lauantai 31. joulukuuta 2011

Vuoden 2011 haasteet ja tulevaisuutta

Vuonna 2011 osallistuin neljään haasteeseen, joista kolme sain suosiolla vietyä loppuun saakka. Ainoastaan oma tavoitteeni lukea 100 kirjaa ei onnistunut, mutta en kuitenkaan ole sen osalta pettynyt lopputulokseen. Nimittäin suurin osa lukemastani 72 ovat olleet sen verran tasokkaita, että lähes 30 sellaista lisää olisi vain tuonut hyvien kirjojen lukuähkyn.

Aloitin haasteet osallistumalla Lumikin luotsaamaan 10 klassikkoa-haasteeseen, sillä oma klassikkojen lukumääräni on ollut aiemmin huomattavan pieni. Luin itse asiassa tänä vuonna huomattavasti enemmän klassikoita kuin haasteessa vaaditut 10 kappaletta, mutta seuraavat kirjat valikoituivat haastelistalleni: Veijo Meren Manillaköysi, Juhani Ahon Rautatie, Leo Tolstoin Anna Karenina, Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, George Orwellin Vuonna 1984, John Irvingin Garpin maailma, Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri sekä John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä.
Ehdottomasti huippulukukokemuksia tarjosivat Kuin surmaisi satakielen sekä Saatana saapuu Moskovaan. Harmittelinkin jo aiemmin sitä, että Leeltä on tullut vain tämä yksi teos, sillä niin vahva ja tunteitaherättävä se oli. Bulgakov vain vahvisti entuudestaan käsitystäni siitä, että venäläinen kirjallisuus iskee minuun. Teos oli kaikessa absurdiudessaan mahtava ja vaatii kyllä tulevaisuudessa vielä toisen lukukerran, jotta ymmärtäisin sen tällä kertaa täydellisesti.
Suurimmat pettymykset minulle olivat Hiiriä ja ihmisiä sekä Garpin maailma, joista molemmista olen kuullut paljon positiivista palautetta, mutta jotka eivät kuitenkaan iskeneet minuun sillä tavalla kuin olin odottanut. Kuitenkaan mikään kirja ei ollut äärettömän huono, vaikka odotinkin ehkä enemmän varsinkin suomalaisilta Manillaköydeltä ja Rautatieltä.

Toinen haaste johon liityin, pääsyynä tutustua entistä enemmän suomalaiseen kirjallisuuteen, oli Kirjavan kammarin suomalaisen keskiluokan arki-haaste. Tämänkin sain kunnialla loppuun, vaikka kirjavalinnat tuottivatkin aluksi päänvaivaa. Lopulta tälle listalle päätyivät Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi, Anja Snellmanin Safari Club (koska en saanut ajoissa käsiini Tammimaan Paljain käsin-teosta), Riikka Pulkkisen Totta, Kjell Westön Leijat Helsingin yllä sekä Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie.
Ehkä hieman yllättäen Riikka Pulkkisen Totta oli näistä minua vähiten miellyttänyt teos. Ja sekään ei ollut huono. Westö pysyi linjassaan ja odotetusti sain Hotakaisesta uuden suosikkikirjailijan. Hämeen-Anttila taas yllätti positiivisesti ja samoin teki loppuvuoden Snellman. Kaiken kaikkiaan luin erittäin hyviä suomalaisia teoksia tämän haasteen puitteissa.

Osallistuin syksyllä myös Anna Kareninan kimppalukuun. Minulta on vielä lukematta kirjaa sellaiset 70 sivua, mutta uskallan kuitenkin sanoa onnistuneeni haasteessa, sillä onhan tätä lukupäivää vielä jäljellä.

Ensi vuodellekin on jo yksi haaste katosuttuna, kun liityin mukaan Morren maailmasta lähteneeseen Kuusi kovaa kotimaista-haasteeseen. Alustavasti sillä lukulistalla on sekä Sinuhe että Seitsemän veljestä, Minna Canthia, Pessi ja Illusia, Maria Jotunin Huojuva talo sekä Ilmari Kiannon Punainen viiva. Ensi vuonnakaan en siis pääse eroon kotimaisista enkä klassikoista, sillä jokainen teos löytyy Keskisuomalaisen listalta.

Ensi vuonna minun olisi tarkoitus kahlata läpi myös Raamattu ja projektin eteneminen varmasti tulee näkymään sivupalkissa. Lisäksi aikomuksena olisi lukea jokainen kirjahyllyssä oleva lukematon kirja. Haastan myös itseni parempaan kirjastokäyttäytymiseen: kaikkea ei tarvitse lainata vaan harkintaakin voi käyttää.

Illemmalla listaan vielä vuoden parhaimpia lukuelämyksiä sekä vastaan Järjellä ja tunteella-blogissa esitettyyn lukutoukan haasteeseen.

perjantai 30. joulukuuta 2011

71/100: Safari Club

Kirjan nimi: Safari Club
Kirjoittaja: Anja Snellman
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 2001
Sivumäärä: 412
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Minua hieman pelotti tarttuessani suomalaisen keskiluokan arki-haasteen myötä Anja Snellmanin Safari Clubiin, sillä muistissa on edelleen tammikuinen koettelemus Sonja O.:n kanssa. Pitää kuitenkin jo heti alkuun todeta, että onneksi olin valmis antamaan ennakkoluuloilleni periksi, sillä tämähän osoittautui mukavan hirveäksi lukukokemukseksi.

Helena on nuori ja lahjakas biologianopiskelija. Eräänä polttariyönä hän kohtaa Darwinin, eikä tiedä mihin astuu. Vuosikymmen myöhemmin Helena on naimisissa papin kanssa, on kahden lapsen äiti ja työskentelee eläinlääkärinä Korkeasaaressa. Pian hänen elämäänsä astuu jälleen tämä salaperäinen Darwin ja menneisyyden arvet aukeavat. Kuka vetää pisimmän korren kun Helena ja Darwin kohtaavat jälleen silmästä silmään? Kenen elämää häiritsevät menneisyyden haamut, kenen elämässä on arvaamattomia apureita?

Tässä ei ole enää lainkaan havaittavissa samanlaista kikkailua kielen kanssa kuin hänen esikoisessaan Sonja O.:ssa, mikä on vain hyvä asia. Nyt tämäkin lukija pysyi koko ajan juonessa mukana ja tajusi jopa lukemansa.  Ja millainen juoni tässä onkaan! Tämä tempaisi täysillä mukaansa ja välillä olikin vaikeaa laskea kirjaa kädestä; sivuja tuli käännettyä kuin itsestään. Välillä iski pelko siitä, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu, toisinaan taas helpotus siitä, että mitään pahaa ei tullutkaan. Samanlaista vuoristorataa lukuelämys oli lähes alusta loppuun saakka.

Snellman kuvailee ahdistavasti ahdistelijan ja tämän uhrin elämää; uhrin ajatuksia, muistikuvia ja kohtaamisia; ahdistelijan ajatuksia, tekoja ja haluja. Välillä lävitse kulkee niin suuri puistatus, että haluaisi vain vääntää Darwinin solmuun ja ripustaa tämän naulaan roikkumaan sukuelimistään. Enpä olekaan tuntenut näin vahvasti sitten Kuin surmaisi satakielen, tosin tässä viha jatkui lähes koko kirjan ajan - käsi kädessä koko ajan kasvavan ahdistuksen kanssa. Se, että kirjaa ei kyennyt laskemaan kädestä ei aina ollut hyväksi, sillä ahdistavia kohtia oli paljon ja silloin sitä vain tahtoi paiskata kannet kiinni - mutta ei voinut, koska oli täysin koukussa.

Mutta niin, taas se dialogi! Tai siis se, että se ei toimi. Ei näin kirjoitettuna. Ei viivoja, ei lainausmerkkejä, ei mitään. Dialogit hukkuvat normaalin tekstin sekaan ja välillä sitä ei enää tiedä kuka puhuu ja puhuuko nyt joku vai onko tämä nyt kerrontaa. Paikoitellen kun on sellaisia kohtia, että tarina etenee pääasiallisesti juurikin dialogin kautta, on se harmittavaista lukijan kannalta kun ei nyt aivan mukana ole. Vaikka juonessa siis mukana onkin. Lopulta lukijallekin jää kuitenkin hyvä mieli, sillä totuttuaan tällaiseen esitystapaan, pysyy sitä jo kirjan loppupuolella hyvin mukana siinä, kuka kukin on.

Arvosana: ****

70/100: Epätavallinen lukija

Kirjan nimi: Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader)
Kirjoittaja: Alan Bennett, suomentanut Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2008
Sivumäärä: 115
Lukulistalle: Kirjamessuostos



Oletteko koskaan miettineet mitä tapahtuisi, jos Englannin kuningatar hurahtaisi lukemiseen samalla tavalla kuin me kirjablogaajat? Nyt ei enää tarvitse, sillä siihen tarjoilee vastauksen Alan Bennettin Epätavallinen lukija. Tämä jos mikä oli hyvä löytö Kirjamessuilta.

Kaikki lähtee siitä kun kuningatar koiriaan ulkoiluttaessaan eksyy kirjastoautolle ja tulee lainanneeksi ensimmäisen kirjan. Pian hän lainaa toisen ja sitten kolmannen ja äkkiä hänet valtaa kirjahimo, joka saa kohta koko hovin pois tolaltaan. Kuningatar ottaa kirjan mukaan kaikkialle, haluaa tutustua kirjailijoihin ennemmin kuin maan eliittiin ja tahtoisi käpertyä kirjan pariin ennemmin kuin lähteä maakuntavierailuille.

Epätavallinen lukija on herkullinen satiiri Englannin hovista ja lukemisen voimasta. Se vilisee lukutoukalle tuttuja kirjoja ja kirjailijakohtaamisia. Se käsittelee juuri sitä lukuintoa, jonka varmasti jokainen kanssablogaaja tunnistaa; kun haluaisi käpertyä sen hyvän kirjan kanssa omaan lempipaikkaansa ja jättää kaikki muut huolet toisten niskoille. Ja ennen kaikkea se on kuvaus prosessista, jossa lukija muuttuu ensin varovaiseksi tutkijaksi ja sitten vaikeampien kirjojen lukijaksi.

Satiirinomaisesti Bennett kuvailee sitä, millainen on elämä hovissa kun kuningatarta ei enää oikein kiinnosta. Vaikka pääministeri ja puolet hovista yrittävät puuttua tähän epätoivottuun harrastukseen, ei kuningatar voisi vähempää välittää. Bennett pohtii myös sitä, voiko lukemiseen kyllästyä ja haluaako lukija kokea myös jotain muuta.

Tämä oli jo kolmas kirja peräkkäin, jolle hykertelin lukiessani. Bennettin kieli on mainiota ja tapahtumakuvaus loisteliasta. Voin kuvitella, että hovi olisi oikeasti sekaisin, jos kuningatar kuvatunlaisesti hurahtaisi lukemaan. Kirja oli juuri sopivan ohut vangitakseen lukijan mielenkiinnon ja kertoakseen kaiken tarvittavan. Tosin jälleen kerran sain loppua kohden lukiessa todeta, että loppu ei ollut aivan sellainen kuin olin toivonut. Se ei kuitenkaan suuremmin haitannut lukunautintoa, mutta ei kuitenkaan antanut myöskään sitä lopullista kruunua.

Arvosana: ****

torstai 29. joulukuuta 2011

69/100: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Kirjan nimi: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (Mijn zoon heeft een seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje voor)
Kirjoittaja: Renate Dorrestein, suomentanut Titia Schuurman
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2009
Sivumäärä: 214
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Jos kirjan nimi on Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa ja kyseisestä kirjasta on useampi innostunut blogaus lienee turha todeta, että tietenkin tämä Renate Dorresteinin kirja lähtee kirjastosta mukaani kun sellaisen kerran hyllystä huomaan. Ja onneksi lähti sillä en muista hetkeen virnisteelleni yhtä paljon kuin tätä lukiessani. 

Heleen on vaihdevuosia lähestyvä, miehensä kanssa kiireistä puutarhayritystä pyörittävä kahden teini-ikäisen lapsen äiti. Eräänä päivänä Heleenin äiti saa aivoinfarktin ja pian Heleen huomaa hoivaavansa myös äitiään. Äiti ei kuitenkaan muuta Heleenin luokse kuten tämän mies toivoisi, vaan Heleen juoksee kuukausikaupalla sairaalan, kodin ja työpaikan välillä etsien samalla äidilleen sopivaa hoitokotia. Samalla hänen pitää sulatella seksuaalisten halujensa katoamista, tyttärensä ihastumista, poikansa seurusteluelämää, uutta tutusmista äitiinsä ja vähäistä aikaa miehensä kanssa.

Äiti, joka lukitsee itsensä vessaan, iskee nuoria lääkäreitä, käyttää outoja termejä ja pukeutuu leopardikuvioisiin vaatteisiin on kaikessa absurdiudessaan hauska vaikka käsiteltävä aihe onkin kaikkea muuta. Dorrestein kirjoittaa kepeästi, mutta saa kuitenkin lukijan samalla pohtimaan: Mitä jos itse olisin samassa tilanteessa? Miten toimisin? Kestäisinkö itse kasassa? Heleen yrittää suhtautua asioihin rennosti, käyden päänsä sisässä hauskoja keskusteluja, mutta väkisin tulee mieleen huumorin olevan vain Heleenin pakokeino raskaasta arjesta. Heleenin elämä muuttuu lyhyessä ajassa niin paljon, että huumori tuntuu tosiaan olevan paras, ja lähes ainoa, keino tosiasioiden kohtaamiseen.

Dorrenstein kuvailee henkilöitään ja heidän ajatuksiaan elävästi. Mitään ei salata, vaan kaikki tuodaan julki - etenkin Heleen pohtii paljon myös intiimejä asioita lukijan iloksi; tai kauhuksi. Kirja on jaettu mukavasti osiin yhden osan sisältäessä aina yhden kuukauden tapahtumat. Näin lukijakin pysyy hyvin perillä siinä, millaista tahtia tapahtumat kehittyvät. Vaikka lukiessa aikajakso tuntuukin lyhyeltä on se takuulla päähenkilöidemme mielestä hyvin pitkä puolivuotinen.

Kaikki ei kuitenkaan ole aivan täydellistä, ei Heleenin elämä eikä tämän kirjan dialogi. Välillä dialogi tuntui puuroutuvan kaiken tekstin sekaan, mutta toisaalta tällaisessa kirjallisuudessa dialogi ei olekaan se kantava voima. Mutta koska itse olen dialogin ystävä tulee väkisinkin tällaisiin asioihin kiinnitettyä huomiota. Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin upea lukuelämys, joka todellakin piristi muuten niin synkkää joulukuuta. Älä siis anna kirjan nimen hämätä vaan tartu tähän ja lue.

Arvosana: ****

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

68/100: Suuri lammasseikkailu

Kirjan nimi: Suuri lammasseikkailu (Hitsuji o meguru bõken)
Kirjoittaja; Haruki Murakami, englanninnoksesta suomentanut Leena Tamminen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1982, suomennos 1993
Sivumäärä: 351
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Ennen blogaamisen aloittamista en ollut koskaan kuullutkaan Haruki Murakamista. Blogien myötä kävi kuitenkin selväksi, että tässä on lahjakas kirjailija, johon täytyy tutustua heti kun siihen vain tilaisuus tulee. Ja se tilausuus tuli kirjaston palautettujen hyllystä Suuren lammasseikkailun muodossa.

Sanottakoon aivan alkuun, että sain tämän luetuksi jo joulukuun ensimmäisinä päivinä, mutta saamattomuuteni vuoksi on tämänkin kirjoittaminen jäänyt. Joten tämä (kuten kolme seuraavakin arvostelua, nekin kun on jo luettua pitkälti ennen joulua) arvostelu saattaa jäädä hieman tyngäksi muistamattomuuteni vuoksi. Harmittaa, koska pidin tästä oikeasti ja olisin halunnut päästä kirjoittamaan ajatuksia ylös heti kun olin kannen saanut painettua kiinni.

Tarinan kertojana toimii nimetön 30-vuotias tokiolaismies, käännös-ja mainostoimiston osakas vailla kunnianhimoa elämässään. Odottamatta hänen elämäänsä kuitenkin ilmestyy nainen, jolla on hyvin ihmeelliset korvat. Pian tämä samainen nainen ennustaa miehelle, että hänen elämänsä kokee pian suuren mullistuksen ja että tähän mullistukseen tulee kuulumaan lammas. Firman osakas soittaakin hänelle ja pian päähenkilömme matkaa Hokkaidon lumisille vuorille, mukanaan maagiset korvat omaava nainen sekä käsky löytää määräaikaan mennessä tietty lammas.

Tämä kirja on hauska siitä, että siinä ei ole lainkaan nimiä. On päähenkilömme, nimetön mies. On Tyttöystävä sekä Yhtiökumppani. On Toimeksiantaja sekä entisiä opiskelutovereita, joista kaikista käytetään jotakin muuta kuin oikeaa nimeä. Suuressa lammasseikkailussa nimillä ei olekaan väliä, pääasia on, että mukana on erilaisia ihmisiä. Kuitenkin paikkojen nimillä on merkitystä ja ne lukijalle tehdäänkin heti alussa selviksi. On kaupunkeja, katuja, kouluja, kahviloita ja hotelleja. Ja kaikilla niillä on jonkinlainen merkitys päähenkilömme elämässä.

Toinen seikka joka mielytti itseäni oli tarkka ympäristön kuvailu. Hokkaidon vuoristoseutu piirtyi vahvana verkkokalvoille Murakamin niitä kuvaillessa päähenkilönsä kautta. Myös ihmisiä kuvailtiin tarkasti ja varsinkin poikkeaviin piirteisiin kiinnitettiin huomiota. Myöskään rakennukset eivät jääneet kuvailun ulkopuolelle vaan myös toimistot ja hotellit piirtyivät vahvoina lukijan eteen. Kaiken tämän kuvailun Murakami tekee kaiken lisäksi kepeästi, hieman pilkettä silmäkulmassaan. Kuvailua on ilo lukea ja uutta kohtausta kaipaa niin, että tekisi mieli vain kääntää sivuja.

Maaginen realismi ei ole koskaan ollut suosikkigenreni, mutta tällä siinäkin Murakami onnistuu. Tosin osittain tajusin tämän olevan maagista realismia vasta kirjan loppupuolella, jossa olikin muutama lukemista hieman latistanut kohta. Kaiken kaikkiaan huomasin kuitenkin naureskelevani lähes jokaisella sivulla jollekin lausahdukselle ja jännittäväni samoissa kohdissa päähenkilön kanssa. Suuri lammasseikkailu tempaisi minut täysillä mukaansa, vaikka muutaman lopputapahtuman olisinkin toivonut menevän toisella tavalla.

Arvosana: ****½

Kun kirjahyllyssä ei muka ole tarpeeksi lukemattomia kirjoja

Marras-joulukuussa kirjamäärä on karttunut pelottavaa tahtia syntymäpäivien, joulun ja kirpparikierrosten myötä. Kauhulla jään odottamaan alennusmyyntejä.


Syntymäpäivälahjaksi saatu Stephen Kingin Kuvun alla
sekä joululahjat
Kari Hotakaisen Jumalan sana
Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus
sekä Potter-fanin unelma Harry Potter - Suuri velhouskirja


Meillä oli myös lukupiirin pikkujoulut, joihin jokainen toi aiheeseen sopivasti kirjalahjan. Omasta paketistani löytyivät:
Anelma Järvenpää-Summasen Tahtoihmisiä
Peter Jamesin Kuoleman kanssa ei kujeilla
Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti
Anu Silfverbergin He eivät olleet eläimiä


Lisäksi kirjaston bookcrossing-hyllystä otin mukaani Panu Rädyn XYZ:n
ja tänään kirpputorilta Bo Carpelanin Kesän varjot,
Majgull Axelssonin Kuiskausten talo ja
JP Pulkkisen Ohi liitävän enkelin.
Lisäksi liityin Tammen Kultaiset Kirjat-kerhoon, josta hyllyyni on tarttunut tähän mennessä
3 Pikku Viu Viu
24 Mikä minusta tulee
103 Pupu etsii omaa kotia

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

67/100: Katkeamispiste

Kirjan nimi: Katkeamispiste (Rupture)
Kirjoittaja: Simon Lelic, suomentanut Terhi Kuusisto
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 296
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Muistan, kuinka listasin Katkeamispisteen kevään kiinnostavien kirjojen listaan joskus helmikuussa. (Onko siitä tosiaan niin kauan aikaa?) Ja lopulta vasta nyt, vuoden ollessa loppumaisillaan, tarttui tämä Simon Lelicin esikoinen mukaani kirjastosta.

Eräänä aamuna eräässä Pohjois-Lontoon koulun aamunavauksessa sattuu suuri tragedia kun koulun historianopettaja Samual Szajkowski avaa tulen tappaen kolme oppilasta, opettajan ja lopulta itsensä. Jutun tutkinta määrätään Lucia Maylle, joka odottaa esimiestensä tavoin läpihuutojuttua. Mitä enemmän hän haastattelee opettajia, oppilaita ja vanhempia, sitä varmemmaksi Lucia tulee kuitenkin siitä, että taustalla oli paljon muutakin kuin se, että Szajkowski oli yksinäinen psykopaatti. Samalla Lucia saa taistella paikastaan miespoliisien keskellä sovinistisessa ilmapiirissä.

Katkeamispiste on ankea katselmus siitä, mitä tapahtuu kun ei enää kestä. Kun hakee apua, mutta tukea ei tule - ainakaan niiltä tahoilta, joista toivoisi sitä saavansa. Kun viimeinen teko on ainoa mahdollinen pakokeino tästä maailmasta. Kun sisin on täynnä katkeruutta niitä kohtaan, jotka eivät ole olleet sinulle ystävällisiä. Onko silloin pelkästään yksinäinen psykopaatti, vai onko pinnan alla myös jotain muuta, inhimillistä?

Lelic luo tunnelmaa käyttämällä kirjassa monia kertojia haastateltavien muodossa. Kaikkien näkökulma ei läheskään ole sama, vaan siinä missä toinen on ymmärtäväinen on toinen pettynyt tapahtumien lopullisuuteen. Jokaisen kertojan takana on kuitenkin pala synkkää totuutta; koulussa ei voida hyvin. Samalla Lucia taistelee työympäristössä, jonka vanhoilliset arvot ovat edelleen vallitsevia, ja joista huolimatta Lucia yrittää selviytyä. Mutta kuten koulussa, myöskään poliisissa työympäristö ei välttämättä ole kunnossa - huolimatta siitä, miltä se ulkopuolisen silmään näyttää.

Aihe itsessään on karmiva, mutta aiheellinen kirjoitettavaksi kirjaksi. Koulukiusaaminen on yleismaailmallinen ilmiö, johon pyritään nykyään puuttumaan huomattavasti ankarammin kuin vaikkapa vielä 1990-luvulla kun minä kouluni kävin. Katkeamispiste ei kuitenkaan ole tyypillinen kertomus koulukiusaamisesta, sillä teoksessa kiusatuksi joutuu opettaja. Ahdistavat työolot ja työpaikkakiusaaminen ovat takuulla monelle tuttuja asioita, asioita, joihin puututaan nykyaikanakin vielä aivan liian harvoin. Katkeamispiste on karmaiseva esimerkki siitä, mitä pahimmillaan tapahtuu, kun koko työyhteisö tietää, mutta ei halua tai jaksa puuttua. Katkeamispiste tuo esiin myös sen, että paikalla ei ole väliä; syrjimistä ja suoranaista kiusaamista esiintyy kaikkialta koulusta poliisiasemalle.

Harmi vain, että välillä lukiessa tuli sellainen tunne, että tämä kauhea teko hyväksyttiin oikeaksi. Mikään tilanne ei saisi antaa oikeutta siihen, että päättää myös toisen päivän. Tuskinpa tätä oli tarkoitetusti kirjoitettu paikka paikoin näin ihannoivasti tai ehkäpä minä vain ylitulkitsin jälleen kerran. Myös Lucian kohtaamat ongelmat tuntuivat välillä liialta - aihe muutenkin oli jo niin raskas, että edes sen päätutkijalla olisi voinut mennä elämässään paremmin. Lopulta minua kävi ärsyttämään myös Lucian loppupäätös, joka ei ollut lainkaan sellainen kuin olin odottanut. Muutenkin Lucian hahmo oli liian kiltti, niellen kaiken sen mitä niskaansa sai. Sen varjolla toisaalta selittyy myös se, miksi kirjassa paikka paikoin oli tilanteen hyväksyvä ilmapiiri; olihan niissä kohdissa suurimmalti osalta kyse juurikin Lucian ajatuksista.

Tulee kuitenkin muistaa, että kyseessä on esikoisteos. Sellaiseksi tämä on vahva kokonaisuus, joka paranee entisestään pienellä hiomisella ja sillä, että ei yritäkään laittaa kaikkea mahdollista yhteen kirjaan. Se, että esikoisessaan on uskaltanut tarttua näinkin tulenarkaan aiheeseen kuin koulusurmat, koulukiusaaminen ja työyhteisön ongelmat, kuvastaa kirjoittajan rohkeutta. Leliciltä on tulossa ensi keväänä uusi suomennettu teos, joka tämän pohjalta tulee olemaan lukilistallani.

Arvosana: ***½

maanantai 12. joulukuuta 2011

66/100: Ennen päivänlaskua ei voi

Kirjan nimi: Ennen päivänlaskua ei voi
Kirjoittaja: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 268
Lukulistalle: Lainattu kirjastosta


Puhuimme jo keväällä lukupiirin kanssa, että jossain vaiheessa pitää lukea Johanna Sinisaloa. Lopulta adventin lukemiseksi valikoituikin hänen esikoisteoksena Ennen päivänlaskua ei voi

Mikael on homoseksuaali freelance-valokuvaaja, joka erään baari-illan jälkeen löytää kotipihaltaan nuorten kiusaaman peikon ja pelastaa sen kotiinsa. Pelastaessa peikko on pieni ja suloinen, mutta se kasvaa nopeasti - ja samalla kasvaa Mikelin kiintymys siihen. Voiko ihminen lopulta kesyttää pedon, vai pysyykö se aina luonteelleen ominaisena? Kykenevätkö ihminen ja peikko elämään sopuisaa elämää? Leimautuvatko myös peikot, kuten suurin osa eläinlapsista, omaan huoltajaansa?

Tämähän oli vallan mielenkiintoinen. Ja esikoiseksi ja Finlandia-palkituksi hyvin rohkea teos. Päivänsäde ja menninkäinen on eräs suosikkikappaleistani, joten oli mukavaa hyppiä osasta osaan laulun sanojen siivittämänä. Mukana oli hyvin paitsi peikoille luotua fiktiivistä elämää, myös faktaa lainattuna erinäisistä artikkeleista ja tietokirjoista sekä lainauksia mm. Tuntemattomasta sotilaasta ja Pessistä ja Illusiasta. Nämä lainaukset kirjoista pyrkivät osaltaan tuomaan esiin sitä peikko- ja petomyyttiä, mitä kotimaamme kirjallisuudessa esiintyy. Uskoinko paikka paikoin, että peikkoja on olemassa? Todellakin. Itse asiassa sain tämän kirjan loppuun juuri kun aurinko oli laskeutumassa metsäaukiolle ja hetken aikaa tuijottelin metsään toivekkaana - odotin kai, että peikko se sieltä juoksisi ikkunan ohi.

Plussaa edelleen myös siitä, että luvut olivat hyvin lyhyitä ja helppolukuisia. Lisäksi faktaa ja fiktiota oli sekoitettu mukavasti ja ainakaan kaikesta en ollut aivan varma, kummalla alueella nyt ollaan. Kaiken kaikkiaan peikko ja petomaisuus aiheena valottuivat hyvin tekstien kautta vaikkakin suurin merkitys oli kehystarinalla, joka johdatti lukijaa pikku hiljaa kohti loppuhuipennusta. Loppuhuipennusta, josta lukupiiriläisilläkin oli ainakin kaksi erilaista tulkintaa. 

Mutta sitten päästään niihin rohkeisiin linjauksiin, jotka jaksoivat puhuttaa lukupiirissä. Kirjan eroottinen lataus oli paikoitellen turhankin ahdistava ja Pessi-peikko muuttui varsinkin loppua kohden karmivaksi. Muutama hahmo tuntui täysin turhalta kertomuksen kokonaisuutta ajatellen ja epätarkkuus varsinkin peikon mittasuhteissa sai myös keskustelua aikaiseksi.

Ja koska luin tämän kirjan jo kaksi viikkoa sitten, mutta olen ollut aivan liian laiska kirjoittaakseni arvostelua, onnistuen siis unohtamaan lähes kaiken, totean vain, että vaikka tämä paikoitellen ällöttikin, oli tämä hyvä valinta lukupiirin kanssa.

Arvosana: ***½ 

tiistai 6. joulukuuta 2011

Kuusi kovaa kotimaista - ensimmäinen haaste vuodelle 2012

Morren maailmassa julkaistiin tänään mielenkiintoinen haaste: Kuusi kovaa kotimaista. Haasteen tarkoituksena on siis valita kuusi kotimaista kirjaa, jotka on aikonut lukea, mutta ei ole vielä saanut aikaiseksi. Aivan uusia kirjoja haasteeseen ei saa ottaa mukaan, sillä jokaisen luettavan kirjan on tullut ilmestyä ennen vuotta 2012. Aikaa lukea on 6.12.2012 saakka.

Oma alustava listani näyttää tältä. Yritin valita mahdollisimman tasaväkisesti sukupuolen mukaan, mutta valitettavasti mukaan pääsi neljä miestä ja kaksi naista. Noh, toivottavasti laatu korvaa määrän tässä tapauksessa.

Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
Aleksi Kivi - Seitsemän veljestä
Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
Maria Jotuni - Huojuva talo
Minna Canth - Anna Liisa / Työmiehen vaimo / Papin perhe
Joel Lehtonen - Putkinotko

0/6

maanantai 5. joulukuuta 2011

65/100: Garpin maailma

Kirjan nimi: Garpin maailma (The World According to Garp)
Kirjoittaja: John Irving, suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1976, suomennos 1981
Sivumäärä: 560
Lukulistalle: Lainattu lukupiiritoverilta


Garpin maailma oli jälleen osa 10 klassikkoa-haastettani. Muuten, tämän jälkeen enää yksi klassikko lukematta (Anna Karenina, jonka lukeminen stoppasi täysin marraskuussa, sain luettua kokonaiset kymmenen sivua.). John Irving kuuluu siihen samaan kategoriaan minulle kuin Kari Hotakainen - kirjailija, josta olen päättänyt pitää jo ennen kuin olen lukenut yhtään hänen teostaan.

Jenny Fields on nuori sairaanhoitaja toisen maailmansodan keskellä. Hän haluaa lapsen, mutta ei seksiä eikä varsinkaan miestä, saadakseen haluamansa. Lopulta isäksi valikoituu hieman huonossa kunnossa oleva sotilas, jonka äännevalikoimaan kuuluu hyvin vahvasti termi 'garp'. Yhdeksän kuukauden päästä syntyy poika, joka saa nimekseen T.S. Garp.

Garpin nuoren elämän keskipisteenä on äiti Jenny sekä Steeringin koulu, johon Jenny palkataan sairaanhoitajaksi. Teininä Garp kokeilee ja kokee teinien juttuja ja koulusta valmistuttuaan hän lähtee äitinsä kanssa Eurooppaan, vauraaseen Itävaltaan hakemaan kirjoitusvirettä; hän omaan ensimmäiseen romaaniinsa ja Jenny elämäkertaansa. Muutettuaan takaisin Yhdysvaltoihin Garp menee naimisiin, perustaa perheen ja elää näennäisesti onnellista elämää. Jenny perustaa hoitokodin naisille apunaan Roberta, entinen mies ja jenkkifutispelaaja.

Ensimmäiset 200 sivua olivat täyttä tuskaa. Tuntui, että en etene lukemisessani yhtään. Tätä osuutta tahkosin läpi melkein kolme viikkoa ja muutamaan otteeseen ajattelin tosissani jo lopettamista. Mutta sitten yhtäkkiä tarina vain lähti liikkeelle ja lukeminen sujui joutuisasti - luin viimeiset yli 300 sivua muistaakseni kolmessa päivässä. Ja täytyy sanoa, että hyvä, että pääsin tylsän alun yli, sillä lopulta tästä kuoriutui ihan mukava teos. Se ei kuitenkaan saanut yhtä suurta suosiota kuin Hotakainen, jota kohtaan minulla oli tosiaan myös yhtä suuret odotukset, mutta vastaisuudessakin takuulla luen lisää Irvingiä.

Miksi sitten tämä ei kolahtanut täysillä? Ensinnäkin tässä oli mielestäni aivan liiaksi dramatiikkaa yhden kirjan tarpeiksi. Välillä iski mieleen väkisinkin tunne siitä, että luen kirjaa suoraan Salattujen Elämien käsikirjoituksesta. Ensimmäiset kaksisataa sivua olisi myös hyvin voinut tiivistää melkein puolet pienempään tilaan. Toki näin saatiin kirjan keskeisimmät hahmot tutuiksi heti, mutta välillä minä lukijana kyllästyin jahkailuun ja etenemättömyyteen.

Huolimatta siitä, että tämä tuntui osin Salatuilta Elämiltä, oli tässä kuitenkin usemampi asia, jotka nostivat tämän hyvän lukukokemuksen puolelle. Irving kuljettaa pieniä yksityiskohtia ja mainintoja mukana kirjan alusta asti. Tietyt asiat nousevat esiin tietyissä tilanteissa, luoden näin hyvän jatkumon asioiden välillä. Kerronta on huoletonta, Irving ei sorru kielellä kikkailuun vaan nimenomaan kertoo tarinaa eteenpäin. Ja minä ilahdun aina myös siitä, että kirjan sisässä on kirja - kuten tässäkin pääsemme tutustumaan peräti kahteen Garpin kirjoitelmaan.

Arvosana: ***

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

64/100: Vuonna 1984

Kirjan nimi: Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four)
Kirjoittaja: George Orwell, suomentanut Raija Mattila
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1949, sensuroimaton suomennos 1999
Sivumäärä: 329
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


10 klassikkoa-haaste alkaa olemaan kohta jo loppusuoralla. Ihastuin George Orwelliin jo joskus yläasteella, kun katselimme englannin tunnilla Eläinten vallankumouksen. Vuonna 1984 olikin siis luonnollinen valinta klassikkolukulistalle, sillä lukeminen vaihtoehtoisesta todellisuudesta kiinnostaa aina.

Vuonna 1984 sijoittuu dystopiaan, Oseania-nimiseen valtioon, jossa myyttinen Isoveli valvoo kansalaisiaan. Oseanian lisäksi maailmassa on myös kaksi muuta suurvaltaa; Euraasia ja Itäaasia. Nämä suurvallat käyvät keskenään sotaa ja vuorotellen liittoutuvat toisiaan vastaan. Valtio valvoo kansalaisiaan heidän yksityisyydestään välittämättä ja muokkaa heidän mielipiteitään kulloisten intressien mukaan. Kansalaisten valvonta huipentuu uuskieleen, jota käyttäessä ei voi ajatella väärin, sillä siitä puuttuvat kaikki Puoluetta vahingoittavat sanat.

Päähenkilömme on Winston Smith, joka työskentelee Totuusministeriössä ja muuttaa työkseen historiaa. Kokoontumisissa hän hurraa Isoveljelle kuten muutkin, mutta syvällä sisimmässään hän on kapinallinen. Häntä kiinnostaa Emmanuel Goldstein, joka on huhujen mukaan valtion vihollinen. Yhdessä pienen ryhmän kanssa Winston uskoo, että he voisivat nousta kapinaan ja syöstä Isoveljen vallasta. Mutta onko totalitaristinen yhteiskunta kaadettavissa? Vai onko kaikki vain ajatuspoliisien työtä?

Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa julistaa Isoveli. Älä kyseenalaista vaan usko, että 2+2=5. Älä rakasta äläkä ainakaan harrasta seksiä muutoin kun lisääntymistarpeen vuoksi. Älä lue väärää kirjallisuutta (parempi olisi jos et lukisi ollenkaan), muistele menneitä tai paina asioita mieleesi. Ole hiljaa ja tee kuten Isoveli määrää. Ole kiitollinen siitä pienestä ruoka-annoksesta, joka sinulle suodaan. Oseanian hallitsemisessa on samaa kuin Stalinin Neuvostoliitossa ja sota-ajan säännöstelykulttuurissa elävää brittiläistä imperiumia.

Orwellin luoma kuva Oseaniasta ja sen hallitsijasta on hirvittävä osittain siksi, että se tuntui hyvin todentuntuiselta. Kuinka me sokeina uskomme maailman päättäjien höpinöihin, millaisessa valvontakulttuurissa me tiedostaen ja tiedostamattomasti nykyään elämme. Moni asia, joka oli suoraan rinnastettavissa silloiseen Neuvostoliittoon on vain vuosikymmenien aikana muuttanut muotoaan, mutta ei todellakaan kadonnut mihinkään.

Alku lupasi tälle hyvää, mutta puolessa välissä tämä ei enää tuntunutkaan niin hienolta teokselta. Nautin toki koko luku-urakan ajan, mutta joku tökki. En tiedä oliko se kiire, joka minulla tämän lukemisen kanssa oli (pakolliseen palautuspäivään oli reilu vuorokausi kun olin vähän yli puolen välin) vai se, että en niinkään pitänyt siitä, miten lopun tapahtuivat kehittyivät. Tai sitten se johtui siitä, että olin odottanut vielä hurjempaa tulevaisuuden kuvausta. Ja koska tämä oli niin todellinen, niin en päässytkään kauhistelemaan kunnolla sitä dystopiaa, jonka Orwell on luonut. (Vai voiko tästä edes käyttää termiä dystopia, koska eihän tämä Isoveli valvoo-mentaliteetti todellakaan nykypäivänä mikään dystopia ole.)

Orwellin tapa kuvata väkivaltaa ja kauheuksia on hienolla tavalla groteski. En voi sanoa, että olisin nauttinut lukiessani, mutta vallan todentuntuiselta on Orwell saanut nämä kohtaukset tuntumaan. Hän myös kirjoittaa kaunistelematta politiikan pimeistä puolista, joten ei ole ihme, että tämä oli kiellettyjen listalla Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa, eikä liioin sekään, että tämä on päätynyt klassikoiden listalle.

Arvosana: ***½

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

63/100: K18

Kirjan nimi: K18
Kirjoittaja: Max Manner
Kustantaja: Minerva Crime
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 441
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Kun kirjaston palautettujen jännityskirjojen hyllystä löytyy kirja, jonka kannessa komeilee Turun linna, lähtee se automaattisesti Turku-kirjallisuudesta innostuneen matkaan. Niinpä siis Max Mannerin uuden Annika Malm-trilogian aloittava teos K18 tarttui mukaani. Muistan kuulleeni kirjailijan nimen joskus muinoin, mutta en tienyt hänen kirjoittavan Turusta.

Rikosylikomisario Anna Mäki päätyy selvittämään yksikkönsä kanssa Turussa riehuvan paloittelusurmaajan tekosia. Surmaaja jättää jälkeensä ruumiinosia Aurajoen rannalle ja merkkaa teoksensa K18-tekstillä. Kuka on tämä murhaaja ja mikä on hänen motiivinsa? Murhien keskellä Anna yrittää luovia yksityiselämänsä sokkeloissa ja etsiä uutta verta tiimiinsä. Annika Malm on karannut edellistä elämäänsä Helsingistä Turkuun. Omalta osaltaan myös hän sotkeutuu murhajuttuun, mutta toisaalta hänen ongelmansa ovat paljon monisyisempiä.

Mannerin Turku-kuvaus on mukaansatempaava. Varsinkin keskusta sekä Ruissalo tuntuvat lähes todellisilta. Luin tätä bussissa, jolloin satuin usein juurikin esimerkiksi Wiklundin eteen tai vankilan ohitse kun niistä kirjassa puhuttiin, ja se kieltämättä lisäsi intensiteettiä. Manner saa myös henkilöhahmonsa mielenkiintoisiksi, ne eivät tyypillisen dekkarin tapaan ole karikatyyrejä, vaan elävät samantapaista arkea kuin lukijakin. Rakkauselämä, työkuviot ja ystävyyssuhteet rakentuvat poliisielämän ympärille sujuvasti, antaen kirjalle myös muun kuin dekkariulottuvuuden. Päädyin myös inhoamaan kirjan toista päähenkilöä, Annika Malmia, joka oli lähes joka vaiheessa lapsellinen tai typerä. Tämä tosin lienee myös tarkoituksena, sillä Annika ei kenenkään mielestä ole helppo ihminen.

Valitettavasti täytyy kuitenkin todeta, että en kuitenkaan tästä täysillä pitänyt. Alku oli lupaava ja piti kunnolla otteessaan, se antoi kunnon toivon myös sujuvasta lopusta. Keskivaiheella olin varma, että olen ratkaissut K18:n arvoituksen, mutta onneksi en ollutkaan oikeassa. Loppua kohden tarina, ja jännitys, kuitenkin laimeni, ja loppuratkaisut olivatkin mielestäni hieman latteita. Asetelmista olisi voinut saada vielä paljon enemmänkin jännitystä aikaiseksi. Paljon jäi myös auki; toki tämä oli trilogian aloitusosa, mutta auki jäi myös paljon sellaista, mihin tuskin enää seuraavissa osissa puututaan.

Arvosana: ***

lauantai 12. marraskuuta 2011

62/100: Juoksuhaudantie

Kirjan nimi: Juoksuhaudantie
Kirjoittaja: Kari Hotakainen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2002
Sivumäärä: 334
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie valikoitui lukulistalle osin suomalaisen keskiluokan arki-haasteen kautta, osin omasta mielenkiinnosta Hotakaisen teoksia kohtaan. (Mielikuvat ovat vahvat, sillä tämä on ensimmäinen Hotakainen jonka luin, mutta olen jo kauan sitten päättänyt pitäväni Hotakaisen kirjoista.)

Juoksuhaudantie on romaani suomalaisesta unelmasta, kivusta, talosta ja taipumattomuudesta. Se on kertomus miehestä, jonka vaimo haluaa avioeron. Se on kertomus miehestä, joka tahtoo kiinni suomalaisen keskiluokan arkeen omalla rintamamiestalollaan. Se on kertomus miehestä, jonka pakkomielle talosta ja perheen takaisinsaamisesta saa lopulta traagisia mittasuhteita. Ennen kaikkea se on kertomus siitä mitä tapahtuu, kun ei enää osaa nähdä metsää puilta.

Kirjan ääni on monen kertojan summa. Pääosan vie mies, Virtasen Matti, joka sekoaa täysin keskiluokkaiseen elämään ja omakotiasumiseen. Kuulemme myös Matin yläkerran naapureita, seuraamme kiinteistövälittäjän arkea, pääsemme kurkistamaan Matin entisen vaimon, Helenan, elämään, tutustumme veteraaniin ja erääseen omakotiasujaan. Kenenkään elämä ei ole täysin kunnossa ja tietämättään he kaikki liittyvät jollakin tavalla toisiinsa.

Hotakaisen kieli on oivaltavaa. Lauseet ovat välillä jopa esteettisesti kauniita, runollisia, sitä on iloa lukea ja siihen on ilo uppoutua. Intensiteetti, jolla Hotakainen kuvailee Helsingin rintamamiestaloja, on välillä suorastaan pelottava; varsinkin kun kuvailut tapahtuvat Matin näkökulmasta. Välillä suorastaan ahdisti lukea Matin tolkuttomia aivoituksia saavuttamottomasta unelmasta, koko ajan odottaen koska Matti ylittää sen aidan, joka erottaa laillisen teon laittomasta.

Kirjan jako osiin ja niiden nimeäminen talon rakennusvaiheiden mukaisesti oli mukavaa vaihtelua. Ja aivan kuten rakentaessa, osien pituus korreloi hyvin vaiheen pituutta. Perustuksien ja rungon tekeminen vie aikaansa, joten ne vievät reilusti yli puolet kirjasta. Muuttopäivä, ollen prosessin viimeinen ja vieden luonnollisesti vähiten aikaa, on itseoikeutetusti kirjan päättävä osa ja myös lyhyin. Osien aikana sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta ennen kaikkea Matin pakkomielle kehittyy hetki hetkeltä pahemmaksi. Aluksi kaikki lähtee liikkelle hieronnasta, mutta päätyy vihkoihin, kiikareihin ja suoranaisiin laittomuuksiin.

Lukiessa minua ei haitannut edes pienet epäkohdat tarinassa, mutta näin päivä lukemisen jälkeen aloin niitäkin pohtimaan. Miksi kukaan ei kiinnittänyt Matin muutokseen suurempaa huomiota? Miksi asiat saivat mennä niin pahoiksi kuin ne menivät? Ovatko kanssaeläjät oikeasti niin sokeita ja omaan napaansa tuijottelijoita kuin Hotakainen antaa ymmärtää? Ja ennen kaikkea, mikä on viimeisen sivun funktio? Näistä vastaamattomista kysymyksistä huolimatta osaan ainakin vastata yhteen: Petyinkö Hotakaiseen ennakko-odotukseni huomioonottaen? En sitten lainkaan, vaan sain kaiken sen ja vielä enemmän, mitä odotinkin. Hotakainen nousi nyt kovasti Westön rinnalle suomalaisten mieskirjailijoiden kategoriassani.

Arvosana: *****

tiistai 8. marraskuuta 2011

61/100: Katoamispiste

Kirjan nimi: Katoamispiste
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 159
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Joel Haahtela nousi korkealle TBR-listallani luettuani hänestä useammassakin blogissa kasan ylistyssanoja. Niinpä sattuikin hyvin, kun jälleen kerran kirjaston palautettujen kirjojen hyllyä selatessani törmäsin siellä Katoamispisteeseen. Kirjan ohkaisuus yllätti minut pieneksi hetkeksi, mutta nopeasti se kuitenkin kirjastosta mukaani päätyi.

Katoamispiste perustuu osittain tositapahtumiin, sillä yhtenä sen keskeisenä teemana on kirjailja Raija Siekkinen, jonka tuotantoon ja elämän viimeisiin vaiheisiin lukija tutustutetaan. Kirja alkaa siitä, kun suomalainen mieslääkäri kohtaa sateisessa Helsingissä ranskalaisen Magda Roux'n, joka on tullut Suomeen etsimään entistä miestään, Paulia. Paul katosi Suomessa selvittäessään Raija Siekkisen arvoitusta - ja pian saman kohtalon kokee myös Magda. Kohta tähän Siekkisen legendaan sotkeutuu myös lääkäri, joka pelkää, että historia toistaa jälleen itseään.

Hotkaisin tämän pienosiromaanin yhdessä päivässä, uppoutuen täysin sen mystiseen maailmaan. Se piti minut otteessaan ensimmäiseltä sivulta viimeiselle saakka, paljastamatta minulle kuitenkaan missään vaihessa koko salaisuuttaan. Kun kirjan painoi kiinni, tuli ensimmäisenä Fight Club-olo; miten tämä loppu nyt menikään. Tämä on sellainen kirja, joka vaatii toisen, ja kolmannenkin, lukukerran ennen kuin aukeaa kokonaan - jos siis avautuu silloinkaan.

Se, että tarinan kokonaisuus ei välttämättä ensimmäisellä lukukerralla avaudu, ei suinkaan ole huono asia, vaan kirjan kantava voima. Juuri kun kuvittelee taas tajuavansa, mitä seuraavaksi tapahtuu, heitetään silmien eteen täysin vastakkainen ajatus. Tosin olen törmännyt myös muutamissa arvosteluissa myös toisenlaisiin johtopäätöksiin, joissa sanotaan loppua suorastaan ennalta-arvattavaksi. Onkohan loppu tarkoituksellisesti monimerkityksellinen vai olenko minä vain ylitulkinnut asioita lukemisen riemussani?

Haahtela pyörittää samoja maisemia useamman henkilön näkökulmasta uudelleen ja uudelleen. Keskeisinä paikkoina toimivat kuitenkin Helsinki ja Ranska, joihin kaikki tuntuvat palaavan, tai katoavan, yhä uudelleen ja uudelleen. Näinkin lyhyen teoksen aikana Haahtela myös onnistuu luomaan useamman toimivan henkilön. Lääkärimiehen motiivit jäivät suurimmalta osalta epäselviksi, Magda mukavan salaperäiseksi ja Paul hieman oudoksi tutkijasieluksi (puhumattakaan Raija Siekkisestä, joka oli pakko mennä googlettamaan heti kun painoin tämän kannen kiinni), mutta pysyivät silti mielenkiintoisina koko matkan ajan. 

Kuvailua Katoamispisteessä ei juurikaan harrasteta, mutta tällaiseen tarinaan sitä ei myöskään tarvita. Asiat kulkevat eteenpäin myös ilman ympäristön kuvauksia. Tapahtumia sen sijaan kuvaillaan tarkasti ja niiden kuvailuun saatetaan hypätä aivan kesken jonkin muun aiheen. Silti näistäkin muodostuu loistava ja ehjä kokonaisuus.

Katoamispiste nousi yhdeksi tämän vuoden vahvimmaksi lukukokemukseksi. Se sai ajattelemaan, tempaisi täysin mukaansa eikä tarjonnut ainakaan minulle valmiiksi pureskeltua loppua. Palaan varmasti tähän, kuten muuhunkin Haahtelan tuotantoon, vielä lähitulevaisuudessa.

Arvosana: *****-

torstai 3. marraskuuta 2011

60/100: Lauantai

Kirjan nimi: Lauantai (Saturday)
Kirjoittaja: Ian McEwan, suomentanut Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2005
Sivumäärä: 388
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Ian McEwan kuuluu useamman lukupiirijäsenemme suosikkeihin. Kun vielä kaiken lisäksi muutaman hyllyssä oli valmiina hänen teoksensa Lauantai valikoitui se luonnollisesti seuraavaksi kirjaksemme. Toisin kuin varmasti suurin osa blogimaailmasta, minä en ollut aiemmin lukenut yhtäkään McEwania, mutta kehujen perusteella jäin odottamaan lähes elämää suurempaa lukukokemusta.

Lauantai on yhden päivän romaani, joka alkaa eräänä lauantaiaamuna päähenkilömme, neurokirurgi Henry Perownen, herätessä äkkiä ja todistaessa taivaanrannassa lentävää palavaa konetta. Pian tämän jälkeen alkaa Perownen ja hänen perheensä pitkä päivä, johon sisältyy niin squashia työtoverin kanssa, Pariisista palaava tyttö, sodanvastainen mielenosoitus, kiirellisiä työtehtäviä ja muutama auto.

Ian McEwan hallitsee henkilökuvauksen. Jokainen henkilöistä on persoona, joka kasvaa teoksen aikana. Päähenkilömme Perowne on koko keski-ikäisyydessään mielenkiintoisin; hän rakastaa edelleen vaimoaan paljon, hän kaipaa rutiinejaan, miettii paljon ja vaikeita asioita päänsä sisällä, huolehtii lapsistaan, miettii appeaan ja pitää kinaamisesta varsinkin tyttärensä kanssa. Mutta varsinkin runoutta ja musiikkia hän ei välttämättä näe samalla tavalla kuin appiukkonsa, jolla on vahva sija Perownen lasten elämässä. Ja sitten on myös se paha taho, jolla on monia ulottuvuuksia, ja josta pilkahtelee vallan inhimillisiä piirteitä.

Taustatyö, jonka McEwan on tehnyt tätä kirjaa varten, on huikea. Hän kuvaa aivoja ja niiden rakennetta, neurologisia vaikutuksia ja leikkauksia niin intensiivisesti, että sitä melkein uskoo kirjoittajalla itsellään olevan asiasta kokemusta. Näinhän ei tietenkään ole, vaan kiitos-osioon onkin listattu suuri määrä lääketieteen, varsinkin neurotieteen, ammattilaisia. Useamman sivun verran kestävä intensiivinen kuvaus squash-ottelusta sai minut kiinnostumaan ko. lajista niin paljon, että pitänee tässä jossain vaiheessa katsella, miten täällä saisi salivuoron varattua. Ja jälleen kerran tarinan mukana, rinnalla, kulkevat niin musiikki kuin kirjallisuuskin.

En kuitenkaan ihastunut McEwaniin täysin. Mies on niittänyt kirjablogien maailmassa paljon ylistyssanoja, mutta minä en voi ainakaan vielä liittyä samaan kerhoon. Henkilökuvaus on ehdottomasti hänen vahvuuksiaan, mutta Lauantaissa oli muutama omaa lukukokemustani haitannut asia; ensinnäkin suuri politiikan määrä. Kirja nojaa vahvasti 9/11 jälkeisiin tapahtumiin, aikaan jolloin britit olivat lähettämässä joukkonsa Irakiin. Toki edelleen on mielenkiintoista pohtia syitä ja seurauksia, mutta välillä sota nousi mielestäni liiankin kantavaksi teemaksi koko kirjassa. Mukana oli myös pari kohtausta, jotka tuntuivat hieman rikkonaisilta kokonaisuuteen nähden ja lopun keskustelu Perownen ja potilaan välillä oli mielestäni kamalan epätodellinen. Itselläni oli myös lieviä käynnistymisvaikeuksia, sillä vasta puolivälissä kirja todella alkoi tempaisemaan mukaansa. Sitä ennen tuntui pitkään siltä, että lukeminen takkuaa paikallaan. Lisäksi tunnustan, että kansilieve antoi jälleen kerran minulle valheelliset odotukset kirjan sisällöstä ja tapahtumista. Näihinkin voisivat kyllä kustantamot kiinnittää huomiota, sillä tällä kertaa teksti paitsi antoi väärän kuvan, paljasti se myös juonen kannalta olennaisen käänteen. Eihän näitä liepeitä toki pakko lukea olisi, mutta olisihan se silti mukavaa, jos ne pysyisivät neutraaleina suurien juonikuvioiden kohdalla.

Tämä oli sikäli huono lukupiirikirja, että tästä ei kehkeytynyt juurikaan keskusteltavaa. Olimme hyvin paljon samaa mieltä asioista, ja kun tästä ei oikein löytynyt mitään kunnolla syvällisesti pohdittavaa tai mielenkiintoisia mielipiteitä, jäi keskustelu hieman tyngäksi. Kirjana tämä oli hyvää keskitasoa; ei ajanhukkaa, mutta ei noussut myöskään juurikaan keskivertoa korkeammalle. Sovitus pitäisi ainakin vielä lukea, se kun on käsittääkseni tätä vielä huomattavasti parempi, ennen kuin voin pohtia tarkempaa kantaani McEwaniin.

Arvosana: ***

maanantai 31. lokakuuta 2011

Anna Karenina-kimppaluku: Puoliväli ylitetty

Anna Kareninan kimmpaluku on edennyt omalta osaltani aivan aikataulussa. Jos en olisi hieman hidastellut, saattaisin tosin olla jo useamman kymmenen sivua edellä aiottua vauhtia. Tahdon kuitenkin vielä ainakin marraskuussa pysyä määrätyssä vauhdissa. Tällä hetkellä olen siis lukenut osat 1-4 ja olen sivulla 507, enää siis vajaa 500 sivua jäljellä, joten voiton puolella urakassa ollaan.

Ensimmäiset 500 sivua osoittavat ainakin sen, että Tolstoi on jaarittelija. Jo pelkästään kirjan nimestä voisi päätellä sen, että se keskittyy Anna Kareninaan. Kun on lukenut pari sataa sivua huomaakin, että asiaa tehdään kutakuinkin kaikesta muusta kuin itse päähahmostamme. Jos kirjasta poistaisin kaiken sen, mikä ei suoraan Annaan liity, olisi tämä nyt 999-sivuinen opus varmastikin vajaa 400-sivuinen teos. Mutta toisaalta en valita, sillä en ole vielä hetkeäkään pitkästynyt kirjan kanssa.

Omat suosikkini henkilökavalkadista ovat Levin ja Stiva, joilla tuntuu olevan useampi ulottuvuus ja pienempi dramattisuuskerroin kuin muilla. Toisaalta taas Anna, Karenin ja Vronski ovat vähän turhankin yliampuvia, dramaattisia ja omasta mielestäni hyvin epätodellisia henkilöitä. Silti viihdyn heidänkin parissa, vaikka heidän käytöksensä saakin minulla aika ajoin aiheutettua harmaita hiuksia.

Lukukokemusta toki hieman latistaa se, että tiedän kuinka tämä tulee päättymään. Nyt näin puolessa välissä on vielä paljon asioita, joita odotan tapahtuviksi, sillä ensimmäinen puolikas tuntuu olleen vain alustusta toiselle puolikkaalle. Toivonkin siis, että loppupuoliskossa tapahtuu hieman enemmän; varsinkin päähenkilöiden välillä, sillä tällä hetkellä ei ole vielä havaittavissa niitä kahta dramaattista rakastavaista, joiksi kirjan takakannessa Annaa ja Vronskia kutsutaan.

keskiviikko 26. lokakuuta 2011

59/100: Halkeamia

Kirjan nimi: Halkeamia - Valikoituja tekstejä 1986-2011
Kirjoittaja: Kjell Westö, teksteistä osan suomentanut Katriina Huttunen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 361
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Halkeamia on kokoelma Kjell Westön kirjoituksia, pääasiallisesti kolumneja, jotka on julkaistu vuosien saatossa niin Yhteishyvässä, Hufvudstadsbladetissa kuin Veikkaajassakin. Mukaan on kelpuutettu myös muutama pidempi teksti, jotka on jo aiemmin ilmestynyt kansissa - Westö kuitenkin halusi ne mukaan, koska piti niitä onnistuneina tuotoksina.

Alussa on Esipuhe, jossa Westö kertoo suhteestaan paitsi kirjoittamiseen myös kieliin ja suomalaisuuteen. Mukana olevat tekstit on jaettu aihepiireittäin seitsemään osaan. Jokaisen aihepiirin sisällä liikutaan kronologisesti ja useamman tekstin perässä on huomioita vuodelta 2011; näissä Westö joko täydentää jotakin epäselvää kohtaa, avaa senhetkistä tilannetta johon teksti pureutui tai peilaa mukaan omaa elämäänsä.

Teksteistä valottuu pikku hiljaa se, miksi Westö rakastaa Helsinkiä, miten tärkeä osa musiikilla on ollut ja on edelleen hänen elämässään ja ennen kaikkea se, miksi hän koki tärkeäksi jakaa näitä rakkauksiaan myös kirjoissa. Paitsi näistä, Westö ottaa kantaa myös ajankohtaisiin asioihin alkaen Lahden dopingista, päätyen maahanmuuttokysymyksiin. Kronologinen järjestys tuntuu tuovan Westön jokaisen tekstin jälkeen hieman lähemmäs lukijaa; kokoelma on hyvin henkilökohtainen, sillä jokaisen kolumninsa taakse Westö on sijoittanut palan omaa itseään ja elämäänsä. Kronologinen järjestys antaa myös hyvän mahdollisuuden seurata Westön kirjoitustyylin muuttumista. Alkupään kirjoituksista huomaa hyvin, että mukana on sitä runollisuutta, jota Westö alkuvuosinaan myös kirjallisesti tuotti. Loppupään kirjoitukset taas ovat lähempänä sitä samaa tyyliä, jota olen tottunut lukemaan hänen romaaneissaan.

Jotenkin käsittämätöntä, että en ole aiemmin törmännyt yhteenkään Westön kirjoittamaan kolumniin. Toisaalta taas enpä ole juuri mitään näistä lehdistä koskaan kunnolla lukenutkaan. Ja näin lukemalla tästä sai myös hyvin yhtenäisen kuvan herra kirjailijasta. Koostumuksensa vuoksi tämä oli paitsi helppo myös nopea lukea. Tämä sopiikin varsin mainiosti työmatkoille tai vaikka mainoskatkoluettavaksi. Tämän jälkeen tahdon jälleen kerran lukea lisää Westöä.

maanantai 24. lokakuuta 2011

58/100: Piiat

Kirjan nimi: Piiat (The Help)
Kirjoittaja: Kathryn Stockett, suomentanut Laura Beck
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2010
Sivumäärä: 456
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Kathryn Stockettin Piiat on ollut viime aikoina blogosfäärin suosiossa eikä suotta, sillä tämä esikoisteos on paitsi lukuelämys myös tarjolla valkokankailla laajemmallekin yleisölle. Tässä todella on pitkästä aikaa kirja, jonka elokuvaversion tahdon nähdä. Kirja on myös osittain henkilökohtainen, sillä Stockett on itsekin kasvanut juuri 1960-luvun Missisippissä, kotiapulaisen osittain kasvattamana.

Piiat on kertomus 1960-luvun Amerikasta, Mississipin osavaltiossa sijaitsevasta Jacksonin kaupungista. Sen pääosassa ovat Aibileen ja Mindy, kaksi mustaa naista, jotka toimivat kotiapulaisina, sekä Skeeter, lupaava kirjailijan alku, joka ei suostu hyväksymään normeja, jotka on laadittu valkoisten ja mustien välille. Skeeter saa idean kirjoittaa kirjan kotiapulaisten elämästä; niin hyvistä kuin huonoista puolistakin, siitä miten valkoiset emännät heitä kohtelevat, miten valkoiset näkevät perhe-elämän, mitä kaikkea työhön sisältyy. Projekti on riskialtis sekä Skeeterille että kaikille mukaanlähteville mustille, mutta kirja alkaa kuitenkin syntyä; tuoden mukanaan useamman salaisuuden.

Piiat on esikoiseksi vahva kokonaisuus. Se soljuu alusta loppuun (lopun viimeistä noin kymmentä sivua lukuunottamatta) vahvana, pitäen tunnelmaa ja jännitystä yllä. Kertojaäänien vaihtelevuus (Aibileenin, Minnyn ja Skeeterin välillä) tuo mukavaa väriä ja asiat esiin hieman erilaisista näkökulmista. Aikajakso on verrattain pitkä, vuodesta 1962 vuoteen 1964, mutta se ei näy lainkaan kokonaisuudessa. Päivät ja kuukaudet kuluvat eteenpäin kuin huomaamatta ja vuoden vaihdoksen havaitsee vain tekstissä esiintyvistä yksityiskohdista (kuten Kennedyn murha) tai suorasta vuosiluvun maininnasta.

Pidinkin juuri siitä, että tosielämän tapahtumia oli otettu mukaan. Missään vaiheessa ne eivät saaneet suurta roolia, rotumielenosoituksia lukuunottamatta, mutta mainittiin juuri sopivasti niin, että lukijakin huomaa henkilöiden nämä asiat kohdanneen. Pidin myös maisemasta, välillä tuntui kuin olisin jälleen siinä samassa paikassa, johon matkustin lukiessani Kuin surmaisia satakieltä. Pieni kyläpahanen, jossa piirit ovat pienet, kaikki tuntevat kaikki ja ennakkoluulot ovat edelleen vahvoja. Kirjat myös olivat suuressa osassa teoksessa, mainittiinpa siinä juurikin myös kyseinen Harper Leen teos.

Mustien ja valkoisten ero tulee hyvin esiin tekstissä. Varmasti tämä tulisi vielä paremmin esiin, jos olisin lukenut tämän alkukielellä, mutta suomennoksessakin huomasi kyllä hyvin eroavaisuudet. Siinä missä hienostopiirit puhuvat huoliteltua kieltä käyttää varsinkin Minny karskia slangia. Skeeter selvänä väliinputoajana etsii paikkaansa myös kielellisessä ilmapiirissä. Myös se, kuinka kukin havainnoi maailmaa ympärillään, on mielenkiintoista. Aibileen miettii usein emäntänsä kasvatusmetodeja ja raottaa yksityiselämäänsä hyvin vähän, valikoidulle joukolle. Minny taas on rääväsuu, josta harva emäntä pitää. Minny suostuu puhumaan omasta elämästään vielä vähemmän, varsinkin valkoiselle Skeeterille, ainoastaan Aibileen on hänen uskottunsa. Ja sitten on Skeeter, joka taistelee asemastaan seurapiireissä, miettii mustien ja valkoisten oikeuksia, pohtii rakkautta ja ystävyyttä. Jokaisen kappaleessa seurataan paitsi heidän työpäiviään, myös elämää työpaikkojen ulkopuolella. Lukija siis saa enemmän tietoa kuin Aibileen, Minny tai Skeeter suostuvat jakamaan.

Kirjan loppua kohden käy myös selväksi se, että kyseessä ei ole kirja, jossa on täysin onnellinen loppu. Mielestäni lopetus onkin kirjan heikoin kohta, ja viimeiset 10 sivua osittain latistivat muuten niin upean lukukokemuksen. Loppu nimittäin jää niin auki, että se suorastaan huutaa jatko-osaa kaikille tapahtumille. Mikä sinänsä ei ole huono asia, sillä mielelläni luen lisää. Mutta se vaan on liian avoin. Toisaalta kirjan yksi kantavista kysymyksistä, voiko valkoinen ja musta ystävystyä, jatkuu viimeiselle sivulle saakka.

Arvosana: ****½

tiistai 18. lokakuuta 2011

57/100: Harjukaupungin salakäytävät

Kirjan nimi: Harjukaupungin salakäytävät
Kirjoittaja: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 372
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Pasi Ilmari Jääskeläinen oli minulle kauan aikaa tuttu Jääppinä, omintakeisana äidinkielen lehtorina jyväskyläläisessä lukiossa. Tunnistamisen tunne on käynyt useampaan otteeseen aivoissani, mutta vasta tarttuessani Harjukaupungin salakäytäviin osasin vetää sen puuttuvan viivan herrojen Jääp ja Jääskeläinen välillä. Joskus sitä vain on hieman hidas...

Harjukaupungissa, jonka suurin osa meistä tuntee nimellä Jyväskylä, seikkailee keski-ikää lähestyvä ja sateenvarjoja jatkuvasti hävittävä Olli Suominen, kustantaja ja kirkkovaltuutettu. Sitten Ollin elämään tulee Facebook ja Kerttu Kara, Ollille lapsuudesta tuttu ja maailmanmenestyskirjan Elokuvallisen elämänoppaan kirjoittaja. Pian Ollin elämän sekoittavat Tourulan Viisikko, oudot unet, salakäytävät, m-hiukkaset, elokuvakerho sekä Maaginen kaupunkiopas.

Niin. Ei tämä nyt saanut minussa herätettyä sellaista ooh-aaltoa, jota odotin luettuani tämän ja Jääskeläisen muiden kirjojen arvosteluja. Toisaalta tämä on kyllä lajityypiltään myös sellaista laatua, joka ei minuun aivan täysillä iske. Silti kuitenkin viihdyin hyvin tämän parissa enkä todellakaan ole antamassa tälle täystyrmäystä. Varsinkin valloittavuudellaan kirja vei mukanaan ja onkin selvää, että kyllä minä vastaisuudessakin Jääskeläistä luen.

Viihdyin lukiessani lainauksia Maagisesta kaupunkioppaasta ja Elokuvallisesta elämänoppaasta. Melkein aloin jo toivoa sitä, että joku todellakin olisi kirjoittanut kyseiset opukset. Myös viittaukset suuriin elokuviin ja muutamiin kirjoihin (Nerudaa! vaikka en itse juurikaan hänen tuotoksistaan pidä) olivat mukavia yksityiskohtia, jotka värittivät hyvin kirjan maagista maailmaa. Jälleen kerran kaupunkikuvaus oli mahtavaa ja rakastuin Jyväskylään harjuineen, vaikka kaupungissa olenkin vain kahdesti käynyt. Suomisen Olli (jälleen elokuvaviittaus, kesti kauan että tämän tajusin) myös laukoo paljon mieleenpainuvia lausahduksia ja varsinkin herran päänsisäinen maailma on hyvin viihdyttävä.

Valitettavasti tässä myös oli huonoja puolia niin, että tämä ei noussut aivan ylimmälle tasolle. Ensinnäkin hyppäykset kohtauksesta ja ajasta toiseen on toteutettu osittain sekavasti. Aina lukija ei ole aivan perillä siitä, ollaanko nykyajassa, menneisyydessä, unessa vai jossakin aivan muualla. Selkeää jakoa näiden tapahtumien välillä ei tapahdu ja välillä tarvitsee lukea koko luku loppu tajutakseen, mitä tasoa eletään. Lisäksi täytyy kritisoida sitä, että Jääskeläinen on kirjoittanut teokselleen kaksi loppua. Oma versioni oli blanc, joka tietenkin on minun mielestäni se oikea lopetus. Toisaalta en edes halua lukea sitä toista versiota, koska silloin ei enää olisi kyseessä se sama teos, jonka luin. Toisaalta taas olen utelias luonne ja tekisi mieli kurkistaa, miten paljon versioissa on eroa. Tämä ei valitettavasti anna täysin positiivista kuvaa kirjailijasta, vaan kielii enemminkin siitä, että hän on ollut kahden vaiheilla lopun suhteen ja sen sijaan, että olisi päätynyt toiseen on hän päättänyt jakaa loput kirjojen kesken.

Arvosana: ***½

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Lokakuun kirjaostoksia


Lokakuussa minua pisti kunnolla kirjakärpänen, joka johti siihen, että haalin itselleni ennätyksellisen määrän kirjaostoksia. Ja tämä kuukausi on vasta puolessa välissä, tosin koetan jättää tämän kuukauden ostelut tähän. Näistä kuudesta kirjasta en maksanut yhteensä edes 20 euroa, kiitos siitä Kirjamessuille, Hulluille Päiville sekä Kirjatorin Poistotorille. Mukaan on siis tarttunut:

Sara Gruen - Water for Elephants
Richard Yates - Revolutionary Road
Alan Bennett - Epätavallinen lukija
Keijo Siekkinen - Jäähyväiset rakkaudelle
John Rechy - Kaupunkien yössä
Torgrim Eggen - Kaksoset

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Tunnustan kahdeksan kertaa



Sekä Lukuisan LauraKirjanurkkauksen Zephyr että lukuhetkien Sonja muistivat minua tällä ihanalla tunnustuksella, siitä kiitos heille! Tunnustukseen kuuluu, että kiitän haasteen antajia (kiitos taas), kerron itsestäni kahdeksan satunnaista asiaa ja annan tunnustuksen kahdeksalle blogille.

1. Jätin eilen pitkällisen sisäisen taistelun jälkeen kirjan kesken. Kyseessä oli Kauimpana kuolemasta, johon en vain päässyt mitenkään kiinni.
2. Kävin eilen niinikään vierailulla suomalaisessa Buddha-temppelissä.
3. Minun olisi tarkoitus valmistua lastenohjaajaksi toukokuussa 2012 ja tulevaisuudessa tahtoisin tehdä töitä seurakunnan lapsi- ja perhetyössä.
4. Tapasimme mieheni kanssa ensimmäisen kerran netissä wrestling-aiheisen keskustelupalstan kautta.
5. Pidän livemusiikista; paras keikkamuisto on (ja tulee varmaan myös aina olemaan) Green Dayn Suomen keikka kesällä 2010.
6. Kaikkien aikojen suosikkisarjani televisiossa on Frendit. Leffahyllystämme löytyy kaikki tuotantokaudet eikä niiden uudelleenkatselemiseen kyllästy koskaan.
7. Rakastan tulevaa alaani: lastenlaulut ja leikkiin mukaan heittäytyminen on parasta pakoa arjesta (kirjojen lisäksi).
8. Olen talvi-ihminen. Kaksi viimeistä talvea ovat olleet unelmieni täyttymys; talvella kuuluu olla kunnolla lunta ja korkeat hanget.

Koska tämä haaste on ollut lähes kaikissa blogeissa en nyt haasta mukaan kahdeksaa kanssablogaajaa. Sen sijaan heitän haasteen melkein uunituoreelle blogaajalle Annille ja hänen ajatuksilleen kirjamaasta.

maanantai 10. lokakuuta 2011

56/100: Olemisen sietämätön keveys

Kirjan nimi: Olemisen sietämätön keveys (Nesnesitelná Lehkost Bytí)
Kirjoittaja: Milan Kundera, käsikirjoituksesta suomentanut Kirsti Siraste
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1984, suomennos 1996
Sivumäärä: 390
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Milan Kunderan klassikkoteos Olemisen sietämätön keveys valikoitui lukupiirimme seuraavaksi teokseksi. Amerikkalaisen tytön jälkeen jokainen meistä kaipasi hieman helpompaa ja nopeampaa luettavaa ja huhut siitä, että tässä olisi sellainen teos (ja useamman lukupiiriläisemme into saada tämä luetuksi vielä tämän vuoden puolella) puolsi lopulta valintaamme.

Kirja seuraa neljän keski-eurooppalaisen ihmisen elämää 1960-luvun hajoilevassa Euroopassa. Keskushahmoina toimivat Tomàs, prahalainen kirurgi ja naistenmies sekä Tereza, johon Tomàs rakastuu päätä pahkaa heidän ensitapaamisellaan. Sitten on Sabina, taiteilija, seikkailija ja rakastajatar. Sabinan päätyessä Geneveen mukaan tulee Franz, keski-ikäinen tiedemies, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan. Se on ennen kaikkea tarina neljästä sijaansa etsivästä ihmisestä.

Hahmojen elämät kutoutuvat romaanissa yhteen tuoden esiin moraaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat. Olemisen sietämätön keveys pureutuu varsinkin 1960-luvun Tsekkoslovakian yhteiskunnallisiin kiemuroihin, aikaan jolloin Neuvostoliitto vyöryi maahan ja otti vallan. Kirjan kantava voima on kuitenkin filosofinen pohdinta, jota onnistutaan liittämään lähes jokaiseen asiaan.

 Aivan aluksi tahdon sanoa, että en pidä filosofiasta - lainkaan. Mutta pidin silti valtavasti tästä. Kunderan kieli on valloittavaa ja vaikka hän toimiikin kertovana filosofina, se ei haitannut laisinkaan. Välillä tosin useamman luvun verran kestävä pohdinta kitchistä tai moraalista tai toisesta maapallosta tosin sai minut vallan eksyneeksi, puhumattakaan unimaailmoista ja niistä hetkistä, kun hypättiin ajassa runsaasti eteen- tai taaksepäin. Kuitenkin kun Kunderan ajatuksista pääsi uudelleen kärryille, viihtyi hänen parissaan mainiosti. Huomasin useammassa kohdassa suorastaan ahmivani kirjaa ja nyökkäileväni viisaille lausahduksille.

Kirjan hahmoista Franz tuntui täysin statistilta, välillä ajattelin että hänet oli tungettu mukaan väkisin, jotta kaikki käänteet saatiin toteutettua. Teraza taas oli ehdottomasti mielenkiintoisin, vaikka toki en kaikkia hänen ajatuksia käsittänytkään. Myös Karenin, pariskunnan koira, oli hyvin valloittava tapaus. Itse asiassa taisin kiintyä häneen toisiksi eniten heti Terezan jälkeen. Minäkin tahdon koiran ja nimetä hänet Anna Kareninan mukaan. (Ja nyt huom! niille, jotka lukevat Anna Kareninaa/haluavat sen joskus lukea, eivätkä ole tietoisia sen loppuratkaisusta. Älkää lukeko tätä teosta ennen kuin Tolstoinne on päättynyt, sillä Kundera kertoo varsin suorasukaisesti teoksen loppuratkaisun.) Kunderan esittämä moraalimaailma on kaikkea muuta kuin hyväksyttävä, vaikka päähenkilöt käytöstään koettavatkin kovin filosofisesti perustella.

Lisäkiitosta vielä lyhyistä luvuista. Harvemmin olen lukenut kirjan, jossa keskimääräinen luvun pituus on kaksi sivua ja viisisivuinen luku tuntuu jo pitkältä. Tällaiseen kepeään, pohtivaan tekstiin se on kuitenkin juuri sopiva pituus, nyt jokaisen luvun jälkeen lukija saa hengähtää ja maistella lukemaansa. Harmi, että minulla oli vain kiire lukea kirja loppuun, enkä juurikaan pysähtynyt miettimään. Nyt tuntuu, että kirjan kaikista kaunein hienous meni ohi. Uudelleenluku on takuulla paikallaan jossain vaiheessa, tällä kertaa hitaasti ja miettien, miten tämä on varmasti myös tarkoitettu luettavaksi.

Arvosana: ***½

sunnuntai 9. lokakuuta 2011

55/100: Totta

Kirjan nimi: Totta
Kirjoittaja: Riikka Pulkkinen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 332
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Riikka Pulkkisen Totta oli odotettu varsinkin niiden keskuudessa, jotka nauttivat hänen esikoisteoksessan Raja. Minä itse tartuin kirjailijan teokseen osana Suomalaisen keskiluokan arki-haastetta ja myös kiinnostuksesta häntä kohtaan - onhan häntä täällä blogimaailmassakin paljon kehuttu.

Tottan juoni on varmasti suurimmalle osalle jo tässä vaiheessa tuttu. Sen keskiössä on kolmen sukupolven verran naisia: kuolemaa tekevä isoäiti Elsa, hänen tyttärensä Eleonoora sekä tämän tytär Anna. Vahvassa asemassa on myös Martti, Elsan mies sekä Eeva, jonka olemassaolo tuntuu olleen monelle yllätys, toisille epätoivottava tosi. Tarina kulkee kahdessa tasossa; nykypäivässä seuraamme Elsan, Martin, Eleonooran ja Annan elämää, jota varjostaa tieto salaisuudesta. 1960-luvulla seuraamme Eevaa, joka toimii Eleonooran lapsenvahtina ja ylittää yhden jos toisenkin hyvän maun mukaisen rajan. Salaisuuksien vyyhti alkaa purkautua pikku hiljaa - molemmissa ajoissa. Lopputulos on traaginen ja jättää jälkensä jokaiseen osalliseen.

Mitäpä tästä oikein osaisi sanoa. Eipä tämä iskenyt sillä tavalla kuin olin toivonut, kuulun ilmeisesti siihen puolikkaaseen blogistaniaa joka ei ole liittynyt Pulkkisen fanikerhoon. Ei tämä nyt mikään hirveän huono ollut, mutta eipä tästä oikein mitään käteenkään jäänyt. Jotenkin oli vaikeaa päästä lukemisessa vauhtiin, tämä oli taas niitä teoksia jota luki vauhdilla eteenpäin siksi, että odotti koko ajan sitä suurta mullistusta, jota ei lopulta sitten tullutkaan.

Eevan tarina oli teoksen parasta antia. Se tuntui niin paljon todellisemmalta ja läsnäolevammalta kuin nykypäivän tapahtumat, piti minua lukijana otteessaan ja eteni aivan liian hitaasti, sillä halusin jatkuvasti saada lisätietoa hänen kohtalostaan. Eeva oli tuotu hyvin esiin hieman eksyneenä nuorena naisena, joka toisaalla etsii koko ajan paikkaansa tässä maailmassa, toisaalla tuntee olevansa juuri siellä missä hänen kuuluukin. Eevalla on luonnetta, nuorena ja naiivina hän on ehdottomasti koko kirjan mielenkiintoisin henkilöhahmo.

Valitettavasti muut henkilöt eivät sitten samanlaisia tunteita herättäneetkään. Eleonooraan ei tuntunut saavan minkäänlaista otetta, Elsalla oli toki hetkensä ja Martti vaikutti olevan kaavoihinsa kangistunut. Heikoin esitys oli kuitenkin Anna, joka omasta mielestäni vaikutti hyvin absurdilta, osittain jopa epätodelliselta. Hän ajattelee useammassa kohdassa aivan samalla tavalla kuin Eeva samantapaisessa tilanteessa lähes 50 vuotta aiemmin. Paikoitellen hänen käytöksensä on outoa eikä sille lopulta tarjota mitään kunnollista syytä. En itse tiedä mitään gradun tekemisestä, mutta koko hänen graduprojektinsa vaikuttaa omasta mielestäni hyvin epäorganisoidulta.

Pulkkisen kieli on kyllä kaunista. Kuvausta hän ei juurikaan harrasta, leikittelyä erilaisilla kielikuvilla sitäkin enemmän. Virkkeiden pituus vaihtelee mukavasti ja kappaleiden pituus rytmitti hyvin lukemista. Toisaalta jäin kaipaamaan kielessä puhujien erottumista. Siinä missä edellisessä lukemassani kirjassa, Salossa, käytettiin hahmoille sopivaa kieltä, on Pulkkinen tyytynyt käyttämään jokaisella henkilöllään samaa kieltä; niin pienen maaseutukaupungin tytölle kuin myös psykologille ja taidemaalarille. Sanokaa toki rajoittuneeksi, mutta edes jonkinlainen ero puhetavassa olisi mukava piristysruiske.

Aineksia tässä oli ja Eevan tarina olikin mielenkiintoinen. Nykytarina kuitenkin rikkoi mukavan kokonaisuuden, joten ei tähän aivan innoissaan voi suhtautua. Taidan kuitenkin antaa myös Rajalle mahdollisuuden ennen lopullista päätöstäni siitä, onko Pulkkinen tulevaisuudessa niitä kirjailijoita, jonka teoksia tahdon lukea enemmänkin.

Arvosana: ***

perjantai 7. lokakuuta 2011

54/100: Salo

Kirjan nimi: Salo
Kirjoittaja: Turkka Hautala
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 320
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Turkka Hautalan esikoisromaani Salo on vahva ja moniääninen. Se on episodiromaani, jonka ihmiskohtalot limittyvät toisiinsa. Se on tarina pikkukaupungista, mutta samalla myös läpileikkaus koko 2000-luvun Suomesta. Se on kertomus äkkinäisistä muutoksista, yksinäisistä ihmisistä ja haikeista kohtaloista.

Salon tapahtumat sijoittuvat yhteen viikonloppuun. Tämän episodiromaanin voi tavallaan lukea myös novellikokoelmana, mutta ehdottomasti paremmin siitä saa irti kaikki ulottuvuudet kohdeltaessa sitä romaanina. Se on kertomus pikkukylän asukkaista, joista jokainen näkee seudun elämää omalla tavallaan. On suuren teknologiatehtaan johtajaa, ensimmäistä maahanmuuttajaa, lehdenjakajaa ja nakkikioskimyyjää. Tuona kyseisenä viikonloppuna seudulla sattuu ja tapahtuu paljon ja jokaisella henkilöllä on jonkinlainen osa näissä tapahtumissa. Uusi kertoja on aina jollain tavalla esiintynyt edellisessä tarinassa, Hautalan muodostaessa näin jatkumon tapahtumien ympärille.

Hautalan esikoinen on yllättävän ehjä kokonaisuus. Olen itse päässyt tutustumaan Saloon jonkin verran ja Hautalan kuvailua lukiessa pääsin jälleen kerran kävelemään torille, joen rannalle ja ihaniin lähiöihin. Teos on poikkileikkaus lähes mistä tahansa suomalaisesta pikkukaupungista, samat asiat ja ihmiskohtalot Suomessa ovat vaakalaudalla nykypäivänä.

Pidin siitä, kuinka Hautala oli onnistunut luomaan jokaisesta henkilöstä omanlaisensa. Puhetavasta pystyi hyvin päättelemään iän ja sosiaalisen statuksen, koulutuksen tason, elämänkokemuksen ja pohdinnoista hyvin usein myös onnellisuuden tilan. Nuoremmat puhuvat enemmän slangilla ja käyttävät puhessaan roisimpaa kieltä. Enemmän maailmaa nähneet pohtivat lähes filosofisesti kaupungin menoa. Itse kiinnyin eniten nakkikioskin myyjään sekä pitserian työntekijään, jotka kuvailivat Salon katuja ja asukkaita joskus hyvinkin hulvattomin sanankääntein. Lopun hattuleidi oli myös piristävä tuttavuus, sillä hän puhui kokonaan salon murteella. Samaa salon murretta esiintyi myös jokaisen kappaleen alussa valottamaan jotakin hattuleidin näkökantaa.

Salo ei tarjoa valmiita ratkaisuja. Se tarjoaa kurkistuksen pienen kaupungin arkipäivään, sen ihmiskohtaloihin ja tapahtumiin. Aina se ei ole edes lohdullinen, vaan kuvastaa myös elämän raadollisimpia puolia. Silti se ei kuitenkaan jätä lukijaa kylmäksi, vaan saa tämän pysymään otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

Arvosana: ****

lauantai 1. lokakuuta 2011

Turun Kirjamessut 2011

Minulle tämänkertainen messuvierailu taisi olla yhdeksäs, miehelle neljäs. Suuntasimme siis kahdestaan kohti kirjatoukan unelmapaikkaa; kongressikeskusta täynänsä kirjoja ja kirjailijoita.

Aloitimme messukierroksemme Ruokamessujen puolelta, jossa jälleen oli tarjolla jos jonkinlaista maistiaista; chilejä eri vahvuuksin, skyr-rahkaa, juustoja, makkaroita, suklaata... Keräilymessut eivät juurikaan tuottaneet mitään ahaa-elämyksiä sillä alueen ainoa kiinnostava osasto, lasten suklaabaari, oli kieletty yli 13-vuotiailta. Joten pian tämän jälkeen tapahtuikin siirtymä itse pääalueelle eli Kirjamessuille.

Joko tänä vuonna oli todella hyvä tarjonta, tai sitten minulla oli vain kunnolla aikaa, mutta tuntuu että pysähdyin lähes jokaiselle osastolle. B-hallin antikvariaatteja oli mukava tutkiskella, vaikka lopulta en raaskinutkaan tuhlata rahojani siellä. A-hallin puolella olikin sitten kustantamoita ja kirjakauppoja sekä  kirjailijoiden haastatteluja. Pysähdyin itse toviksi kuuntelemaan Reijo Mäen haastattelua. Sen verran hän suostui ensi vuoden kirjastaan kertomaan, että nyt tekstiä on jo 300 liuskaa (viime vuonna tähän samaan aikaan tekstiä oli 200 liuskaa vähemmän), uuden kirjan alkuasetelman sekä nimen, joka muistaakseni oli Sheriffi. Matti Rönkä muuten seurasi hetken ko. haastattelua vierelläni seisten.

Kustantamoiden osastolla vastaan käveli Jari Tervo, joka kohteliaasti katseli silmiin ja hymyili. Ja osoittautui myös huumorimiehiksi: Rouva osoittaen Koljattia "Kannattaako tämä hankkia?" Tervo naureskellen "No en mää nyt oikein tiiä." Basam Booksin osastolla päädyin myös ostamaan muutaman teoksen, vaikka harvemmin Kirjamessuilta onkaan mitään mukaan tarttunut. Nyt kuitenkin tarjous oli houkutteleva ja kasasta löytyi kaksi kiinnostavaa kirjaa. Mukaani kotiin ja kirjahyllyyni päätyivät siis Alan Bennettin Epätavallinen lukija sekä John Rechyn  Kaupunkien yössä. Kummastakaan kirjasta tai kirjailijasta en ole koskaan aiemmin kuullutkaan, mutta takakansien perusteella voin odottaa hyviä lukukokemuksia. Mukaan tarttui vielä kolmaskin teos, kun mies kävi vielä Animalian osastolla ostamassa Halpaa Makkaraa - Tehotuotantokriittisiä sarjakuvia. 

Ensi vuonna uudelleen.

perjantai 30. syyskuuta 2011

53/100: Kuin surmaisi satakielen

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird)
Kirjoittaja: Harper Lee, suomentanut Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1960, suomennos 2005
Sivumäärä: 411
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


On harmi, että Lee Harper on kirjoittanut vain yhden teoksen. Niin vahva oli lukuelämys Kuin surmaisi satakielen kanssa, että mielelläni olisin tarttunut myös muihin hänen teoksiinsa. Onneksi edes tämä yksi kirja on kuitenkin kirjoitettu, sillä se nousi välittömästi sekä 10 klassikkoa-haasteessani että omalla kaikkien aikojen kirjojen listalla suoraan kärkipäähän.

Eletään 1930-luvun Alabamassa, pienessä Maycombin kaupungissa. Scout kasvaa kirjan aikana kahdeksanvuotiaaksi, hänen veljensä Jem lähes 13-vuotiaaksi. Pienessä kylässä kesäpäivät ovat täynnä seikkailuja ja tutkimushaluiselle poikatytölle kaupunki on juuri sopivan kokoinen. Sitten tulee oikeudenkäynti, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta - ja miehen puolustusasianajajana toimii Scoutin ja Jemin isä. Pian sekä Jemin että Scoutin tulee kasvaa ja kohdata asioita, joihin kumpikaan heistä ei vielä ole valmis.

Tämä oli kaiken kaikkiaan ahdistava lukukokemus. Edelleen, viikko lukemisen jälkeen, on vaikeaa muodostaa mitään kirjallista mielipidettä. Kirjan maailmaa ja omia kokemuksia on vaikeampaa kuin koskaan tuoda kaikkien eteen. Vaikka kirja oli yksi parhaimmista ikinä, jätti se kuitenkin lukijaansa vahvan jäljen, jota on vaikea analysoida.

Leellä on upea taito saada lukija koukkuun ensisivulta lähtien. Käytännössä ensimmäiset parisata sivua keskittyvät Jemin ja Scoutin kaupunkiseikkailuihin, mutta siltikään lukija ei missään vaiheessa pitkästy. Kaikki on niin rauhallista ja iloisesti vinksallaan (kuten pikkukaupungeissa on tapana), että lukija odottaa, kenties hieman peloissaankin, milloin tämä idylli romahtaa. Ja kun se romahtaa, romahtaa se kunnolla. Aluksi se on vain merkityksellisiä katseita, keskustelun lomaan sijoitettu lause jota lapsen on vaikeaa ymmärtää tai aikuisten toteamus siitä, että kaikki on hyvin. Sitten se pääsee valloilleen niin, että kahdeksanvuotiaskin tajuaa, omalla tavallaan, että kaikki ei kaupungissa ole kunnossa.

Lee kirjoittaa oman kokemuksensa pohjalta. Se mikä tarinassa on faktaa mikä fiktiota, ei ainakaan minulle missään vaiheessa selvinnyt, mutta toisaalta se ei myöskään missään vaiheessa haitannut. Osittain karmivia tunteita tätä lukiessa nostattikin juurikin se tieto, että ainakin osa tästä on tapahtunut aivan oikeasti. Toivoin koko ajan, että lähinnä oikeudenkäyntikuvaukset olivat niitä omia kokemuksia, ja kaikki ympärillä tapahtunut keksittyä. Nyt, luettuani kirjan, en edes tahdo tarkistaa kuinka asiat oikeasti olivat.

Takakannessa todetaan kirjan olevan lumoava tarina kasvamisesta, omasta tunnosta ja oikeudenmukaisuudesta. Allekirjoitan jokaisen kohdan, mutta totean lisäksi kirjan olevan ahdistava, sisältävän tapahtumia joita ei toivoisi kenenkään kohtaavan, ei varsinkaan kahdeksanvuotiaan sekä pysähdyttävä. Pitkästä aikaa lukiessani tunsin inhoa henkilöitä kohtaan, halusin huutaa bussissa kirjan hahmoille, voin pahoin kaikesta kieroudesta ja siitä pahasta maailmasta, joka vieritettiin viattomien lasten päälle.

Takki on edelleen tyhjä. Sanottavaa tästä olisi vaikka kuinka, mutta en osaa enempää näytölle muotoilla. Nytkin tuntuu, että ei tässä arvostelussa mitään järkeä ole. Olenko ainoa, joka on tuntenut tämän teoksen näin vahvasti? Oliko tämä oikeasti sittenkin vain kasvukertomus, jonka omaksuin liian rankasti?

Arvosana: *****

tiistai 20. syyskuuta 2011

52/100: Pimeyden sydän

Kirjan nimi: Pimeyden sydän (Heart of Darkness)
Kirjoittaja: Joseph Conrad, suomentanut Kristiina Kivivuori
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 1902, suomennos 1968
Sivumäärä: 160
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Joseph Conradin Pimeyden sydän on kuulunut klassikoiden joukkoon jo sadan vuoden ajan. Siksi on myös luonnollista, että se on tallennettu valkokankaalle nimellä Ilmestyskirja. Nyt. Huolimatta sekä elokuvan että kirjan kulttimaineesta tutustuin teokseen vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Pimeyden sydän sijoittuu Afrikan pimeisiin kolkkiin, Kongon tasavaltaan salametsästäjien, valtaajien ja norsunluukauppiaiden aikaan. Kirjan kertojana toimii kapteeni Marlow, joka aikoinaan päätyi ohjaamaan höyrylaivaa läpi pimeän viidakon ja pelastamaan herra Kurtzin, joka oli paitsi sekaantunut norsunluun salakuljetukseen, myös palvottu kyläläisten keskuudessa ja kaiken lisäksi vakavasti sairas. Matkallaan Marlow kohtaa useita haasteita jo ennen kuin hän edes pääsee noutopisteelle ja Kurtzin tavattuaan hän tajuaa, että hänen seikkailunsa on vasta alussa. 

En tiedä mikä näissä viime aikaisissa lukemissani klassikoissa on, mutta jälleen olin odottanut jotakin muuta. En ole siis edes nähnyt tästä tehtyä Ilmestyskirja-elokuvaa, joten odotukseni olivat täysin omia - eivät elokuvaan tai arvosteluihin perustuvaa, ainoastaan siihen mitä jäin odottamaan luettuani takakannen. Ja ilmeisesti jälleen kerran takakansi lupasi minulle liikaa. Odotin huikeaa ja jännittävää seikkailua sekä norsunluupolitiikkaa. Lopulta jouduin kuitenkin tyytymään jokiseikkailuun, joka ei ollut läheskään niin tapahtumarikas kuin olin odottanut.

Kirja on kirjoitettu aivan 1900-luvun alussa ollen aikalaisiinsa verrattuna hyvinkin moderni. Conrad käyttää paljon energiaa maisemien kuvailuun. Se on myös jopa kaunis kuvaus neekeriorjista ja kannibaaleista, vaikka senaikaiset käsitykset heijastuvatkin taustalla. Ympäristön kuvaus tuo lukijalle kuvan Afrikan pimeimmästä sydämestä, Kongosta ja heimokäytöksestä. Dialogi ei selkeästi ole Conradin vahvuus, mutta toisaalta tarinaa kuljetetaan aivan muulla tavoin kuin vahvan dialogin avulla. Välillä ainakin minä jo vallan unohdin, että tässä on teos viime vuosisadan alkupuolelta, sillä se todellakin on tyyliltään nykyaikainen. Silti valitettavasti sain vain keskinkertaisen lukukokemuksen.

Arvosana: ***

lauantai 17. syyskuuta 2011

51/100: Manillaköysi

Kirjan nimi: Manillaköysi
Kirjailija: Veijo Meri
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 1957
Sivumäärä: 170
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Manillaköysi on Veijo Meren varmasti kuuluisin teos, oman selkeän tyylinsä edustaja. Meri onkin yksi suomalaisen modernismin merkittävimpiä kirjailijoita. Hän myös loi oman tyylin ja rakenteen, joka etäännytti hänet perinteisen suomalaisen proosan valtalinjasta.

Manillaköysi on kertomus Joose Keppilästä, joka jatkosodan aikaan löytää huoltotieltä manillaköyden, kuljettaa sen korsuun ja sitoo sen ympärilleen lomakuljetuksen ajaksi, tarkoituksenaan viedä se kotiinsa. Junamatka on kuitenkin pitkä ja köysi kireä. Matkan aikana kerrotaan montakin tarinaa rintamalta Joosen joutuessa vaikeuksiin köytensä vuoksi. Oikealla asemalla tuttu ratavahti saattaa Keppilän isännän pois junasta ja tämä lähtee hoippumaan peltojen läpi kotiaan kohti. Kotona häntä on vastassa järkyttynyt perhe, mutta illan tullen on kuitenkin vielä aika muutaman rintamatarinan.

Odotin aivan erilaista romaania. Kuvittelin, että nimensä mukaisesti päähuomio olisi manillaköydessä ja hassuissa sattumuksissa sen ympärillä. Lopulta sillä olikin lähes olematon merkitys; varsinkin juonen kannalta. Pääosan romaanista saakin junassa kerrotut tarinat rintamalta, jotka toki filosofisilla pohdinnoillaan saavat lukijan ajattelemaan, mutta eivät valitettavasti tee kovin suurta vaikutusta lukijaan, joka ei niinkään sotajutuista innostu.

Meren kieli on kaunista, paikoitellen jopa runollista. Meri ei niinkään keskity ympäristön kuvailemiseen vaan ajatuksiin ja tapahtumiin. Nasevilla huomioillaan hän saa kertomukset eläviksi ja maalattua tapahtumat lukijan verkkokalvoille. Moderni ote välittyy lukijalle edelleen viidenkymmenen vuoden jälkeenkin. 

Valitettavasti kaunis kielikään ei poista sitä tosiasiaa, että en juurikaan nauttinut lukukokemuksesta. Ei tässä mitään suurta vikaa ollut, mutta toisaalta mikään asia ei myöskään noussut normaalin lukukokemuksen yläpuolelle. Suurin vika taisikin olla lukijassa, joka odotti saavansa huumoria ja seikkailua, mutta saikin sotaa; genreä, jonka parissa viihtyy harvoin. Jollekin muulle tämä olisi takuulla ollut hyvä lukukokemus, minulle tämä oli nyt vain ihan ok.

Arvosana: ***