Omenansiementen maku - omenantuoksuisia muistelmia

Kirjan nimi: Omenansiementen maku (Der Geschmack von Apfelkernen)
Kirjoittaja: Katharina Hagena, suomentanut Anne Mäkelä
Kustantaja: Minerva
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 242
Lukulistalle: Löytö Forssan Kirja Outletista

Viimeaikainen lukemistoni on painottunut suuresti kolmen naisen muodostamaan sukupolvien ketjuun ja näin on myös Katharina Hagenan esikositeoksen, Omenansiementen maku, kohdalla. Kaikki alkaa Iriksen isoäidin Berthan kuolemasta. Jokainen sisarusparvesta Christa, Inga ja Harriet perii jotakin, mutta suurimman ja tunnearvoltaan arvokkaimmen perinnön saa lapsenlapsi Iris; isoäidin talon omenapuutarhoineen.

Lapsuusvuodet ovat Irikselle vain etäinen muisto, mutta kun hän kotiutuu taloon alkavat myös menneisyyden muistot nousta pintaan. Iris tutustuu uudella tavalla paitsi itseensä myös menneisyyteensä; vaiettuihin salaisuuksiin suvun keskuudessa sekä lähipiirin elämäntarinoihin, joista osa on hyvinkin traagisia. Omenapuilla ja niiden tuoksulla on merkittävä rooli Iriksen matkalla unohtamisen ja muistamisen poluilla. Kirjan tarina kasvaa edetessään; se on ennen kaikkea kasvutarina, joka vie lukijan mennessään. (Hyvin haahtelamaista, eikö totta?)

Minä-kerronta on haastavaa missä tahansa kirjoitetussa muodossa, mutta tuottaa näin kirjoitettu esikoisromaani vaatii paitsi rohkeutta myös uskomatonta taitoa. Hagenan pääkertojana toimii Iris, joka muistelee niin menneitä kuin kertoo nykyisyydestäkin minän kautta. Samalla pääsemme vahvasti Iriksen maailman sisään ja tarina tuntuu heti henkilökohtaisemmalta. On myös hyvä, että Iris ei tiedä asioista yhtään enempää kuin lukija vaan saamme tietää asioita samaan tahtiin - tosin kaikki asiat eivät ole Irikselle uusia, ne ovat vain hautautuneet aktiivisen muistamisen toiselle puolelle.

Tämä oli myös oikea tunnelma- ja aistipläjäys. Jokaisen kirpeän omenan pystyi maistamaan kielellään, hiljainen maalaiskylä piirtyi verkkokalvoille kaikkine tomuisine polkuineen ja suolampi herätti heti mielikuvia. Omenansiementen maku on kuin hiljainen päivä suomalaisella maaseudulla, vaikka sijoittuukin Keski-Eurooppaan. Se on myös hyvin ajaton, sillä verkkainen meno sopii hyvin niin menneisyyteen kuin nykyaikaankin.

Kaiken kaikkiaan tämä oli lumoava lukuelämys ja sopi vallan mainiosti luettavaksi heinäkuun helteisiin. Jos uskaltaisin heittäytyä villiksi, nimeäisin Katharina Hagenan tältä istumalta Saksan Joel Haahtelaksi, mutta ehkä kuitenkin jään odottamaan häneltä seuraavaa teosta ennen kuin tämän rinnastuksen uskallan tehdä.

Arvosana: *****

Hunajaa ja tomua - novelleja Pakistanista

(Köh, minulta on mennyt aivan luvattoman kauan aikaa siihen, kun viimeksi olen mitään päivittänyt. Tuntuu vain, että koko ajan on jotain muuta tekemistä kuin kunnollista aikaa paneutua kirjoittamiseen. Lukemista en kuitenkaan ole jättänyt, vaikka heinäkuu vähän heikosti onkin alkanut.)


Kirjan nimi: Hunajaa ja tomua (In Other Rooms, Other Wonders)
Kirjoittaja: Daniyal Mueenuddin, suomentanut Titia Schuurman
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2012
Sivumäärä: 299
Lukulistalle: Saatu arvostelukappale kustantajalta

Pakistanissa ja Amerikassa lapsuutensa viettänyt, nykyään Pakistanissa asuva Daniyal Mueenuddin ei ollut minulle entuudestaan lainkaan tuttu kun huomasin Avaimen katalogissa hänen esikoisnovellikokelmansa Hunajaa ja tomua kuvauksen. Pakistan on minulle tuntematon maa, joten novellit, jotka sijoittuvat sekä uuteen että vanhaan Pakistaniin, kiehtoivat minua. Pikku hiljaa minusta on myös syntynyt suuri novellien ystävä, joten houkuttimia tähän kirjaan tarttumiseksi oli riittämiin.

Kaikkia novelleita yhdistää rikas maanomistaja K.K. Harouni. Hän ei itse ole minkään novellin päähenkilö, mutta jokaisessa kertomuksessa hänellä on kuitenkin henkilöiden kannalta tärkeä rooli. Teos toimii itsenäisenä novellikokoelmana hyvin, mutta parhaiten siitä kuitenkin saa kiinni lukemalla sen novellikertomuksensa, joka yhdisttä uuden ja vanhan Pakistanin ja jossa esiintyy limittäin jo aiemmista osista tuttuja henkilöitä. Teos koostuu kahdeksasta erillisestä novellista, joista jokaisessa Pakistan on jollain tavalla keskeisessä roolissa; syntympäpaikkana, juurien sijaintina, asuinpaikkana: rikkaan maanomistajan, modernin elämän tai maaseutuyhteiskunnan näkökulmasta.

Kyseiset kahdeksan novellia ovat:

Sähkömies Nawabdin, joka tekee töitä Harounille ja vaatii itselleen mopedin, jonka jälkeen hän joutuu vaikeuksiin

Salema, joka syntyy epäonnisten tähtien alla, löytää epämääräisiä miessuhteita sekä kokee karuja asioita

Onni täällä vaihtelee, on tarina rikkaasta, vanhasta miehestä,  Jaglanista sekä tämän palvelijasta Zainabista

Palava tyttö, on kertomus rikosasian tuomarina Lahoressa työskentelevästä miehestä, joka saa asiakseen ratkaista palaneen tytön jutun

Joka huoneessa omat ihmeensä, kertoo Husnasta, joka päätyy Harounille töihin

Pariisin kova taivas, keskittyy Pariisiin joululoman aikaan, jossa Sohail ja Helen kohtaavat Sohailin vanhemmat

Lily, on aluksi bileissä viihtyvä ja huumeisiin menevä nuori nainen, joskin kohtaa pian Muradin ja rauhoittuu, mutta pian sekä mies että nainen saavat pohtia, pääseekö vanhoista tavoistaan sittenkään eroon

Hemmoteltu mies, on kertomus Rezakista, joka päätyy asumaan Harounin tiluksille

Tämä novellikokoelma on vahva esikoisteos. Se tuo esiin Pakistanin tässä ja nyt, menneisyydessä ja muissa maissa. Se ei kaunistele asioita vaan pureutuu kainostelematta myös kipeämpiin asioihin. Varsinkin avioliittoihin, niiden solmimiseen ja merkityksiin sekä köyhien ja rikkaiden välisiin valtasuhteisiin pureudutaan tarkasti. Vaikka kerronta onkin hillittyä, välittyy se silti lukijalle vahvana ja sävykkäänä - se lähes tuo henkilöt meille tutuiksi vaikka ehidän maailmansa onkin tuntematon minulle kaikkialta muualta paitsi lehtien sivuilta. Jokainen henkilö on vahva, mutta silti toisesta poikkeava. Jollakin tavalla kaikkien tarinat tuntuvat tutuilta, samankaltaisilta - ehkäpä juuri tämän samankaltaisuuden vuoksi ne tuntuvat samalla myös tosilta. Ainoa asia, joka minua välillä ärsytti oli useamman novellin melankolinen sävy; lähes jokainen päähenkilöistämme joutui kohtaamaan enemmän tai vähemmän vastoinkäymisiä eikä kaikkien loppu ollut kaunis. Siitä huolimatta viihdyin teoksen parissa erittäin hyvin ja jään innolla odottamaan Mueenuddinilta uutta teosta.

Jos ajattelit lukea tänä vuonna vain yhden ulkomaalaisen novellikokoelman, suosittelen ehdottomasti tarttumaan tähän!

Arvosana: ****½

Poika - romaani isyydestä ja valinnoista

Kirjan nimi: Poika
Kirjoittaja: Petja Lähde
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 189
Lukulistalle: Lainattu lukupiiriläiseltä

Täytyy tunnustaa, että nimi Petja Lähde oli minulle täysin tuntematon ennen kuin sain kuulla kanssalukupiiriläiseni kehuvia kommentteja miehen esikoisteoksesta Poika. Ja myyntipuhe oli kerta kaikkiaan sen verran vakuuttava, että olihan kirja sitten saman tien myös lainaan pyydettävä.

Pienoisromaanin lähtökohta on kutkuttava: on lämmin juhannuspäivän aamu ja mies punaisessa Volkswagenissaan ajaa kohti Turkua. Päällään hänellä on kulahtanut aamutakki ja bokserit. Takapenkillä nukkuu vauva kylpytakissaan ja vaipassaan. Heille on tullut kiire, joten sekä vaipat että ruoka ovat jääneet. Pojan äiti taas on kotona, kylpyhuoneeseen lukittuna.

Janne ja Saija, isä ja äiti, eivät kumpikaan ole välttämättä aivan malliyksilöitä. Janne on entinen linnakundi, joka nauttii työttömänä olemisesta ja päiväoluen nauttimisesta, Saija taas on pyörinyt huumekuvioissa. Jannen isä taas on poliisi, joka velvollisuudentunnettaan lähtee Jannen ja Hiipiäisen, joksi Janne poikaa kutsuu, perään.

Poika on ennen kaikkea romaani vanhemmuudesta. Se asettaa vastakkain äidin tarpeen olla lapsessaan kiinni vuorokauden ympäri ja isän tarpeen edes joskus rikkoa tuo äidin ja lapsen välinen maaginen muuri. Se on kertomus äidin halusta kasvattaa lapsi yksin ja uskosta siihen, että isä ei osaa mitään, opastettuna tai ilman. Se on samalla myös kertomus siitä, kuinka rakkaus kehittyy ja mitä tämän rakkauden eteen ollaan valmiita tekemään. Tiukemmassa paikassa avuttomampikin keksii ruokkimiskeinot ja vaipankorvikkeet. Ennen kaikkea tämä on riipaiseva kertomus Jannesta, joka vain haluaisi olla Isä.

Lähteen kieli on letkeää ja tragikomisuus vie tarinaa hyvin eteenpäin. Lähde tuo esiin tuokiokuvailua taitavasti ja pohtii hyvin ihmismielen tummempiakin mietteitä. Äitiyden ja isyyden ja niihin liittyvät tunteet kirjailija tuo aidosti esiin, lukijan eläytyessä tapahtumiin milloin lähes nauraen milloin päätään surullisesti puistellen. En kuitenkaan lopulta pitänyt tästä niin paljoa kuin ennen lukemista ajattelin. Näin pieneen teokseen tapahtumia ja henkilöhahmoja oli ehkä muutama liikaa. Loppupuolella kirjaa myös tragikomisuus alkoi menemään omasta mielestäni hieman yli ja tultiin tilanteeseen, jossa minä en enää nauttinut lukemastani. Suurin pettymys kohdistuu kuitenkin teoksen loppuun, joka ei ainakaan antanut minulle sellaisia vastauksia kuin odotin.

Petja Lähde on taitava kirjailija ja uskonkin, että seuraavassa teoksessaan hän on esikoistaankin parempi. Ei Poikakaan huono ollut, mutta paikoitellen se ehkä saattoi omasta mielestäni sortua liialliseen yrittämiseen. Pienellä hiomisella Lähteestä tulee mahtava kirjailija, jonka teoksiin on ilo tarttua vuosien jälkeenkin.

Arvosana: ***½

Käännöksiä - Elämää köyhänä siirtolaisena Yhdysvalloissa

Kirjan nimi: Käännöksiä (Girl in Translation)
Kirjoittaja: Jean Kwok, suomentanut Ulla Lempinen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 275
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Viime vuonna törmäsin useassa blogissa Jean Kwokin esikoisteokseen Käännöksiä ja moniin arvioihin, joista teoksesta oli pidetty. Asetelmaltaan, perustuessaan osittain kirjailijan omiin kokemuksiin, se on juuri sellainen kirja, joka saa minut otteensa. Myös aihe, siirtolaisuus, sai minut tästä kiinnostumaan ja vihdoin sain myös tämän lainattua ja luettua.

Kirjan päähenkilö on Kimberly, Kim, 11-vuotiaana Hong Kongista äitinsä kanssa New Yorkiin muuttava tyttö. Pian alkaa pieneen perheen ponnistelu vieraassa kulttuurissa karun todellisuuden parissa. Äiti ja tytär päätyvät asumaan murjuun purkutuomion alla olevaan lähiöön ja työskentelemään sukulaisensa vaatetehtaalla. Kimberly on kuitenkin siitä hyvässä asemassa, että hän pääsee kouluun, jossa oppii nopeasti englantia ja ymmärtämään paikallisia tapoja. Silti aikuistumisen pitää tapahtua liian varhain, sillä hänen pitää huolehtia myös ummikkoäidistään. Kimberlylla on kova tahto menestyä ja järjestää itselleen ja äidilleen paremmat elinolot. Mutta tie sinne on pitkä ja kivinen, jopa Kimin kaltaiselle viisaalle nuorelle naiselle.

Käännöksiä on ennen kaikkea kaunistelematon kertomus maahanmuuttajien elämästä ja ahdingosta Amerikassa. Se on myös kertomus nuoresta tytöstä, joka joutuu tasapainottelemaan elämäänsä kahden kulttuurin ja kahden kielen välillä. Se on myös vahva kuvaus Kimin ja hänen äitinsä suhteesta; Kimin uskollisuudesta ja siitä, kuinka hän lopulta on valmis uhraamaan paljon enemmän kuin ehkä itse tuleekaan ajatelleeksi.

On vaikeaa uskoa, että kyseessä on esikoisteos. Vaikka tämä onkin esikoisille tyypilliseen tapaan osittain omaelämäkerrallinen antaa se tällä kertaa tarinalle juuri sen lisämausteen, joka nostaa sen hyvästä kirjasta todella hyvien joukkoon. Kirja on sisällöltään sekä raju että koskettava. Juuri nämä tunteet välittyvät vahvoina läpi koko kirjan ja uskonkin, että omakohtaisilla kokemuksilla on vaikutus siihen, että kirja näitä huokuu. Toisaalta kirjasta paistaa vahvasti myös rakkaus ja kiintymys äidin ja tyttären välillä; pahoinakin päivinä välittäminen välittyy lukijalle saakka. Huolimatta ankeista oloista tuntuvat sekä äiti että tytär olevan onnellisia, sillä onhan heillä toisensa.

Kimin kipuilut ja kokeilut murrosikäisenä ovat hyvin hentoja moniin ikätovereihin verrattuna, varsinkaan kun Kim ei voi kutsua kotiinsa rakkainta ystäväänsä tai keskustella mieltään painavista asioistaan äitinsä kanssa. Silti Kim jaksaa ja menestyy ihastuttavalla tarmolla. Kirja kuitenkin loppuu omasta mielestäni kesken. Toki se kertoo kokonaisen tarinan, hyvin, mutta se jättää liian suuren aukon, joka täytetään muutaman sivun aikana. Aihe, jota tällöin käsitellään on kuitenkin sen verran suuri, että olisin mielelläni lukenut myös sen ympärille kehittyneistä ongelmista. Tosin, mistäpä sitä tietää, josko kyseisistä tapahtumista olisikin tulossa kirja, sillä sellaista tosiaan hieman kaipaamaan jäi. Kuitenkin tämä oli harvinaisen vahva ja puhutteleva esikoisteos ja jäänkin odottamaan innolla Kwokin uutta tuotantoa.

Arvosana: ****

67/100: Katkeamispiste

Kirjan nimi: Katkeamispiste (Rupture)
Kirjoittaja: Simon Lelic, suomentanut Terhi Kuusisto
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 296
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Muistan, kuinka listasin Katkeamispisteen kevään kiinnostavien kirjojen listaan joskus helmikuussa. (Onko siitä tosiaan niin kauan aikaa?) Ja lopulta vasta nyt, vuoden ollessa loppumaisillaan, tarttui tämä Simon Lelicin esikoinen mukaani kirjastosta.

Eräänä aamuna eräässä Pohjois-Lontoon koulun aamunavauksessa sattuu suuri tragedia kun koulun historianopettaja Samual Szajkowski avaa tulen tappaen kolme oppilasta, opettajan ja lopulta itsensä. Jutun tutkinta määrätään Lucia Maylle, joka odottaa esimiestensä tavoin läpihuutojuttua. Mitä enemmän hän haastattelee opettajia, oppilaita ja vanhempia, sitä varmemmaksi Lucia tulee kuitenkin siitä, että taustalla oli paljon muutakin kuin se, että Szajkowski oli yksinäinen psykopaatti. Samalla Lucia saa taistella paikastaan miespoliisien keskellä sovinistisessa ilmapiirissä.

Katkeamispiste on ankea katselmus siitä, mitä tapahtuu kun ei enää kestä. Kun hakee apua, mutta tukea ei tule - ainakaan niiltä tahoilta, joista toivoisi sitä saavansa. Kun viimeinen teko on ainoa mahdollinen pakokeino tästä maailmasta. Kun sisin on täynnä katkeruutta niitä kohtaan, jotka eivät ole olleet sinulle ystävällisiä. Onko silloin pelkästään yksinäinen psykopaatti, vai onko pinnan alla myös jotain muuta, inhimillistä?

Lelic luo tunnelmaa käyttämällä kirjassa monia kertojia haastateltavien muodossa. Kaikkien näkökulma ei läheskään ole sama, vaan siinä missä toinen on ymmärtäväinen on toinen pettynyt tapahtumien lopullisuuteen. Jokaisen kertojan takana on kuitenkin pala synkkää totuutta; koulussa ei voida hyvin. Samalla Lucia taistelee työympäristössä, jonka vanhoilliset arvot ovat edelleen vallitsevia, ja joista huolimatta Lucia yrittää selviytyä. Mutta kuten koulussa, myöskään poliisissa työympäristö ei välttämättä ole kunnossa - huolimatta siitä, miltä se ulkopuolisen silmään näyttää.

Aihe itsessään on karmiva, mutta aiheellinen kirjoitettavaksi kirjaksi. Koulukiusaaminen on yleismaailmallinen ilmiö, johon pyritään nykyään puuttumaan huomattavasti ankarammin kuin vaikkapa vielä 1990-luvulla kun minä kouluni kävin. Katkeamispiste ei kuitenkaan ole tyypillinen kertomus koulukiusaamisesta, sillä teoksessa kiusatuksi joutuu opettaja. Ahdistavat työolot ja työpaikkakiusaaminen ovat takuulla monelle tuttuja asioita, asioita, joihin puututaan nykyaikanakin vielä aivan liian harvoin. Katkeamispiste on karmaiseva esimerkki siitä, mitä pahimmillaan tapahtuu, kun koko työyhteisö tietää, mutta ei halua tai jaksa puuttua. Katkeamispiste tuo esiin myös sen, että paikalla ei ole väliä; syrjimistä ja suoranaista kiusaamista esiintyy kaikkialta koulusta poliisiasemalle.

Harmi vain, että välillä lukiessa tuli sellainen tunne, että tämä kauhea teko hyväksyttiin oikeaksi. Mikään tilanne ei saisi antaa oikeutta siihen, että päättää myös toisen päivän. Tuskinpa tätä oli tarkoitetusti kirjoitettu paikka paikoin näin ihannoivasti tai ehkäpä minä vain ylitulkitsin jälleen kerran. Myös Lucian kohtaamat ongelmat tuntuivat välillä liialta - aihe muutenkin oli jo niin raskas, että edes sen päätutkijalla olisi voinut mennä elämässään paremmin. Lopulta minua kävi ärsyttämään myös Lucian loppupäätös, joka ei ollut lainkaan sellainen kuin olin odottanut. Muutenkin Lucian hahmo oli liian kiltti, niellen kaiken sen mitä niskaansa sai. Sen varjolla toisaalta selittyy myös se, miksi kirjassa paikka paikoin oli tilanteen hyväksyvä ilmapiiri; olihan niissä kohdissa suurimmalti osalta kyse juurikin Lucian ajatuksista.

Tulee kuitenkin muistaa, että kyseessä on esikoisteos. Sellaiseksi tämä on vahva kokonaisuus, joka paranee entisestään pienellä hiomisella ja sillä, että ei yritäkään laittaa kaikkea mahdollista yhteen kirjaan. Se, että esikoisessaan on uskaltanut tarttua näinkin tulenarkaan aiheeseen kuin koulusurmat, koulukiusaaminen ja työyhteisön ongelmat, kuvastaa kirjoittajan rohkeutta. Leliciltä on tulossa ensi keväänä uusi suomennettu teos, joka tämän pohjalta tulee olemaan lukilistallani.

Arvosana: ***½

66/100: Ennen päivänlaskua ei voi

Kirjan nimi: Ennen päivänlaskua ei voi
Kirjoittaja: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 268
Lukulistalle: Lainattu kirjastosta

Puhuimme jo keväällä lukupiirin kanssa, että jossain vaiheessa pitää lukea Johanna Sinisaloa. Lopulta adventin lukemiseksi valikoituikin hänen esikoisteoksena Ennen päivänlaskua ei voi. 

Mikael on homoseksuaali freelance-valokuvaaja, joka erään baari-illan jälkeen löytää kotipihaltaan nuorten kiusaaman peikon ja pelastaa sen kotiinsa. Pelastaessa peikko on pieni ja suloinen, mutta se kasvaa nopeasti - ja samalla kasvaa Mikelin kiintymys siihen. Voiko ihminen lopulta kesyttää pedon, vai pysyykö se aina luonteelleen ominaisena? Kykenevätkö ihminen ja peikko elämään sopuisaa elämää? Leimautuvatko myös peikot, kuten suurin osa eläinlapsista, omaan huoltajaansa?

Tämähän oli vallan mielenkiintoinen. Ja esikoiseksi ja Finlandia-palkituksi hyvin rohkea teos. Päivänsäde ja menninkäinen on eräs suosikkikappaleistani, joten oli mukavaa hyppiä osasta osaan laulun sanojen siivittämänä. Mukana oli hyvin paitsi peikoille luotua fiktiivistä elämää, myös faktaa lainattuna erinäisistä artikkeleista ja tietokirjoista sekä lainauksia mm. Tuntemattomasta sotilaasta ja Pessistä ja Illusiasta. Nämä lainaukset kirjoista pyrkivät osaltaan tuomaan esiin sitä peikko- ja petomyyttiä, mitä kotimaamme kirjallisuudessa esiintyy. Uskoinko paikka paikoin, että peikkoja on olemassa? Todellakin. Itse asiassa sain tämän kirjan loppuun juuri kun aurinko oli laskeutumassa metsäaukiolle ja hetken aikaa tuijottelin metsään toivekkaana - odotin kai, että peikko se sieltä juoksisi ikkunan ohi.

Plussaa edelleen myös siitä, että luvut olivat hyvin lyhyitä ja helppolukuisia. Lisäksi faktaa ja fiktiota oli sekoitettu mukavasti ja ainakaan kaikesta en ollut aivan varma, kummalla alueella nyt ollaan. Kaiken kaikkiaan peikko ja petomaisuus aiheena valottuivat hyvin tekstien kautta vaikkakin suurin merkitys oli kehystarinalla, joka johdatti lukijaa pikku hiljaa kohti loppuhuipennusta. Loppuhuipennusta, josta lukupiiriläisilläkin oli ainakin kaksi erilaista tulkintaa. 

Mutta sitten päästään niihin rohkeisiin linjauksiin, jotka jaksoivat puhuttaa lukupiirissä. Kirjan eroottinen lataus oli paikoitellen turhankin ahdistava ja Pessi-peikko muuttui varsinkin loppua kohden karmivaksi. Muutama hahmo tuntui täysin turhalta kertomuksen kokonaisuutta ajatellen ja epätarkkuus varsinkin peikon mittasuhteissa sai myös keskustelua aikaiseksi.

Ja koska luin tämän kirjan jo kaksi viikkoa sitten, mutta olen ollut aivan liian laiska kirjoittaakseni arvostelua, onnistuen siis unohtamaan lähes kaiken, totean vain, että vaikka tämä paikoitellen ällöttikin, oli tämä hyvä valinta lukupiirin kanssa.

Arvosana: ***½ 

58/100: Piiat

Kirjan nimi: Piiat (The Help)
Kirjoittaja: Kathryn Stockett, suomentanut Laura Beck
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2010
Sivumäärä: 456
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kathryn Stockettin Piiat on ollut viime aikoina blogosfäärin suosiossa eikä suotta, sillä tämä esikoisteos on paitsi lukuelämys myös tarjolla valkokankailla laajemmallekin yleisölle. Tässä todella on pitkästä aikaa kirja, jonka elokuvaversion tahdon nähdä. Kirja on myös osittain henkilökohtainen, sillä Stockett on itsekin kasvanut juuri 1960-luvun Missisippissä, kotiapulaisen osittain kasvattamana.

Piiat on kertomus 1960-luvun Amerikasta, Mississipin osavaltiossa sijaitsevasta Jacksonin kaupungista. Sen pääosassa ovat Aibileen ja Mindy, kaksi mustaa naista, jotka toimivat kotiapulaisina, sekä Skeeter, lupaava kirjailijan alku, joka ei suostu hyväksymään normeja, jotka on laadittu valkoisten ja mustien välille. Skeeter saa idean kirjoittaa kirjan kotiapulaisten elämästä; niin hyvistä kuin huonoista puolistakin, siitä miten valkoiset emännät heitä kohtelevat, miten valkoiset näkevät perhe-elämän, mitä kaikkea työhön sisältyy. Projekti on riskialtis sekä Skeeterille että kaikille mukaanlähteville mustille, mutta kirja alkaa kuitenkin syntyä; tuoden mukanaan useamman salaisuuden.

Piiat on esikoiseksi vahva kokonaisuus. Se soljuu alusta loppuun (lopun viimeistä noin kymmentä sivua lukuunottamatta) vahvana, pitäen tunnelmaa ja jännitystä yllä. Kertojaäänien vaihtelevuus (Aibileenin, Minnyn ja Skeeterin välillä) tuo mukavaa väriä ja asiat esiin hieman erilaisista näkökulmista. Aikajakso on verrattain pitkä, vuodesta 1962 vuoteen 1964, mutta se ei näy lainkaan kokonaisuudessa. Päivät ja kuukaudet kuluvat eteenpäin kuin huomaamatta ja vuoden vaihdoksen havaitsee vain tekstissä esiintyvistä yksityiskohdista (kuten Kennedyn murha) tai suorasta vuosiluvun maininnasta.

Pidinkin juuri siitä, että tosielämän tapahtumia oli otettu mukaan. Missään vaiheessa ne eivät saaneet suurta roolia, rotumielenosoituksia lukuunottamatta, mutta mainittiin juuri sopivasti niin, että lukijakin huomaa henkilöiden nämä asiat kohdanneen. Pidin myös maisemasta, välillä tuntui kuin olisin jälleen siinä samassa paikassa, johon matkustin lukiessani Kuin surmaisia satakieltä. Pieni kyläpahanen, jossa piirit ovat pienet, kaikki tuntevat kaikki ja ennakkoluulot ovat edelleen vahvoja. Kirjat myös olivat suuressa osassa teoksessa, mainittiinpa siinä juurikin myös kyseinen Harper Leen teos.

Mustien ja valkoisten ero tulee hyvin esiin tekstissä. Varmasti tämä tulisi vielä paremmin esiin, jos olisin lukenut tämän alkukielellä, mutta suomennoksessakin huomasi kyllä hyvin eroavaisuudet. Siinä missä hienostopiirit puhuvat huoliteltua kieltä käyttää varsinkin Minny karskia slangia. Skeeter selvänä väliinputoajana etsii paikkaansa myös kielellisessä ilmapiirissä. Myös se, kuinka kukin havainnoi maailmaa ympärillään, on mielenkiintoista. Aibileen miettii usein emäntänsä kasvatusmetodeja ja raottaa yksityiselämäänsä hyvin vähän, valikoidulle joukolle. Minny taas on rääväsuu, josta harva emäntä pitää. Minny suostuu puhumaan omasta elämästään vielä vähemmän, varsinkin valkoiselle Skeeterille, ainoastaan Aibileen on hänen uskottunsa. Ja sitten on Skeeter, joka taistelee asemastaan seurapiireissä, miettii mustien ja valkoisten oikeuksia, pohtii rakkautta ja ystävyyttä. Jokaisen kappaleessa seurataan paitsi heidän työpäiviään, myös elämää työpaikkojen ulkopuolella. Lukija siis saa enemmän tietoa kuin Aibileen, Minny tai Skeeter suostuvat jakamaan.

Kirjan loppua kohden käy myös selväksi se, että kyseessä ei ole kirja, jossa on täysin onnellinen loppu. Mielestäni lopetus onkin kirjan heikoin kohta, ja viimeiset 10 sivua osittain latistivat muuten niin upean lukukokemuksen. Loppu nimittäin jää niin auki, että se suorastaan huutaa jatko-osaa kaikille tapahtumille. Mikä sinänsä ei ole huono asia, sillä mielelläni luen lisää. Mutta se vaan on liian avoin. Toisaalta kirjan yksi kantavista kysymyksistä, voiko valkoinen ja musta ystävystyä, jatkuu viimeiselle sivulle saakka.

Arvosana: ****½

54/100: Salo

Kirjan nimi: Salo
Kirjoittaja: Turkka Hautala
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 320
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Turkka Hautalan esikoisromaani Salo on vahva ja moniääninen. Se on episodiromaani, jonka ihmiskohtalot limittyvät toisiinsa. Se on tarina pikkukaupungista, mutta samalla myös läpileikkaus koko 2000-luvun Suomesta. Se on kertomus äkkinäisistä muutoksista, yksinäisistä ihmisistä ja haikeista kohtaloista.

Salon tapahtumat sijoittuvat yhteen viikonloppuun. Tämän episodiromaanin voi tavallaan lukea myös novellikokoelmana, mutta ehdottomasti paremmin siitä saa irti kaikki ulottuvuudet kohdeltaessa sitä romaanina. Se on kertomus pikkukylän asukkaista, joista jokainen näkee seudun elämää omalla tavallaan. On suuren teknologiatehtaan johtajaa, ensimmäistä maahanmuuttajaa, lehdenjakajaa ja nakkikioskimyyjää. Tuona kyseisenä viikonloppuna seudulla sattuu ja tapahtuu paljon ja jokaisella henkilöllä on jonkinlainen osa näissä tapahtumissa. Uusi kertoja on aina jollain tavalla esiintynyt edellisessä tarinassa, Hautalan muodostaessa näin jatkumon tapahtumien ympärille.

Hautalan esikoinen on yllättävän ehjä kokonaisuus. Olen itse päässyt tutustumaan Saloon jonkin verran ja Hautalan kuvailua lukiessa pääsin jälleen kerran kävelemään torille, joen rannalle ja ihaniin lähiöihin. Teos on poikkileikkaus lähes mistä tahansa suomalaisesta pikkukaupungista, samat asiat ja ihmiskohtalot Suomessa ovat vaakalaudalla nykypäivänä.

Pidin siitä, kuinka Hautala oli onnistunut luomaan jokaisesta henkilöstä omanlaisensa. Puhetavasta pystyi hyvin päättelemään iän ja sosiaalisen statuksen, koulutuksen tason, elämänkokemuksen ja pohdinnoista hyvin usein myös onnellisuuden tilan. Nuoremmat puhuvat enemmän slangilla ja käyttävät puhessaan roisimpaa kieltä. Enemmän maailmaa nähneet pohtivat lähes filosofisesti kaupungin menoa. Itse kiinnyin eniten nakkikioskin myyjään sekä pitserian työntekijään, jotka kuvailivat Salon katuja ja asukkaita joskus hyvinkin hulvattomin sanankääntein. Lopun hattuleidi oli myös piristävä tuttavuus, sillä hän puhui kokonaan salon murteella. Samaa salon murretta esiintyi myös jokaisen kappaleen alussa valottamaan jotakin hattuleidin näkökantaa.

Salo ei tarjoa valmiita ratkaisuja. Se tarjoaa kurkistuksen pienen kaupungin arkipäivään, sen ihmiskohtaloihin ja tapahtumiin. Aina se ei ole edes lohdullinen, vaan kuvastaa myös elämän raadollisimpia puolia. Silti se ei kuitenkaan jätä lukijaa kylmäksi, vaan saa tämän pysymään otteessaan viimeiselle sivulle saakka.

Arvosana: ****

53/100: Kuin surmaisi satakielen

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird)
Kirjoittaja: Harper Lee, suomentanut Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1960, suomennos 2005
Sivumäärä: 411
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

On harmi, että Lee Harper on kirjoittanut vain yhden teoksen. Niin vahva oli lukuelämys Kuin surmaisi satakielen kanssa, että mielelläni olisin tarttunut myös muihin hänen teoksiinsa. Onneksi edes tämä yksi kirja on kuitenkin kirjoitettu, sillä se nousi välittömästi sekä 10 klassikkoa-haasteessani että omalla kaikkien aikojen kirjojen listalla suoraan kärkipäähän.

Eletään 1930-luvun Alabamassa, pienessä Maycombin kaupungissa. Scout kasvaa kirjan aikana kahdeksanvuotiaaksi, hänen veljensä Jem lähes 13-vuotiaaksi. Pienessä kylässä kesäpäivät ovat täynnä seikkailuja ja tutkimushaluiselle poikatytölle kaupunki on juuri sopivan kokoinen. Sitten tulee oikeudenkäynti, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta - ja miehen puolustusasianajajana toimii Scoutin ja Jemin isä. Pian sekä Jemin että Scoutin tulee kasvaa ja kohdata asioita, joihin kumpikaan heistä ei vielä ole valmis.

Tämä oli kaiken kaikkiaan ahdistava lukukokemus. Edelleen, viikko lukemisen jälkeen, on vaikeaa muodostaa mitään kirjallista mielipidettä. Kirjan maailmaa ja omia kokemuksia on vaikeampaa kuin koskaan tuoda kaikkien eteen. Vaikka kirja oli yksi parhaimmista ikinä, jätti se kuitenkin lukijaansa vahvan jäljen, jota on vaikea analysoida.

Leellä on upea taito saada lukija koukkuun ensisivulta lähtien. Käytännössä ensimmäiset parisata sivua keskittyvät Jemin ja Scoutin kaupunkiseikkailuihin, mutta siltikään lukija ei missään vaiheessa pitkästy. Kaikki on niin rauhallista ja iloisesti vinksallaan (kuten pikkukaupungeissa on tapana), että lukija odottaa, kenties hieman peloissaankin, milloin tämä idylli romahtaa. Ja kun se romahtaa, romahtaa se kunnolla. Aluksi se on vain merkityksellisiä katseita, keskustelun lomaan sijoitettu lause jota lapsen on vaikeaa ymmärtää tai aikuisten toteamus siitä, että kaikki on hyvin. Sitten se pääsee valloilleen niin, että kahdeksanvuotiaskin tajuaa, omalla tavallaan, että kaikki ei kaupungissa ole kunnossa.

Lee kirjoittaa oman kokemuksensa pohjalta. Se mikä tarinassa on faktaa mikä fiktiota, ei ainakaan minulle missään vaiheessa selvinnyt, mutta toisaalta se ei myöskään missään vaiheessa haitannut. Osittain karmivia tunteita tätä lukiessa nostattikin juurikin se tieto, että ainakin osa tästä on tapahtunut aivan oikeasti. Toivoin koko ajan, että lähinnä oikeudenkäyntikuvaukset olivat niitä omia kokemuksia, ja kaikki ympärillä tapahtunut keksittyä. Nyt, luettuani kirjan, en edes tahdo tarkistaa kuinka asiat oikeasti olivat.

Takakannessa todetaan kirjan olevan lumoava tarina kasvamisesta, omasta tunnosta ja oikeudenmukaisuudesta. Allekirjoitan jokaisen kohdan, mutta totean lisäksi kirjan olevan ahdistava, sisältävän tapahtumia joita ei toivoisi kenenkään kohtaavan, ei varsinkaan kahdeksanvuotiaan sekä pysähdyttävä. Pitkästä aikaa lukiessani tunsin inhoa henkilöitä kohtaan, halusin huutaa bussissa kirjan hahmoille, voin pahoin kaikesta kieroudesta ja siitä pahasta maailmasta, joka vieritettiin viattomien lasten päälle.

Takki on edelleen tyhjä. Sanottavaa tästä olisi vaikka kuinka, mutta en osaa enempää näytölle muotoilla. Nytkin tuntuu, että ei tässä arvostelussa mitään järkeä ole. Olenko ainoa, joka on tuntenut tämän teoksen näin vahvasti? Oliko tämä oikeasti sittenkin vain kasvukertomus, jonka omaksuin liian rankasti?

Arvosana: *****

47/100: Matala maa

Kirjan nimi: Matala maa (Niederungen)
Kirjoittaja: Herta Müller, suomentanut Raija Jänicke
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1984, suomennos 1989
Sivumäärä: 137
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kiinnostukseni nobelisteja kohtaan on lähtenyt huimaan kasvuun sen jälkeen kun tutustuin kirjablogimaailmaan. Siksi törmätessäni kirjaston palautettujen hyllyssä Herta Müllerin novellikokoelmaan Matala maa oli minun pakko poimia se mukaani. Kyseessä on siis hänen esikoisteoksensa, jonka hän julkaisi vielä asuessaan Romaniassa.

Matala maa on 15 novellin kokoelma, joka muodostaa yhden yhtenäisen tarinan, mutta toimii vallan mainiosti myös yksittäin luettuna. Se on kurkistus romanialaiseen pieneen kylään joskus toisen maailmansodan jälkeen, aikana jolloin kuri oli kova, kuolema normaalia ja puute suuri. Matala maa on ankea ja karu, synkkäkin, eikä se anna valoisaa kuvaa maailmasta. Tämän teoksen todellisuus rakentuu konkreettisista, aistimusvoimaisista havainnoista, pääosin lapsen näkökulmasta katsottuna. Silti se ei missään tapauksessa ole lapsenomainen tai hellyyttävä vaan absurdi, osittain painajaismaisen ahdistava, epäuskon vallatessa lukijan.

Silti se on viihdyttävää lukemista. Müllerin kieli on hyvin omintakeista, uusia sanoja esiintyy tiuhaan, pilkkuja on paljon, toisaalla taas lauseet ovat hyvin lyhyitä. Varsinkin nimikertomuksessa saadaan hyvin näillä keinoin toteutettua kertominen lapsen näkökulmasta - ja silti Matala maa oli yksi niistä novelleista, joista pidin vähiten. Muihin verrattuna se oli huomattavasti pidempi ja paikoitellen tuntui vain laahaavan. Myös lopun, yhden sivun mittainen Työpäivä, oli omasta mielestäni teoksen heikoimpia luomuksia - se oli jo kaikessa absurdiudessaan järjetön, joka ei enää tuntunut lainkaan kuuluvan kokonaisuuteen. Kun taas Svaabilainen kylpy, Kyläkronikka ja Äiti, isä ja pikkuinen edustavat sitä toista ääripäätä - samankaltaisia tekstejä olisin kaivannut koko kirjan täydeltä; ajatuksenvirtaa, kuvailua, hetkeen tarttumista. Lukija hahmottaa kuvan sieltä toisen täältä, yhden perheen yhden hetken, hiljaisen pienen kylän kertojan silmin.

Jälleen kerran täytyy todeta, että tämä on esikoiseksi vahva kokonaisuus. Müllerin omakohtaisuus tulee vahvasti tekstissä esiin ja tekee osaltaan novelleista entistäkin ahdistavimpia. Yhtenäisyydessään tämä ei välttämättä palvele täysin niin kuin Müller on ajatellut ja tekstien epätasaisuus (varsinkin Matalan maan kohdalla, jonka sivumäärä on lähes puolet kirjasta) on osin häiritsevää, mutta jo tästä voi havaita aavistuksen tulevasta suuresta kirjailijasta.

Arvosana: ****

43/100: Lapsi 44

Kirjan nimi: Lapsi 44 (Child 44)
Kirjoittaja Tom Rob Smith, suomentanut Heikki Karjalainen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 418
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Tom Rob Smithin esikoinen Lapsi 44 on kuvaus sodanjälkeisestä Neuvostoliitosta, jossa rikollisuutta ei ole. Mutta silti joka päivä tuhansia ihmisiä joutuu työleireille tai teloitettaviksi vain siksi, että he tuntevat vääriä ihmisiä tai omistavat väärän kirjan.

Kirjan keskushahmona on Lev Demidov, sotasankari, joka työskentelee maan turvallisuuspalvelussa. Ennen kuin tarinamme kunnolla alkaa käy ilmi Levin olevan idealisti, joka uskoo ainoastaan valtion vihollisten tekevän rikoksia. Mutta sitten Levin työtoverin poika löytyy kuolleena, ja tämän koko suku uskoo kyseessä olleen murhan. Pian Lev joutuu luopumaan omista ideologioistaan ja periaatteistaan huomatessaan törmänneensä rikollisuuteen, jonka pitäisi olla mahdotonta Neuvostoliitossa. Levin matka sarjamurhaajan kannoilla kulkee rataverkkoa pitkin aina Moskovasta Siperiaan ja pian hän saa huomata olevansa merkitty mies.

Lapsi 44 on kammottavan tarkka kuvaus vainoharhaisesta yhteiskunnasta ja samalla todenpohjainen kertomus Stalinin ajan Neuvostoliiton julmuuksista. Murhapohdintojen väliin on saatu taitavasti ujutettua senaikaisia toimintamalleja, jotka jo silloin olivat uskaliaiden toisinajattelijoiden mielestä hyvinkin kyseenalaisia. Silti ei ole vaikea uskoa, että kyseiset tapahtumat ja mallit ovat olleet arkipäivää tuolloin - ja pahoin pelkään, että edelleen samanlaisia keinoja käytetään joissakin maailmankolkissa.

Kyseessä ei ole mikään tavallinen dekkari, vaan vahva murhamysteeri. Juoni on hyvin monisyinen, tapahtumissa keskitytään paljon muuhunkin kuin pelkkään murhien selvittelyyn ja lukijalle tarjotaan jo hyvissä ajoin ennen loppua syyllinen tarjottimella. Kaikki juurikin sellaisia asioita, jotka erottavat tämän tavallisesta salapoliisiromaanista. Paikoitellen kirjan muu sisältö nousikin kiinnostavammaksi kuin murhat.

Esikoisteoksena tämä on vahva, mutta heikkouksiakin löytyy. Itse henkilökohtaisesti petyin loppuratkaisuun; vaikka siinä oli tietynlaista innovatiivisuutta tuntui se valjulta lopetukselta muuten niin hyvin kirjan päätteeksi. Lisäksi syyllisen paljastaminen ennen loppua sai väkisinkin huulet hieman mutrulle. Toki, minä en ainakaan kyennyt arvaamaan oikein, koska vihjeitä ei ainakaan suoraan juurikaan annettu, mutta tietynlainen aavistus minulla oli asioiden suunnasta alusta lähtien. Lopulta jäin kaipaamaan eniten sitä, että lukijalle oltaisiin dekkarimaiseen tapaan heitetty edes vähän vihjeitä, jotta olisi päässyt itsekin mukaan arvausprosessiin.

En kuitenkaan ole tyrmäämässä Smithia. Jos, ja toivottavasti kun, häneltä tulee joskus uutta materiaalia, mitä todennäköisimmin tartun myös siihen. Hänen tapansa kirjoittaa on suora, eikä hän tunnu pelkäävän arempiakaan aiheita. Pientä hiontaa vielä ja hänen teoksistaan tulee erittäin nautittavia.

Arvosana: ***

42/100: Suden vuosi

Kirjan nimi: Suden vuosi
Kirjoittaja: Virpi Hämeen-Anttila
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003
Sivumäärä: 399
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Virpi Hämeen-Anttilan esikoisteos Suden vuosi jatkoi erinomaisia lukukokemuksiani suomalainen keskiluokan arki-haasteen parissa. Tätä edeltävä teos samaan haasteeseen oli Kjell Westön Leijat Helsingin yllä ja rakastuin tämän teoksen myötä Hämeen-Anttilaan lähes yhtä vahvasti kuin rakastuin aikanaan Westöön häntä ensi kertaa lukiessani.

Suden vuosi on romaani yliopistomaailmasta. Toisaalla on Mikko Groman, kirjallisuuden professori, vaikeassa avioliitossa ja heikossa taloudellisessa asemassa. Ja toisaalla on Sari Karaslahti, kirjallisuuden opiskelija, joka istuu Mikon tunneilla, kenties ihastuukin ja kärsii Sudesta, jolla nimellä hän epilepsiaansa kutsuu. Sattumien kautta päähenkilöt päätyvät elämään Suden vuotta, joka avaa maailmaa molemmille uusilla tavoilla.

Tekstistä huomaa kaikin puolin, että yliopistomaailma on kirjoittajalleen tuttu. Tylsät luentosalit ja pitkät käytävät muuttuvat Hämeen-Anttilan käsittelyssä mielenkiintoisiksi alueiksi, joissa tapahtuu yhtä jos toistakin. Helsingin katuja pitkin astellaan vähän välillä, viittauksia kirjoihin tulee niin usein, että kirjablogaaja suorastaan ilostuu sellaisesta määrästä ja ihmisten päänsisäistä maailmaa kuvaillaan samanlaisella intensiteetillä kuin professori Gromanin luentoja. Jopa luennot saavat Hämeen-Anttilan näppäimistöllä kiinnostavan leiman, vaikka Gromanin opettama aihe ei välttämättä sellainen olisikaan.

Virpi Hämeen-Anttilan suurin vahvuus on paitsi kieli myös kokonaisuuden hallinta. Esikoisteokseksi teos on yllätävänkin vahva, kaikesta huomaa tässä olevan kirjailijan, joka haluaa panostaa esikoisestaan lähtien kuvailuun ja tunnelman luontiin. Siinä missä Westö kuvailee Helsingin katuja, panostaa Hämeen-Anttila yliopistoon ja ajatuksiin. Puutteita ei juurikaan omaan silmään sattunut. Toki teoksessa on tyypillisiä kliseitä, mutta samanlaisiin kliseisiin sortuvat myös muut kuin esikoiskirjailijat. Asiat myös etenevät lopussa jokseensakin nopeaa tahtia, mutta minua sekään ei juurikaan haitannut. Kokonaisuudessaan erittäin ehjä teos, ja jos Virpi Hämeen-Anttilan esikoinen on tämän tasoinen, tahdon ehdottomasti lukea myös hänen myöhempää tuotantoaan. Olen vihdoinkin löytänyt hyvän, suomalaisen naiskirjailijan.

Arvosana: ****½

29/100: Rautatie

Kirjan nimi: Rautatie
Kirjoittaja: Juhani Aho
Kuvittaja: Raimo Puustinen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1884
Sivumäärä: 178
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Juhani Ahon Rautatie on mielestäni niitä teoksia, jonka jokaisen vähänkin lukemisesta kiinnostuneen tulisi joskus kahlata läpi. Olen itse huono lukija sen suhteen, että juurikin tällaiset täytyy-lukea-klassikot ovat niitä, joihin harvemmin tartun. Osittain siksikin liityin 10 klassikkoa-haasteeseen, jotta saisin edes muutaman täytyy-lukea-kirjan luetuksi.

Rautatie lienee monelle tuttu teos jo kouluajoilta. (Minun oma kokemukseni rajoittuu siihen, että muistan teoksen mainitun niin yläasteen kuin lukionkin kirjallisuuden tunneilla...) Lyhyesti se on tarina ukosta ja akasta, jotka eivät olleet ennen nähneet rautatietä. Ensin ukko, Matti, kuulee rautatiestä. Hänen akkansa, Liisa, ei tätä kuitenkaan usko ennen kuin kuulee saman tarinan. Jahkailun jälkeen he päättävät lähteä patikoimaan Lapinlahteen, rautatietä katsomaan. Matka ei tietenkään suju ilman kommelluksia; Matti ja Liisa törmäävät niin eroihin luokkayhteiskunnassa, kulttuurishokkiin "suuressa" kaupungissa kuin alkoholin kiroihinkin.

Lukemassani vuoden 1973 painoksessa oli kuvittaja Raimo Puustisen lyijykynäpiirroksia siellä täällä, kuvaten joko pientä yksityiskohtaa kirjan sivulta (kuten tassuaan pesevää kissaa) tai sitten suurempaa kokonaisuutta (kuten rauatieasemaa). Kuvittajan luoma maisema oli mukava lisä kirjaan ollen ainakin minulle se kirjan kiinnostavin anti. Piirrosjälki on tummaa, vedot tarkkoja ja kuvat selkeitä.

Kirjan mielenkiintoisin anti oli sen kielessä. Vanha suomi on hauskaa ja kaunista ja välillä lukija saa pohtia aivan todella jonkin sanan nykymerkitystä. Kielellisesti teos ei ole mitenkään ihmeellinen, Aho käyttää peruskieltä ja hyvin vähän lauseenvastikkeita. 1800-lukulaisuus tosin huokuu kielestä, yksinkertaista ja selkeää, ei mitään hienoja krumeluureja. Dialogi on paikka paikoin sekavaa, sillä keskustelu etenee vauhdilla ja mukana on yleensä useampi henkilö, jolloin lukija ei aina ole varma siitä, kuka on tällä hetkellä äänessä. Puhetapojen eroavaisuus tuli myös hienosti esiin maalaismiljööstä kaupunkiin siirryttäessä; kaupungissa asuvat kun olivat niin ylpeitä kruunun alla olemisestaan.

Valitettavasti kirjan juonellinen sisältö jäi kauaksi kielen ja kuvituksen mielenkiintoisesta maailmasta. Kirjan alku on vallan tylsä, täynänsä jahkailua siitä mennäkö vai eikö mennä. Patikointi rautatielle, joka olisi voinut olla se kirjan mielenkiintoisin osuus, sujahtaa ohi huomaamatta eikä edes paikan päällä keskitytä kunnolla junaan tai rautatiehen. Lukijana sain sellaisen tunteen, että Aholla on kiire palata takaisin maalaistalon turvalliseen lämpöön, joka toisaalta sopii hyvin kirjan luonteeseen, mutta jättää lukijan kylmäksi. Kuitenkin ainakin minä odotan kirjalta, jonka nimi on Rautatie, hieman enemmän keskittymistä juurikin asiaan.

Arvosana: **½

22/100: Leijat Helsingin yllä

Kirjan nimi: Leijat Helsingin yllä (Drakarna över Helsingfors)
Kirjoittaja: Kjell Westö, käsikirjoituksen suomentanut Arja Tuomari
Kustantaja: Seven-pokkarit
Julkaisuvuosi: 1996
Sivumäärä: 527
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kjell Westön Leijat Helsingin yllä on ennen kaikkea kertomus kaipuusta, siitä kuinka perhe hajoaa ympäri maailman. Toisaalta se on myös päähenkilömme Riku Bexarin kasvukertomus räkänokkaisesta suomenruotsalaiskoltiaisesta vastuuta ottavaksi perheenisäksi.

Kirja kattaa ajanlaskun 1960-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin saakka. Pääsemme seuramaan sen ajan keskeisiä tapahtumia Bexarin perheen näkökulmista - suurimpina kertojaääninä toimivat Riku ja tämän isosisko Marina. Sisarusten isä on Henrik Bexar, menestynyt liikemies joka haluaa nähdä lastensakin saavuttavan suuria. Varsinkin perheen muut lapset joutuvat eksyksiin kun esikoinen, Dani, katkaisee välinsä perheeseensä lopullisesti ja hakeutuu hippien ja huumausaineiden pariin.

Samalla Danin pikkusisko Marina päätyy naimisiin lukioaikaisen poikaystävänsä Rufuksen kanssa. He elävät näennäisen onnellisessa liitossa Marinan toteuttaessa unelmaansa ala-asteen opettajana ja Rufuksen taidegalleristina. Samalla Marina katselee lapseuudenystäviensä pintaliitoelämää nenän varttansa pitkin - kunnes tajuaa Rufuksen ihannoivan samanlaista elämäntapaa. Pian Marina löytää itsensä asumassa Westendissä äkkirikastuneiden seassa, punnitsemassa avioliittoaan ja sen merkitystä.

Eksynyt Riku yrittää roikkua jo ajat sitten rikkoutuneissa hippipiireissä, harrastaa kyseenalaisia viihdemuotoja ja ihannoi edelleen lapsuudenystäviään. Vasta muutto Turkuun rauhoittaa nuoren miehen vilkkaan mielen, mutta paluu Helsinkiin on välttämätön.

Dani kiertää Eurooppaa ja Amerikkaa, yrittää päästä irti huumekoukustaan, siittää kaksi lasta ja lopulta vaikuttaa jo parantaneen tapansa. Hän jopa pitää yhteyttä muihin Bexareihin, omalla tavallaan, mutta on ainakin ajoittain läsnä. Kunnes hän lähtee roudausmatkalle Baltiaan.

Riku ystävineen kokee kaiken aikakaudelle tyypillisen; yrittäjyyden huippuvuodet, vallan joka riistäytyy käsistä ja lopulta laman, joka vie suurimmalta osalta kaiken ja joka on suora seuraus 1980-luvun villistä tuhlailuvuosista. Laman iskiessä Riku tuntee putoavansa tyhjän päälle, vaikka todellisuudessa hän on menettänyt huomattavasti vähemmän kuin ystävänsä; hänellä on vaimo, poika ja mahdollisuudet perustaa oma yritys, toisin kuin hänen ystävillään Cederin veljeksillä, joita uhkaa pitkät vankeustuomiot keplottelusta ja veronkierrosta.

Tarvitaan iso tapahtuma, lama, jotta Rikun silmät viimein avautuvat kaikelle sille, mitä hänen elämässään on. Viimein Riku on valmis ottamaan sen puuttuvan askeleen kohti sisäistä rauhaa ja seesteistä perhe-elämää.

Rakastan Kjell Westön luomaa kuvaa Helsingistä, vaikka muutoin kaupunki on minulle liian suuri. Westö jos kuka on maisemakuvauksen mestari. Hän elävöittää tekstiään aikalaisviittauksilla; Leijat Helsingin yllä on nostalgiamatka 1960-luvun rokin maailmaan, 1970-luvun lähiöelämään, 1980-luvun nousukauteen sekä 1990-luvun lamaan. Lukija kykenee elämään jokaisen aikakauden tekstin välityksellä uudelleen tai, joidenkin tapauksessa, ensimmäistä kertaa. Henkilöhahmot ovat vahvoja, vaikka minua edelleen häiritsee Westön kirjoissa vahva kastijako; suomenruotsalaisilla lapsilla ja nuorilla harvemmin on suomenkielisiä kavereita vaan piirit ovat hyvin eristäytyneet - jääkiekkojoukkueita myöten.

Ottaen huomioon, että tämä oli Westön ensimmäinen täysipitkä tuotos, on kieli erinomaisen hiottua ja kuvailu mukaansatempaava. Näin huolella rakennettua ja koossa pysyvää esikoisromaania harvemmin tapaa, Westö on siis onnistunut asiassaan.

Arvosana: ****

19/100: Stalinin lehmät

Kirjan nimi: Stalinin lehmät
Kirjoittaja: Sofi Oksanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2003
Sivumäärä: 478
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Täytyy myöntää, että minulla oli tietynlainen ennakkoasenne Sofi Oksasta ja hänen teoksiaan kohtaan. Sofi ei koskaan ole henkilönä oikein napannut, joten pelkäsin, että se näkyy myös hänen kirjallisuudestaan. Onneksi tämä teos valikoitui lukupiirissämme kuukauden teokseksi, että pääsin todistamaan luuloni vääriksi. En edelleenkään niin välitä Sofi Oksasesta henkilönä, mutta tämän esikoisen myötä uskallan kyllä tarttua ainakin Puhdistukseen sitten aikanaan.

Kirjassa seurataan pääasiallisesti virolaisen äidin ja suomalaisen isän lapsen, Annan, elämää identiteettikriisin, bulimian ja anoreksian, sitoutumiskammon, masennuksen ja avoimettomuuden keskellä. Lisäksi pienillä välähdyksillä pääsemme kurkistamaan myös Annan äidin, Katariinan elämään, siitä kuinka tämä tapasi Annan isän ja päätyi Suomeen. Sekä Katariinan ja tämän sukulaisten elämään Stalinin hallinnoimmassa Neuvostoliitossa.

Katariina on koulutukseltaan rakennusdiplomi-insinööri ja törmää Annan isään ensimmäistä kertaa vasta-avatussa Rae-yökerhossa. Suomalainen ja suomalaisuus on naisesta 1970-luvun Neuvosto-Virossa kiehtovaa ja kohta vietetäänkin jo häitä ja muutetaan Suomeen. Suomessa Suomi ei tosin enää vaikutakaan yhtä eksoottiselta - varsinkaan kun Katariina ei saa kansallisuutta eikä työlupaa samantien. Pian syntyy Anna, joka viettää suurimman osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan äitinsä kanssa, sillä isä reissaa työmatkoilla niin Eestissä kuin Neuvostoliitossakin. Ja rilluttelee siellä samalla huorien kanssa ja tämän tietävät niin Katariina kuin Annakin.

Anna huomaa teinivuosinaan, että 50 kiloa pukee häntä hyvin. Siksi hän haluaa aina painaa 50 kiloa. Aluksi hänen keinonsa ovat lempeitä, mutta kohta hän keksii oksentelun. Pian mukaan tulevat turvaruoat, bulireksiapäivät ja syömättömyys. Anna ei myöskään halua sitoutua, sillä silloin hänen pitäisi kertoa neuvostomenneisyydestään, asiasta, josta hänen äitinsä on kieltänyt puhumasta. Lopulta tilanne ei ole enää Annan hallinnassa vaan hän karkaa Viroon.

Vaikka Stalinin lehmien aiheet ovatkin raskaita, oli sitä yllättävän kevyt lukea. Huomasin, että olin uponnut kirjan maailmaan niin, että yli 200 sivua meni helposti yhdellä istumalla. Missään vaiheessa ei alkanut ahdistamaan tai tullut sellaista tunnetta, että nyt pitää pitää taukoa. Vaikka aihepiiri sinänsä ei kirjassa minua ahdistanutkaan, ahdistuin kuitenkin ajatuksesta, että kaveripiirissä muutamakin käy läpi samanlaisia vaiheita ja ajatuksia. Tajusin, kuinka vaikeaa ja petollista heidän elämänsä saattaa olla. Millaista kulissia syömishäiriöinen joutuu pahimmillaan pitämään pystyssä.

Kirjan kappalerytmitys oli hauska. Välillä yksi luku koostui vain yhdestä lauseesta, joskus luku oli yli kymmenen sivun mittainen. Jokaisessa luvussa oli myös oma selkeä aihepiirinsä ja vaikka mitään tiettyä rytmitystä ei ollutkaan, osasi kuitenkin odottaa tietynlaista rytmiä luvuissa. Aiheeseen on pureuduttu niin, että se ei syytä ketään vaan tuo tunnun siitä, että kirja on todellakin kirjoitettu syömishäiriöisen näkökulmasta. Kirjassa esitetyt tiedot tuntuvat faktatiedoilta, vaikka en luonnollisesti syömishäiriöisen maailmasta mitään tiedäkään. Kieli on sujuvaa, eikä sanoilla leikitellä liikaa. Teksti etenee luonnollisesti eteenpäin.

Valitettavasti kirjasta myös huomaa, että kyseessä on esikoisteos. Asioita tulee eteen oikealta ja vasemmalta ja henkilöitä on sen verran, että niitä riittäisi seuraavaankin kirjaan. Lukujaot ovat siinä suhteessa sekavat, että minulla kesti ensimmäiset 60 sivua tajuta, että Anna ja Katariina eivät olekaan yksi ja sama henkilö - vasta tuolloin kerrotaan selvästi kyseessä olevan äiti-tytär-suhde. Osittain siitä syystä, että kirja on tavallaan kerrottu syömishäiriöisen näkökulmasta, on se osittain ehkä hieman liiankin armollinen, joissakin kohdin tulee syömishäiriötä ihannoiva tunne. Myöskin henkilöhahmojen karikatyyrisyys sekä Annan ja Katariinan mitäänsanomattomuus häiritsivät kirjan edetessä.

Arvosana: ***

Lukupiirin mielipiteitä:

• Minä taisin olla ainoa, joka kokonaisuudessaan kuitenkin piti kirjasta. Omalta osaltanikin pitäminen tosin saattoi johtua suurista Sofi-antipatioista ja koska kuitenkin viihdyin tämän kirjan parissa, pääsin niistä jollakin tasolla eroon.
• Syömishäiriökuvaukset koettiin kirjan parhaaksi anniksi. Keskuudessamme kyti myös keskustelu syistä, miksi Anna oli tähän tilanteeseen päätynyt.
• Henkilöitä oli aivan liikaa ja kaikkien mukanaolo ei tuntunut olevan kovin selkeää kenellekään.
• Hahmojen karikatyyrisyys sekä miellytti että ärsytti kaikkia, karikatyyrejä käytettiin ehkä hieman liikaa.
• Mustavalkoisuus ja vertailu toi toki hyvin Suomen ja Neuvosto-Viron välisiä eroja esiin, mutta tuntui joissakin kohdin liioittelulta. Virolaisnaisten huoruus ja suomalaismiesten huorausmatkat Viroon ja Venäjälle tästä suurimpana esimerkkinä.
• Anna ja Annan kumppanit saivat paljon keskustelua aikaan. Varsinkin sen jälkeen kun yksi piiriläinen kertoi Oksasen haastattelusta, jossa tämä kertoi jättäneensä Annan kumppaneiden sukupuolet tarkoituksella kertomatta. Yleinen mielipide tuntui kuitenkin olevan se, että Hukka ja Vilen olivat miehiä ja Pikku Peikko suuremmalla todennäköisyydellä nainen.
• Monelta olisi jäänyt kirja kesken, ellei sitä olisi pitänyt lukupiiriin lukea.

14/100: Veljen vaimo

Kirjan nimi: Veljen vaimo
Kirjoittaja: Henna Helmi Heinonen
Kustantaja: Arktinen Banaani
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 337
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta

Henna Helmi Heinosen esikoisteos Veljen vaimo on sekoitus sukutarinaa, rakkaustarinaa ja selviämistarinaa. Henna Helmi Heinonen-buumi alkoi ja kauan ennen kuin koko kirjaa oli olemassa - nimittäin Heinosen "Minusta tulee isona kirjailija"-blogista. Kirjan julkaisun aikoina kohina oli suuri ja Heinosen suuntaan lensi niin positiivista kuin negatiivistakin palautetta. Minä en kuitenkaan ajatellut käsitellä tätä aihetta, sillä olin itse autuaan tietämätön tästä kaikesta kunnes luin ensimmäisen Veljen vaimoa käsittelevän kirjallisuusblogin. Olen siis elänyt pimennossa ja lukukokemuksen kannalta se saattoi olla vallan hyväkin juttu.

Kirjan keskuksena on joukko ihmisiä, joilla jokaisella on omat taakkansa ja luurankonsa. On Marja, puolivalmis arkkitehti, joka on kasvanut eroon äidistään ja nainut Kristianin Las Vegasissa lyhyen tuttavuuden jälkeen. On Antti, huippulupaava jalkapalloilija, jonka ura pilaantui polvivammojen myötä, jonka liikunnanopettajaopinnot ovat jumissa ja joka ajaa työkseen taksia. On Santtu, rehellisyyttä arvostava poliisimies, joka on ollut saman naisen kanssa yläasteajoista. Sitten on Kristian, Kride, Kuusikon perheen hulttiopoika, joka päähänpistosta halusi naida Marjan. On Heidi, Santun arkkitehtiavovaimo. Ja sitten on Tuikku, Kuusikon perheen yhteenkokoava voima, poikien äiti, jolle nämä eivät tahdo pahaa sanaa sanoa.

Lopulta tarvitaan suuri tragedia, jotta kaikkien elämä ottaa sysäyksen oikeaan suuntaan.

Lähdetään ihan siitä, että eihän tämä nyt toki ollut mikään kirjallisuuden huipputeos. Toisaalta en minä sellaista odottanutkaan. Kirja oli viihdyttävä ja kun pääsi alun ohi kirjaa oli vaikea laskea käsistään. (Itse sain kokea tämän karvaalla tavalla kun jämähdin lukemaan viimeiset 150 sivua yöllä. Ei sitä vaan voinut jättää kesken.) Joissakin blogeissa kritisoitiin puhekielen käyttöä, mutta minua se ei juurikaan haitannut. Ainoa eniten silmille pomppiva kohta oli minullakin vaihteleva Kristianin ja Kriden käyttö saman kappaleen sisällä. Myös henkilöhahmoja oli mielestäni juurikin sopivasti ja itse pysyin hyvin perillä siitä, kuka kukin on. Tosin olen lukenut niin monta Agatha Christieta, joiden henkilömaailmassa on jopa 20 hahmoa, että ehkä sitten vain olen kouliintunut.

Kieli oli oikein kivaa, pitkiä ja lyhyitä lauseita käytettiin mukavan vaihdellen. Alussa tosin teksti hieman tökki, mutta kun kirjoittajakin oli vauhtiin päässyt niin lukukokemuskin alkoi parantua kummasti. Kirjassa oli muutama oikeasti lyhyt kappale (vain kolmisen sivua) ja sitten taas vastaavasti useampi yli 20-sivuinen. Välillä koin tämän hieman häiritsevänä, vaikka yleensä pidänkin tällaisesta vaihtelusta. Ei sillä, nämä jaottelut olivat kyllä toimivia, mutta välillä vain hajonta tuntui kamalan suurelta.

Kuten moni muukin, minäkään en kuulunut kohderyhmään (keski-ikäinen kotiäiti), mutta viihdyin silti tämän teoksen parissa. Itse pitäisin tätä enemmän viihdekirjallisuutena kuin minään muuna, vaikka tässä sinänsä olikin useampi vakava aihe. Höttöinen rakkausunelma tässä kuitenkin oli taustalla, vaikkakin hyvin rakenneltuna sellaisena. Onneksi, sillä muuten tuskin olisin nauttinut tämän lukemisesta läheskään niin paljoa.

Sitten loppuun vielä hieman kritiikkiä. Olin hieman pettynyt siihen, kuinka pojat päätyivät käsittelemään tilanteita tragedian jälkeen. Jotenkin keinot tuntuivat ehkä liian yliampuvilta ja rajuilta verrattuna siihen kuvaan, mitä heistä oli saanut. Tuntui siltä, että kirjailija oli päätynyt tekemään niin ehkä siksi, että halusi nostattaa teoksen shokkiarvoa - minua se vain harmitti.

Loppu oli mukavan avoin, joka jättää tilaa myös uudelle romaanille samasta aiheesta.

Arvosana: ***½

10/100: Sivullinen

Kirjan nimi: Sivullinen (L'étranger)
Kirjoittaja: Albert Camus, suomentanut Kalle Salo
Kustantaja: Otava: Seven-pokkarit
Julkaisuvuosi: 1942, suomennos 2002
Sivumäärä: 160
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Albert Camus'n Sivullinen on niitä kirjoja, joka on saavuttanut jonkinlaisen klassikkomaineen ainakin kirjallisuuspiireissä. Sivullista on luonnehdittu absurdin elämän kulttikirjaksi, intensiiviseksi mestariteokseksi, eurooppalaisen kirjallisuuden ajattomaksi helmeksi sekä Camus'n eksistentialismin selkeäksi ja painokkaaksi manifestiksi. Lukijan odotukset ovat siis ehkä syystäkin normaalia korkeammalla.

Romaanin päähenkilönä on algerianranskalainen mies, Mersault, joka tuntuu omaksuneen jo syntyessään välinpitämättömän asenteen. Oli sitten kysymys kosinnasta tai äidin kuolemasta, Mersault on pohjimmaltaan sitä mieltä, että niin kuuluukin tapahtua, tahtomisellani ei niinkään ole väliä.

Tarina alkaa Mersault'n äidin kuolemasta. Ilmeettömänä hän matkustaa äitinsä vanhainkotiin, ei halua arkkua avatuksi ja istuu äitinsä arkun äärellä koko yön tupakoiden ja maitokahvia juoden. Aamulla hautajaissaattueessa Mersault ihmettelee hänelle outojen ihmisten surua. Hautajaisten jälkeen hän jatkaa omaa normaalia elämäänsä: syö, tapaa naisen ja naapureitansa, käy töissä ja tupakoi. Kunnes hän päätyy kavereidensa kanssa viettämään vapaapäivää meren rannalle ja tulee sattumalta murhanneeksi arabin. Tähän päättyy kirjan ensimmäinen osa.

Toinen osa keskittyy pääasiallisesti Mersault'n oikeudenkäyntiin ja vankila-aikaan. Kerronta on verrattain kiihkotonta ja lopputulemana onkin Mersault'n tuomio, joka langetetaan osittain hänen tunteettomuutensa vuoksi. Murha tuntuu olevan sivuseikka ja koko oikeussali keskittyy enemmän Mersault'n äidin kuoleman jälkeisiin aikoihin; miten poika häpäisi äitinsä muiston tupakoimalla vainajan vieressä ja rilluttelemalla tytön kanssa kuolemaa seuraavana päivänä.

Albert Camus sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1957 - osittain Sivullisen suomilla meriiteillä.

Täytyy sanoa, että minulle tämä teos oli jonkin luokan pettymys. Tuntuu, että Camus'a kiitellään joka paikassa ja tästä teoksesta ainakin nuoret aikoinaan syvästi inspiroituivat. Ja minä en löytänyt mitään sellaista maailmaa. Kirja ei ollut elämää mullistava, se ei tarjonnut mitään sellaista, jonka avulla muistaisin sen tulevaisuudessa. Se oli vain kirja muiden joukossa.

Toisaalta taas Camus osaa tuoda hyvin esiin eksistentialismisen ahdistuksen ja moraalityhjiön, ilmentymän, joka on yleinen toisen maailmansodan jälkeisille teoksille. Kieli on soljuvaa ja ainakin suomentaja on tuonut esiin mukavasti kielen eri nyansseja. Absurdi filosofia tuodaan hyvin esiin Mersault'n päänsisäisessä maailmassa. Välillä harmittavasti tosin tuntuu siltä, että se onkin ainoa asia, johon Camus on tässä romaanissa halunnut keskittyä - jättäen juonen huolimattomasti taustalle aiheuttaen paikoitellen juonen ohuuden. Ei tämä toki huono teos ollut, taisin vain valitettavasti odottaa tältä hieman liikoja.

Arvosana: ***-

9/100: Kylpyhuone

Kirjan nimi: Kylpyhuone (La salle de bain)
Kirjoittaja: Jean-Philippe Toussaint, suomentanut Mirja Bolgár
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1985, suomennos 1987
Sivumäärä: 113
Lukulistalle: Kierrätyskeskuksen ilmaislaatikosta

Jean-Philippe Toussaint on belgialainen kirjailija ja elokuvantekijä. Hän on voittanut urallaan kaksi Prix-palkintoa ja hänen kirjojaan on käännetty yli 20 eri kielelle. Kylpyhuone on miehen esikoisteos, joka on toteutettu hyvin rohkealla tavalla. Kirja on jaettu kolmeen lukuun (Pariisi, Hypotenuusa sekä Pariisi) ja jokainen kappale on erotettu enterillä sekä numeroitu.

Kirjan päähenkilönä on pariisilainen nuori mies, joka päättää muuttaa asumaan kylpyhuoneeseen, jossa hän saa mietiskellä ja filosofoida rauhassa. Miehen tyttöystävä Edmonsson on hyvin ymmärtäväinen ja jaksaa tämän oikkujen lisäksi vielä pyörittää osapäiväisesti myös taidegalleriaa.

Pian kertojaminä tajuaa, että hän ei voi tuhlata koko elämäänsä kylpyhuoneessa. Ensin hän lähtee kiertämään ympäri asuntoa ja pian hän poistuu maasta aina Venetsiaan asti. Venetsiassa hän kulkee katuja pitkin, asuu hotellissa ja ostaa lasten tikkataulun. Jossain vaiheessa hän myös muistaa kertoa tyttöystävälleen asiasta ja saa tämän houkuteltua Venetsiaan. Onnettoman sattumuksen jälkeen Edmonsson lähtee takaisin Pariisiin ja kertojaminä asettuu asumaan sairaalaan. Lopuksi palataan sinne, mistä kaikki alkoikin. Toki näiden seikkailujen välissä saamme lukea kertojaminän ajatusvirtaa ja irtonaisia muistelmia asiaan yleensä mitenkään liittymättä.

Rehellisesti sanottuna en edelleenkään tiedä mitä mieltä tästä olin. Toisaalta tämä oli oikein mielenkiintoinen lukukokemus, varsinkin kun kaiken ajattelutyön sai jättää muiden huoleksi. Toisaalta taas tämä on ehkä oudoin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Tämä on ajatusvirtaa parhaimmillaan, sanoja sanojen perään, lauseita peräkkäin. Pitkiä ja lyhyitä kappaleita, jotka luovat kirjalle kepeän tunnelman. Ja kepeähän tämä onkin, mutta toisaalta niin vaikeasti lähestyttävä. Takakansiteksti lupaa kirjan olevan "pelkistetty tarina, joka on täynnä ovelaa huumoria sekä teräviä havaintoja elämästä ja ihmisistä". "Rivien välissä se jättää runsaasti liikkumatilaa lukijalle itselleen." Rehellisesti sanottuna en kylläkään tavoittanut kirjasta mitään edellämainituista asioista. Ehkäpä tämä kirja oli liian ovela minulle tai sitten outoudellakin on rajansa.

Arvosana: **-

4/100: Sieppari ruispellossa

Kirjan nimi: Sieppari ruispellossa (The Catcher in the Rye)
Kirjoittaja: J.D. Salinger, suomentanut Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi: Keltainen kirjasto
Julkaisuvuosi: 1951, suomennos 2004
Sivumäärä: 289
Lukulistalle: Saatu joululahjaksi

Sieppari ruispellossa on niitä klassikoita, jotka vain ehdottomasti pitää jossakin vaiheessa lukea. Itse tartuin tähän teokseen siis vasta nyt, mutta niin sitä sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa - niin tämänkin teoksen kohdalla. Tämäkin klassikko (kuten aika moni klassikko yleensäkin) jakaa mielipiteitä, varsinkin kirjallisuusblogeissa. Lisäksi väitetään, että tämä nimenomainen teos on inspiroinut useampaakin aikamme murhamiestä. "Tullessaan pidätetyksi John Lennonin murhasta, Chapman väitti J.D. Salingerin kirjoittaman klassikon Sieppari ruispellossa ja sen päähenkilön, Holden Caulfieldin, inspiroineen häntä tekoonsa. Itse kirja pitää sisällään 26 lukua, 27. luku kuuluu ikuisesti Mark Chapmanille."

Kirjan alussa päähenkilö, Holden Caulfield toteaa seuraavasti: "Ajattelin vain kertoa kaikesta sekopäisestä mitä tapahtui viime joulun aikoihin, vähän ennen kuin minulta loppui kunto ja jouduin tänne huilaamaan." Tässä on lähtökohta koko kirjalle ja näitä tapahtumia puidaan seuraavan 25 luvun verran. Viimeinen luku on omistettu loppunäytökselle, joka tarjoaa lukijalle tunnon onnellisesta, tai jos ei onnellisesta niin edes hyvästä, lopusta.

Holden on 15-vuotias nuori, joka on erotettu jo neljättä kertaa koulusta. Holden lähtee viimeisimmästä koulustaan ensin riideltyään kämppiksensä kanssa ja jää viettämään aikaansa New Yorkiin. Mitään suurta tämän aikana ei tapahdu vaan Holden viettää tavallista nuoruuttaan; alkoholia, tupakkaa, tanssiklubeja, synttärirahojen tuhlausta taksiajeluilla, treffausta tyttöjen kanssa ja kotiväen pakoilua - paitsi että hänen on pakko tavata pikkusiskonsa Phoebe.

Kirjan minä-kertojana toimii Holden ja se onkin varsin toimiva ratkaisu. Kirjan aikana pääsemme kurkistamaan Holdenin lapsuuteen, opimme hänen perheestään (hänen isoveljensä on Hollywoodissa käsikirjoittajana ja hänen pikkuveljensä on kuollut leukemiaan ja pikkusisko Phoebe on vasta 10, mutta varsinainen pikkuaikuinen) sekä Holdenin ideologiasta. Käy selville, että Holden ei juurikaan pidä asioista; ei huutavista ihmisistä, ei henkilöistä jotka käyttävät ärsyttäviä sananparsia, ei elokuvista eikä musiikista, jos ne ovat liian hyviä. Vain lukemisesta ja äidinkielestä hän pitää. Välillä tuntuu kuin kiukutteleva Holden olisi 5-vuotias, välillä, silloin kun hän laittaa koko aivokapasiteettinsa likoon ja ajattelee, hän todellakin vaikuttaa ikäistään vanhemmalta.

Se, miksi moni murhaaja on pitänyt tätä kirjaa mukanaan, ajatellut tätä ehkä ohjenuoranaan, jää tosin hieman hämärän peittoon. Jo kirjan varhaisessa vaiheessa käy selville se, että Holden on kova uhoamaan ja soittamaan suutansa, mutta tosipaikan tullen hän ei olisi valmis tekemään pahaa edes kärpäselle. Holden luottaa sanan voimaan, koska tietää, että se on ainoa keino, jolla hän osaa vastustajaa satuttaa ja ärsyttää.

Tämä on Salingerin esikoisteos ja samalla se kuuluisin. Enkä kyllä yhtään ihmettele miksi. Pitkästä aikaa tätä lukiessa minut valtasi tunne, että tätä kirjaa ei voi laskea käsistä ennen kuin sen on lukenut kannesta kanteen. Miten voikaan kirja, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään, ja joka on enemmän kuvaus elämästä vajaan viikon ajalta, koukuttaa niin paljon? Salinger osaa kirjoittaa niin, että hän saa lukijansa otteeseensa heti ensimmäisistä lauseista alkaen. Hän sekoittaa ovelasti menneisyyttä ja nykyisyyttä samaan kappaleeseen, laittaen lukijan vaatimaan lisää tietoa. Ja tätä tietoa saa vain lukemalla eteenpäin. Vaikka kirjassa ei juuri juonta olekaan, pitää Salinger hyvin kaikki langat käsissään ja kuljettaa lukijan Holdenin johdolla tapahtumasta ja paikasta toiseen. Kaiken kaikkiaan äärimmäisen hyvä lukukokemus, jolla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kyseessä on klassikko.

Arvosana: *****

3/100: Ebola-Helsinki

Kirjan nimi: Ebola-Helsinki
Kirjoittaja: Taavi Soininvaara
Kustantaja: Tammi (pokkari)
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 288
Lukulistalle: Tilattu kirjakerhosta

Taavi Soininvaaran Ebola-Helsinki jatkaa edelleen lukemieni esikoisteosten sarjaa. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin genreltään hieman erilainen kirja kuin aiemmat esikoiset, nimittäin toimintadekkari höystettynä pienellä jännitysmomentilla.

Taavi Soininvaara on koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti, joten aihepiiri on hänelle varsin tuttu. Tämä näkyy etenkin eri organisaatioiden kuvailussa sekä näiden organisaatioiden toimintatavoista kertoessa. Lukijalle tulee sellainen tunne, että nämä asiat eivät ole keksittyjä - väritettyjä takuulla toki, mutta pienet liioittelut ovat sallittuja hyvän lukukokemuksen tuottamiseksi.

Kirja alkaa EELA:n nelostason laboratoriasta, jossa Arto Ratamo on juuri löytänyt vastalääkkeen apinoiden mukana tulleesseen ebolaan. Pian Ratamo saa kuitenkin huomata, että Ebola-Helsinki ja sen vasta-aine, sekä Ratamon ja tämän läheisten henki, on uhattuna. Takaa-ajo alkaa Helsingin Punavuoresta ja päättyy Lontooseen sekä eräälle helsinkiläiselle lumenkaatopaikalle. Tähän väliin mahtuu kasa agentteja erilaisista organisaatioista, useita läheltäpiti-tilanteita ja ripaus romantiikkaa. Aika meinaa loppua auttamattomasti kesken kun Ratamo ja muut tahot yrittävät metsästää ebolaviruksen ennen kuin on liian myöhäistä.

Soininvaaran teoksessa on paljon hyviä puolia. Esikoisteokseksi kirja ja sen juoni on varsin yhtenäinen ja tarina soljuu eteenpäin luontevasti. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, kuvailu kiintoisaa ja aihekin sellainen, jota ei ole liiaksi käytetty. (Ebolavirus ja sen käyttäminen mahdollisena bioaseena ja kaupaptavarana.) Kieli on hyvää, Soininvaara ei yritäkään leikitellä kauniilla lauserakenteilla tai vaikeilla virkkeillä, vaan tyytyy perinteiseen suomeen. Virkkeet eivät ole pitkiä, vaan lukija pysyy hyvin mukana, ymmärtäen koko ajan lukemaansa.

Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole täydellinen teos. Kirja on perinteinen jännitysdekkari; samanlaisella kaavalla kirjoitettuja kirjoja on vaikka kuinka. Mitään uutta tämä ei siis tarjonnut, lopun tapahtumatkin osasi arvata paljon ennen kuin kirja oli loppumaisillaan. Huomaa myös, että Soininvaara on ollut innokas tätä kirjoittaessaan, tästä tuloksena laaja ja osittain sekava henkilöstögalleria; mukaan on tungettu niin tavallista tutkijaa, SUPO, KGP kuin Suomen sotilastiedustelupalvelukin. Pienemmälläkin väkimäärällä tämä olisi ollut kelvollinen teos, nyt tuntui välillä siltä, että Soininvaara yritti lyödä ensimmäisessä kirjassaan vitoset pöytään. Ajatus oli toki kaunis, mutta yliyrittäminen valitettavasti paikoitellen näkyi.

Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin kirjan lukemisesta. Kirja on vallan mainiota luettavaa ja sopii myös tilanteeseen, jossa ei tarvitse liiaksi ajatella. Tällöin ainoana ongelmana on se, että henkilöistä joku saattaa mennä ohi, koska uusia tulee mukaan koko ajan. Ja perisuomalaiseen tapaan niin etu- kuin sukunimetkin ovat hyvin samankaltaisia, joten sekaantumisenvaara joissakin kohdin on suuri. En kuitenkaan ala tuomitsemaan Soininvaaraa yhden kirjan perusteella, vaan ajattelin lukaista myös muita miehen teoksia.

Arvosana: ***+