Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003
Sivumäärä: 126
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Ja niinhän siinä sitten saatta käydä, että kun antaa Joel Haahtelalle pikkusormen se vie koko käden. Ensimmäistä välipalaa kun seurasi toinen ja tällä kertaa lukulistalle päätyi Elena. Tällä kertaa kyseessä oli tutumpaa Haahtelaa mies kertojanaan ja pienoisromaani mitallaan.
Elena on kertomus Miehestä, joka eräänä aamuna jää pois väärältä raitiovaunupysäkiltä, päätyy puistoon ja näkee siellä Elenan. Elenan, tuon kauniin parikymppisen naisen, josta tulee Miehelle pakkomielle. Syksystä talven läpi kevääseen Mies on jokainen aamu puistossa, opettelee Elenan saapumisajat ja lopulta tahtoo selvittää tästä enemmänkin. Samalla Mies miettii, miksi Elena vetoaa häneen niin kovin. Tulee kesä ja Elena lähtee Saareen. Mies seuraa, etsii Elenaa, mutta ei löydä mitään uutta. Syksyn tullen Mies vihdoinkin uskaltaa miettiä, miksi Elena on hänelle niin kiintoisa tapaus, ja kohdata seuraukset.
Tämä oli lumoava, jälleen kerran. Selvästi yhden kertojahahmon käyttäminen on Haahtelalle vahvuus. Jos edellisissä lukemissani Haahtelan teoksissa on ollut lakonista dialogia puuttuu sekin vähän tästä lähes kokonaan. Tarinaa kerrotaan eteenpäin ilman, että vuorosanoja juurikaan nähdään. Viikot ja kuukaudet kuluvat eteenpäin Miehen kuvailemina, aika soljuu editse tasaisena harmaana massana. Mitään suurta ei missään vaiheessa oikeastaan tapahdu, mutta sellaista ei tämä kirja kaipaakaan. Koska päähenkilömme ei pidä kiirettä mihinkään, ei sitä myöskään tee Haahtela tarinanrakentamisellaan. On jälleen kerran ihailtavaa, että kirjailija pystyy näin lyhyessä teoksessa tuomaan esiin niin paljon tunnelmaa, tapahtumia ja ajatuksia. Taaskaan kirjassa ei ole yhtä ainutta ylimääräistä sanaa, vaan kaikki kuuluu asiaan ilman, että teoksen kieli olisi kuitenkaan yliharkittua.
Lopussa lukija kuitenkin kokee yllätyksen. Tai ainakin minä koin, sillä olin ajatellut asioita aivan toisella tavalla. Yllätys oli lähes isku vasten kasvoja, niin hätkähdyttävä se oli ja laittoi koko lukemisen lähes kokonaan uuteen valoon. Sitä omaa ajatusta, joka on ollut aivojen perukoilla koko lukuhetken ajan, on vaikea saada pois mielestä. Vaikka sitten kun ajattelee toistamiseen niin aivan oikeinhan se meni, muuten kaikessa olisi ollut vielä vähemmän järkeä ja yllätysmomentti pienempi.
En kuitenkaan päässyt Elenan kanssa aivan sille samalle lumoavuuden tasolle kuin Katoamispisteen kanssa. Silti tämä oli vahva, ja osittain kauniskin, tarina elämästä ja sen hallinnasta.
Arvosana: ****½
Mäkin pidin tästä kirjasta, Haahtelan kieli on kaunista ja tarinan kuljetuskin taitavaa.
VastaaPoistaHiukan muistaakseni minua häiritsi tuon pakkomielteen jonkinlainen paisuttelu, vähän lakonisempi tyyli taitaa olla kuitenkin se mulle kaikkein mieluisin.
Minä luin tämän viime viikolla myös, oli minun ensimmäinen Haahtelani. Kaunista kieltä, kaunista tekstiä, ehkä hieman paisutteleva kuten Erja sanoi mutta silti, ah. Seuraavia odotellessa.
VastaaPoistaOlen myös sitä mieltä, että olihan tässä paisuttelua, ehkäpä tosiaan toisten makuun vähän liiaksikin. Minulle vain on jo alkanut muodostua tottumukseksi se, että Haahtelan teokset pyörivät yleensä yhden pääasian ympärillä, joka yleensä sitten muodostuu enemmän tai vähemmän pakkomielteeksi. Olen siis ehkä hieman jäävi tätä puolustelemaan, sillä myönnän auliisti tätäkin kirjoittavani pienoisten Haahtela-lasien takaa. Aivan varmasti minuakin samanlainen paisuttelu jonkun muun teoksessa häiritsisi.
VastaaPoistaLinnea, mukavaa, että sinäkin olet löytänyt Haahtelan, sitä tuntuu täällä blogistaniassa olevan ilmassa!