Vihkivedet - puheenvuoroja hiljaisille

Kirjan nimi: Vihkivedet
Kirjoittaja: Katja Kaukonen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 219
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Vihkiveden pärskyttäminen katolisessa kirkossa omille kasvoille on varmasti monelle tuttu näky jos ei muualta niin tv:n ruudulta. Populaarikulttuurissa vihkivedellä tosin voidaan viitata myös sen yliluonnollisiin voimiin; roolipeleissä demonit karkoitetaan vihkivedellä ja kansanperinteisissä legendoissa se on ollut ase ihmissusia vastaan. Katja Kaukosen Vihkivedet novellikokoelma sisältää 13 hyvin erilaista kertomusta, joissa kaikissa tulee esiin joko yliluonnollisuuteen viittavaa maagisuutta tai kirjailijalle ilmeisen läheinen teema, vesi.

Kokoelma on jaettu kolmeen eri osaan, joista jokainen antaa puheenvuoron ja äänen heille, joiden ajatuksia ja mielipiteitä ei normaalisti juuri kuulla. Ensimmäisessä osassa puhuvat lapset, kaikki tekstit on kirjoitettu lasten näkökulmasta. Aiheet eivät kuitenkaan ole heppoisia, vaan lapset miettivät syvilläkin tasoilla katumusta ja sovitusta, moraalia ja kohtaloa. Lapset näkevät myös taikuutta siellä missä aikuiset eivät, varsinkin vesi osoittautuu lasten kertomuksissa maagiseksi paikaksi. Toisessa osassa pääsevät ääneen yksinäiset: on ystävän hylkäämää miestä, avioeroa miehen silmin, kissa joka tarkkailee ihmisiään sekä kyylä. Mies käy vesille ja kalaan yksin, koska ystävä on rakastunut eikä enää huomaa; mies pohtii miksi vaimo ei enää puhu hänelle asioista, kissa havannoi ihmisten mielialoja ja tunteita niin kuin vain kissa voi - terävän tarkkanäköisesti vaikuttaen silti kiinnottomalta; sekä ikuinen kamppailu ympäröivän luonnon puhtaanapitämisen puolesta. Tämä luku on pääasillisesti miesten, joiden tunteet ja ajatukset eivät juurikaan poikkea naisten ajatusmaailmasta - he ovat tavallisia ihmisiä, jotka uskaltavat tunteensa sanoittaa. Myös tässä osassa vedellä on tärkeä rooli samalla kun teoksen maailma muuttuu tummasävytteisemmäksi. Viimeinen osa onkin pyhitetty menetyksille ja luopumisille. Menetetään ystäviä, tuntemattomien ihmisten kohtalot askarruttavat, luovutaan vanhemmista, erotaan perheestä. Nyt äänessä ovat naiset; katkeroituneet, elämäänsä pettyneet, vastauksia ilman jääneet. On asioita joista ei voida puhua suoraan vuosienkaan jälkeen ja on asioita, joista haluaisi puhua. On vettä, jonka äärellä elämää eletään eteenpäin.

Harvoin olen törmännyt novellikokoelmaan, joka on yhtä massiivinen ja toimiva kuin tämä. Vaikka jokainen kertomus on erilainen toisestaan, luovat samankaltaiset tunnelmat kuitenkin yhtenäisen ilmapiirin. Ilmapiirin intensiteetti myös kasvaa teoksen edetessä - aloitamme lasten maailmasta, joka hurjistakin pohdinnoista huolimatta on vielä aika puhtoinen, jatkamme kohti elämän realiteetteja ja viimeisessä osassa olemme lähellä synkkiä asioita. Huolimatta siitä, että jokainen novelli toimii hyvin myös yksin, kasvaa draaman kaari jatkuvasti ja pitää lukijan otteessaan viimeiselle sivulle saakka. Vaikka jokaisesta osasta nousi esiin muutama suosikki ei tässä ollut yhtäkään heikkoa novellia mukana vaan miellyttävää luettavaa riitti alusta loppuun saakka.

On asioita, jotka kohottivat teoksen arvoa entisestään. Ensinnäkin Kaukosen käyttämä kieli on hätkähdyttävän kaunista. Se soljuu eteenpäin kuin runo yrittämättä kuitenkaan olla hienostelevaa. Se on monipuolista, jokaisen kertojan kohdalla hivenen erilaista. Kieli elää tarinoiden keskellä ja lumoaa lukijansa. Toiseksi pidin siitä, että jokainen osa luo yhden vahvan kokonaisuuden, että jokaisella osalla on oma teemansa. Kautta kirjan jatkuvat yhteiset teemat; vesi ja hiljaisten puheenvuorot, luovat Vihkivesistä kokonaisuuden, joka muistuttaa hätkähdyttävästi episodiromaania enemmän kuin novellikokoelmaa. Maaginen ilmapiiri matkaa myös mukana läpi teoksen, vaikka vahvimpana se esiintyykin teoksen alkupuolella. Ja lopulta tietenkin se, että lukijalle ei paljasteta kaikkea, vaan paljon jää myös oman mielikuvituksen varaan.

Upea, hengästyttävä teos, joka tuskin kuluu useammastakaan lukukerrasta. Odotuksiini vastattiin täysin, osittain ne ehkä jopa ylittyivät.

Arvosana: *****

Hunajaa ja tomua - novelleja Pakistanista

(Köh, minulta on mennyt aivan luvattoman kauan aikaa siihen, kun viimeksi olen mitään päivittänyt. Tuntuu vain, että koko ajan on jotain muuta tekemistä kuin kunnollista aikaa paneutua kirjoittamiseen. Lukemista en kuitenkaan ole jättänyt, vaikka heinäkuu vähän heikosti onkin alkanut.)


Kirjan nimi: Hunajaa ja tomua (In Other Rooms, Other Wonders)
Kirjoittaja: Daniyal Mueenuddin, suomentanut Titia Schuurman
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2012
Sivumäärä: 299
Lukulistalle: Saatu arvostelukappale kustantajalta

Pakistanissa ja Amerikassa lapsuutensa viettänyt, nykyään Pakistanissa asuva Daniyal Mueenuddin ei ollut minulle entuudestaan lainkaan tuttu kun huomasin Avaimen katalogissa hänen esikoisnovellikokelmansa Hunajaa ja tomua kuvauksen. Pakistan on minulle tuntematon maa, joten novellit, jotka sijoittuvat sekä uuteen että vanhaan Pakistaniin, kiehtoivat minua. Pikku hiljaa minusta on myös syntynyt suuri novellien ystävä, joten houkuttimia tähän kirjaan tarttumiseksi oli riittämiin.

Kaikkia novelleita yhdistää rikas maanomistaja K.K. Harouni. Hän ei itse ole minkään novellin päähenkilö, mutta jokaisessa kertomuksessa hänellä on kuitenkin henkilöiden kannalta tärkeä rooli. Teos toimii itsenäisenä novellikokoelmana hyvin, mutta parhaiten siitä kuitenkin saa kiinni lukemalla sen novellikertomuksensa, joka yhdisttä uuden ja vanhan Pakistanin ja jossa esiintyy limittäin jo aiemmista osista tuttuja henkilöitä. Teos koostuu kahdeksasta erillisestä novellista, joista jokaisessa Pakistan on jollain tavalla keskeisessä roolissa; syntympäpaikkana, juurien sijaintina, asuinpaikkana: rikkaan maanomistajan, modernin elämän tai maaseutuyhteiskunnan näkökulmasta.

Kyseiset kahdeksan novellia ovat:

Sähkömies Nawabdin, joka tekee töitä Harounille ja vaatii itselleen mopedin, jonka jälkeen hän joutuu vaikeuksiin

Salema, joka syntyy epäonnisten tähtien alla, löytää epämääräisiä miessuhteita sekä kokee karuja asioita

Onni täällä vaihtelee, on tarina rikkaasta, vanhasta miehestä,  Jaglanista sekä tämän palvelijasta Zainabista

Palava tyttö, on kertomus rikosasian tuomarina Lahoressa työskentelevästä miehestä, joka saa asiakseen ratkaista palaneen tytön jutun

Joka huoneessa omat ihmeensä, kertoo Husnasta, joka päätyy Harounille töihin

Pariisin kova taivas, keskittyy Pariisiin joululoman aikaan, jossa Sohail ja Helen kohtaavat Sohailin vanhemmat

Lily, on aluksi bileissä viihtyvä ja huumeisiin menevä nuori nainen, joskin kohtaa pian Muradin ja rauhoittuu, mutta pian sekä mies että nainen saavat pohtia, pääseekö vanhoista tavoistaan sittenkään eroon

Hemmoteltu mies, on kertomus Rezakista, joka päätyy asumaan Harounin tiluksille

Tämä novellikokoelma on vahva esikoisteos. Se tuo esiin Pakistanin tässä ja nyt, menneisyydessä ja muissa maissa. Se ei kaunistele asioita vaan pureutuu kainostelematta myös kipeämpiin asioihin. Varsinkin avioliittoihin, niiden solmimiseen ja merkityksiin sekä köyhien ja rikkaiden välisiin valtasuhteisiin pureudutaan tarkasti. Vaikka kerronta onkin hillittyä, välittyy se silti lukijalle vahvana ja sävykkäänä - se lähes tuo henkilöt meille tutuiksi vaikka ehidän maailmansa onkin tuntematon minulle kaikkialta muualta paitsi lehtien sivuilta. Jokainen henkilö on vahva, mutta silti toisesta poikkeava. Jollakin tavalla kaikkien tarinat tuntuvat tutuilta, samankaltaisilta - ehkäpä juuri tämän samankaltaisuuden vuoksi ne tuntuvat samalla myös tosilta. Ainoa asia, joka minua välillä ärsytti oli useamman novellin melankolinen sävy; lähes jokainen päähenkilöistämme joutui kohtaamaan enemmän tai vähemmän vastoinkäymisiä eikä kaikkien loppu ollut kaunis. Siitä huolimatta viihdyin teoksen parissa erittäin hyvin ja jään innolla odottamaan Mueenuddinilta uutta teosta.

Jos ajattelit lukea tänä vuonna vain yhden ulkomaalaisen novellikokoelman, suosittelen ehdottomasti tarttumaan tähän!

Arvosana: ****½

Kansalliskirja - suomalaisuuden ilmentymä

Kirjan nimi: Kansalliskirja
Kirjoittaja: Turkka Hautala
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 112
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Turkka Hautala teki sen taas, nimittäin tarjosi yhden vuoden parhaista kirjoista Kansalliskirjallaan. Näin uskaltaa julistaa, vaikka vuosi ei ole vielä edes puolessa. Niin vahvoja pieniä tarinoita on tämä teos pullollaan.

Kansalliskirja on pieni suuri teos suomalaisuuden perimmäisestä olemuksesta. Se sisältää puolisen sataa korkeintaan kaksi sivuista novellia suomalaisesta arkipäivästä; jääkiekosta ja mäkihyppytorneista, kesäisistä kalareissuista, äidin makkarakastikkeesta, alkoholista. Se on ennen kaikkea halkileikkaus miehiseen Suomeen, täynänsä jäyhyyttä, vähäpuheisuutta ja Listoja.

Minun suosikkeihini eivät edelleenkään kuulu lyhyet tarinat, tunnelmapalat, jotka eivät oikeastaan pidä sisällään mitään suurempaa kokonaisuutta. Silti Hautala sai minut ihastumaan teokseensa. Toki se novellikokoelmamaisuudestaan huolimatta on yksi suuri kokonaisuus, jonka jokainen tarina tukee toistansa, on yksinäinen tarina, katsaus yhteiskuntaamme ja ennen kaikkea todenomainen kuvaus siitä, mitä ympärillämme tapahtuu koko ajan.

Hautalan kieli on jälleen kerran loistavaa. On murretta ja yleiskieltä, on hieman piikittelylä teineille. Jokainen novelli tulee lukijaa lähemmäs nimenomaan omalla kielellään, jokaisella novellilla on selkeästi omanlaisensa kertoja, kertoja joka tulee omanlaisestaan piiristä ja on nähnyt Suomea omalla tavallaan. On taito saada näin pieneen opukseen mahdutettua niin laaja kirjo kieltä, ihmisiä ja tapahtumia, niin todentuntuisia että ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa kun jälleen kerran tunnistaa jonkun piirteen itsestään teoksen sivuilta.

Jos minun täytyisi määritellä mitä suomalaisuus on, ojentaisin kysyjälle Kansalliskirjan ja käskisin lukea sieltä. Teos tiivistää suomalaisuuden, varsinkin miehisen suomalaisuuden, perustan paremmin kuin moni pystyisi sen määrittelemään. Ennen kaikkea suomalaisuus on kuitenkin sitä, että tulee nautittua muutama olut, katsottua lätkän mm-finaali ja mentyä seuraavana päivänä töihin normaalisti. Ennen sitä finaalia kannattaa kuitenkin nauttia tämä pieni opus.

Arvosana: *****

47/100: Matala maa

Kirjan nimi: Matala maa (Niederungen)
Kirjoittaja: Herta Müller, suomentanut Raija Jänicke
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1984, suomennos 1989
Sivumäärä: 137
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kiinnostukseni nobelisteja kohtaan on lähtenyt huimaan kasvuun sen jälkeen kun tutustuin kirjablogimaailmaan. Siksi törmätessäni kirjaston palautettujen hyllyssä Herta Müllerin novellikokoelmaan Matala maa oli minun pakko poimia se mukaani. Kyseessä on siis hänen esikoisteoksensa, jonka hän julkaisi vielä asuessaan Romaniassa.

Matala maa on 15 novellin kokoelma, joka muodostaa yhden yhtenäisen tarinan, mutta toimii vallan mainiosti myös yksittäin luettuna. Se on kurkistus romanialaiseen pieneen kylään joskus toisen maailmansodan jälkeen, aikana jolloin kuri oli kova, kuolema normaalia ja puute suuri. Matala maa on ankea ja karu, synkkäkin, eikä se anna valoisaa kuvaa maailmasta. Tämän teoksen todellisuus rakentuu konkreettisista, aistimusvoimaisista havainnoista, pääosin lapsen näkökulmasta katsottuna. Silti se ei missään tapauksessa ole lapsenomainen tai hellyyttävä vaan absurdi, osittain painajaismaisen ahdistava, epäuskon vallatessa lukijan.

Silti se on viihdyttävää lukemista. Müllerin kieli on hyvin omintakeista, uusia sanoja esiintyy tiuhaan, pilkkuja on paljon, toisaalla taas lauseet ovat hyvin lyhyitä. Varsinkin nimikertomuksessa saadaan hyvin näillä keinoin toteutettua kertominen lapsen näkökulmasta - ja silti Matala maa oli yksi niistä novelleista, joista pidin vähiten. Muihin verrattuna se oli huomattavasti pidempi ja paikoitellen tuntui vain laahaavan. Myös lopun, yhden sivun mittainen Työpäivä, oli omasta mielestäni teoksen heikoimpia luomuksia - se oli jo kaikessa absurdiudessaan järjetön, joka ei enää tuntunut lainkaan kuuluvan kokonaisuuteen. Kun taas Svaabilainen kylpy, Kyläkronikka ja Äiti, isä ja pikkuinen edustavat sitä toista ääripäätä - samankaltaisia tekstejä olisin kaivannut koko kirjan täydeltä; ajatuksenvirtaa, kuvailua, hetkeen tarttumista. Lukija hahmottaa kuvan sieltä toisen täältä, yhden perheen yhden hetken, hiljaisen pienen kylän kertojan silmin.

Jälleen kerran täytyy todeta, että tämä on esikoiseksi vahva kokonaisuus. Müllerin omakohtaisuus tulee vahvasti tekstissä esiin ja tekee osaltaan novelleista entistäkin ahdistavimpia. Yhtenäisyydessään tämä ei välttämättä palvele täysin niin kuin Müller on ajatellut ja tekstien epätasaisuus (varsinkin Matalan maan kohdalla, jonka sivumäärä on lähes puolet kirjasta) on osin häiritsevää, mutta jo tästä voi havaita aavistuksen tulevasta suuresta kirjailijasta.

Arvosana: ****