Samalla Paloma kirjoittaa ajatuksiaan ylös, on kyllästynyt siskonsa filosofisiin asioihin ja hienoon perheeseensä ja on pistänyt silmälle Renéen, joka vaikuttaa jotenkin oudolta.

Minulle jäi tästä kirjasta hyvin kaksijakoiset fiilikset. Taidan siis yhtyä siihen blogaajapuoleen, joka ei nyt ollut aivan yhtä vaikuttunut tästä kuin se toinen puoli. Toisaalta osittainen pettymys saattaa johtua myös siitä, että odotin upeaa lukukokemusta, jota niin monessa blogissa oli hehkutettu. Siksi näinkin hyvä lukukokemus, joka tämä todellisuudessa oli, jätti hieman valjun olotilan sen jälkeen kun suljin kirjan viimeisen kerran.

Barberyn kieli on kaunista, siitä ehdotonta plussaa. Sivujen sekaan on kauniisti ja ovelasti upotettu yksi jos toinenkin elämän tosiasia, jotka sopisivat hyvin myös mietelauseiksi. Harmi, että omani oli kirjaston kirja, sillä välillä minut valtasi into alleviivata kaikkia sopivia lausahduksia. Barbery on koulutukseltaan filosofian opettaja, ja sen kyllä myös huomaa. Kirja vilisee filosofista pohdintaa kaikkien kolmen päähenkilön osalta, joka tosin tällaiselle, lukiossa filosofiaa vihaamaan oppineelle, ei ehkä ollut se iloisin asia. Kirjassa on kaksi kertojaa; toinen on Renée ja toinen Paloma. Kirjailijalle täytyy jakaa kiitosta siitä, että hän on erottanut kertojaäänet paitsi Paloman hauskoilla lausahduksilla, myös toisistaan eriävällä fontilla. Kerrankin lukija ei joudu arvuuttelemaan kuka kertoja on, vaan se tulee heti fontista selville.

Pidin myös siitä, miten paljon kirjassa puhutaan eläimistä; jotenkin aluksi kuvittelin, että pariilaisessa hienostotalossa ei juurikaan eläimiä olisi. Eläinrakkaana ihmisenä sekä Renée että Paloma käyttävät kuvailuissaan esimerkkeinä talonsa eläimiä, joilla on myös kieltämättä outoja nimiä: löytyy niin Konstituutio kuin Parlamenttikin. Näistä eläinhuomioista oli muutenkin hauska huomata, että paitsi eläimistä kertoessa, myös muuten Paloma ja Renée kertoivat peräkkäin samasta asiasta hieman eri näkökulmasta. Lukija jää siihen uskoon, että henkilöiden välillä on jonkinlainen sisäinen yhteys. Kirja on osaltaan myös yhteiskuntakriittiinen kannanotto, lähes satiirinomainen tulkinta elämästä hienoston parissa. Varsinkin niistä kohdista, joissa näitä huomioita tuotiin esiin, nautin erityisen paljon. Ei se ulkokuori...

Mutta, sitten niihin osiin, joista en niinkään pitänyt. Ensinnäkin kirjassa oli pari kohtausta, jotka tuntuivat sellaisilta, että ne eivät kirjaan kuuluneet. Niitä lukiessa vain käänteli sivuja ja ihmetteli, että näinkö tämä nyt meni. Filosofiaa oli makuuni myös hieman liikaa, muutamaan otteeseen lukeminen tuntui puuduttavalta kun kahlasi kappaleen toisensa perään Renéen ajatuksia. Josta pääsemmekin Renéen käytökseen, joka paikka paikoin laittoi ihmetyttämään. Puhumattakaan Palomasta, joka oli pelottava 12-vuotias; pikkuvanha älykkö, jonka kanssa en koskaan tahtoisi päätyä väittelemään.

Kaiken kaikkiaan kirja ei kuitenkaan ollut huono. Uskon, että seuraavalla lukukerralla kirja avautuu uudella tavalla, kun sitä ehtii enemmän maistelemaan ja miettimään. Nyt kun luin sen kiireisen elämän vuoksi lähinnä juosten läpi, jätin takuulla useamman tärkeän asian huomaamatta.

Arvosana: ***½

19/100: Stalinin lehmät

Kirjan nimi: Stalinin lehmät
Kirjoittaja: Sofi Oksanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2003
Sivumäärä: 478
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Täytyy myöntää, että minulla oli tietynlainen ennakkoasenne Sofi Oksasta ja hänen teoksiaan kohtaan. Sofi ei koskaan ole henkilönä oikein napannut, joten pelkäsin, että se näkyy myös hänen kirjallisuudestaan. Onneksi tämä teos valikoitui lukupiirissämme kuukauden teokseksi, että pääsin todistamaan luuloni vääriksi. En edelleenkään niin välitä Sofi Oksasesta henkilönä, mutta tämän esikoisen myötä uskallan kyllä tarttua ainakin Puhdistukseen sitten aikanaan.

Kirjassa seurataan pääasiallisesti virolaisen äidin ja suomalaisen isän lapsen, Annan, elämää identiteettikriisin, bulimian ja anoreksian, sitoutumiskammon, masennuksen ja avoimettomuuden keskellä. Lisäksi pienillä välähdyksillä pääsemme kurkistamaan myös Annan äidin, Katariinan elämään, siitä kuinka tämä tapasi Annan isän ja päätyi Suomeen. Sekä Katariinan ja tämän sukulaisten elämään Stalinin hallinnoimmassa Neuvostoliitossa.

Katariina on koulutukseltaan rakennusdiplomi-insinööri ja törmää Annan isään ensimmäistä kertaa vasta-avatussa Rae-yökerhossa. Suomalainen ja suomalaisuus on naisesta 1970-luvun Neuvosto-Virossa kiehtovaa ja kohta vietetäänkin jo häitä ja muutetaan Suomeen. Suomessa Suomi ei tosin enää vaikutakaan yhtä eksoottiselta - varsinkaan kun Katariina ei saa kansallisuutta eikä työlupaa samantien. Pian syntyy Anna, joka viettää suurimman osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan äitinsä kanssa, sillä isä reissaa työmatkoilla niin Eestissä kuin Neuvostoliitossakin. Ja rilluttelee siellä samalla huorien kanssa ja tämän tietävät niin Katariina kuin Annakin.

Anna huomaa teinivuosinaan, että 50 kiloa pukee häntä hyvin. Siksi hän haluaa aina painaa 50 kiloa. Aluksi hänen keinonsa ovat lempeitä, mutta kohta hän keksii oksentelun. Pian mukaan tulevat turvaruoat, bulireksiapäivät ja syömättömyys. Anna ei myöskään halua sitoutua, sillä silloin hänen pitäisi kertoa neuvostomenneisyydestään, asiasta, josta hänen äitinsä on kieltänyt puhumasta. Lopulta tilanne ei ole enää Annan hallinnassa vaan hän karkaa Viroon.

Vaikka Stalinin lehmien aiheet ovatkin raskaita, oli sitä yllättävän kevyt lukea. Huomasin, että olin uponnut kirjan maailmaan niin, että yli 200 sivua meni helposti yhdellä istumalla. Missään vaiheessa ei alkanut ahdistamaan tai tullut sellaista tunnetta, että nyt pitää pitää taukoa. Vaikka aihepiiri sinänsä ei kirjassa minua ahdistanutkaan, ahdistuin kuitenkin ajatuksesta, että kaveripiirissä muutamakin käy läpi samanlaisia vaiheita ja ajatuksia. Tajusin, kuinka vaikeaa ja petollista heidän elämänsä saattaa olla. Millaista kulissia syömishäiriöinen joutuu pahimmillaan pitämään pystyssä.

Kirjan kappalerytmitys oli hauska. Välillä yksi luku koostui vain yhdestä lauseesta, joskus luku oli yli kymmenen sivun mittainen. Jokaisessa luvussa oli myös oma selkeä aihepiirinsä ja vaikka mitään tiettyä rytmitystä ei ollutkaan, osasi kuitenkin odottaa tietynlaista rytmiä luvuissa. Aiheeseen on pureuduttu niin, että se ei syytä ketään vaan tuo tunnun siitä, että kirja on todellakin kirjoitettu syömishäiriöisen näkökulmasta. Kirjassa esitetyt tiedot tuntuvat faktatiedoilta, vaikka en luonnollisesti syömishäiriöisen maailmasta mitään tiedäkään. Kieli on sujuvaa, eikä sanoilla leikitellä liikaa. Teksti etenee luonnollisesti eteenpäin.

Valitettavasti kirjasta myös huomaa, että kyseessä on esikoisteos. Asioita tulee eteen oikealta ja vasemmalta ja henkilöitä on sen verran, että niitä riittäisi seuraavaankin kirjaan. Lukujaot ovat siinä suhteessa sekavat, että minulla kesti ensimmäiset 60 sivua tajuta, että Anna ja Katariina eivät olekaan yksi ja sama henkilö - vasta tuolloin kerrotaan selvästi kyseessä olevan äiti-tytär-suhde. Osittain siitä syystä, että kirja on tavallaan kerrottu syömishäiriöisen näkökulmasta, on se osittain ehkä hieman liiankin armollinen, joissakin kohdin tulee syömishäiriötä ihannoiva tunne. Myöskin henkilöhahmojen karikatyyrisyys sekä Annan ja Katariinan mitäänsanomattomuus häiritsivät kirjan edetessä.

Arvosana: ***

Lukupiirin mielipiteitä:

• Minä taisin olla ainoa, joka kokonaisuudessaan kuitenkin piti kirjasta. Omalta osaltanikin pitäminen tosin saattoi johtua suurista Sofi-antipatioista ja koska kuitenkin viihdyin tämän kirjan parissa, pääsin niistä jollakin tasolla eroon.
• Syömishäiriökuvaukset koettiin kirjan parhaaksi anniksi. Keskuudessamme kyti myös keskustelu syistä, miksi Anna oli tähän tilanteeseen päätynyt.
• Henkilöitä oli aivan liikaa ja kaikkien mukanaolo ei tuntunut olevan kovin selkeää kenellekään.
• Hahmojen karikatyyrisyys sekä miellytti että ärsytti kaikkia, karikatyyrejä käytettiin ehkä hieman liikaa.
• Mustavalkoisuus ja vertailu toi toki hyvin Suomen ja Neuvosto-Viron välisiä eroja esiin, mutta tuntui joissakin kohdin liioittelulta. Virolaisnaisten huoruus ja suomalaismiesten huorausmatkat Viroon ja Venäjälle tästä suurimpana esimerkkinä.
• Anna ja Annan kumppanit saivat paljon keskustelua aikaan. Varsinkin sen jälkeen kun yksi piiriläinen kertoi Oksasen haastattelusta, jossa tämä kertoi jättäneensä Annan kumppaneiden sukupuolet tarkoituksella kertomatta. Yleinen mielipide tuntui kuitenkin olevan se, että Hukka ja Vilen olivat miehiä ja Pikku Peikko suuremmalla todennäköisyydellä nainen.
• Monelta olisi jäänyt kirja kesken, ellei sitä olisi pitänyt lukupiiriin lukea.

11/100: Oma taivas

Kirjan nimi: Oma taivas (The Lovely Bones)
Kirjoittaja: Alice Sebold, suomentanut Pirkko Biström
Kustantaja: WSOY-pokkari
Julkaisuvuosi: 2002, suomennos 2003
Sivumäärä: 408
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Oma taivas on Alice Seboldin vahva esikoisteos. Kirjasta tuli nopeasti best-seller. Teoksellaan Sebold voitti myös vuoden 2003 American Booksellers Associationin Book of the Year Award for Adult Fiction-palkinnon. Peter Jackson tarttui aiheeseen vuonna 2009 ohjaamalla teoksen valkokankaalle.

Kirjan päähenkilönä ja kertojana toimii 14-vuotias Susie Salmon, joka on jo kirjan alkaessa, lumisena joulukuun 6. päivänä, kuollut. Aluksi tutustumme olosuhteisiin, jotka johtivat Susien kuolemaan. Susie kertoo, kuinka naapurin herra Harvey houkutteli hänet maissipellolle rakentamaansa bunkkeriin, tarjosi coca-colaa, raiskasi ja hävitti ruumiin pilkkomalla sen kappaleiksi. Ensiksi hän säilyttää Susien ruumista omassa talossaan, mutta siirtää sen pian kassakaapissa maavajoamalle, joka on kyläläisten yleinen kaatopaikka. Hän jättää kuitenkin jälkeensä pieniä merkkejä Susiesta, jotka luovat löytäjille jonkinlaista toivoa tytön ruumiin löytymisestä. Ajan mittaa maissipellolta löytyykin niin Susien koulukirjoja kuin tämän käsivarsikin. Muut osat tytöstä ovat kuitenkin hävinneet.

Susien surmaa alkaa tutkia niin Len Fenerman, poliisietsivä, Susien isä ja sisar sekä tietämättään myös Ruth Connors, joka on tiedostamattaan Susien kanssa jonkinlaisessa yhteydessä koko ajan. Susien isä Jak keksiikin pian, että murhaaja on ollut heidän naapurinsa George Harvey, mutta poliisit ovat voimattomia todisteiden puuttuessa. Jack kertoo epäilyistään myös muille perheenjäsenille, mutta ainoastaan Lynn-mummi ja Susien pikkusisko Lindsey tuntuvat uskovan häntä. Pian myös Lindsey sotkeentuu murhaajan etsintään auttaen isäänsä. Vaikka uusia todisteita löytyykin vähänlaisesti luottaa perhe siihen, että juttu ratkeaa vielä joskus.

Susie seuraa tätä kaikkea taivaasta käsin, seuranaan uusi ystävänsä Holly ja neuvonantajansa Franny. Susien epätoivo on suuri kun hän tajuaa, kuinka hänen murhaajansa jatkaa normaalia elämää, kuinka tämä välttää poliisin kerta toisensa jälkeen ja kuinka hänen isänsä on onneton, koska ei mitenkään pysty hyvittämään murhamiestä Susielle. Pian Susien muisto muuttuu legendaksi ja Susie saa seurata, kuinka hänen luokkatoverinsa siirtyvöt lukioon, valmistuvat ja lähtevät opiskelemaan yliopistoon. Hän näkee, kuinka hänen vanhempiensa avioliitto murenee pala palalta, kuinka hänen äitinsä lopulta sortuu ja aaveita karatakseen lähtee Kaliforniaan, kuinka hänen pikkuveljensä Buckley kasvaa ja tuntuu katkeralta, miten hänen nuoruudenihastuksensa intialainen Ray koettaa jatkaa elämäänsä, kuinka Ray ja Ruth löytävät toisensa ja miten hänen pikkusisarensa kasvaa ensin nuoreksi, sitten nuoreksi naiseksi ja lopulta aviovaimoksi ja äidiksi.

Susien taivas on lohdullinen, täynnä toivoa kaikille meille, jotka olemme maan päällä. Susie kuvailee taivaan monikerroksiseksi paikaksi, joka on jokaiselle juuri omanlaisensa. Siellä voit asua juuri sellaisessa talossa kuin tahdot, syödä vaikka joka päivä omenoita ja tarkkailla maailman menoa. Ja saatatpa päästä jakamaan taivaasi sellaisen kanssa, jolla on sinun kanssasi samanlaiset mieltymykset.

Minusta teos oli kokonaisuudessaan ihana - vaikka aihe raskas olikin. Kerronta on rauhallista ja kuvailua on paljon, varsinkin taivasjaksoissa. Tämä kokonaisuus luo lukijalle sadunomaisen tunnelman raskaan aiheen keskelle. Toki Sebold sortuu myös kliseisiin, mutta annettakoon se anteeksi esikoiskirjailijalle.

Arvosana: ****½

Lukupiirin mielipiteitä:

• Kaikki pidimme kirjasta kokonaisuudessaan. Vaikka kirja olikin aihepiiriltään raskas, välittyi siitä kuitenkin myös taivaan ihana ilmapiiri. Tosin kritiikkiä tuli murhan yllättävästä kuvailusta, kaikki eivät olleet varautuneet sellaiseen kuvailun suoruuteen.
• Henkilöhahmoista suosikeiksi nousivat ilman muuta Lindsey sekä isoäiti. Toisaalta taas Susien äidin toiminta herätti kummastusta jokaisessa lukijassa. Myös isän käytöstä pohdittiin.
• Muutenkin ylimääräistä suhdesotkua kommentointiin, sen olisi voinut jättää vallan mainiosti pois ilman, että tarina olisi siitä juurikaan kärsinyt.
• Miinusta kirja sai paitsi kliseiden myös loppupuolella tapahtuneen "vaihdoksen" vuoksi. Kukaan meistä ei kieltänyt sitä, etteikö se olisi ollut kaunis kohta, mutta se oli tunnelmaltaan aivan erilainen kuin sitä ympäröinyt kohta ja tuntui siten kamalan irtonaiselta. 
• Lisäksi poliisien yleinen munattomuus ihmetytti, tuntui kuin kaikkia oltaisiin aliarvioitu ja vihjeitä jätettiin huomiotta vain siksi, että joitakin henkilöitä ei pidetty ehkä aivan täysijärkisinä.