Seuraaja - kuka murhasi diktaattorin seuraajan?

Kirjan nimi: Seuraaja (Pasardhësi)
Kirjoittaja: Ismail Kadare, suomentanut Tuula Nevala avustajaan Eset Feka
Kustantaja: Into
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2012
Sivumäärä: 158
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Ismail Kadare on ilmeisen menestynyt kirjailija, sillä hänen aiemmille teoksilleen on myönnetty mm. Booker-palkinto sekä Nobel-ehdokkuus useampaan otteeseen. Minulle hän oli kuitenkin nimenä täysin tuntematon kun törmäsin hänen uusimpaan suomennettuun teokseensa, Seuraaja, kustantamon syyskatalogissa. Kirjan luvattiin vievän lukijan Albanian suljettuun järjestelmään, jonka sääntöjä kukaan ei ymmärrä ja jossa kuka tahansa voi olla syyllinen. Publishers Weekly on jopa intoutunut vertaamaan Kadarea sorron kronikoitsijana sellaisiin kirjallisuuden suuriin nimiin kuin Orwell, Kafka, Kundera ja Solzenitsy.

Seuraajan lähtötilanne on kutkuttava. Seuraaja löydetään kuolleena makuuhuoneestaan 14. joulukuuta aamuvarhaisella. Pian alkaa arvuuttelu siitä, mitä suljettujen ovien takana oikeastaan tapahtui. Murhattiinko diktaattorin seuraaja? Jos, niin ketkä olivat tämän takana? Yleisessä tiedossa on kuitenkin se, että talossa kävi joku keskiyöllä. Vai oliko kyseessä itsemurha? Onneton vahinko? Tapaturma? Jos on näin, miten näin pääsi käymään? Onko diktatuurissa syyllisiä? Onko syyllinen se, jonka diktaattori tahtoo syyllisen olevan? Onko millekään teolle motiiveja?

Harmi, että näin loistavista alkuasetelmista ei kuitenkaan ollut kantavaksi tarinaksi. Täytyy heti aluksi jo rehellisesti myöntää, että jos tämä ei olisi ollut arvostelukappale, olisin jättänyt tämän kesken. Tällä kertaa vain kävi niin, että teos ei kohdannut lukijaansa - toisenlaiselle lukijalle tämä on varmasti parempi lukuelämys.

Miksi tämä ei sitten ollut minun teokseni? En ensinnäkään löytänyt tästä sitä jännitys/trilleri momenttia, jonka vuoksi tähän alunperin huomioni kiinnitin. Suurin mielenkiinto kun kohdistetaan koko teoksen ajan diktatuuriin ja asioiden peittelyyn eikä lukijalle tarjota missään vaiheessa kunnon mahdollisuutta pohtia syyllisiä tai motiiveja. Itse olen niin jämähtänyt "perusdekkari"-juoneen, että tällainen nykyaikaisuus ei vain minuun istunut. Seuraava asia, johon kiinnitin huomiotani oli kirjan kieli, joka toki oli kaunista ja taidokasta, mutta omaan makuuni liian vaikeaa trilleriin. Itse olen tottunut siihen, että tämän genren kirjoja pystyy lukemaan myös väsyneenä ja aivojen ollessa nollatilassa - nyt se ei käynytkään päinsä, vaan jokainen sivu vaati tarkkaavaisuutta ja hidasti ainakin minun luku-urakkaani. Tämä jäi myös mielestäni harmillisesti sinnepäin-teokseksi. Se kuvasi diktatuuria, tosin vain sinne päin sillä kokonaisuutta oli vaikea hahmottaa. Se myös kuvasi Seuraajan kuolemaa, sen selvittyelyä ja sen seurauksia, mutta jälleen sinne päin tarjoamatta lukijalle kuitenkaan juurikaan mitään.

Luvut oli jaoteltu niin, että jokaisessa luvussa keskityttiin vain yhteen henkilöön tai tapahtumiin tämän henkilön kautta. Ratkaisu olikin toimiva, tosin tämäkään ei estänyt sitä, että kirjan henkilöt pysyivät tasaisen etäisinä koko ajan. Vain Seuraajan silmin kirjoitettu viimeinen osa oli mielenkiintoinen ja olisinkin toivonut koko muunkin teoksen edustaneen samanlaista linjaa; niin selitysten kuin kielenkin suhteen.

Minulle tämä ei siis sopinut, mutta jollekin toisenlaiselle lukijalle aivan varmasti. Jos pidät filosofisemmasta pohdinnasta ja rakastat koukeroista kieltä, haluat tutustua dikatuuriin ilman että siitä kuitenkaan kerrotaan kamalasti ja karsasta perinteisiä jännityskirjoja, niin tämä saattaa olla teos juuri sinulle. Haluaisinkin lukea tästä positiivisemman arvion kuin omani on, joten linkittäkääpä omianne jos ja kun luette tämän ja todette onnistuneemmaksi tapaukseksi kuin minä.

Arvosana: **½

Ihmisen poika ja Yhden tähden mies - turkulaisia tammikuussa

Enpä sitten saanut näistä kirjoiteltua nopeasti, vaikka niin kuukausikatsauksessani lupailin. Minulla tosin on hyvä syy, sillä olen ollut viimeisen viikon suorittamassa näyttöä erityislasten parissa päiväkodissa ja tämän vuoksi päivärytmi on laittanut väsyttämään niin, että en kerta kaikkiaan ole löytänyt energiaa kirjoittamiseen. Koska molempien teoksien lukemisesta on jo niin paljon aikaa, tyydyn tekemään molemmista vain lyhyet koosteet.


Kirjan nimi: Ihmisen poika
Kirjoittaja: Mike Pohjola
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 604
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta

Mike Pohjolan Ihmisen poika houkutteli takakansitekstillään, josta erottui boldatulla kapiteelilla kirjoitettu JEESUS TULEE OLETKO VALMIS. Ja tosiaan, Jeesus on tulossa, sillä kirjan päähenkilö, Julius Sariola kuvittelee olevansa tämä Vapahtajan toinen tuleminen sen jälkeen kun on pienenä poikana pelastunut täpärästi onnettomuudesta. Lisää bensaa liekkeihin heittää hänen äitinsä, joka kasvattaa Juliusta kristillisten arvojen mukaan. Juliuksen kasvaessa hänen elämäänsä astelevat niin tietokoneet kuin roolipelitkin, kansalaisaktivismi ja itsensä etsiminen.

Ihmisen poika on ennen kaikkea 70-luvulla syntyneiden sukupolviromaani. Mutta se on myös paljon muuta; se käsittelee uskonkysymyksiä, elämää Turussa ja lähialueilla, Turun retuperällä olevaa kunnallispolitiikkaa, roolipelejä, nuoren miehen klubielämää arvojen keskellä ja ennen kaikkea valintoja.

Alussa rakastin kirjaa. Se esitti nasevia kannanottoja Raamattuun, uskoon ja uskontoon, tutustutti tuntemattoman roolipelien maailmaan, kierrätti lukijaa Turun piireissä ja hieman maailmallakin ja ennen kaikkea pureutui Turun kunnallispolitiikkaan tavalla, joka tuntuu pätevän edelleen tänäkin päivänä. Lopussa tajusin myös sen, että teoksessa oli 66 lukua - saman verran kuin Raamatussa on kirjoja. Jokainen luku oli myös nimetty samalla tyylillä kuin Raamatun kirjat. 

Valitettavasti viimeiset 100 sivua kuitenkin latistivat lukutunnelmaa pahastikin. Jo Harjukaupungin salakäytävien kohdalla kritisoin sitä, että kirjalle tarjotaan myös toinen vaihtoehtoinen lopetus. Tässä mentiin vielä hurjemmin metsään, kun lukijalle tarjottiin valintaa kolmen erillisen lopetuksen muodossa. Ja kyllä, jos joku muistaa 90-luvulta niitä kirjoja, joissa edettiin sivulle 68 jos oli mieltä X ja sivulle 82 jos oli mieltä Y, saatte hieman esimakua siitä, kuinka nämä vaihtoehtoiset lopetukset oli lukijalle tarjottu. Joten jälleen avaudun siitä, että en pidä tällaisista teoksista, joiden loppua kirjailija itse ei ole sysytä tai toisesta halunnut päättää, vaan on jättänyt sen vastuun lukijalle. Hyvä lukukokemus tuli pilattua kipeästi tällaisella päätöksellä.

Arvosana: ***½

Kirjan nimi: Yhden tähden mies

Kirjoittaja: Reijo Mäki

Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2009

Sivumäärä: 204

Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Reijo Mäki kuuluu ehdottomasti suosikkidekkaristeihini. Kirjaston novelli-hyllyä selatessani ja siellä Yhden tähden mieheen törmätessäni kuitenkin tajusin, että en ole koskaan (Turun Sanomien joulukalenterikertomusta lukuunottamatta) lukenut Mäeltä mitään poikkeavaa. Kirjaan tarkemmin tutustuttuani kävi sitten selväksi, että kokoelma pitää sisällään valikoituja kirjoituksia, joita Mäki on julkaissut eri lehtien palstoilla kirjoittauransa aikana. Harmittavaa vain, että toisin kuin esimerkiksi Westön Halkeamissa, tässä ei missään vaiheessa käy ilmi se, missä alkuperäinen julkaisu on ilmestynyt. Tämä puute jättää lukijan tietyllä tavalla vaillinaiseksi, sillä muutama teksti tuntuu olevan jatkoa toisilleen, mutta missään vaiheessa tästä ei kuitenkaan voi olla varma.

Kuten Westön kanssa, myös nämä tekstipätkät avasivat lukijalle Mäen persoonaa. Mäki kirjoittaa ironisesti ja usein niin, että lukija ei ole enää aivan varma siitä, onko herra kirjailija nyt aivan tosissaan. Mäki ottaa kantaa päivänpolttaviin asioihin; tosi-tv-tähtiin, feminismiin, uskontoon, politiikkaan. Taustalla on se sama ote, joka tulee esiin myös Vareksissa; joku kriittisempi lukija väittäisi Mäen jopa olevan sovinisti ja rasisti, mutta ainakin minulle ensimmäisenä tällaisista tekstipätkistä hyppäsi esiin ironia. Kirjan lopussa on vielä pidempi Mäestä tehty haastattelu, joka valaisee hieman hänen taustojaan sekä kirjoistusprosessejaan. Kaiken kaikkiaan hyvä teos niille, jotka Mäestä pitävät, muille kaikki Mäen ironiset kommentit eivät välttämättä kunnolla avaudu.

64/100: Vuonna 1984

Kirjan nimi: Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four)
Kirjoittaja: George Orwell, suomentanut Raija Mattila
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1949, sensuroimaton suomennos 1999
Sivumäärä: 329
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

10 klassikkoa-haaste alkaa olemaan kohta jo loppusuoralla. Ihastuin George Orwelliin jo joskus yläasteella, kun katselimme englannin tunnilla Eläinten vallankumouksen. Vuonna 1984 olikin siis luonnollinen valinta klassikkolukulistalle, sillä lukeminen vaihtoehtoisesta todellisuudesta kiinnostaa aina.

Vuonna 1984 sijoittuu dystopiaan, Oseania-nimiseen valtioon, jossa myyttinen Isoveli valvoo kansalaisiaan. Oseanian lisäksi maailmassa on myös kaksi muuta suurvaltaa; Euraasia ja Itäaasia. Nämä suurvallat käyvät keskenään sotaa ja vuorotellen liittoutuvat toisiaan vastaan. Valtio valvoo kansalaisiaan heidän yksityisyydestään välittämättä ja muokkaa heidän mielipiteitään kulloisten intressien mukaan. Kansalaisten valvonta huipentuu uuskieleen, jota käyttäessä ei voi ajatella väärin, sillä siitä puuttuvat kaikki Puoluetta vahingoittavat sanat.

Päähenkilömme on Winston Smith, joka työskentelee Totuusministeriössä ja muuttaa työkseen historiaa. Kokoontumisissa hän hurraa Isoveljelle kuten muutkin, mutta syvällä sisimmässään hän on kapinallinen. Häntä kiinnostaa Emmanuel Goldstein, joka on huhujen mukaan valtion vihollinen. Yhdessä pienen ryhmän kanssa Winston uskoo, että he voisivat nousta kapinaan ja syöstä Isoveljen vallasta. Mutta onko totalitaristinen yhteiskunta kaadettavissa? Vai onko kaikki vain ajatuspoliisien työtä?

Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa julistaa Isoveli. Älä kyseenalaista vaan usko, että 2+2=5. Älä rakasta äläkä ainakaan harrasta seksiä muutoin kun lisääntymistarpeen vuoksi. Älä lue väärää kirjallisuutta (parempi olisi jos et lukisi ollenkaan), muistele menneitä tai paina asioita mieleesi. Ole hiljaa ja tee kuten Isoveli määrää. Ole kiitollinen siitä pienestä ruoka-annoksesta, joka sinulle suodaan. Oseanian hallitsemisessa on samaa kuin Stalinin Neuvostoliitossa ja sota-ajan säännöstelykulttuurissa elävää brittiläistä imperiumia.

Orwellin luoma kuva Oseaniasta ja sen hallitsijasta on hirvittävä osittain siksi, että se tuntui hyvin todentuntuiselta. Kuinka me sokeina uskomme maailman päättäjien höpinöihin, millaisessa valvontakulttuurissa me tiedostaen ja tiedostamattomasti nykyään elämme. Moni asia, joka oli suoraan rinnastettavissa silloiseen Neuvostoliittoon on vain vuosikymmenien aikana muuttanut muotoaan, mutta ei todellakaan kadonnut mihinkään.

Alku lupasi tälle hyvää, mutta puolessa välissä tämä ei enää tuntunutkaan niin hienolta teokselta. Nautin toki koko luku-urakan ajan, mutta joku tökki. En tiedä oliko se kiire, joka minulla tämän lukemisen kanssa oli (pakolliseen palautuspäivään oli reilu vuorokausi kun olin vähän yli puolen välin) vai se, että en niinkään pitänyt siitä, miten lopun tapahtuivat kehittyivät. Tai sitten se johtui siitä, että olin odottanut vielä hurjempaa tulevaisuuden kuvausta. Ja koska tämä oli niin todellinen, niin en päässytkään kauhistelemaan kunnolla sitä dystopiaa, jonka Orwell on luonut. (Vai voiko tästä edes käyttää termiä dystopia, koska eihän tämä Isoveli valvoo-mentaliteetti todellakaan nykypäivänä mikään dystopia ole.)

Orwellin tapa kuvata väkivaltaa ja kauheuksia on hienolla tavalla groteski. En voi sanoa, että olisin nauttinut lukiessani, mutta vallan todentuntuiselta on Orwell saanut nämä kohtaukset tuntumaan. Hän myös kirjoittaa kaunistelematta politiikan pimeistä puolista, joten ei ole ihme, että tämä oli kiellettyjen listalla Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa, eikä liioin sekään, että tämä on päätynyt klassikoiden listalle.

Arvosana: ***½

60/100: Lauantai

Kirjan nimi: Lauantai (Saturday)
Kirjoittaja: Ian McEwan, suomentanut Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2005
Sivumäärä: 388
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ian McEwan kuuluu useamman lukupiirijäsenemme suosikkeihin. Kun vielä kaiken lisäksi muutaman hyllyssä oli valmiina hänen teoksensa Lauantai valikoitui se luonnollisesti seuraavaksi kirjaksemme. Toisin kuin varmasti suurin osa blogimaailmasta, minä en ollut aiemmin lukenut yhtäkään McEwania, mutta kehujen perusteella jäin odottamaan lähes elämää suurempaa lukukokemusta.

Lauantai on yhden päivän romaani, joka alkaa eräänä lauantaiaamuna päähenkilömme, neurokirurgi Henry Perownen, herätessä äkkiä ja todistaessa taivaanrannassa lentävää palavaa konetta. Pian tämän jälkeen alkaa Perownen ja hänen perheensä pitkä päivä, johon sisältyy niin squashia työtoverin kanssa, Pariisista palaava tyttö, sodanvastainen mielenosoitus, kiirellisiä työtehtäviä ja muutama auto.

Ian McEwan hallitsee henkilökuvauksen. Jokainen henkilöistä on persoona, joka kasvaa teoksen aikana. Päähenkilömme Perowne on koko keski-ikäisyydessään mielenkiintoisin; hän rakastaa edelleen vaimoaan paljon, hän kaipaa rutiinejaan, miettii paljon ja vaikeita asioita päänsä sisällä, huolehtii lapsistaan, miettii appeaan ja pitää kinaamisesta varsinkin tyttärensä kanssa. Mutta varsinkin runoutta ja musiikkia hän ei välttämättä näe samalla tavalla kuin appiukkonsa, jolla on vahva sija Perownen lasten elämässä. Ja sitten on myös se paha taho, jolla on monia ulottuvuuksia, ja josta pilkahtelee vallan inhimillisiä piirteitä.

Taustatyö, jonka McEwan on tehnyt tätä kirjaa varten, on huikea. Hän kuvaa aivoja ja niiden rakennetta, neurologisia vaikutuksia ja leikkauksia niin intensiivisesti, että sitä melkein uskoo kirjoittajalla itsellään olevan asiasta kokemusta. Näinhän ei tietenkään ole, vaan kiitos-osioon onkin listattu suuri määrä lääketieteen, varsinkin neurotieteen, ammattilaisia. Useamman sivun verran kestävä intensiivinen kuvaus squash-ottelusta sai minut kiinnostumaan ko. lajista niin paljon, että pitänee tässä jossain vaiheessa katsella, miten täällä saisi salivuoron varattua. Ja jälleen kerran tarinan mukana, rinnalla, kulkevat niin musiikki kuin kirjallisuuskin.

En kuitenkaan ihastunut McEwaniin täysin. Mies on niittänyt kirjablogien maailmassa paljon ylistyssanoja, mutta minä en voi ainakaan vielä liittyä samaan kerhoon. Henkilökuvaus on ehdottomasti hänen vahvuuksiaan, mutta Lauantaissa oli muutama omaa lukukokemustani haitannut asia; ensinnäkin suuri politiikan määrä. Kirja nojaa vahvasti 9/11 jälkeisiin tapahtumiin, aikaan jolloin britit olivat lähettämässä joukkonsa Irakiin. Toki edelleen on mielenkiintoista pohtia syitä ja seurauksia, mutta välillä sota nousi mielestäni liiankin kantavaksi teemaksi koko kirjassa. Mukana oli myös pari kohtausta, jotka tuntuivat hieman rikkonaisilta kokonaisuuteen nähden ja lopun keskustelu Perownen ja potilaan välillä oli mielestäni kamalan epätodellinen. Itselläni oli myös lieviä käynnistymisvaikeuksia, sillä vasta puolivälissä kirja todella alkoi tempaisemaan mukaansa. Sitä ennen tuntui pitkään siltä, että lukeminen takkuaa paikallaan. Lisäksi tunnustan, että kansilieve antoi jälleen kerran minulle valheelliset odotukset kirjan sisällöstä ja tapahtumista. Näihinkin voisivat kyllä kustantamot kiinnittää huomiota, sillä tällä kertaa teksti paitsi antoi väärän kuvan, paljasti se myös juonen kannalta olennaisen käänteen. Eihän näitä liepeitä toki pakko lukea olisi, mutta olisihan se silti mukavaa, jos ne pysyisivät neutraaleina suurien juonikuvioiden kohdalla.

Tämä oli sikäli huono lukupiirikirja, että tästä ei kehkeytynyt juurikaan keskusteltavaa. Olimme hyvin paljon samaa mieltä asioista, ja kun tästä ei oikein löytynyt mitään kunnolla syvällisesti pohdittavaa tai mielenkiintoisia mielipiteitä, jäi keskustelu hieman tyngäksi. Kirjana tämä oli hyvää keskitasoa; ei ajanhukkaa, mutta ei noussut myöskään juurikaan keskivertoa korkeammalle. Sovitus pitäisi ainakin vielä lukea, se kun on käsittääkseni tätä vielä huomattavasti parempi, ennen kuin voin pohtia tarkempaa kantaani McEwaniin.

Arvosana: ***

56/100: Olemisen sietämätön keveys

Kirjan nimi: Olemisen sietämätön keveys (Nesnesitelná Lehkost Bytí)
Kirjoittaja: Milan Kundera, käsikirjoituksesta suomentanut Kirsti Siraste
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1984, suomennos 1996
Sivumäärä: 390
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Milan Kunderan klassikkoteos Olemisen sietämätön keveys valikoitui lukupiirimme seuraavaksi teokseksi. Amerikkalaisen tytön jälkeen jokainen meistä kaipasi hieman helpompaa ja nopeampaa luettavaa ja huhut siitä, että tässä olisi sellainen teos (ja useamman lukupiiriläisemme into saada tämä luetuksi vielä tämän vuoden puolella) puolsi lopulta valintaamme.

Kirja seuraa neljän keski-eurooppalaisen ihmisen elämää 1960-luvun hajoilevassa Euroopassa. Keskushahmoina toimivat Tomàs, prahalainen kirurgi ja naistenmies sekä Tereza, johon Tomàs rakastuu päätä pahkaa heidän ensitapaamisellaan. Sitten on Sabina, taiteilija, seikkailija ja rakastajatar. Sabinan päätyessä Geneveen mukaan tulee Franz, keski-ikäinen tiedemies, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan. Se on ennen kaikkea tarina neljästä sijaansa etsivästä ihmisestä.

Hahmojen elämät kutoutuvat romaanissa yhteen tuoden esiin moraaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat. Olemisen sietämätön keveys pureutuu varsinkin 1960-luvun Tsekkoslovakian yhteiskunnallisiin kiemuroihin, aikaan jolloin Neuvostoliitto vyöryi maahan ja otti vallan. Kirjan kantava voima on kuitenkin filosofinen pohdinta, jota onnistutaan liittämään lähes jokaiseen asiaan.

 Aivan aluksi tahdon sanoa, että en pidä filosofiasta - lainkaan. Mutta pidin silti valtavasti tästä. Kunderan kieli on valloittavaa ja vaikka hän toimiikin kertovana filosofina, se ei haitannut laisinkaan. Välillä tosin useamman luvun verran kestävä pohdinta kitchistä tai moraalista tai toisesta maapallosta tosin sai minut vallan eksyneeksi, puhumattakaan unimaailmoista ja niistä hetkistä, kun hypättiin ajassa runsaasti eteen- tai taaksepäin. Kuitenkin kun Kunderan ajatuksista pääsi uudelleen kärryille, viihtyi hänen parissaan mainiosti. Huomasin useammassa kohdassa suorastaan ahmivani kirjaa ja nyökkäileväni viisaille lausahduksille.

Kirjan hahmoista Franz tuntui täysin statistilta, välillä ajattelin että hänet oli tungettu mukaan väkisin, jotta kaikki käänteet saatiin toteutettua. Teraza taas oli ehdottomasti mielenkiintoisin, vaikka toki en kaikkia hänen ajatuksia käsittänytkään. Myös Karenin, pariskunnan koira, oli hyvin valloittava tapaus. Itse asiassa taisin kiintyä häneen toisiksi eniten heti Terezan jälkeen. Minäkin tahdon koiran ja nimetä hänet Anna Kareninan mukaan. (Ja nyt huom! niille, jotka lukevat Anna Kareninaa/haluavat sen joskus lukea, eivätkä ole tietoisia sen loppuratkaisusta. Älkää lukeko tätä teosta ennen kuin Tolstoinne on päättynyt, sillä Kundera kertoo varsin suorasukaisesti teoksen loppuratkaisun.) Kunderan esittämä moraalimaailma on kaikkea muuta kuin hyväksyttävä, vaikka päähenkilöt käytöstään koettavatkin kovin filosofisesti perustella.

Lisäkiitosta vielä lyhyistä luvuista. Harvemmin olen lukenut kirjan, jossa keskimääräinen luvun pituus on kaksi sivua ja viisisivuinen luku tuntuu jo pitkältä. Tällaiseen kepeään, pohtivaan tekstiin se on kuitenkin juuri sopiva pituus, nyt jokaisen luvun jälkeen lukija saa hengähtää ja maistella lukemaansa. Harmi, että minulla oli vain kiire lukea kirja loppuun, enkä juurikaan pysähtynyt miettimään. Nyt tuntuu, että kirjan kaikista kaunein hienous meni ohi. Uudelleenluku on takuulla paikallaan jossain vaiheessa, tällä kertaa hitaasti ja miettien, miten tämä on varmasti myös tarkoitettu luettavaksi.

Arvosana: ***½