72/100: Anna Karenina

Kirjan nimi: Anna Karenina (Anna Karenina)
Kirjoittaja: Leo Tolstoi, suomentanut Lea Pyykkö
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1875-1877, suomennos 2009
Sivumäärä: 999
Lukulistalle: Saatu joululahjaksi

Leo Tolstoin tunnetuimmat teokset ovat eittämättä tiiliskiviluokkaa. Siksi olikin helpotus, kyn syksyllä lanseerattiin yhteislukutavoite Anna Kareninan ympärille. Voi olla, että olisi jäänyt tämäkin klassikko lukematta, jollei sille olisi laadittu näin hyvää lukuaikataulua. (Jonka suhteen tosin epäonnistuin surkeasti, sillä jouduin käytännössä lukemaan joulukuussa marraskuunkin osuuden, sillä marraskuussa en vain teokselle löytänyt lukumotivaatiota.)

Takakannen mukaan Anna Karenina ja Vronski kuuluvat maailmanhistorian kuolemattomiin rakastavaisiin. Heille, jotka kuvittelevat tämän olevan lähes tuhatsivuinen rakkausromaani kahdesta henkilöstä, joka on vielä kirjoitettu venäläisellä paatoksella, voin ilmoittaa teidän olevan väärässä. Sillä Anna Karenina on niin paljon muutakin, että välillä unohtaa kokonaan lukevansa teosta, jonka päähenkilönä Anna Karenina toimii.

Paitsi Annan ja Vronskin yhteiselmään (joka alkaa kunnolla vasta kirjan puolivälissä) lukija pääsee tutustumaan suureen määrään muita henkilöitä; heidän arkeensa ja ongelmiinsa - heistä suurimman osan ollessa Annan sukulaisia. Karenin on Annan aviomies ja Serjoza-pojan isä. Stiva on Annan veli ja naimisissä Dollyn kanssa. Kitty taas on Dollyn sisko ja päätyy naimisiin Levinin kanssa - haaveiltuaan ensin Vronskin perään. Mukaan mahtuu myös useampi ruhtinatar, taloudenhoitajia, upseereita ja puolisoiden sisaria. Siksi onkin onni, että kirjan alkuu on liitetty lista teoksen keskeisistä henkilöistä, sillä tuhannen sivun aikana ehtii unohtamaan monta sukulaisuussuhdetta ja lempinimeä, joita venäläisessä kirjallisuudessa tunnetusti riittää.

Yläluokan arki 1870-luvun Venäjällä koostuu ratsastuskilpailuista, tanssiaisista, metsästysretkistä ja erilaisista illanistujaisista. Sekä Vronski että Levin tuntevat intoa maanviljelyä kohtaan siinä missä Stiva on kaupunkilainen virkamies. Ulkomailla matkustellaan ahkerasti ja ranskaa käytetään keskinäisenä keskustelukielenä. Myös englanti tuntuu olevan suositumpi piireissä kuin rahvaan käyttämä venäjä. Rautatie on vielä verrattain uusi asia ja varsinkin maalla viihtyvä Levin rakastaa hevoskyytejä. Imettäjä ja kotiopettaja on yleinen näky yläluokkaisessa perheessä. Avioeroa ei juurikaan hyväksytä maan tiukan uskonnollisuuden vuoksi ja siksi avioliitot ovatkin enemmän tai vähemmän onnettomia.

Anna Karenina ilmestyi alunperin jatkosarjana, joten yksissä kansissa olevana romaanina se olikin paikoitellen raskasta luettavaa. Monen sivun kuvailut maanviljelyksestä, kasvuennusteista ja tulevaisuuden suunnitelmista ei välttämättä iske nykyaikana, Levinin uskonpohdinnat käyvät ennen pitkää tylsiksi sillä ne pyörivät koko ajan saman ongelman ympärillä, puhumattakaan kaikesta dramaattisuudesta, jota kirja pitää sisällään; on dramaattisia suhteita, dramaattisia ihmiskohtaloita, dramaattisia suhtautumisia mitättömiin asioihin, dramaattisia asioita ja on ennen kaikkea asioita, joita pyöritellään luvusta ja osasta toiseen. Jahkaamista ja vatvomista onkin riittämiin ja ilman niitä tässä kirjassa olisikin varmasti vähintään 200 sivua vähemmän. Ja jos tämä kirja keskittyisi vain ja ainoastaan Annan ja Vronskin suhteeseen, voisi sivumäärästä vähentään hyvin jo 500 sivua ja siltikään heitä koskeva juoni ei juurikaan kärsisi. Kirjassa on niin monta sivuhenkilöä, joiden elämää seurataan irrallaan Annasta, että välillä unohtaa jo kokonaan sen, kuka olikaan päähenkilö.

Hui kuinka Anna olikaan ärsyttävä! En tiedä kumpi rooli hänessä oli vastenmielisempi: se joka piti häntä itseään lähes täydellisenä vai se, joka sai draamaa aikaan pienestäkin katseesta. Vronskikaan ei miellyttänyt minua, sillä mitä pidemmälle tarinamme eteni, sitä enemmin oli hän Annan tossun alla. Myöskään Karenin ei tarinan edetessä enää ollut se sama Karenin, johon tutustuimme kirjan alkupuolella ja joka silloin vaikutti vielä mukavalta persoonalta. Omiin suosikkeihini kuuluivat Levin ja Kitty, joiden suhteen kehittymistä oli ihana seurata, ja jotka tuntuivat kirjan muihin henkilöihin verrattuina olevan varsin rakastuneita toisiinsa.

Tolstoi on tutustunut hyvin oman aikansa yhteiskuntaa, niin päivänpolttava Anna Karenina aiheiltaan on. Alkupuheen mukaan Anna Kareninan hahmot olisivatkin kaikki saaneet inspiraatiota Tolstoin omasta elämästä ja tapahtumien valossa kirjan tapahtumille pystytään myös määrittämään historiaan sopivat vuodet. Kirja ei ole kuitenkaan yhteiskunnallinen kannanotto vaan lähinnä katsaus 1870-luvun elämään. Itse pidin eniten niistä kohtauksista, joissa Tolstoi kuvaili luontoa - oli kyseessä sitten metsästys tai maanviljelys. Myös arkielämän kuvaus varsinkin Kittyn ja Levinin luona oli kaunista ja tällaisessa tunnelmakuvauksessa Tolstoi onkin parhaimmillaan. Valitettavasti hän ajoittain sortuu ylidramatisointiin ja turhaan jahkailuun, joka varsinkin kirjan loppupuolella hieman latistaa lukuelämystä.

Risuja myös Kariston suuntaan siinä, että alkusanoissa spoilataan suoraan kirjan loppuratkaisua! Onneksi minä olin jo aiemmin ehtinyt spoilaantumaan tästä samaisesta asiasta, mutta niille jotka eivät tätä asiaa tiedä, tulee se epämielyttävänä yllätyksenä. Joten tarkkaavaisuutta peliin heille, jotka tähän Kariston painokseen tarttuvat - lukekaa ne alkusanat vasta kun olette kirjan lukeneet jos ette tahdo tapahtumista spoilaantua.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että osallistuin tähän luku-urakkaan. Vaikka teksti olikin paikka paikoin raskasta ja jahkaavaa, en missään vaiheessa tuntenut halua luovuttaa. Yllätyksekseni huomasin viihtyväni suurimman osan ajasta vallan mallikkaasti kirjan parissa ja vähemmällä dramatiikalla tämä olisikin ollut täyden viiden tähden teos. Tähän on kuitenkin hyvä lopettaa lukuvuosi 2011.

Arvosana: ****

66/100: Ennen päivänlaskua ei voi

Kirjan nimi: Ennen päivänlaskua ei voi
Kirjoittaja: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 268
Lukulistalle: Lainattu kirjastosta

Puhuimme jo keväällä lukupiirin kanssa, että jossain vaiheessa pitää lukea Johanna Sinisaloa. Lopulta adventin lukemiseksi valikoituikin hänen esikoisteoksena Ennen päivänlaskua ei voi. 

Mikael on homoseksuaali freelance-valokuvaaja, joka erään baari-illan jälkeen löytää kotipihaltaan nuorten kiusaaman peikon ja pelastaa sen kotiinsa. Pelastaessa peikko on pieni ja suloinen, mutta se kasvaa nopeasti - ja samalla kasvaa Mikelin kiintymys siihen. Voiko ihminen lopulta kesyttää pedon, vai pysyykö se aina luonteelleen ominaisena? Kykenevätkö ihminen ja peikko elämään sopuisaa elämää? Leimautuvatko myös peikot, kuten suurin osa eläinlapsista, omaan huoltajaansa?

Tämähän oli vallan mielenkiintoinen. Ja esikoiseksi ja Finlandia-palkituksi hyvin rohkea teos. Päivänsäde ja menninkäinen on eräs suosikkikappaleistani, joten oli mukavaa hyppiä osasta osaan laulun sanojen siivittämänä. Mukana oli hyvin paitsi peikoille luotua fiktiivistä elämää, myös faktaa lainattuna erinäisistä artikkeleista ja tietokirjoista sekä lainauksia mm. Tuntemattomasta sotilaasta ja Pessistä ja Illusiasta. Nämä lainaukset kirjoista pyrkivät osaltaan tuomaan esiin sitä peikko- ja petomyyttiä, mitä kotimaamme kirjallisuudessa esiintyy. Uskoinko paikka paikoin, että peikkoja on olemassa? Todellakin. Itse asiassa sain tämän kirjan loppuun juuri kun aurinko oli laskeutumassa metsäaukiolle ja hetken aikaa tuijottelin metsään toivekkaana - odotin kai, että peikko se sieltä juoksisi ikkunan ohi.

Plussaa edelleen myös siitä, että luvut olivat hyvin lyhyitä ja helppolukuisia. Lisäksi faktaa ja fiktiota oli sekoitettu mukavasti ja ainakaan kaikesta en ollut aivan varma, kummalla alueella nyt ollaan. Kaiken kaikkiaan peikko ja petomaisuus aiheena valottuivat hyvin tekstien kautta vaikkakin suurin merkitys oli kehystarinalla, joka johdatti lukijaa pikku hiljaa kohti loppuhuipennusta. Loppuhuipennusta, josta lukupiiriläisilläkin oli ainakin kaksi erilaista tulkintaa. 

Mutta sitten päästään niihin rohkeisiin linjauksiin, jotka jaksoivat puhuttaa lukupiirissä. Kirjan eroottinen lataus oli paikoitellen turhankin ahdistava ja Pessi-peikko muuttui varsinkin loppua kohden karmivaksi. Muutama hahmo tuntui täysin turhalta kertomuksen kokonaisuutta ajatellen ja epätarkkuus varsinkin peikon mittasuhteissa sai myös keskustelua aikaiseksi.

Ja koska luin tämän kirjan jo kaksi viikkoa sitten, mutta olen ollut aivan liian laiska kirjoittaakseni arvostelua, onnistuen siis unohtamaan lähes kaiken, totean vain, että vaikka tämä paikoitellen ällöttikin, oli tämä hyvä valinta lukupiirin kanssa.

Arvosana: ***½ 

65/100: Garpin maailma

Kirjan nimi: Garpin maailma (The World According to Garp)
Kirjoittaja: John Irving, suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1976, suomennos 1981
Sivumäärä: 560
Lukulistalle: Lainattu lukupiiritoverilta

Garpin maailma oli jälleen osa 10 klassikkoa-haastettani. Muuten, tämän jälkeen enää yksi klassikko lukematta (Anna Karenina, jonka lukeminen stoppasi täysin marraskuussa, sain luettua kokonaiset kymmenen sivua.). John Irving kuuluu siihen samaan kategoriaan minulle kuin Kari Hotakainen - kirjailija, josta olen päättänyt pitää jo ennen kuin olen lukenut yhtään hänen teostaan.

Jenny Fields on nuori sairaanhoitaja toisen maailmansodan keskellä. Hän haluaa lapsen, mutta ei seksiä eikä varsinkaan miestä, saadakseen haluamansa. Lopulta isäksi valikoituu hieman huonossa kunnossa oleva sotilas, jonka äännevalikoimaan kuuluu hyvin vahvasti termi 'garp'. Yhdeksän kuukauden päästä syntyy poika, joka saa nimekseen T.S. Garp.

Garpin nuoren elämän keskipisteenä on äiti Jenny sekä Steeringin koulu, johon Jenny palkataan sairaanhoitajaksi. Teininä Garp kokeilee ja kokee teinien juttuja ja koulusta valmistuttuaan hän lähtee äitinsä kanssa Eurooppaan, vauraaseen Itävaltaan hakemaan kirjoitusvirettä; hän omaan ensimmäiseen romaaniinsa ja Jenny elämäkertaansa. Muutettuaan takaisin Yhdysvaltoihin Garp menee naimisiin, perustaa perheen ja elää näennäisesti onnellista elämää. Jenny perustaa hoitokodin naisille apunaan Roberta, entinen mies ja jenkkifutispelaaja.

Ensimmäiset 200 sivua olivat täyttä tuskaa. Tuntui, että en etene lukemisessani yhtään. Tätä osuutta tahkosin läpi melkein kolme viikkoa ja muutamaan otteeseen ajattelin tosissani jo lopettamista. Mutta sitten yhtäkkiä tarina vain lähti liikkeelle ja lukeminen sujui joutuisasti - luin viimeiset yli 300 sivua muistaakseni kolmessa päivässä. Ja täytyy sanoa, että hyvä, että pääsin tylsän alun yli, sillä lopulta tästä kuoriutui ihan mukava teos. Se ei kuitenkaan saanut yhtä suurta suosiota kuin Hotakainen, jota kohtaan minulla oli tosiaan myös yhtä suuret odotukset, mutta vastaisuudessakin takuulla luen lisää Irvingiä.

Miksi sitten tämä ei kolahtanut täysillä? Ensinnäkin tässä oli mielestäni aivan liiaksi dramatiikkaa yhden kirjan tarpeiksi. Välillä iski mieleen väkisinkin tunne siitä, että luen kirjaa suoraan Salattujen Elämien käsikirjoituksesta. Ensimmäiset kaksisataa sivua olisi myös hyvin voinut tiivistää melkein puolet pienempään tilaan. Toki näin saatiin kirjan keskeisimmät hahmot tutuiksi heti, mutta välillä minä lukijana kyllästyin jahkailuun ja etenemättömyyteen.

Huolimatta siitä, että tämä tuntui osin Salatuilta Elämiltä, oli tässä kuitenkin usemampi asia, jotka nostivat tämän hyvän lukukokemuksen puolelle. Irving kuljettaa pieniä yksityiskohtia ja mainintoja mukana kirjan alusta asti. Tietyt asiat nousevat esiin tietyissä tilanteissa, luoden näin hyvän jatkumon asioiden välillä. Kerronta on huoletonta, Irving ei sorru kielellä kikkailuun vaan nimenomaan kertoo tarinaa eteenpäin. Ja minä ilahdun aina myös siitä, että kirjan sisässä on kirja - kuten tässäkin pääsemme tutustumaan peräti kahteen Garpin kirjoitelmaan.

Arvosana: ***

64/100: Vuonna 1984

Kirjan nimi: Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four)
Kirjoittaja: George Orwell, suomentanut Raija Mattila
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1949, sensuroimaton suomennos 1999
Sivumäärä: 329
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

10 klassikkoa-haaste alkaa olemaan kohta jo loppusuoralla. Ihastuin George Orwelliin jo joskus yläasteella, kun katselimme englannin tunnilla Eläinten vallankumouksen. Vuonna 1984 olikin siis luonnollinen valinta klassikkolukulistalle, sillä lukeminen vaihtoehtoisesta todellisuudesta kiinnostaa aina.

Vuonna 1984 sijoittuu dystopiaan, Oseania-nimiseen valtioon, jossa myyttinen Isoveli valvoo kansalaisiaan. Oseanian lisäksi maailmassa on myös kaksi muuta suurvaltaa; Euraasia ja Itäaasia. Nämä suurvallat käyvät keskenään sotaa ja vuorotellen liittoutuvat toisiaan vastaan. Valtio valvoo kansalaisiaan heidän yksityisyydestään välittämättä ja muokkaa heidän mielipiteitään kulloisten intressien mukaan. Kansalaisten valvonta huipentuu uuskieleen, jota käyttäessä ei voi ajatella väärin, sillä siitä puuttuvat kaikki Puoluetta vahingoittavat sanat.

Päähenkilömme on Winston Smith, joka työskentelee Totuusministeriössä ja muuttaa työkseen historiaa. Kokoontumisissa hän hurraa Isoveljelle kuten muutkin, mutta syvällä sisimmässään hän on kapinallinen. Häntä kiinnostaa Emmanuel Goldstein, joka on huhujen mukaan valtion vihollinen. Yhdessä pienen ryhmän kanssa Winston uskoo, että he voisivat nousta kapinaan ja syöstä Isoveljen vallasta. Mutta onko totalitaristinen yhteiskunta kaadettavissa? Vai onko kaikki vain ajatuspoliisien työtä?

Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa julistaa Isoveli. Älä kyseenalaista vaan usko, että 2+2=5. Älä rakasta äläkä ainakaan harrasta seksiä muutoin kun lisääntymistarpeen vuoksi. Älä lue väärää kirjallisuutta (parempi olisi jos et lukisi ollenkaan), muistele menneitä tai paina asioita mieleesi. Ole hiljaa ja tee kuten Isoveli määrää. Ole kiitollinen siitä pienestä ruoka-annoksesta, joka sinulle suodaan. Oseanian hallitsemisessa on samaa kuin Stalinin Neuvostoliitossa ja sota-ajan säännöstelykulttuurissa elävää brittiläistä imperiumia.

Orwellin luoma kuva Oseaniasta ja sen hallitsijasta on hirvittävä osittain siksi, että se tuntui hyvin todentuntuiselta. Kuinka me sokeina uskomme maailman päättäjien höpinöihin, millaisessa valvontakulttuurissa me tiedostaen ja tiedostamattomasti nykyään elämme. Moni asia, joka oli suoraan rinnastettavissa silloiseen Neuvostoliittoon on vain vuosikymmenien aikana muuttanut muotoaan, mutta ei todellakaan kadonnut mihinkään.

Alku lupasi tälle hyvää, mutta puolessa välissä tämä ei enää tuntunutkaan niin hienolta teokselta. Nautin toki koko luku-urakan ajan, mutta joku tökki. En tiedä oliko se kiire, joka minulla tämän lukemisen kanssa oli (pakolliseen palautuspäivään oli reilu vuorokausi kun olin vähän yli puolen välin) vai se, että en niinkään pitänyt siitä, miten lopun tapahtuivat kehittyivät. Tai sitten se johtui siitä, että olin odottanut vielä hurjempaa tulevaisuuden kuvausta. Ja koska tämä oli niin todellinen, niin en päässytkään kauhistelemaan kunnolla sitä dystopiaa, jonka Orwell on luonut. (Vai voiko tästä edes käyttää termiä dystopia, koska eihän tämä Isoveli valvoo-mentaliteetti todellakaan nykypäivänä mikään dystopia ole.)

Orwellin tapa kuvata väkivaltaa ja kauheuksia on hienolla tavalla groteski. En voi sanoa, että olisin nauttinut lukiessani, mutta vallan todentuntuiselta on Orwell saanut nämä kohtaukset tuntumaan. Hän myös kirjoittaa kaunistelematta politiikan pimeistä puolista, joten ei ole ihme, että tämä oli kiellettyjen listalla Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa, eikä liioin sekään, että tämä on päätynyt klassikoiden listalle.

Arvosana: ***½

62/100: Juoksuhaudantie

Kirjan nimi: Juoksuhaudantie
Kirjoittaja: Kari Hotakainen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2002
Sivumäärä: 334
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie valikoitui lukulistalle osin suomalaisen keskiluokan arki-haasteen kautta, osin omasta mielenkiinnosta Hotakaisen teoksia kohtaan. (Mielikuvat ovat vahvat, sillä tämä on ensimmäinen Hotakainen jonka luin, mutta olen jo kauan sitten päättänyt pitäväni Hotakaisen kirjoista.)

Juoksuhaudantie on romaani suomalaisesta unelmasta, kivusta, talosta ja taipumattomuudesta. Se on kertomus miehestä, jonka vaimo haluaa avioeron. Se on kertomus miehestä, joka tahtoo kiinni suomalaisen keskiluokan arkeen omalla rintamamiestalollaan. Se on kertomus miehestä, jonka pakkomielle talosta ja perheen takaisinsaamisesta saa lopulta traagisia mittasuhteita. Ennen kaikkea se on kertomus siitä mitä tapahtuu, kun ei enää osaa nähdä metsää puilta.

Kirjan ääni on monen kertojan summa. Pääosan vie mies, Virtasen Matti, joka sekoaa täysin keskiluokkaiseen elämään ja omakotiasumiseen. Kuulemme myös Matin yläkerran naapureita, seuraamme kiinteistövälittäjän arkea, pääsemme kurkistamaan Matin entisen vaimon, Helenan, elämään, tutustumme veteraaniin ja erääseen omakotiasujaan. Kenenkään elämä ei ole täysin kunnossa ja tietämättään he kaikki liittyvät jollakin tavalla toisiinsa.

Hotakaisen kieli on oivaltavaa. Lauseet ovat välillä jopa esteettisesti kauniita, runollisia, sitä on iloa lukea ja siihen on ilo uppoutua. Intensiteetti, jolla Hotakainen kuvailee Helsingin rintamamiestaloja, on välillä suorastaan pelottava; varsinkin kun kuvailut tapahtuvat Matin näkökulmasta. Välillä suorastaan ahdisti lukea Matin tolkuttomia aivoituksia saavuttamottomasta unelmasta, koko ajan odottaen koska Matti ylittää sen aidan, joka erottaa laillisen teon laittomasta.

Kirjan jako osiin ja niiden nimeäminen talon rakennusvaiheiden mukaisesti oli mukavaa vaihtelua. Ja aivan kuten rakentaessa, osien pituus korreloi hyvin vaiheen pituutta. Perustuksien ja rungon tekeminen vie aikaansa, joten ne vievät reilusti yli puolet kirjasta. Muuttopäivä, ollen prosessin viimeinen ja vieden luonnollisesti vähiten aikaa, on itseoikeutetusti kirjan päättävä osa ja myös lyhyin. Osien aikana sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta ennen kaikkea Matin pakkomielle kehittyy hetki hetkeltä pahemmaksi. Aluksi kaikki lähtee liikkelle hieronnasta, mutta päätyy vihkoihin, kiikareihin ja suoranaisiin laittomuuksiin.

Lukiessa minua ei haitannut edes pienet epäkohdat tarinassa, mutta näin päivä lukemisen jälkeen aloin niitäkin pohtimaan. Miksi kukaan ei kiinnittänyt Matin muutokseen suurempaa huomiota? Miksi asiat saivat mennä niin pahoiksi kuin ne menivät? Ovatko kanssaeläjät oikeasti niin sokeita ja omaan napaansa tuijottelijoita kuin Hotakainen antaa ymmärtää? Ja ennen kaikkea, mikä on viimeisen sivun funktio? Näistä vastaamattomista kysymyksistä huolimatta osaan ainakin vastata yhteen: Petyinkö Hotakaiseen ennakko-odotukseni huomioonottaen? En sitten lainkaan, vaan sain kaiken sen ja vielä enemmän, mitä odotinkin. Hotakainen nousi nyt kovasti Westön rinnalle suomalaisten mieskirjailijoiden kategoriassani.

Arvosana: *****

56/100: Olemisen sietämätön keveys

Kirjan nimi: Olemisen sietämätön keveys (Nesnesitelná Lehkost Bytí)
Kirjoittaja: Milan Kundera, käsikirjoituksesta suomentanut Kirsti Siraste
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1984, suomennos 1996
Sivumäärä: 390
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Milan Kunderan klassikkoteos Olemisen sietämätön keveys valikoitui lukupiirimme seuraavaksi teokseksi. Amerikkalaisen tytön jälkeen jokainen meistä kaipasi hieman helpompaa ja nopeampaa luettavaa ja huhut siitä, että tässä olisi sellainen teos (ja useamman lukupiiriläisemme into saada tämä luetuksi vielä tämän vuoden puolella) puolsi lopulta valintaamme.

Kirja seuraa neljän keski-eurooppalaisen ihmisen elämää 1960-luvun hajoilevassa Euroopassa. Keskushahmoina toimivat Tomàs, prahalainen kirurgi ja naistenmies sekä Tereza, johon Tomàs rakastuu päätä pahkaa heidän ensitapaamisellaan. Sitten on Sabina, taiteilija, seikkailija ja rakastajatar. Sabinan päätyessä Geneveen mukaan tulee Franz, keski-ikäinen tiedemies, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan. Se on ennen kaikkea tarina neljästä sijaansa etsivästä ihmisestä.

Hahmojen elämät kutoutuvat romaanissa yhteen tuoden esiin moraaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat. Olemisen sietämätön keveys pureutuu varsinkin 1960-luvun Tsekkoslovakian yhteiskunnallisiin kiemuroihin, aikaan jolloin Neuvostoliitto vyöryi maahan ja otti vallan. Kirjan kantava voima on kuitenkin filosofinen pohdinta, jota onnistutaan liittämään lähes jokaiseen asiaan.

 Aivan aluksi tahdon sanoa, että en pidä filosofiasta - lainkaan. Mutta pidin silti valtavasti tästä. Kunderan kieli on valloittavaa ja vaikka hän toimiikin kertovana filosofina, se ei haitannut laisinkaan. Välillä tosin useamman luvun verran kestävä pohdinta kitchistä tai moraalista tai toisesta maapallosta tosin sai minut vallan eksyneeksi, puhumattakaan unimaailmoista ja niistä hetkistä, kun hypättiin ajassa runsaasti eteen- tai taaksepäin. Kuitenkin kun Kunderan ajatuksista pääsi uudelleen kärryille, viihtyi hänen parissaan mainiosti. Huomasin useammassa kohdassa suorastaan ahmivani kirjaa ja nyökkäileväni viisaille lausahduksille.

Kirjan hahmoista Franz tuntui täysin statistilta, välillä ajattelin että hänet oli tungettu mukaan väkisin, jotta kaikki käänteet saatiin toteutettua. Teraza taas oli ehdottomasti mielenkiintoisin, vaikka toki en kaikkia hänen ajatuksia käsittänytkään. Myös Karenin, pariskunnan koira, oli hyvin valloittava tapaus. Itse asiassa taisin kiintyä häneen toisiksi eniten heti Terezan jälkeen. Minäkin tahdon koiran ja nimetä hänet Anna Kareninan mukaan. (Ja nyt huom! niille, jotka lukevat Anna Kareninaa/haluavat sen joskus lukea, eivätkä ole tietoisia sen loppuratkaisusta. Älkää lukeko tätä teosta ennen kuin Tolstoinne on päättynyt, sillä Kundera kertoo varsin suorasukaisesti teoksen loppuratkaisun.) Kunderan esittämä moraalimaailma on kaikkea muuta kuin hyväksyttävä, vaikka päähenkilöt käytöstään koettavatkin kovin filosofisesti perustella.

Lisäkiitosta vielä lyhyistä luvuista. Harvemmin olen lukenut kirjan, jossa keskimääräinen luvun pituus on kaksi sivua ja viisisivuinen luku tuntuu jo pitkältä. Tällaiseen kepeään, pohtivaan tekstiin se on kuitenkin juuri sopiva pituus, nyt jokaisen luvun jälkeen lukija saa hengähtää ja maistella lukemaansa. Harmi, että minulla oli vain kiire lukea kirja loppuun, enkä juurikaan pysähtynyt miettimään. Nyt tuntuu, että kirjan kaikista kaunein hienous meni ohi. Uudelleenluku on takuulla paikallaan jossain vaiheessa, tällä kertaa hitaasti ja miettien, miten tämä on varmasti myös tarkoitettu luettavaksi.

Arvosana: ***½

53/100: Kuin surmaisi satakielen

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird)
Kirjoittaja: Harper Lee, suomentanut Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1960, suomennos 2005
Sivumäärä: 411
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

On harmi, että Lee Harper on kirjoittanut vain yhden teoksen. Niin vahva oli lukuelämys Kuin surmaisi satakielen kanssa, että mielelläni olisin tarttunut myös muihin hänen teoksiinsa. Onneksi edes tämä yksi kirja on kuitenkin kirjoitettu, sillä se nousi välittömästi sekä 10 klassikkoa-haasteessani että omalla kaikkien aikojen kirjojen listalla suoraan kärkipäähän.

Eletään 1930-luvun Alabamassa, pienessä Maycombin kaupungissa. Scout kasvaa kirjan aikana kahdeksanvuotiaaksi, hänen veljensä Jem lähes 13-vuotiaaksi. Pienessä kylässä kesäpäivät ovat täynnä seikkailuja ja tutkimushaluiselle poikatytölle kaupunki on juuri sopivan kokoinen. Sitten tulee oikeudenkäynti, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta - ja miehen puolustusasianajajana toimii Scoutin ja Jemin isä. Pian sekä Jemin että Scoutin tulee kasvaa ja kohdata asioita, joihin kumpikaan heistä ei vielä ole valmis.

Tämä oli kaiken kaikkiaan ahdistava lukukokemus. Edelleen, viikko lukemisen jälkeen, on vaikeaa muodostaa mitään kirjallista mielipidettä. Kirjan maailmaa ja omia kokemuksia on vaikeampaa kuin koskaan tuoda kaikkien eteen. Vaikka kirja oli yksi parhaimmista ikinä, jätti se kuitenkin lukijaansa vahvan jäljen, jota on vaikea analysoida.

Leellä on upea taito saada lukija koukkuun ensisivulta lähtien. Käytännössä ensimmäiset parisata sivua keskittyvät Jemin ja Scoutin kaupunkiseikkailuihin, mutta siltikään lukija ei missään vaiheessa pitkästy. Kaikki on niin rauhallista ja iloisesti vinksallaan (kuten pikkukaupungeissa on tapana), että lukija odottaa, kenties hieman peloissaankin, milloin tämä idylli romahtaa. Ja kun se romahtaa, romahtaa se kunnolla. Aluksi se on vain merkityksellisiä katseita, keskustelun lomaan sijoitettu lause jota lapsen on vaikeaa ymmärtää tai aikuisten toteamus siitä, että kaikki on hyvin. Sitten se pääsee valloilleen niin, että kahdeksanvuotiaskin tajuaa, omalla tavallaan, että kaikki ei kaupungissa ole kunnossa.

Lee kirjoittaa oman kokemuksensa pohjalta. Se mikä tarinassa on faktaa mikä fiktiota, ei ainakaan minulle missään vaiheessa selvinnyt, mutta toisaalta se ei myöskään missään vaiheessa haitannut. Osittain karmivia tunteita tätä lukiessa nostattikin juurikin se tieto, että ainakin osa tästä on tapahtunut aivan oikeasti. Toivoin koko ajan, että lähinnä oikeudenkäyntikuvaukset olivat niitä omia kokemuksia, ja kaikki ympärillä tapahtunut keksittyä. Nyt, luettuani kirjan, en edes tahdo tarkistaa kuinka asiat oikeasti olivat.

Takakannessa todetaan kirjan olevan lumoava tarina kasvamisesta, omasta tunnosta ja oikeudenmukaisuudesta. Allekirjoitan jokaisen kohdan, mutta totean lisäksi kirjan olevan ahdistava, sisältävän tapahtumia joita ei toivoisi kenenkään kohtaavan, ei varsinkaan kahdeksanvuotiaan sekä pysähdyttävä. Pitkästä aikaa lukiessani tunsin inhoa henkilöitä kohtaan, halusin huutaa bussissa kirjan hahmoille, voin pahoin kaikesta kieroudesta ja siitä pahasta maailmasta, joka vieritettiin viattomien lasten päälle.

Takki on edelleen tyhjä. Sanottavaa tästä olisi vaikka kuinka, mutta en osaa enempää näytölle muotoilla. Nytkin tuntuu, että ei tässä arvostelussa mitään järkeä ole. Olenko ainoa, joka on tuntenut tämän teoksen näin vahvasti? Oliko tämä oikeasti sittenkin vain kasvukertomus, jonka omaksuin liian rankasti?

Arvosana: *****

52/100: Pimeyden sydän

Kirjan nimi: Pimeyden sydän (Heart of Darkness)
Kirjoittaja: Joseph Conrad, suomentanut Kristiina Kivivuori
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 1902, suomennos 1968
Sivumäärä: 160
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joseph Conradin Pimeyden sydän on kuulunut klassikoiden joukkoon jo sadan vuoden ajan. Siksi on myös luonnollista, että se on tallennettu valkokankaalle nimellä Ilmestyskirja. Nyt. Huolimatta sekä elokuvan että kirjan kulttimaineesta tutustuin teokseen vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Pimeyden sydän sijoittuu Afrikan pimeisiin kolkkiin, Kongon tasavaltaan salametsästäjien, valtaajien ja norsunluukauppiaiden aikaan. Kirjan kertojana toimii kapteeni Marlow, joka aikoinaan päätyi ohjaamaan höyrylaivaa läpi pimeän viidakon ja pelastamaan herra Kurtzin, joka oli paitsi sekaantunut norsunluun salakuljetukseen, myös palvottu kyläläisten keskuudessa ja kaiken lisäksi vakavasti sairas. Matkallaan Marlow kohtaa useita haasteita jo ennen kuin hän edes pääsee noutopisteelle ja Kurtzin tavattuaan hän tajuaa, että hänen seikkailunsa on vasta alussa. 

En tiedä mikä näissä viime aikaisissa lukemissani klassikoissa on, mutta jälleen olin odottanut jotakin muuta. En ole siis edes nähnyt tästä tehtyä Ilmestyskirja-elokuvaa, joten odotukseni olivat täysin omia - eivät elokuvaan tai arvosteluihin perustuvaa, ainoastaan siihen mitä jäin odottamaan luettuani takakannen. Ja ilmeisesti jälleen kerran takakansi lupasi minulle liikaa. Odotin huikeaa ja jännittävää seikkailua sekä norsunluupolitiikkaa. Lopulta jouduin kuitenkin tyytymään jokiseikkailuun, joka ei ollut läheskään niin tapahtumarikas kuin olin odottanut.

Kirja on kirjoitettu aivan 1900-luvun alussa ollen aikalaisiinsa verrattuna hyvinkin moderni. Conrad käyttää paljon energiaa maisemien kuvailuun. Se on myös jopa kaunis kuvaus neekeriorjista ja kannibaaleista, vaikka senaikaiset käsitykset heijastuvatkin taustalla. Ympäristön kuvaus tuo lukijalle kuvan Afrikan pimeimmästä sydämestä, Kongosta ja heimokäytöksestä. Dialogi ei selkeästi ole Conradin vahvuus, mutta toisaalta tarinaa kuljetetaan aivan muulla tavoin kuin vahvan dialogin avulla. Välillä ainakin minä jo vallan unohdin, että tässä on teos viime vuosisadan alkupuolelta, sillä se todellakin on tyyliltään nykyaikainen. Silti valitettavasti sain vain keskinkertaisen lukukokemuksen.

Arvosana: ***

51/100: Manillaköysi

Kirjan nimi: Manillaköysi
Kirjailija: Veijo Meri
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 1957
Sivumäärä: 170
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Manillaköysi on Veijo Meren varmasti kuuluisin teos, oman selkeän tyylinsä edustaja. Meri onkin yksi suomalaisen modernismin merkittävimpiä kirjailijoita. Hän myös loi oman tyylin ja rakenteen, joka etäännytti hänet perinteisen suomalaisen proosan valtalinjasta.

Manillaköysi on kertomus Joose Keppilästä, joka jatkosodan aikaan löytää huoltotieltä manillaköyden, kuljettaa sen korsuun ja sitoo sen ympärilleen lomakuljetuksen ajaksi, tarkoituksenaan viedä se kotiinsa. Junamatka on kuitenkin pitkä ja köysi kireä. Matkan aikana kerrotaan montakin tarinaa rintamalta Joosen joutuessa vaikeuksiin köytensä vuoksi. Oikealla asemalla tuttu ratavahti saattaa Keppilän isännän pois junasta ja tämä lähtee hoippumaan peltojen läpi kotiaan kohti. Kotona häntä on vastassa järkyttynyt perhe, mutta illan tullen on kuitenkin vielä aika muutaman rintamatarinan.

Odotin aivan erilaista romaania. Kuvittelin, että nimensä mukaisesti päähuomio olisi manillaköydessä ja hassuissa sattumuksissa sen ympärillä. Lopulta sillä olikin lähes olematon merkitys; varsinkin juonen kannalta. Pääosan romaanista saakin junassa kerrotut tarinat rintamalta, jotka toki filosofisilla pohdinnoillaan saavat lukijan ajattelemaan, mutta eivät valitettavasti tee kovin suurta vaikutusta lukijaan, joka ei niinkään sotajutuista innostu.

Meren kieli on kaunista, paikoitellen jopa runollista. Meri ei niinkään keskity ympäristön kuvailemiseen vaan ajatuksiin ja tapahtumiin. Nasevilla huomioillaan hän saa kertomukset eläviksi ja maalattua tapahtumat lukijan verkkokalvoille. Moderni ote välittyy lukijalle edelleen viidenkymmenen vuoden jälkeenkin. 

Valitettavasti kaunis kielikään ei poista sitä tosiasiaa, että en juurikaan nauttinut lukukokemuksesta. Ei tässä mitään suurta vikaa ollut, mutta toisaalta mikään asia ei myöskään noussut normaalin lukukokemuksen yläpuolelle. Suurin vika taisikin olla lukijassa, joka odotti saavansa huumoria ja seikkailua, mutta saikin sotaa; genreä, jonka parissa viihtyy harvoin. Jollekin muulle tämä olisi takuulla ollut hyvä lukukokemus, minulle tämä oli nyt vain ihan ok.

Arvosana: ***

41/100: Vanhus ja meri

Kirjan nimi: Vanhus ja meri (The Old Man and the Sea)
Kirjoittaja: Ernest Hemingway, suomentanut Tauno Tainio
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1952, suomennos 1952
Sivumäärä: 133
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri on kenties hänen tunnetuin teoksensa. Hemingwaylle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1954, vain kaksi vuotta sen jälkeen kun tämä teos ilmestyi. Lieneekin siis selvää, että myös Vanhus ja meri on ollut myötävaikuttamassa tähän palkintoon. Hemingway onkin Amerikan kirjallisuuden keskeisiä hahmoja ja hänen vaikutustaan proosatyylin uudistajana on pidetty käänteentekevänä.

Kirjan lähtöasetelma on selkeä. Päähenkilönä toimii kuubalainen kalastaja Santiago, joka on epäonnekseen ollut ilman kalansaalista jo viikkoja, 84 päivää. Mies on yksinäinen, hänen ainoana ystävänään ja huolehtijanaan on nuori poika Manolin. Päivänä numero 85 vanhus päättää lähteä kalaan kauaksi merelle ja kohta hän saakin kaikkien aikojen saaliinsa. Seuraa suuri väsytystaistelu, jossa voi olla vain yksi voittaja; joko vanhus tai meri.

133 sivua kalastukselle on juuri tarpeeksi. Mitään ei jätetä kertomatta, mutta mitään ei myöskään liiaksi vatvota. Kirja etenee omalla, rauhallisella tahdillaan vääjämättä eteenpäin, noustaakseen jokaisessa tärkeässä juonenkäänteessä, laskeutuakseen taas hetkeksi rauhallisemmille uomille. Jos tähän kirjaan pitäisi tehdä soundtrack olisi se ehdottomasti klassista musiikkia kaikkine dramaattisine kiihdytyksineen ja rauhallisine hetkineen. Vaikka lukijalle ei juurikaan tarjota hengähdyshetkiä (lukuja ei ole, vaan kaikki on yhdessä pötkössä) ei teksti missään vaiheessa ala tuntua ahdistavalta.

Harmi vain, että onnistuin spoilaamaan itseni kirjan tapahtumista lukiessani kirjan kansiliepeen. Toki juonta on aina soveliasta kertoa, mutta koko juonen tiivistäminen kansiin ei mielestäni palvele enää kenenkään lukukokemusta. Kuitenkin, huolimatta näistä paljastuksista, viihdyin ja jännitin kirjan parissa. Kirja, jossa ei tapahdu juurikaan muuta kuin kalastusta, oli yllättävän viihdyttävä. Tosin ajoittain päähenkilömme ärsytti minua vallan suuresti kaikkine erilaisine pohdintoineen .Lukukokemukseltaan ja -ololtaan tämä menee samaan laatikkoon Siepparin kanssa, vaikka tästä en pitänytkään läheskään niin paljoa.

Ja nyt tuntuu, että tartun kamalasti suomentajiin, kun tein niin myös edellisen kirjan kanssa. Se ei ole mitenkään tarkoitus, arvostan sitä että näitä teoksia käännetään ja tiedän, että kääntäminen ei ole helppoa ja se vie aikaa, mutta oikeasti! Kun alkuteoksessa on termi baseball, se EI käänny pesäpalloksi, se EI ole sama laji! Eikä niitä  joukkueitakaan tarvitse suomentaa, virallisia nimiä kun ovat. Ainakin minä sain hetken miettiä, että mikä ihmeen New Yorkin Jenkit, kunnes tajusin kyseessä olevan baseball-seurasta (ei pesäpallo!) Yankees.

Arvosana: ***½

32-38/100: Harry Potter-saaga

Anteeksi pitkä päivittämättömyyteni. Heinäkuun loppu on kulunut muuttokiireiden parissa ja nyt näin elokuun alku on ollut vielä taistelua koneeni ja netin välillä. Jonossa on tällä hetkellä lähes 10 kirja-arvostelua, joten saatte paljon luettavaa tässä lähiaikoina. Nyt palaan tekstin pariin, jota aloitin jo heti heinäkuun alussa kun olin saanut luku-urakkani päätökseen.


Kirjojen nimet: Harry Potter and the Philosopher's Stone; Harry Potter and the Chamber of Secrets; Harry Potter and the Prisoner of Azkaban; Harry Potter and the Goblet of Fire; Harry Potter and the Order of the Phoenix; Harry Potter and the Half-Blood Prince; Harry Potter and the Deathly Hallows
Kirjoittaja: J.K. Rowling
Kustantaja: Bloomsbury
Julkaisuvuodet: 1997; 1998; 1999; 2000; 2003; 2005; 2007
Sivumäärät: 223; 251; 468; 636; 766; 607; 607
Lukulistalle: Ostettu kirjakaupasta

Tässä postauksessani pyrin tuomaan esiin ennemminkin oman matkani Pottereiden kanssa, keskustelemaan omista suosikeistani sekä niistä kohdista, joista en välttämättä niin paljoa pitänyt. Esittelen jokaisen kirjan juonen vain pintapuolisesti, koska suurimmalle osalle Harry Pottereiden maailma on varmasti jo tuttu. Niille, joille se ei ole, voivat toki tämän lukea. Kirjoittaessani tuon väkisinkin esiin myös juonen kannalta hyvin tärkeitä asioita, joten jos olet aikeissa lukea kirjat joskus/katsoa elokuvat/et ole vielä viimeistä elokuvaa nähnyt ja tahdot pysyä kaikesta tietämättömänä, sinun ei kannata tätä välttämättä ollenkaan lukea. Olet siis varoitettu enkä enää vastaa siitä, jos spoilaat itsellesi tapahtumia. Lisäksi pahoittelen tässä heti myös sitä, että käytän paljon termejä alkukielellä; olen lukenut kaikki Potterit nyt englanniksi (ja ainoastaan osat 1-4 koskaan suomeksi), joten kaikki nimet eivät välttämättä suomeksi omassa suussani taivu.

Viisasten kivessä Harry Potter saa tietää olevansa velho, matkustaa pikajunalla Tylypahkan kouluun, pääsee vuosisadan nuorimpana mukaan huispausjoukkueeseen, ystävystyy ja kohtaa jälleen Voldemortin, velhon joka tappoi hänen vanhempansa ja antoi hänelle salamanmuotoisen arven. Salaisuuksien kammiossa Harry kohtaa ensimmäistä kertaa kotitonttu Dobbyn, lentää kouluun Ford Anglialla, joutuu pääepäilyksi kun Salaisuuksien kammio avataan jälleen, ja vain koska hän osaa puhua käärmeille, sekä päätyy samaiseen kammioon taistelemaan Tom Riddlen muistoa vastaan. Azkabanin vangissa Harry saa Kelmien kartan, oppii tekemään suojeluksen, tutustuu kummisetäänsä sekä saa uutta tietoa vanhemmistaan. Liekehtivässä pikarissa Harry päätyy mukaan kolmiverhoturnajaisiin ja kohtaa jälleen Voldemortin. Feeniksin killassa taikaministeriö ei halua myöntää Voldemortin olevan jälleen vallassa, Harry kohtaa kammottavan PVS-opettajan ja perustaa oman armeijansa ja taistelee jälleen kuolonsyöjien ja Voldemortin kanssa. Puoliverisessä prinssissä velhomaailma on avoimessa sotatilassa, Harry saa yksityistunteja Dumbledorelta, pohtii puoliveristä prinssiä ja Dracoa sekä tekee suuren päätöksen. Kuoleman varjeluksissa kolmikko suorittaa Dumbledoren antamaa tehtävää ja päätyvät lopulta lopputaisteluun. Matkan varrella paljastuu erinäisiä asioita tutuista henkilöistä ja koko saagan päättää 19 vuotta myöhemmin tapahtuva epilogi.

Tätä blogia seuranneille tuskin tulee yllätyksenä se tieto, että olen kunnon fanityttö. Minun ja Pottereiden yhteinen taival alkoi yläasteella vuosituhannen vaihteessa. Luin kirjat 1-4 nopealla aikataululla suomeksi ja silloin taisin jo jäädä koukkuun, tosin tiedostamatta. Sitten 2003 törmäsin kaupan kirjaosastolla vitososaan; englanniksi. Silloin muistot palautuivat mieleeni ja koska tarvitsin kipeästi treenausta kielitaitoni suhteen (lähestyvien ylioppilaskirjoitusten vuoksi) päätin ostaa kirjan omakseni. Sen jälkeen a) en enää lukenut ainoatakaan Potteria suomeksi b) muutuin kunnon fanitytöksi löydettyäni keskustelupalstat ja jääden innoissani odottamaan seuraavaa osaa. Kutoskirjaan mennessä olinkin jo ehtinyt miittamaan samanhenkisiä ihmisiä ja niinpä päädyinkin yöjonotukseen. Fanitukseni oli ehkä suurimmillaan tämän kirjan luettuani, koska se tarjosi niin paljon avoimia asioita, joita sai seuraavat kaksi vuotta pohtia antaumuksella. Viimeisen Potterin ilmestyminen oli tavallaan tietyn aikakauden päättyminen minulle, mutta jäljelle jäi toive vielä tulemattomista elokuvista sekä mahdollisista lisäteoksista, joiden julkaisusta Row on alkanut saattaa-saattaa että ei-tasoisia lausuntoja antanut. Ja nyt tämän vuoden lopulla Potter-fani saa jälleen uutta odoteltavaa kun Pottermore avautuu. Joten ei tämä fanitus mihinkään katoa, vaikka kirjat, ja nyt myös elokuvat, onkin julkaistu. Minulle tämä on jo vähän kuin elämäntapa, tämä fanitus.

Paitsi ikimuistoisia miittejä ja kokemuksia, jonotuksia ja kirjoituksia, olen saanut Potter-maailman kautta myös hyviä kavereita sekä yhden erittäin läheisen ystävän. Tämänkin vuoksi Pottereilla tulee aina olemaan tärkeä paikka sydämessäni.

En ole koskaan ollut mikään sankarikolmikon suurin fani ja esim. Ginnysta en edelleenkään kunnolla pidä, vaikka tämä muuttuukin kirjasarjan loppua kohden hieman siedettävämmäksi hahmoksi. Omiin suosikkeihini on aina kuulunut vanhempi väki (jo paljon ennen elokuvia, joten tämä ei mitenkään johdu siitä, että pitäisin tietyistä näyttelijöistä); Minervalla on useammassa kirjassa hauskoja repliikkejä ja on muutenkin minulle lempihahmo, huolimatta siitä että hän esiintyy hyvin vähän kirjassa. Toinen suosikkihahmoistani on Severus, jonka mielenliikkeitä pohdin jo kauan ennen kuin niitä alettiin kunnolla paljastamaan. Puhumattakaan sitten tietenkään Siriuksesta ja Remuksesta, jotka hekin ovat korkealla suosikkilistallani. Muutenkin suurimpia suosikkejani ovat juurikin kirjojen aikuishahmot, joilla tuntuu olevan paljon enemmän ulottuvuuksia kuin sankarikolmikolla. Toisaalta suosikkini saattavat johtua myös siitä, että olen alkanut fanittamaan sarjaa kunnolla vasta täysi-ikäisyyttä lähestyessäni, jolloin sankarikolmikko ei enää aivan ollut kohderyhmääni.

Rowling on kehittänyt uskomattoman maailman, jota ei voi kuin kadehtien ihailla. Maailman, joka on niin monipuolinen, että se ei ole vieläkään kunnolla avautunut, vaikka osaan lähes jokaisen kirjan ulkoa. Siitä osoituksena myös syksyllä aukeava Pottermore, joka jakaa meille faneille vielä lisää tietoa Potter-maailmasta. Tämä jos joku on ILMIÖ, joka elää edelleen, vaikka viimeisestä kirjastakin on jo aikaa muutama vuosi. Ja tämä ilmiö toivottavasti elää edelleen silloin, kun omat (tulevat) lapseni oppivat joskus lukemaan.

Pidän jokaisesta kirjasta, mutta kokonaisuus on se, joka nostaa tämän sarjan ylivoimaiseksi. Itsenäisinä teoksina kirjat eivät tietenkään ole mitään kielen riemuvoittoja, mukana on hyvinkin paljon epäsuhtia (jotka Rowling itsekin on auliisti myöntänyt) ja tarinaa kerrotaan paikka paikoin hyvinkin mustavalkoisesti. (Puhumattakaan siitä, että Harry vaikuttaa joskus hyvinkin idiootilta.) Mutta silti kokonaisuus korvaa puuttuvat asiat ja luo tästä sen täydellisen kirjasarjan. joka teki minusta fanitytön.

Azkabanin vanki on yksi suosikeistani. Siinä tulee mukaan aimo kasa mielenkiintoisia hahmoja, Harryn menneisyys avautuu meille lukijoille kuin myös Harrylle ja pikku hiljaa lukija alkaa saamaan kuvaa siitä, mitä tulemaan pitää. Puoliverinen prinssi on taas koko sarjan suosikkini; se jättää paljon pohtimisen varaa, tutustuttaa meidät aivan uudella tavalla tiettyihin henkilöihin ja jättää asiat niin auki, että muistan edelleen ne unettomat illat ja yöt, jotka vietin pohtien viimeisen kirjan tapahtumia. Ja kolmas suosikkini on tietenkin sarjan päätösosa, Kuoleman varjelukset. Se on hyvä, ei täydellinen, päätös kirjasarjalle, jonka parissa niin moni on kasvanut, jonka ympäröivästä maailmasta moni on löytänyt ystäviä ja joiden vuoksi ihmiset ovat jonottaneet joka puolella maailmaa koko yön kirjakaupan edessä. Vaikka edelleenkään en pidä juurikaan epilogista, olen kuitenkin oppinut sietämään sitä. Ensimmäisen lukukerran jälkeen kun olin valmis poistattamaan mokoman luvun kirjastani. :D Vähiten pidän edelleen Feeniksin killasta, en vain voi sille mitään, että murrosikäinen CAPSLOCK-Harry ei tule koskaan kuulumaan suosikkeihini. Nyt, kun uskalsin viimein lukea kirjan uudelleen, ei se enää ollut niin vastenmielinen kuin muistin, mutta vitososan kanssa pitäydyn kuitenkin ennemmin elokuvassa.

Ja sitten tavoistani poiketen, vaikka tämä onkin kirjablogi, tämä ilmiö vaatii käsiteltäväkseen myös elokuvat. Nykyään pystyn jo sanomaan pitäväni elokuvista, kun ajattelen ne itsenäisinä teoksina - en niinkään kirjoina. Puuttuuhan niistä paljonkin asioita, joita varsinkin fanit olisivat halunneet mukaan, ja ovathan ne sekavia sellaiselle, jotka eivät kirjoja ole lukeneet. (Kyllä, sellaisiakin on, jotka katsovat vain elokuvat ja he takuulla arvostaisivat sitä, jos voisivat katsella elokuvaa ilman, että joutuvat kyselemään vieressä olevalta kuka/mikä tuo nyt olikaan.) Azkabanin vanki on tosin niin huono, että sitä en enää mielelläni katsele, kirjana se oli niin paljon parempi. Toisena ääripäänä on sitten tosiaan Feeniksin kilta, jota pidän lähes parhaana Potter-elokuvana ja kirjana en taas pidä. Myös Puoliverinen prinssi on mainio ja taisinkin sanoa sitä facebookissa aikoinaan parhaaksi Potter-elokuvaksi. Kuoleman varjeluksista ensimmäinen osa on hyvä, mutta jälkimmäinen osa oli valitettavasti aika suuren luokan pettymys. Siinä, ja vaikka en mielelläni näitä vertailuja tee, mutta tässä se sen vaatii, puuttui lopputaistelusta niin paljon minulle rakkaita kohtia kirjasta, että en vain voi antaa sitä anteeksi.

Kaiken kaikkiaan minun ja Potterin taival on siis kestänyt jo yli 10 vuotta. Sitä, kuinka kauan se vielä kestää, en todellakaan tiedä. Sen verran osaan luvata, että ainakin niin kauan kunnes olen päässyt koluamaan koko Pottermoren läpi. Ja mahdollisesti lukenut ne kaikki muut opukset, jotka Rowling vielä tästä mahtavasta maailmasta tuottaa. Ja jään odottamaan, josko löytäisin vielä joskus asian, jota kykenen fanittamaan edes lähes yhtä intohimoisesti kuin Pottereita.

Sen verran täytyy vielä ikärajoista kommentoida, kun niiden ympärillä on nyt täällä blogimaailmassakin keskustelua käyty, että en todellakaan pidä Pottereita lasten kirjoina. Myönnetään, ensimmäinen ja toinen osa sellaisia vielä saattavat ollakin, mutta mitä pidemmälle sarjaa edetään, sitä synkemmäksi se muuttuu. Viimeistään neljäs osa, Liekehtivä pikari, on sellainen, jota en enää alakouluikäisen antaisi yksin lukea - puhumattakaan siitä, että antaisin katsoa hautausmaakohtauksen elokuvasta. Kaksi viimeistä osaa ovat jo niin sotaisia, että jaksan edelleen ihmetellä ja kauhistella elokuville lätkäistyä K-11-leimaa. Minä en todellaakaan veisi 9-vuotiasta näitä katsomaan. Enkä kyllä myöskään tarjoaisi näille 11-vuotiaille myöskään kahta viimeistä osaa luettavaksi.

29/100: Rautatie

Kirjan nimi: Rautatie
Kirjoittaja: Juhani Aho
Kuvittaja: Raimo Puustinen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1884
Sivumäärä: 178
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Juhani Ahon Rautatie on mielestäni niitä teoksia, jonka jokaisen vähänkin lukemisesta kiinnostuneen tulisi joskus kahlata läpi. Olen itse huono lukija sen suhteen, että juurikin tällaiset täytyy-lukea-klassikot ovat niitä, joihin harvemmin tartun. Osittain siksikin liityin 10 klassikkoa-haasteeseen, jotta saisin edes muutaman täytyy-lukea-kirjan luetuksi.

Rautatie lienee monelle tuttu teos jo kouluajoilta. (Minun oma kokemukseni rajoittuu siihen, että muistan teoksen mainitun niin yläasteen kuin lukionkin kirjallisuuden tunneilla...) Lyhyesti se on tarina ukosta ja akasta, jotka eivät olleet ennen nähneet rautatietä. Ensin ukko, Matti, kuulee rautatiestä. Hänen akkansa, Liisa, ei tätä kuitenkaan usko ennen kuin kuulee saman tarinan. Jahkailun jälkeen he päättävät lähteä patikoimaan Lapinlahteen, rautatietä katsomaan. Matka ei tietenkään suju ilman kommelluksia; Matti ja Liisa törmäävät niin eroihin luokkayhteiskunnassa, kulttuurishokkiin "suuressa" kaupungissa kuin alkoholin kiroihinkin.

Lukemassani vuoden 1973 painoksessa oli kuvittaja Raimo Puustisen lyijykynäpiirroksia siellä täällä, kuvaten joko pientä yksityiskohtaa kirjan sivulta (kuten tassuaan pesevää kissaa) tai sitten suurempaa kokonaisuutta (kuten rauatieasemaa). Kuvittajan luoma maisema oli mukava lisä kirjaan ollen ainakin minulle se kirjan kiinnostavin anti. Piirrosjälki on tummaa, vedot tarkkoja ja kuvat selkeitä.

Kirjan mielenkiintoisin anti oli sen kielessä. Vanha suomi on hauskaa ja kaunista ja välillä lukija saa pohtia aivan todella jonkin sanan nykymerkitystä. Kielellisesti teos ei ole mitenkään ihmeellinen, Aho käyttää peruskieltä ja hyvin vähän lauseenvastikkeita. 1800-lukulaisuus tosin huokuu kielestä, yksinkertaista ja selkeää, ei mitään hienoja krumeluureja. Dialogi on paikka paikoin sekavaa, sillä keskustelu etenee vauhdilla ja mukana on yleensä useampi henkilö, jolloin lukija ei aina ole varma siitä, kuka on tällä hetkellä äänessä. Puhetapojen eroavaisuus tuli myös hienosti esiin maalaismiljööstä kaupunkiin siirryttäessä; kaupungissa asuvat kun olivat niin ylpeitä kruunun alla olemisestaan.

Valitettavasti kirjan juonellinen sisältö jäi kauaksi kielen ja kuvituksen mielenkiintoisesta maailmasta. Kirjan alku on vallan tylsä, täynänsä jahkailua siitä mennäkö vai eikö mennä. Patikointi rautatielle, joka olisi voinut olla se kirjan mielenkiintoisin osuus, sujahtaa ohi huomaamatta eikä edes paikan päällä keskitytä kunnolla junaan tai rautatiehen. Lukijana sain sellaisen tunteen, että Aholla on kiire palata takaisin maalaistalon turvalliseen lämpöön, joka toisaalta sopii hyvin kirjan luonteeseen, mutta jättää lukijan kylmäksi. Kuitenkin ainakin minä odotan kirjalta, jonka nimi on Rautatie, hieman enemmän keskittymistä juurikin asiaan.

Arvosana: **½

21/100: Hiiriä ja ihmisiä

Kirjan nimi: Hiiriä ja ihmisiä (Of Mice and Men)
Kirjoittaja: John Steinbeck, suomentanut Jouko Linturi
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1937, suomennos 1963
Sivumäärä: 134
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ihan ensimmäisenä täytyy todeta, että tämä on se Steinbeck, josta olen kuullut ystävieni toimesta eniten kehuja. Joten olen luonnollisesti hieman pettynyt, koska en saanutkaan mitään maailmoja mullistavaa lukuelämystä vaan aivan tavallisen pienoisromaanin. Mikä tässä on SE juttu, joka tekee tästä klassikon ja rakastumisen kohteen?

Hiiriä ja ihmisiän juonihan on vallan yksinkertainen: Se on vahva kuvaus toveruudesta, ystävyydestä, joka kestää läpi vaikeuksien, ystävyydestä, joka kestää ainiaan. On pienikokoinen ja ovela George sekä tämän iso lapsensieluinen kumppani Lennie. Yhdessä toverukset hellivät unelmaa omasta maatilasta, mutta sitä ennen heidän täytyy työskennellä karjatilalla saadakseen tarvittavan pääoman kasaan. Yksinkertaisuutensa ja liiallisen voimansa vuoksi Lenniellä on tapana joutua vaikeuksiin ja George yrittää kaikkensa, jotta saisi aina hoidettua Lennien jäljet. Uudessa paikassa Lennie sopeutuu muiden työmiesten joukkoon, kunnes kohtaa tilanomistajan pojan Curleyn keimailuhaluisen vaimon.

Pidän John Steinbeckin kielestä. Se on lyhyttä, ytimekästä ja simppeliä ja varsinkin luonnon kuvailu on kaunista. Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin olisi itse ollut osana seutua, jolla toverukset kulkivat. Toki kirjassa on myös kauniisti kuvailtu suhde Georgen ja Lennien välillä, miten kaveria ei jätetä, vaikka tämä olisi millainen riippakivi tahansa. Ehkäpä tähän kätkeytyy ainakin osa kirjan hienoutta, kirjan kantavana teemana kun kuitenkin on toverius vailla vertaa.

Sitten taas lyhyt ja ytimekäs kieli ei aina toimi. Varsinkaan dialogeissa. Toki kirjassa on ne tietyt hahmot, jotka eivät paljoa puhu, joten ytimekäs dialogi heidän kohdallaan onkin perusteltua. Mutta myös puheliaampien kohdalla dialogissa on joku, joka tökkii. Liekö sitten vanhahtava tapa, jolloin ei puhuttu muuta kuin sen verran, mitä kysyttiin. Tällaiselle puheliaalle (ja omissa teksteissään kunnon dialogeja viljelevälle) ajatus vain on sangen outo. Kieli, koska on lyhyttä ja ytimekästä, on paikoin hieman töksähtelevää ja tuo tunteen nuorille suunnatusta kirjallisuudesta. (Joka ei siis ole paha asia ja jonka vuoksi tähän moni ystäväni onkin ilmeisesti ihastunut, nuorina kun ovat tämän lukeneet.) Ehkä minä en vain kokonaisuudessa sitten ole oikea kohderyhmä tälle kirjalle. (Tai sitten lähdin lukemaan tätä liian suurin odotuksin, olisi ehkä sittenkin pitänyt aloittaa jollakin muulla Steinbeckilla.) Ja älkää nyt käsittäkö väärin, ei tämä huono ole. Odotin vain jotakin suurta, joten jäin vähän tyhjän päälle, koska sain "vain" hyvän kirjan.

Ja hei, mikä ihmeen juttu tämä kirjan nimi oli? Eihän hiiristä tässä puhuttu lainkaan niin paljoa kuin kaneista. Kaneja ja ihmisiä olisi ollut siis paljon osuvampi nimi! Toisaalta taas se tuskin olisi ollut yhtä myyvä kuin Hiiriä ja ihmisiä.

Arvosana: ***

13/100: Saatana saapuu Moskovaan

Kirjan nimi: Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita)
Kirjoittaja: Mihail Bulgakov, suomentanut Ulla-Liisa Heino
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1940, suomennos 2005
Sivumäärä: 478
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Saatana saapuu Moskovaan on eittämättä Mihail Bulgakovin kuuluisin romaani. Monien mielestä se on yksi 1900-luvun merkittävimmistä ja humoristisimmista venäjänkielisistä teoksista. Bulgakov aloitti teoksen kirjoittamisen vuonna 1928 ja sai viimeisen version valmiiksi vuonna 1940, vain neljä viikkoa ennen kuolemaansa. Kirja oli pannassa Neuvostoliitossa useamman vuosikymmenen. Ensimmäisen kerran se julkaistiin sensuroituna ja lyhenneltynä Moskva-lehdessä 1966-1967. Ensimmäinen täydellinen versio ilmestyi Venäjällä vasta vuonna 1973 ja viimeisimmän asunsa se sai vuonna 1989.

Romaanissa on kolme limittäistä tarinaa, jotka teoksen edetessä kietoutuvat yhteen: Saatanan vierailu 1930-luvun Moskovassa, Mestarin ja Margaritan rakkaustarina sekä Jeesuksen ajan Jerusalem, jossa Pontius Pilatus panee täytääntöön Jesua Ha-Nostrin kuolemaantuomion. Saatanan hahmo on romaanissa salaperäinen taikuri Woland. Hänen seurueeseensa kuuluvat myös Korovjev alias Fagot, suuren mustan kissan hahmoksi ottanut Begemot, Azazello, Abadonna sekä Hella.

Jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen on selvää, että tuona keväisenä päivänä Moskovassa mikään ei ole enää ennallaan. Kirjailijaliitto Massolitin puheenjohtaja Berlioz liukastuu kiskoilla ja jää raitiovaunun alle, Moskovan teatterimaailma saa uuden esiintyjän maailman kuulusta mustasta maagista, Varietee-teatterin henkilökunta katoaa yksi toisensa jälkeen, mielisairaalat täyttyvät huimaa vauhtia. Mielisairaalassa kohtaavat runoilija Bezdomnyi, joka todisti Wolandin ennustusta Berliozin kuolemasta sekä Mestari, jonka elämäntehtävänä on kirjoittaa romaani Pontius Pilatuksesta kaivaten samalla rakastettuaan Margaritaa.

Kirjan humoristisinta ainesta ovat kuvaukset Saatanan vierailun aiheuttamista sekaannuksista ja kaaostilanteista. Noina hetkinä Bulgakov leikittelee paitsi ihmisten ahneudella ja hyväuskoisuudella, myös neuvostoyhteiskunnan epäkohdilla. Moskovan tapahtumat vuorottelevat Mestarin kirjan lukujen kanssa, joka vie meidät paahteiseen Jersailemiin seuramaan Ha-Nostrin, Pontius Pilatuksen, Leevi Matteuksen sekä Juudas Kirjatilaisen elämää.

Harmittaa, että en ole oikein tutustunut 1930-luvun Neuvostoliiton historiaan. Toki nytkin osasin yhdistää mm. ihmisten selittämättömät katoamiset ja lahjonnan neuvostokriittisyyteen. Uskon, että lukukokemus olisi ollut huomattavasti avartavampi ja avaavampi, jos minulla olisi ollut pohjaa asioille.

Teos herättää hieman ristiriitaisia tunteita jos ei muuten, niin arvostelun saralta. Voiko teokselle, jonka syvintä olemusta ei missään vaiheessa tajunnut, antaa lähes täydellisen arvosanan? Koska kuitenkaan se ei huonoakaan ansaitse. Uusiin tapahtumiin hypätään lähes päätä pahkaa ja selittelyjä ei juurikaan ole. Loppu puolella asioita toki yritetään koota yhteen, mutta edelleen lopputulokseksi jäi hämmentynyt lukija. Viihdyin jokaisen sivun parissa ja uppouduin fantasian maailmaan. Bulgakovin kieli on hyvin leikittelevää, mukaansatempaavaa ja hauskasti kuvailevaa. Kirjaa ei juurikaan malttaisi kädestään laskea, vaan sen haluaa ahmia alusta loppuun mahdollisimman nopeasti. Ehkä pieni osa sekavuudesta johtuikin siitä, että minulla ei juurikaan ollut aikaa kunnolla lukea, vaan luin kirjaa kunnolla pätkissä. Kokonaisuus kärsi, jotkut asiat ehtivät unohtua ja ennen kaikkea samankaltaiset nimet menivät helposti sekaisin.

Arvosana: ****½

11/100: Oma taivas

Kirjan nimi: Oma taivas (The Lovely Bones)
Kirjoittaja: Alice Sebold, suomentanut Pirkko Biström
Kustantaja: WSOY-pokkari
Julkaisuvuosi: 2002, suomennos 2003
Sivumäärä: 408
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Oma taivas on Alice Seboldin vahva esikoisteos. Kirjasta tuli nopeasti best-seller. Teoksellaan Sebold voitti myös vuoden 2003 American Booksellers Associationin Book of the Year Award for Adult Fiction-palkinnon. Peter Jackson tarttui aiheeseen vuonna 2009 ohjaamalla teoksen valkokankaalle.

Kirjan päähenkilönä ja kertojana toimii 14-vuotias Susie Salmon, joka on jo kirjan alkaessa, lumisena joulukuun 6. päivänä, kuollut. Aluksi tutustumme olosuhteisiin, jotka johtivat Susien kuolemaan. Susie kertoo, kuinka naapurin herra Harvey houkutteli hänet maissipellolle rakentamaansa bunkkeriin, tarjosi coca-colaa, raiskasi ja hävitti ruumiin pilkkomalla sen kappaleiksi. Ensiksi hän säilyttää Susien ruumista omassa talossaan, mutta siirtää sen pian kassakaapissa maavajoamalle, joka on kyläläisten yleinen kaatopaikka. Hän jättää kuitenkin jälkeensä pieniä merkkejä Susiesta, jotka luovat löytäjille jonkinlaista toivoa tytön ruumiin löytymisestä. Ajan mittaa maissipellolta löytyykin niin Susien koulukirjoja kuin tämän käsivarsikin. Muut osat tytöstä ovat kuitenkin hävinneet.

Susien surmaa alkaa tutkia niin Len Fenerman, poliisietsivä, Susien isä ja sisar sekä tietämättään myös Ruth Connors, joka on tiedostamattaan Susien kanssa jonkinlaisessa yhteydessä koko ajan. Susien isä Jak keksiikin pian, että murhaaja on ollut heidän naapurinsa George Harvey, mutta poliisit ovat voimattomia todisteiden puuttuessa. Jack kertoo epäilyistään myös muille perheenjäsenille, mutta ainoastaan Lynn-mummi ja Susien pikkusisko Lindsey tuntuvat uskovan häntä. Pian myös Lindsey sotkeentuu murhaajan etsintään auttaen isäänsä. Vaikka uusia todisteita löytyykin vähänlaisesti luottaa perhe siihen, että juttu ratkeaa vielä joskus.

Susie seuraa tätä kaikkea taivaasta käsin, seuranaan uusi ystävänsä Holly ja neuvonantajansa Franny. Susien epätoivo on suuri kun hän tajuaa, kuinka hänen murhaajansa jatkaa normaalia elämää, kuinka tämä välttää poliisin kerta toisensa jälkeen ja kuinka hänen isänsä on onneton, koska ei mitenkään pysty hyvittämään murhamiestä Susielle. Pian Susien muisto muuttuu legendaksi ja Susie saa seurata, kuinka hänen luokkatoverinsa siirtyvöt lukioon, valmistuvat ja lähtevät opiskelemaan yliopistoon. Hän näkee, kuinka hänen vanhempiensa avioliitto murenee pala palalta, kuinka hänen äitinsä lopulta sortuu ja aaveita karatakseen lähtee Kaliforniaan, kuinka hänen pikkuveljensä Buckley kasvaa ja tuntuu katkeralta, miten hänen nuoruudenihastuksensa intialainen Ray koettaa jatkaa elämäänsä, kuinka Ray ja Ruth löytävät toisensa ja miten hänen pikkusisarensa kasvaa ensin nuoreksi, sitten nuoreksi naiseksi ja lopulta aviovaimoksi ja äidiksi.

Susien taivas on lohdullinen, täynnä toivoa kaikille meille, jotka olemme maan päällä. Susie kuvailee taivaan monikerroksiseksi paikaksi, joka on jokaiselle juuri omanlaisensa. Siellä voit asua juuri sellaisessa talossa kuin tahdot, syödä vaikka joka päivä omenoita ja tarkkailla maailman menoa. Ja saatatpa päästä jakamaan taivaasi sellaisen kanssa, jolla on sinun kanssasi samanlaiset mieltymykset.

Minusta teos oli kokonaisuudessaan ihana - vaikka aihe raskas olikin. Kerronta on rauhallista ja kuvailua on paljon, varsinkin taivasjaksoissa. Tämä kokonaisuus luo lukijalle sadunomaisen tunnelman raskaan aiheen keskelle. Toki Sebold sortuu myös kliseisiin, mutta annettakoon se anteeksi esikoiskirjailijalle.

Arvosana: ****½

Lukupiirin mielipiteitä:

• Kaikki pidimme kirjasta kokonaisuudessaan. Vaikka kirja olikin aihepiiriltään raskas, välittyi siitä kuitenkin myös taivaan ihana ilmapiiri. Tosin kritiikkiä tuli murhan yllättävästä kuvailusta, kaikki eivät olleet varautuneet sellaiseen kuvailun suoruuteen.
• Henkilöhahmoista suosikeiksi nousivat ilman muuta Lindsey sekä isoäiti. Toisaalta taas Susien äidin toiminta herätti kummastusta jokaisessa lukijassa. Myös isän käytöstä pohdittiin.
• Muutenkin ylimääräistä suhdesotkua kommentointiin, sen olisi voinut jättää vallan mainiosti pois ilman, että tarina olisi siitä juurikaan kärsinyt.
• Miinusta kirja sai paitsi kliseiden myös loppupuolella tapahtuneen "vaihdoksen" vuoksi. Kukaan meistä ei kieltänyt sitä, etteikö se olisi ollut kaunis kohta, mutta se oli tunnelmaltaan aivan erilainen kuin sitä ympäröinyt kohta ja tuntui siten kamalan irtonaiselta. 
• Lisäksi poliisien yleinen munattomuus ihmetytti, tuntui kuin kaikkia oltaisiin aliarvioitu ja vihjeitä jätettiin huomiotta vain siksi, että joitakin henkilöitä ei pidetty ehkä aivan täysijärkisinä.

10/100: Sivullinen

Kirjan nimi: Sivullinen (L'étranger)
Kirjoittaja: Albert Camus, suomentanut Kalle Salo
Kustantaja: Otava: Seven-pokkarit
Julkaisuvuosi: 1942, suomennos 2002
Sivumäärä: 160
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Albert Camus'n Sivullinen on niitä kirjoja, joka on saavuttanut jonkinlaisen klassikkomaineen ainakin kirjallisuuspiireissä. Sivullista on luonnehdittu absurdin elämän kulttikirjaksi, intensiiviseksi mestariteokseksi, eurooppalaisen kirjallisuuden ajattomaksi helmeksi sekä Camus'n eksistentialismin selkeäksi ja painokkaaksi manifestiksi. Lukijan odotukset ovat siis ehkä syystäkin normaalia korkeammalla.

Romaanin päähenkilönä on algerianranskalainen mies, Mersault, joka tuntuu omaksuneen jo syntyessään välinpitämättömän asenteen. Oli sitten kysymys kosinnasta tai äidin kuolemasta, Mersault on pohjimmaltaan sitä mieltä, että niin kuuluukin tapahtua, tahtomisellani ei niinkään ole väliä.

Tarina alkaa Mersault'n äidin kuolemasta. Ilmeettömänä hän matkustaa äitinsä vanhainkotiin, ei halua arkkua avatuksi ja istuu äitinsä arkun äärellä koko yön tupakoiden ja maitokahvia juoden. Aamulla hautajaissaattueessa Mersault ihmettelee hänelle outojen ihmisten surua. Hautajaisten jälkeen hän jatkaa omaa normaalia elämäänsä: syö, tapaa naisen ja naapureitansa, käy töissä ja tupakoi. Kunnes hän päätyy kavereidensa kanssa viettämään vapaapäivää meren rannalle ja tulee sattumalta murhanneeksi arabin. Tähän päättyy kirjan ensimmäinen osa.

Toinen osa keskittyy pääasiallisesti Mersault'n oikeudenkäyntiin ja vankila-aikaan. Kerronta on verrattain kiihkotonta ja lopputulemana onkin Mersault'n tuomio, joka langetetaan osittain hänen tunteettomuutensa vuoksi. Murha tuntuu olevan sivuseikka ja koko oikeussali keskittyy enemmän Mersault'n äidin kuoleman jälkeisiin aikoihin; miten poika häpäisi äitinsä muiston tupakoimalla vainajan vieressä ja rilluttelemalla tytön kanssa kuolemaa seuraavana päivänä.

Albert Camus sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1957 - osittain Sivullisen suomilla meriiteillä.

Täytyy sanoa, että minulle tämä teos oli jonkin luokan pettymys. Tuntuu, että Camus'a kiitellään joka paikassa ja tästä teoksesta ainakin nuoret aikoinaan syvästi inspiroituivat. Ja minä en löytänyt mitään sellaista maailmaa. Kirja ei ollut elämää mullistava, se ei tarjonnut mitään sellaista, jonka avulla muistaisin sen tulevaisuudessa. Se oli vain kirja muiden joukossa.

Toisaalta taas Camus osaa tuoda hyvin esiin eksistentialismisen ahdistuksen ja moraalityhjiön, ilmentymän, joka on yleinen toisen maailmansodan jälkeisille teoksille. Kieli on soljuvaa ja ainakin suomentaja on tuonut esiin mukavasti kielen eri nyansseja. Absurdi filosofia tuodaan hyvin esiin Mersault'n päänsisäisessä maailmassa. Välillä harmittavasti tosin tuntuu siltä, että se onkin ainoa asia, johon Camus on tässä romaanissa halunnut keskittyä - jättäen juonen huolimattomasti taustalle aiheuttaen paikoitellen juonen ohuuden. Ei tämä toki huono teos ollut, taisin vain valitettavasti odottaa tältä hieman liikoja.

Arvosana: ***-

IS:n sata kirjaa, jotka pitäisi lukea

Blogistani löytyvät jo BBC:n ja Keskisuomalaisen vastaavat listat. Mutta koska 200 kirjassa ei ole vielä haastetta tarpeeksi, niin lisäänpä tuon IS:n listan myös ja koetan lukea senkin vielä joskus.

1. Aapeli: Siunattu hulluus 

2. Adams Douglas: Linnunradan käsikirja liftareille

3. Aho Juhani: Rautatie 

4. Atwood Margaret: Sokea surmaaja

5. Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo 

6. Auster Paul: Yksinäisyyden äärellä

7. Beauvoir Simone de: Toinen sukupuoli

8. Beecher-Stowe Harriet: Setä Tuomon tupa 

9. Bellow Saul: Herzog

10. Bergman Ingmar: Kohtauksia eräästä avioliitosta

11. Bulgakov Mihail: Saatana saapuu Moskovaan 

12. Camus Albert: Sivullinen 

13. Canth Minna: Köyhää kansaa 

14. Carpelan Bo: Axel

15. Dickens Charles: Oliver Twist 

16. Donner Jörn: Isä ja poika

17. Dostojevski Fjodor: Rikos ja rangaistus 

18. Dumas Alexandre: Monte Criston kreivi 

19. Duras Marguerite: Rakastaja

20. Flaubert Gustave: Madame Bovary 

21. Garcia Márquez Gabriel: Sadan vuoden yksinäisyys 

22. Gogol Nikolai: Kuolleet sielut 

23. Grass Günter: Peltirumpu 

24. Haavikko Paavo: Puut, kaikki heidän vihreytensä 

25. Hassinen Pirjo: Kuninkaanpuisto

26. Hemingway Ernest: Kenelle kellot soivat 

27. Hietamies Laila: Valamon yksinäinen

28. Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie 

29. Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija 

30. Huxley Aldous: Uljas uusi maailma 

31. Hyry Antti: Kevättä ja syksyä 

32. Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä 

33. Härkönen Anna-Leena: Häräntappoase 

34. Itkonen Juha: Kohti

35. Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi

36. Jansson Tove: Vaarallinen juhannus 

37. Joenpelto Eeva: Vetää kaikista ovista

38. Joyce James: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta 

39. Kafka Franz: Oikeusjuttu 

40. Kalevala 

41. Kauranen Anja: Sonja O. kävi täällä 

42. Kianto Ilmari: Punainen viiva 

43. Kihlman Christer: Kallis prinssi

44. Kilpi Eeva: Kesä ja keski-ikäinen nainen

45. Kivi Aleksis: Seitsemän veljestä 

46. Krohn Leena: Tainaron 

47. Lahiri Jhumpa: Tämä siunattu koti

48. Lander Leena: Käsky

49. Lehtonen Joel: Putkinotko 

50. Lindgren Astrid: Peppi pitkätossu 

51. Linna Väinö: Tuntematon sotilas 

52. Linna Väinö: Täällä Pohjantähden alla 

53. Lundán Reko ja Tina: Viikkoja, kuukausia

54. Majakovski Vladimir: Pilvi housuissa 

55. Mann Thomas: Taikavuori

56. McEwan Ian: Sovitus

57. Meri Veijo: Manillaköysi 

58. Meriluoto Aila: Lasimaalaus 

59. Miller Arthur: Ajan uurteita

60. Miller Henry: Kravun kääntöpiiri

61. Milne A.A.: Nalle Puh 

62. Montgomery L.M.: Annan nuoruusvuodet 

63. Mukka Timo K.: Maa on syntinen laulu 

64. Murakami Haruki: Kafka rannalla

65. Mäkelä Hannu: Mestari

66. Neruda Pablo: Andien mainingit 

67. Oksanen Sofi: Puhdistus 

68. Paasilinna Arto: Onnellinen mies

69. Paavolainen Olavi: Synkkä yksinpuhelu 

70. Peltonen Juhani: Elmo 

71. Proulx Annie: Lyhyt kantama

72. Pulkkinen Riikka: Raja

73. Päätalo Kalle: Nuoruuden savotat

74. Raittila Hannu: Canal Grande

75. Remes Ilkka: 6/12

76. Rowling J.K.: Harry Potter ja viisasten kivi 

77. Rushdie Salman: Keskiyön lapset

78. Roth Philip: Amerikkalainen pastoraali

79. Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella? 

80. Saisio Pirkko: Elämänmeno

81. Shakespeare William: Hamlet 

82. Shields Carol: Kivipäiväkirjat

83. Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki

84. Sartre Jean-Paul: Inho 

85. Sillanpää F.E.: Nuorena nukkunut 

86. Solzhenitsyn Aleksandr: Vankileirien saaristo 

87. Steinbeck John: Hiiriä ja ihmisiä 

88. Styron William: Sofien valinta 

89. Swan Anni: Tottisalmen perillinen 

90. Tervo Jari: Troikka

91. Tolkien J.R.R.: Taru sormusten herrasta 

92. Tolstoi Leo: Anna Karenina 

93. Turkka Jouko: Aiheita

94. Tuuri Antti: Pohjanmaa

95. Twain Mark: Huckleberry Finnin seikkailut 

96. Utrio Kaari: Eevan tyttäret 

97. Vartio Marja-Liisa: Hänen olivat linnut 

98. Viita Lauri: Betonimylläri 

99. Waltari Mika: Sinuhe egyptiläinen 

100. Westö Kjell: Missä kuljimme kerran 

(12/100)

4/100: Sieppari ruispellossa

Kirjan nimi: Sieppari ruispellossa (The Catcher in the Rye)
Kirjoittaja: J.D. Salinger, suomentanut Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi: Keltainen kirjasto
Julkaisuvuosi: 1951, suomennos 2004
Sivumäärä: 289
Lukulistalle: Saatu joululahjaksi

Sieppari ruispellossa on niitä klassikoita, jotka vain ehdottomasti pitää jossakin vaiheessa lukea. Itse tartuin tähän teokseen siis vasta nyt, mutta niin sitä sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa - niin tämänkin teoksen kohdalla. Tämäkin klassikko (kuten aika moni klassikko yleensäkin) jakaa mielipiteitä, varsinkin kirjallisuusblogeissa. Lisäksi väitetään, että tämä nimenomainen teos on inspiroinut useampaakin aikamme murhamiestä. "Tullessaan pidätetyksi John Lennonin murhasta, Chapman väitti J.D. Salingerin kirjoittaman klassikon Sieppari ruispellossa ja sen päähenkilön, Holden Caulfieldin, inspiroineen häntä tekoonsa. Itse kirja pitää sisällään 26 lukua, 27. luku kuuluu ikuisesti Mark Chapmanille."

Kirjan alussa päähenkilö, Holden Caulfield toteaa seuraavasti: "Ajattelin vain kertoa kaikesta sekopäisestä mitä tapahtui viime joulun aikoihin, vähän ennen kuin minulta loppui kunto ja jouduin tänne huilaamaan." Tässä on lähtökohta koko kirjalle ja näitä tapahtumia puidaan seuraavan 25 luvun verran. Viimeinen luku on omistettu loppunäytökselle, joka tarjoaa lukijalle tunnon onnellisesta, tai jos ei onnellisesta niin edes hyvästä, lopusta.

Holden on 15-vuotias nuori, joka on erotettu jo neljättä kertaa koulusta. Holden lähtee viimeisimmästä koulustaan ensin riideltyään kämppiksensä kanssa ja jää viettämään aikaansa New Yorkiin. Mitään suurta tämän aikana ei tapahdu vaan Holden viettää tavallista nuoruuttaan; alkoholia, tupakkaa, tanssiklubeja, synttärirahojen tuhlausta taksiajeluilla, treffausta tyttöjen kanssa ja kotiväen pakoilua - paitsi että hänen on pakko tavata pikkusiskonsa Phoebe.

Kirjan minä-kertojana toimii Holden ja se onkin varsin toimiva ratkaisu. Kirjan aikana pääsemme kurkistamaan Holdenin lapsuuteen, opimme hänen perheestään (hänen isoveljensä on Hollywoodissa käsikirjoittajana ja hänen pikkuveljensä on kuollut leukemiaan ja pikkusisko Phoebe on vasta 10, mutta varsinainen pikkuaikuinen) sekä Holdenin ideologiasta. Käy selville, että Holden ei juurikaan pidä asioista; ei huutavista ihmisistä, ei henkilöistä jotka käyttävät ärsyttäviä sananparsia, ei elokuvista eikä musiikista, jos ne ovat liian hyviä. Vain lukemisesta ja äidinkielestä hän pitää. Välillä tuntuu kuin kiukutteleva Holden olisi 5-vuotias, välillä, silloin kun hän laittaa koko aivokapasiteettinsa likoon ja ajattelee, hän todellakin vaikuttaa ikäistään vanhemmalta.

Se, miksi moni murhaaja on pitänyt tätä kirjaa mukanaan, ajatellut tätä ehkä ohjenuoranaan, jää tosin hieman hämärän peittoon. Jo kirjan varhaisessa vaiheessa käy selville se, että Holden on kova uhoamaan ja soittamaan suutansa, mutta tosipaikan tullen hän ei olisi valmis tekemään pahaa edes kärpäselle. Holden luottaa sanan voimaan, koska tietää, että se on ainoa keino, jolla hän osaa vastustajaa satuttaa ja ärsyttää.

Tämä on Salingerin esikoisteos ja samalla se kuuluisin. Enkä kyllä yhtään ihmettele miksi. Pitkästä aikaa tätä lukiessa minut valtasi tunne, että tätä kirjaa ei voi laskea käsistä ennen kuin sen on lukenut kannesta kanteen. Miten voikaan kirja, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään, ja joka on enemmän kuvaus elämästä vajaan viikon ajalta, koukuttaa niin paljon? Salinger osaa kirjoittaa niin, että hän saa lukijansa otteeseensa heti ensimmäisistä lauseista alkaen. Hän sekoittaa ovelasti menneisyyttä ja nykyisyyttä samaan kappaleeseen, laittaen lukijan vaatimaan lisää tietoa. Ja tätä tietoa saa vain lukemalla eteenpäin. Vaikka kirjassa ei juuri juonta olekaan, pitää Salinger hyvin kaikki langat käsissään ja kuljettaa lukijan Holdenin johdolla tapahtumasta ja paikasta toiseen. Kaiken kaikkiaan äärimmäisen hyvä lukukokemus, jolla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kyseessä on klassikko.

Arvosana: *****

2/100: Sonja O. kävi täällä

Kirjan nimi: Sonja O. kävi täällä
Kirjoittaja: Anja Kauranen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1981
Sivumäärä: 275
Lukulistalle: Kirpputorilta omaan kirjahyllyyn

Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä oli omalla aikakaudellaan hyvinkin kyseenalainen teos. Naisen kirjoittama teos, jossa käytettiin rivoa kieltä ja kuvattiin seksikohtauksia hyvinkin avoimesti oli jotakin sellaista, johon ei vielä 1980-luvun alkupuolella oltu totuttu. Osa kirjan viehättävyydestä takuulla piileekin siinä, että sen ajan tabuilla leikiteltiin estoitta.

Minuun teos ei kuitenkaan valitettavasti iskenyt. Kauranen käyttää omaan makuuni jo liian taiteellisia ja pitkiä lauseita, jotka laittavat pään pyörälle ja joiden vuoksi lukija hävittää teoksen punaisen langan. Vasta kirjan loppupuolella, kun mihinkään ei enää ole kiire, lauseiden rakennekin muuttuu selkeämmäksi ja lukija löytää edes muutaman langan, joihin tarttua. Lisäksi kirjan paatoksellisuus, liiallinen feminismi sekä murteiden sekamelska, sai ainakin oman lukukokemukseni tuntumaan epämukavalta.

Juonellisesti kirja on ovela, jopa kaunis. Sonja O. on slaavilaiset sukujuuret omaava nainen, tai tarinan alkaessa vasta tyttönen, joka etsii itseään maailmasta. Kirjallisuus on Sonjan elämä (ja kirjallisuusviitteitä löytyykin tästä teoksesta paljon.) Naisia ja miehiä, hyvin suorasukaisesti kuvailtua seksiä näiden kanssa, avoliitto ja abortti, irtosuhteita, hullujen huoneen suljettu osasto. Nämä kaikki Sonja joutuu käymään läpi ennen kuin löytää elämälleen tarkoituksen.

Nuoren naisen kasvukertomus epävarmasta teinitytöstä itsensä löytäneeksi naiseksi on upea, tai olisi, jos kirjoittaja olisi käyttänyt toisenlaista esiintuomistapaa. Voi olla, että toisella lukukerralla pitäisin tästä enemmän ja pysyisin mukana koko kirjan ajan. Moni pitää tästä teoksesta, sen vallankumouksellisuudesta ja maailmasta. Tälle kannattaa toki antaa mahdollisuus, mutta jos ei ole pitkien, pilkuttomien, lauseiden ystävä, saattaa tämä kirja vaatia kärsivällistä lukijaa.

Arvosana: **-