Kirjan nimi: Siilin eleganssi (L'Élegance du hérisson)
Kirjoittaja: Muriel Barbery, suomentanut Anna-Maija Viitanen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2010
Sivumäärä: 370
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta
Muriel Barberyn toinen teos, ja ensimmäinen suomennettu romaani, kohahdutti viime vuonna heti julkaisustaan lähtien kirjablogeja ja -blogisteja. Suurimmalta osalta teos oli erityisen pidetty ja moni jäikin innoissaan odottamaan kirjailijan esikoisen, ja meillä siis vasta toisena suomennetun, Kulinaristin kuoleman suomentamista. Kaikesta kohinasta johtuen olikin siis luonnollista, että Siilin eleganssi valikoitui nyt jo hieman laajentuneen lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi.
Renée Michel toimii hienon pariisilaisen kerrostalon ovenvartijana, edustaen juuri sitä tyypiä, jollainen ovenvartijan tulee olla. Pinnan alla Renée kuitenkin on kiinnostunut taiteesta, nauttii teekutsuista ja lukee paljon maailmanhistorian kirjaklassikoita: onhan hänen kissansa Leokin saanut nimensä Tolstoin mukaan. Ja sitten on Paloma Josse, talon kaksitoistavuotias älykkötyttö, joka on päättänyt tehdä itsemurhan kolmetoistavuotispäivänään. Molempien erakoiden filosofisielujen elämä muuttuu, kun taloon asettuu asumaan japanilainen Kakuro Ozu, joka näkee molempien siilien piikkien alle ja pian kolme yksinäistä.
Renéellä on talossa yksi ystävä, siivooja Manuela, joka tietää naisen todellisen luonteen. Muille Renée on seinäruusu, se typerä ovenvartijanainen, joka ei tajua sivistyksestä mitään. Tai ainakin talon hienostoasukkaat luulevat, kulkiessaan päivittäin rouva Michelin ohi, huomioimatta häntä ollenkaan tai antamalla hänelle mitä erinäisempiä tehtäviä. Tukeakseen tätä mielikuvaa Renée keittää kahvia vaikka ei sitä juo, ostaa hienoja ruokia vain syöttääkseen ne kissalleen Leolle ja huudattaa televisiota. Samalla Paloma kirjoittaa ajatuksiaan ylös, on kyllästynyt siskonsa filosofisiin asioihin ja hienoon perheeseensä ja on pistänyt silmälle Renéen, joka vaikuttaa jotenkin oudolta.
Minulle jäi tästä kirjasta hyvin kaksijakoiset fiilikset. Taidan siis yhtyä siihen blogaajapuoleen, joka ei nyt ollut aivan yhtä vaikuttunut tästä kuin se toinen puoli. Toisaalta osittainen pettymys saattaa johtua myös siitä, että odotin upeaa lukukokemusta, jota niin monessa blogissa oli hehkutettu. Siksi näinkin hyvä lukukokemus, joka tämä todellisuudessa oli, jätti hieman valjun olotilan sen jälkeen kun suljin kirjan viimeisen kerran.
Barberyn kieli on kaunista, siitä ehdotonta plussaa. Sivujen sekaan on kauniisti ja ovelasti upotettu yksi jos toinenkin elämän tosiasia, jotka sopisivat hyvin myös mietelauseiksi. Harmi, että omani oli kirjaston kirja, sillä välillä minut valtasi into alleviivata kaikkia sopivia lausahduksia. Barbery on koulutukseltaan filosofian opettaja, ja sen kyllä myös huomaa. Kirja vilisee filosofista pohdintaa kaikkien kolmen päähenkilön osalta, joka tosin tällaiselle, lukiossa filosofiaa vihaamaan oppineelle, ei ehkä ollut se iloisin asia. Kirjassa on kaksi kertojaa; toinen on Renée ja toinen Paloma. Kirjailijalle täytyy jakaa kiitosta siitä, että hän on erottanut kertojaäänet paitsi Paloman hauskoilla lausahduksilla, myös toisistaan eriävällä fontilla. Kerrankin lukija ei joudu arvuuttelemaan kuka kertoja on, vaan se tulee heti fontista selville.
Pidin myös siitä, miten paljon kirjassa puhutaan eläimistä; jotenkin aluksi kuvittelin, että pariilaisessa hienostotalossa ei juurikaan eläimiä olisi. Eläinrakkaana ihmisenä sekä Renée että Paloma käyttävät kuvailuissaan esimerkkeinä talonsa eläimiä, joilla on myös kieltämättä outoja nimiä: löytyy niin Konstituutio kuin Parlamenttikin. Näistä eläinhuomioista oli muutenkin hauska huomata, että paitsi eläimistä kertoessa, myös muuten Paloma ja Renée kertoivat peräkkäin samasta asiasta hieman eri näkökulmasta. Lukija jää siihen uskoon, että henkilöiden välillä on jonkinlainen sisäinen yhteys. Kirja on osaltaan myös yhteiskuntakriittiinen kannanotto, lähes satiirinomainen tulkinta elämästä hienoston parissa. Varsinkin niistä kohdista, joissa näitä huomioita tuotiin esiin, nautin erityisen paljon. Ei se ulkokuori...
Mutta, sitten niihin osiin, joista en niinkään pitänyt. Ensinnäkin kirjassa oli pari kohtausta, jotka tuntuivat sellaisilta, että ne eivät kirjaan kuuluneet. Niitä lukiessa vain käänteli sivuja ja ihmetteli, että näinkö tämä nyt meni. Filosofiaa oli makuuni myös hieman liikaa, muutamaan otteeseen lukeminen tuntui puuduttavalta kun kahlasi kappaleen toisensa perään Renéen ajatuksia. Josta pääsemmekin Renéen käytökseen, joka paikka paikoin laittoi ihmetyttämään. Puhumattakaan Palomasta, joka oli pelottava 12-vuotias; pikkuvanha älykkö, jonka kanssa en koskaan tahtoisi päätyä väittelemään.
Kaiken kaikkiaan kirja ei kuitenkaan ollut huono. Uskon, että seuraavalla lukukerralla kirja avautuu uudella tavalla, kun sitä ehtii enemmän maistelemaan ja miettimään. Nyt kun luin sen kiireisen elämän vuoksi lähinnä juosten läpi, jätin takuulla useamman tärkeän asian huomaamatta.
Arvosana: ***½
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskuntakritiikki. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskuntakritiikki. Näytä kaikki tekstit
tiistai 10. toukokuuta 2011
lauantai 12. maaliskuuta 2011
16/100: Elefantin matka
Kirjan nimi: Elefantin matka (A Viagem do Elefante)
Kirjoittaja: José Saramago, suomentanut Sanna Pernu
Kustantaja: Tammi: Keltainen kirjasto
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2011
Sivumäärä: 225
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta
José Saramagon Elefantin matka on historian kirjoihin perustuva kertomus Salomo-elefantin ja tämän hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin 1500-luvun Euroopassa.
Portugalin kuningas Juhana III oli tuonut elefantin Intiasta Lissaboniin 1500-luvun puolivälissä. Vuonna 1551 hän päätti antaa sen lahjaksi vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Matkallaan Subhro ja Salomo (jotka nimetään Maksimilianin toimesta uudelleen Fritziksi ja Suleimaniksi) kulkevat läpi Portugalin ja Espanjan, seilaavat läpi Ligurianmeren, vaeltavat läpi lumisten Alppien ja pitkin Tonavaa. Matkallaan elefantti saa luonnollisesti huomiota, ihmetystä, ihastusta ja auttamisen halua, joskus myöskin pelkoa.
Saattojoukko on arvovaltaiselle elefantille luonnollisesti suuri. On portugalilainen ratsuväenosasto, on itävaltalaiset kyrassieerit unohtamattakaan suurta härkävankkurien joukkoa, joka kuljettaa mukanaan kaiken norsun tarvitseman ravinnon.
Keskushahmona on ilman muuta norsunhoitaja Subhro. Hän viestittää niin elefantin kokemukset ja tuntemukset kuin sivistyneen Euroopankin lukijoille. Subhron kautta Saramago myös tekee pilaa silloisen Euroopan suurille asioille: katoliselle kirkolle, kuninkaallisten oikuille ja politiikan kiemuroille.
Odotin tältä kirjalta paljon, sillä vaikka en ole aiemmin Saramagoa lukenut, olen hänestä lukenut monta ylistävää sanaa. Tämän kirjan jälkeen aloin kuitenkin pohtia, mahdoinko lukea laisinkaan samaa Saramagoa kuin ne, jotka ovat häntä kehuneet. Saramagon kaikkitietävä kertoja ja yksityiskohtien esilletuonti saa välillä lukijan miettimään, pitääkö kirjailija heitä idioottina. (Intiasta kotoisin olevalle norsulle lumi on uusi juttu, muistuttaa kirjailija useampaankin otteeseen.) Ja sitten se pahin juttu, joka sai minut melkein lopettamaan lukemisen ensimmäisen sivun jälkeen: tyylikeinona käytetty erisnimien kirjoittaminen pienellä. Sulatan itse lähes kaikki muut tyylikeinot, mutta tällaista suoranaista kieliopin vastaista juttua, joka toistuu koko kirjan ajan, en vain sitten millään. Ja kun tähän vielä liittää oudon tavan kirjoittaa vuoropuhelua (Ja hän lausui, Oletko varma asiastasi, Aivan varma, Sitten teidän tulee tehdä sydämenne mukaan, Niin minun kai pitää, teidän korkeutenne.) ollaan jo liian kaukana hyvästä mausta. Kaiken tämän lisäksi kappalejako on hyvin vähäinen, joka teki lukemisesta paikka paikoin vieläkin raskaampaa, koska ainoat kunnon taukokohdat olivat silloin kun luku vaihtui.
Tarina itsessään oli suloinen ja toisella tavalla kerrottuna se olisi takuulla ollut hyvinkin mukaansatempaava. Nyt kaikki kauneus kärsi siitä, että yritin epätoivoisesti pitää itseni järjissäni kaiken kirjallisen "kauheuden" keskellä. Haluaisin mielelläni antaa Saramagolle vielä toisen tilaisuuden, mutta jos hänen kaikki teoksensa on kirjoitettu samalla tavalla luulen, että minun on edes turha yrittää. Joten te, jotka olette useamman Saramagon lukeneet, toistuuko tämä sama tyyli kaikissa hänen teoksissaan?
Arvosana: **
Kirjoittaja: José Saramago, suomentanut Sanna Pernu
Kustantaja: Tammi: Keltainen kirjasto
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2011
Sivumäärä: 225
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta
José Saramagon Elefantin matka on historian kirjoihin perustuva kertomus Salomo-elefantin ja tämän hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin 1500-luvun Euroopassa.
Portugalin kuningas Juhana III oli tuonut elefantin Intiasta Lissaboniin 1500-luvun puolivälissä. Vuonna 1551 hän päätti antaa sen lahjaksi vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Matkallaan Subhro ja Salomo (jotka nimetään Maksimilianin toimesta uudelleen Fritziksi ja Suleimaniksi) kulkevat läpi Portugalin ja Espanjan, seilaavat läpi Ligurianmeren, vaeltavat läpi lumisten Alppien ja pitkin Tonavaa. Matkallaan elefantti saa luonnollisesti huomiota, ihmetystä, ihastusta ja auttamisen halua, joskus myöskin pelkoa.
Saattojoukko on arvovaltaiselle elefantille luonnollisesti suuri. On portugalilainen ratsuväenosasto, on itävaltalaiset kyrassieerit unohtamattakaan suurta härkävankkurien joukkoa, joka kuljettaa mukanaan kaiken norsun tarvitseman ravinnon.
Keskushahmona on ilman muuta norsunhoitaja Subhro. Hän viestittää niin elefantin kokemukset ja tuntemukset kuin sivistyneen Euroopankin lukijoille. Subhron kautta Saramago myös tekee pilaa silloisen Euroopan suurille asioille: katoliselle kirkolle, kuninkaallisten oikuille ja politiikan kiemuroille.
Odotin tältä kirjalta paljon, sillä vaikka en ole aiemmin Saramagoa lukenut, olen hänestä lukenut monta ylistävää sanaa. Tämän kirjan jälkeen aloin kuitenkin pohtia, mahdoinko lukea laisinkaan samaa Saramagoa kuin ne, jotka ovat häntä kehuneet. Saramagon kaikkitietävä kertoja ja yksityiskohtien esilletuonti saa välillä lukijan miettimään, pitääkö kirjailija heitä idioottina. (Intiasta kotoisin olevalle norsulle lumi on uusi juttu, muistuttaa kirjailija useampaankin otteeseen.) Ja sitten se pahin juttu, joka sai minut melkein lopettamaan lukemisen ensimmäisen sivun jälkeen: tyylikeinona käytetty erisnimien kirjoittaminen pienellä. Sulatan itse lähes kaikki muut tyylikeinot, mutta tällaista suoranaista kieliopin vastaista juttua, joka toistuu koko kirjan ajan, en vain sitten millään. Ja kun tähän vielä liittää oudon tavan kirjoittaa vuoropuhelua (Ja hän lausui, Oletko varma asiastasi, Aivan varma, Sitten teidän tulee tehdä sydämenne mukaan, Niin minun kai pitää, teidän korkeutenne.) ollaan jo liian kaukana hyvästä mausta. Kaiken tämän lisäksi kappalejako on hyvin vähäinen, joka teki lukemisesta paikka paikoin vieläkin raskaampaa, koska ainoat kunnon taukokohdat olivat silloin kun luku vaihtui.
Tarina itsessään oli suloinen ja toisella tavalla kerrottuna se olisi takuulla ollut hyvinkin mukaansatempaava. Nyt kaikki kauneus kärsi siitä, että yritin epätoivoisesti pitää itseni järjissäni kaiken kirjallisen "kauheuden" keskellä. Haluaisin mielelläni antaa Saramagolle vielä toisen tilaisuuden, mutta jos hänen kaikki teoksensa on kirjoitettu samalla tavalla luulen, että minun on edes turha yrittää. Joten te, jotka olette useamman Saramagon lukeneet, toistuuko tämä sama tyyli kaikissa hänen teoksissaan?
Arvosana: **
Tilaa:
Kommentit (Atom)

