perjantai 30. syyskuuta 2011

53/100: Kuin surmaisi satakielen

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird)
Kirjoittaja: Harper Lee, suomentanut Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1960, suomennos 2005
Sivumäärä: 411
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


On harmi, että Lee Harper on kirjoittanut vain yhden teoksen. Niin vahva oli lukuelämys Kuin surmaisi satakielen kanssa, että mielelläni olisin tarttunut myös muihin hänen teoksiinsa. Onneksi edes tämä yksi kirja on kuitenkin kirjoitettu, sillä se nousi välittömästi sekä 10 klassikkoa-haasteessani että omalla kaikkien aikojen kirjojen listalla suoraan kärkipäähän.

Eletään 1930-luvun Alabamassa, pienessä Maycombin kaupungissa. Scout kasvaa kirjan aikana kahdeksanvuotiaaksi, hänen veljensä Jem lähes 13-vuotiaaksi. Pienessä kylässä kesäpäivät ovat täynnä seikkailuja ja tutkimushaluiselle poikatytölle kaupunki on juuri sopivan kokoinen. Sitten tulee oikeudenkäynti, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta - ja miehen puolustusasianajajana toimii Scoutin ja Jemin isä. Pian sekä Jemin että Scoutin tulee kasvaa ja kohdata asioita, joihin kumpikaan heistä ei vielä ole valmis.

Tämä oli kaiken kaikkiaan ahdistava lukukokemus. Edelleen, viikko lukemisen jälkeen, on vaikeaa muodostaa mitään kirjallista mielipidettä. Kirjan maailmaa ja omia kokemuksia on vaikeampaa kuin koskaan tuoda kaikkien eteen. Vaikka kirja oli yksi parhaimmista ikinä, jätti se kuitenkin lukijaansa vahvan jäljen, jota on vaikea analysoida.

Leellä on upea taito saada lukija koukkuun ensisivulta lähtien. Käytännössä ensimmäiset parisata sivua keskittyvät Jemin ja Scoutin kaupunkiseikkailuihin, mutta siltikään lukija ei missään vaiheessa pitkästy. Kaikki on niin rauhallista ja iloisesti vinksallaan (kuten pikkukaupungeissa on tapana), että lukija odottaa, kenties hieman peloissaankin, milloin tämä idylli romahtaa. Ja kun se romahtaa, romahtaa se kunnolla. Aluksi se on vain merkityksellisiä katseita, keskustelun lomaan sijoitettu lause jota lapsen on vaikeaa ymmärtää tai aikuisten toteamus siitä, että kaikki on hyvin. Sitten se pääsee valloilleen niin, että kahdeksanvuotiaskin tajuaa, omalla tavallaan, että kaikki ei kaupungissa ole kunnossa.

Lee kirjoittaa oman kokemuksensa pohjalta. Se mikä tarinassa on faktaa mikä fiktiota, ei ainakaan minulle missään vaiheessa selvinnyt, mutta toisaalta se ei myöskään missään vaiheessa haitannut. Osittain karmivia tunteita tätä lukiessa nostattikin juurikin se tieto, että ainakin osa tästä on tapahtunut aivan oikeasti. Toivoin koko ajan, että lähinnä oikeudenkäyntikuvaukset olivat niitä omia kokemuksia, ja kaikki ympärillä tapahtunut keksittyä. Nyt, luettuani kirjan, en edes tahdo tarkistaa kuinka asiat oikeasti olivat.

Takakannessa todetaan kirjan olevan lumoava tarina kasvamisesta, omasta tunnosta ja oikeudenmukaisuudesta. Allekirjoitan jokaisen kohdan, mutta totean lisäksi kirjan olevan ahdistava, sisältävän tapahtumia joita ei toivoisi kenenkään kohtaavan, ei varsinkaan kahdeksanvuotiaan sekä pysähdyttävä. Pitkästä aikaa lukiessani tunsin inhoa henkilöitä kohtaan, halusin huutaa bussissa kirjan hahmoille, voin pahoin kaikesta kieroudesta ja siitä pahasta maailmasta, joka vieritettiin viattomien lasten päälle.

Takki on edelleen tyhjä. Sanottavaa tästä olisi vaikka kuinka, mutta en osaa enempää näytölle muotoilla. Nytkin tuntuu, että ei tässä arvostelussa mitään järkeä ole. Olenko ainoa, joka on tuntenut tämän teoksen näin vahvasti? Oliko tämä oikeasti sittenkin vain kasvukertomus, jonka omaksuin liian rankasti?

Arvosana: *****

tiistai 20. syyskuuta 2011

52/100: Pimeyden sydän

Kirjan nimi: Pimeyden sydän (Heart of Darkness)
Kirjoittaja: Joseph Conrad, suomentanut Kristiina Kivivuori
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 1902, suomennos 1968
Sivumäärä: 160
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Joseph Conradin Pimeyden sydän on kuulunut klassikoiden joukkoon jo sadan vuoden ajan. Siksi on myös luonnollista, että se on tallennettu valkokankaalle nimellä Ilmestyskirja. Nyt. Huolimatta sekä elokuvan että kirjan kulttimaineesta tutustuin teokseen vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Pimeyden sydän sijoittuu Afrikan pimeisiin kolkkiin, Kongon tasavaltaan salametsästäjien, valtaajien ja norsunluukauppiaiden aikaan. Kirjan kertojana toimii kapteeni Marlow, joka aikoinaan päätyi ohjaamaan höyrylaivaa läpi pimeän viidakon ja pelastamaan herra Kurtzin, joka oli paitsi sekaantunut norsunluun salakuljetukseen, myös palvottu kyläläisten keskuudessa ja kaiken lisäksi vakavasti sairas. Matkallaan Marlow kohtaa useita haasteita jo ennen kuin hän edes pääsee noutopisteelle ja Kurtzin tavattuaan hän tajuaa, että hänen seikkailunsa on vasta alussa. 

En tiedä mikä näissä viime aikaisissa lukemissani klassikoissa on, mutta jälleen olin odottanut jotakin muuta. En ole siis edes nähnyt tästä tehtyä Ilmestyskirja-elokuvaa, joten odotukseni olivat täysin omia - eivät elokuvaan tai arvosteluihin perustuvaa, ainoastaan siihen mitä jäin odottamaan luettuani takakannen. Ja ilmeisesti jälleen kerran takakansi lupasi minulle liikaa. Odotin huikeaa ja jännittävää seikkailua sekä norsunluupolitiikkaa. Lopulta jouduin kuitenkin tyytymään jokiseikkailuun, joka ei ollut läheskään niin tapahtumarikas kuin olin odottanut.

Kirja on kirjoitettu aivan 1900-luvun alussa ollen aikalaisiinsa verrattuna hyvinkin moderni. Conrad käyttää paljon energiaa maisemien kuvailuun. Se on myös jopa kaunis kuvaus neekeriorjista ja kannibaaleista, vaikka senaikaiset käsitykset heijastuvatkin taustalla. Ympäristön kuvaus tuo lukijalle kuvan Afrikan pimeimmästä sydämestä, Kongosta ja heimokäytöksestä. Dialogi ei selkeästi ole Conradin vahvuus, mutta toisaalta tarinaa kuljetetaan aivan muulla tavoin kuin vahvan dialogin avulla. Välillä ainakin minä jo vallan unohdin, että tässä on teos viime vuosisadan alkupuolelta, sillä se todellakin on tyyliltään nykyaikainen. Silti valitettavasti sain vain keskinkertaisen lukukokemuksen.

Arvosana: ***

lauantai 17. syyskuuta 2011

51/100: Manillaköysi

Kirjan nimi: Manillaköysi
Kirjailija: Veijo Meri
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 1957
Sivumäärä: 170
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Manillaköysi on Veijo Meren varmasti kuuluisin teos, oman selkeän tyylinsä edustaja. Meri onkin yksi suomalaisen modernismin merkittävimpiä kirjailijoita. Hän myös loi oman tyylin ja rakenteen, joka etäännytti hänet perinteisen suomalaisen proosan valtalinjasta.

Manillaköysi on kertomus Joose Keppilästä, joka jatkosodan aikaan löytää huoltotieltä manillaköyden, kuljettaa sen korsuun ja sitoo sen ympärilleen lomakuljetuksen ajaksi, tarkoituksenaan viedä se kotiinsa. Junamatka on kuitenkin pitkä ja köysi kireä. Matkan aikana kerrotaan montakin tarinaa rintamalta Joosen joutuessa vaikeuksiin köytensä vuoksi. Oikealla asemalla tuttu ratavahti saattaa Keppilän isännän pois junasta ja tämä lähtee hoippumaan peltojen läpi kotiaan kohti. Kotona häntä on vastassa järkyttynyt perhe, mutta illan tullen on kuitenkin vielä aika muutaman rintamatarinan.

Odotin aivan erilaista romaania. Kuvittelin, että nimensä mukaisesti päähuomio olisi manillaköydessä ja hassuissa sattumuksissa sen ympärillä. Lopulta sillä olikin lähes olematon merkitys; varsinkin juonen kannalta. Pääosan romaanista saakin junassa kerrotut tarinat rintamalta, jotka toki filosofisilla pohdinnoillaan saavat lukijan ajattelemaan, mutta eivät valitettavasti tee kovin suurta vaikutusta lukijaan, joka ei niinkään sotajutuista innostu.

Meren kieli on kaunista, paikoitellen jopa runollista. Meri ei niinkään keskity ympäristön kuvailemiseen vaan ajatuksiin ja tapahtumiin. Nasevilla huomioillaan hän saa kertomukset eläviksi ja maalattua tapahtumat lukijan verkkokalvoille. Moderni ote välittyy lukijalle edelleen viidenkymmenen vuoden jälkeenkin. 

Valitettavasti kaunis kielikään ei poista sitä tosiasiaa, että en juurikaan nauttinut lukukokemuksesta. Ei tässä mitään suurta vikaa ollut, mutta toisaalta mikään asia ei myöskään noussut normaalin lukukokemuksen yläpuolelle. Suurin vika taisikin olla lukijassa, joka odotti saavansa huumoria ja seikkailua, mutta saikin sotaa; genreä, jonka parissa viihtyy harvoin. Jollekin muulle tämä olisi takuulla ollut hyvä lukukokemus, minulle tämä oli nyt vain ihan ok.

Arvosana: ***

tiistai 13. syyskuuta 2011

50/100: Vareksen Turku

Kirjan nimi: Vareksen Turku
Kirjoittaja: Markku Haapio alias toimittaja Ruuhio
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 176
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Vaikka kirjan kansi antaakin ymmärtää, tämä ei ole Reijo Mäen kirjoittama, vaan toimittaja Ruuhion, jonka esikuvana toimii turkulainen Iltalehden toimittaja Markku Haapio. Yhdessä Haapion ja Mäen ideoimana lukija pääsee tutustumaan toisenlaiseen Turkuun - Vareksen Turkuun.

Vareksen Turku ei tutustuta ketään normaaleihin turistikohteisiin, vaikka muutamassa paikassa vilahtaakin sanat Tuomiokirkko ja Turun linna. Vareksen Turku on normaalia elämää, lähiöitä ja ydinkeskustaa. Vaikka tyypilliseen varesmaiseen tapaan tämäkin teos painottuu eniten juurikin tietynlaisiin ravitsemusliikkeisiin, tarjoaa se myös Turusta tietoa halavalle roppakaupalla nippelitietoa (josta kaikista en edes minä, paljasjalkainen turkulainen, ollut tietoinen) ja uudenlaisen näkövinkkelin vierailuun maamme entisessä pääkaupungissa.

Tarjolla on myös erilaisia Vares-kierroksia. Ensimmäiseen vaellukseen kuuluu keskeinen Vares-Turku, jonka lähtöpisteenä on Hämeenportti, väliaikapisteenä Apteekki ja maaliviivana Börs. Toinen vaellus vie lukijan seikkailemaan täl ja tois pual jokke Kakolasta Taidemuseonmäelle ja aina Verkahoville saakka. Tarjolla on myös murhakierros, jossa tutustutaan tarkemmin joihinkin murhapaikkoihin. Näiden kanssa tosin kannattaa olla varuillaan, jos kaikkia kirjoja ei ole tullut lukeneeksi, sillä kirja ja murhaaja/murhapaikka kerrotaan lähes poikkeuksetta suoraan. Tarkemmin esittelyssä ovat vielä ne ravitsemusliikkeet, jotka eivät ole Jussin kantapaikkoja, mutta kuitenkin kirjoissa esiintyvät. Myös Jussin entiset asuinpaikat on listattu hakemistoon. Lisäksi meille tarjotaan nippelitietoa mm. Vareksen yöpymis- ja vierailupaikoista (noin puolet Turun lähiöistä) sekä murhatilastoja.

Kaiken kaikkiaan tämä Mäen ja Haapion yhteisprojekti on viihdyttävä opas erilaiseen Turkuun. Siihen Turkuun, johon turkulaisena tutustuu joka päivä; ravintolalaivat, jokiranta, lähiöt, keskusta. Tutustuminen Turkuun Vareksen kanssa ei ehkä palkitse perhealbumissa (eikä kaikkia kierroksia välttämättä kannata toteuttaa), mutta se näyttää Turun todellisen puolen. Onko muista kaupungeista tehty tällaisia erilaisia turistioppaita? Olisi mukavaa tutustua myös niihin ja löytää kenties uusia, kiinnostavia vierailukohteita.

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

49/100: Halkaistu varakreivi

Kirjan nimi: Halkaistu varakreivi (Il visconte dimezzato)
Kirjoittaja: Italo Calvino, suomentanut Jorma Kapari
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1952, suomennos 1970
Sivumäärä: 115
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Italo Calvino on jälleen niitä kirjailijoita, joihin halusin tutustua heti kun hänestä muutaman blogauksen luin. Siksi ei ollutkaan vaikea päätös napata kirjaston palautettujen hyllystä Halkaistu varakreivi mukaan luettavaksi. Tämä viihdytti minua hyvin muutamana aamulla koulumatkalla, toisaalta harmi että tämä tuli luettua bussissa, sillä osa nauruvaroista jäi nyt käyttämättä.

Kaikki alkaa siitä kun varakreivi Medardo halkeaa sodassa turkkilaisia vastaan. Vain toinen puolikas löytyy, jonka lääkärit ihmeen kautta saavat pysymään hengissä. Toisesta puolikkaasta ei ole minkäänlaisia havaintoja. Aikoinaan halkaistu Medardo palaa kotikyläänsä ja pian kyläläiset saavat huomata, että tuossa puolikkaassa ei ole mitään hyvää; tämä puolikas on Medardon paha, joka antaa käsittämättömiä rangaistuksia ja huvittelee halkaisemalla kaikkea kukista ja puista aina eläimiin saakka. Pahuuskaan ei kuitenkaan ole ikuista kun Medardon hyvä puolikas päätyy myös lopulta kylään. Kyläläiset kuitenkin huomaavat pian, että hyvä ei olekaan aina se paras ratkaisu. Lopulta tarvitaan paimentyttö Pamelan apua, jotta kaikki on taas mallillaan.

Halkaistu varakreivi on satiirinen, absurdi ja paikoitellen hauska aikuisten satu. Synkkyydessään ja julmuudessaan se on lähes Grimmin veljesten veroinen, mutta loppuratkaisultaan ennemminkin nykyaikainen. Tarinan lomaan on kätketty aimo annos nokkelia havaintoja yhteiskunnasta ja mustavalkoisesta elämästä. Jos tämä jotain opettaa niin sen, että elämä on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen.

Calvinon kieli on leikittelevää, mukaansatempaavaa ja helppoa. Tempo ja sävy muuttuu sen mukaan ollaanko sotatantereella, toimiiko kertojana lapsi vai kuvataanko Medardon julmia tekoja. Sadunomaisuus nousee esiin varsinkin niissä kappaleissa, joissa Medardon sukulaispoika toimii kertojana. Kaiken lisäksi tämä oli nopealukuinen, tästä ei riittänyt kuin pariksi bussimatkaksi. Jos muut Calvinot ovat samankaltaisia, niin tässä ilmoittautuu vakituinen lukija.

Arvosana: ****½

torstai 8. syyskuuta 2011

48/100: Amerikkalainen tyttö

Kirjan nimi: Amerikkalainen tyttö (Den amerikanska flickan)
Kirjoittaja: Monika Fagerholm, suomentanut Liisa Ryömä
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2004
Sivumäärä: 528
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Monika Fagerholmin  Amerikkalainen tyttö valikoitui lukupiirimme seuraavaksi luettavaksi lähinnä kiinnostuksesta Fagerholmia kohtaan. Nyt täytyy todeta, että lukupiirimme on kyllä onnistunut valitsemaan kerta toisensa jälkeden vaikeita kirjoja eikä tämäkään ollut poikkeus sarjassa.

Amerikkalainen tyttö on kertomus Seudusta, Bule-lammesta ja Liejuisimman laidan talosta. Se kertoo serkkutalosta, Pomminpamaus Pinky Pinkistä, Oolantilaisesta ja Lorelei Lindbergistä. Se on Sandran ja Doriksen kertomus Eddie de Wirestä. Siinä ovat mukana myös Solveig, Rita, Björn ja Bencku. Ja tietenkin amerikkalainen tyttö ja tämän laulu. Tarinan edetessä kuolee useampi henkilö ja tapahtumat muuttuvat oudoista vielä oudommiksi.

Jos tämä ei olisi ollut lukupiirikirja, olisi tämä jäänyt viimeistään sivulla 150 kesken. Kirja oli aivan liian sekava, jotta sen parissa olisi jaksanut viihtyä pitkiä aikoja ja juuri sadan sivun jälkeen alkoi jo väsymys; siihen saakka jaksoin toivoa, että kirja lähtee vielä käyntiin jossain vaiheessa. Nyt tyydyin vain lukemaan loput periaatteella "tuskinpa tämä tästä selkenee, mutta luetaan nyt kuitenkin".

Mikä tästä teki sekavan? Aikatasoja oli aivan liikaa, lukijan oli vaikea hahmottaa missä ajassa milloinkin mennään, varsinkin kun jopa saman kappaleen sisällä hypittiin vuodesta toiseen. Tuntui myös, että koko kirjassa ei juurikaan ole punaista lankaa, samat asiat toistuivat kerta toisensa jälkeen ilman, että minä lukijana tajusin niiden merkitystä. Jokainen asia tarkastellaan useammalta eri kantilta ja lopulta kuitenkaan mitään ei juurikaan selviä. Lisäksi ainakin minua jäi lopulta vaivaamaan myös se, oliko kaikki vain Sandran ja/tai Doriksen kuvitelmaa, oliko mukana osa totuuttta vai oliko kaikki totta. Mukana oli myös varsinkin sellaisia musiikin historiaa käsitteleviä kohtia, joiden mukanaololle ei keksinyt mitään järkevää selitystä. Samoin samat laulun sanat toistuivat lähes kolmen sivun välein - ja lopulta nekin jäivät suurimmalta osalta selityksettä.

Kaikista henkilöistä käytettiin joko outoja lempinimiä tai koko etunimisukunimi-pötköä. Kirja ei tuntunut juurikaan henkilökohtaiselta tämän vuoksi. Suurin osa henkilöistä jäivät myös täysin statisteiksi, vain Doriksesta ja Sandrasta sai jonkinlaista otetta, heistäkin toki vain lapsuuskuvailujen aikana. Minä itse en pidä kirjoista, joissa lukijan on lähes mahdoton samaistua kehenkään. Minua häiritsi osittain myös kirjan seksuaalisuus, joka ei aina tuntunut luonnollisesti sopivan tapahtumiin. Suhteita ja kokeiluja oli kuin teinin märissä unissa.

Oli tässä toki myös hyviä puolia. Kuvailu oli kaunista ja vaikka en itse ole käynyt Porkkalassa (jonne tämä ilmeisesti pääosin sijoittuu) sain siitä mukavan kuvan päähäni. Kirjassa on myös potentiaalia - suurella karsimisella tämä olisi ollut oikeasti mainio paketti. (Nyt mielestäni kirjan sisältö ei juurikaan vastannut niitä odotuksia, jonka takakansiteksti minulle antoi.) Myös Seudun perhesuhteet olivat minusta hyvin mielenkiintoisia ja osaltaan selittivät varsinkin Sandran käytöstä.

Tuskin kuitenkaan tulen lukemaan mitään muuta Fagerholmilta. Olen tosin kuullut, että Ihanat naiset rannalla olisi huomattavasti parempi kuin tämä, mutta pitkään aikaan en kyllä siihen uskalla tarttua. Tuntuu siltä, että joko suomenruotsalainen kirjailija kirjoittaa todella hyvin (kuten Westö) tai sitten hän sortuu ylikikkailuun (kuten Fagerholm tässä). Kuitenkin jos on tottunut aiemmin tähän samaan tyyliin, niin varmasti viihtyy myös tämän parissa.

Arvosana: **

maanantai 5. syyskuuta 2011

47/100: Matala maa

Kirjan nimi: Matala maa (Niederungen)
Kirjoittaja: Herta Müller, suomentanut Raija Jänicke
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1984, suomennos 1989
Sivumäärä: 137
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Kiinnostukseni nobelisteja kohtaan on lähtenyt huimaan kasvuun sen jälkeen kun tutustuin kirjablogimaailmaan. Siksi törmätessäni kirjaston palautettujen hyllyssä Herta Müllerin novellikokoelmaan Matala maa oli minun pakko poimia se mukaani. Kyseessä on siis hänen esikoisteoksensa, jonka hän julkaisi vielä asuessaan Romaniassa.

Matala maa on 15 novellin kokoelma, joka muodostaa yhden yhtenäisen tarinan, mutta toimii vallan mainiosti myös yksittäin luettuna. Se on kurkistus romanialaiseen pieneen kylään joskus toisen maailmansodan jälkeen, aikana jolloin kuri oli kova, kuolema normaalia ja puute suuri. Matala maa on ankea ja karu, synkkäkin, eikä se anna valoisaa kuvaa maailmasta. Tämän teoksen todellisuus rakentuu konkreettisista, aistimusvoimaisista havainnoista, pääosin lapsen näkökulmasta katsottuna. Silti se ei missään tapauksessa ole lapsenomainen tai hellyyttävä vaan absurdi, osittain painajaismaisen ahdistava, epäuskon vallatessa lukijan.

Silti se on viihdyttävää lukemista. Müllerin kieli on hyvin omintakeista, uusia sanoja esiintyy tiuhaan, pilkkuja on paljon, toisaalla taas lauseet ovat hyvin lyhyitä. Varsinkin nimikertomuksessa saadaan hyvin näillä keinoin toteutettua kertominen lapsen näkökulmasta - ja silti Matala maa oli yksi niistä novelleista, joista pidin vähiten. Muihin verrattuna se oli huomattavasti pidempi ja paikoitellen tuntui vain laahaavan. Myös lopun, yhden sivun mittainen Työpäivä, oli omasta mielestäni teoksen heikoimpia luomuksia - se oli jo kaikessa absurdiudessaan järjetön, joka ei enää tuntunut lainkaan kuuluvan kokonaisuuteen. Kun taas Svaabilainen kylpy, Kyläkronikka ja Äiti, isä ja pikkuinen edustavat sitä toista ääripäätä - samankaltaisia tekstejä olisin kaivannut koko kirjan täydeltä; ajatuksenvirtaa, kuvailua, hetkeen tarttumista. Lukija hahmottaa kuvan sieltä toisen täältä, yhden perheen yhden hetken, hiljaisen pienen kylän kertojan silmin.

Jälleen kerran täytyy todeta, että tämä on esikoiseksi vahva kokonaisuus. Müllerin omakohtaisuus tulee vahvasti tekstissä esiin ja tekee osaltaan novelleista entistäkin ahdistavimpia. Yhtenäisyydessään tämä ei välttämättä palvele täysin niin kuin Müller on ajatellut ja tekstien epätasaisuus (varsinkin Matalan maan kohdalla, jonka sivumäärä on lähes puolet kirjasta) on osin häiritsevää, mutta jo tästä voi havaita aavistuksen tulevasta suuresta kirjailijasta.

Arvosana: ****

lauantai 3. syyskuuta 2011

46/100: Roope Ankan elämä ja teot

Kirjan nimi: Roope Ankan elämä ja teot (The Life and Times of Scrooge McDuck)
Kirjoittaja: Don Rosa, suomentaneet Jukka Heiskanen, Riku Perälä, Elina Toppari, Jussi Karjalainen, Markku Saarinen
Kuvittaja: Don Rosa
Kustantaja: Helsinki Media
Julkaisuvuosi: 1994-1996, suomennos 2001
Sivumäärä: 272
Lukulistalle: Miehen kirjahyllystä


Don Rosan toimittava Roope Ankan elämä ja teot päätyi lukulistalle rakkaan mieheni suosituksesta. Teos kattaa ajanjakson vuodesta 1877 aina vuoteen 1947 saakka, jolloin Aku ja pojat astuivat kuvaan. Tämä aikajakso on jaettu 12 lukuun, joista jokaisessa esitellään yksi tai useampi Roopen elämää mullistanut asia. Kirjan sivujen kautta pääsemme tutustumaan siihen, kuinka Roope aikoinaan päätyi Amerikkaan, miten hän tienasi ensimiljardinsa, millaisia rosvoja hän matkoillaan kohtasi, miksi hänestä tuli katkera vanha ankka ja näemme myös vilauksen Akun vanhemmista.

Mukaan on liitetty kattava alkupuhe Don Rosalta. Lisäksi jokaisen luvun jälkeen on esittely juuri kyseisestä luvusta, työprosessista ja siitä, mistä kaikkialta luvun tiedot on etsitty. Jokaisen esittelyn lopussa on myös D.U.C.K.-ilonpilaaja niille lukijoille, jotka eivät ole onnistuneet löytämään Don Rosan tavaramerkkiä itse (kuten minä suurimmissa osassa tapauksia). Rosa kertoo, että hän on käyttänyt tarnoissaan ainoastaan niitä faktoja, jotka Carl Barks on omissa luomuksissaan esittänyt - huomiotta on siis jätetty suurin osa niistä "faktoista", joita muut akkaripiirtäjät tarjoavat Roopen elämästä. Lukiessa huomasikin kyllä, että lähes jokainen tieto oli entuudestaan tuttu jostakin aiemmin lukemastani Aku Ankasta, mutta tällainen kronologinen kokoamateos on huomattavasti parempi tiedon hahmottamisen ja seurausten tajuamisen kannalta.


Itse lukiessani Aku Ankkoja harvemmin kiinnitän tarkempaa huomiota itse piirroksiin. Kyllähän minä kuvat katson, mutta olen liian romaanilukija sarjakuviin; toimintahan tapahtuu tekstissä, mitä sitä turhia kuvia katselemaan. Tätä lukiessa huomioni kuitenkin kiinnittyi väkisin myös kuvitukseen, sillä onhan Don Rosan kuvitus aivan jotakin muuta kuin tyypillistä akkarikuvitusta. Värimaailma on lumoava, yksityiskohtia on runsaasti ja ankatkin näyttävät aivan erilaisilta Rosan kynästä. Onko teillä yhtä oikeaa akkaripiirtäjää? Vai iskeekö Rosan tyyli ollenkaan?

Kaiken kaikkiaan tämä oli valloittava lukuelämys ja suosittelen tätä todellakin kaikille niille, jotka ovat elämässään lukeneet edes yhden Aku Ankan. Ja jos olet joskus haaveillut sarjakuvapiirtäjän ammatista, saatat jopa saada tästä teoksesta mukaasi vinkin taikka kaksi.

Arvosana: ****½

perjantai 2. syyskuuta 2011

Anna Karenina-kimppaluku

Zephyrin Kirjanurkkauksessa ehdotettiin Anna Kareninan kimppalukua. Lukeminen toimii siis samalla tavalla kuin jo käynnissä olevissa haasteissa Kadonnutta aikaa etsimässä ja  Ruusun nimi read-a-long. Jokaiselle kuukaudelle on kaksi lukua ja tavoitteena näinollen on saada luettua kyseinen opus tämän vuoden joulukuun loppuun mennessä. Itse olen yrittänyt koko vuoden etsiä tällä kirjalle hyvää lukurakoa, mutta aina on tuntunut ilmestyvän jotakin muuta. Tämän haasteen nojalla uskon kuitenkin, että kykenen viemän urakan loppuun saakka.

Alustavaksi lukujärjestykseksi Zephyr on suunnittellut seuraavaa:
Osat 1-2 (n. 270 sivua) syyskuu 2011
Osat 3-4 (n. 220 sivua) lokakuu 2011
Osat 5-6 (n. 260 sivua) marraskuu 2011
Osat 7-8 (n. 160 sivua) joulukuu 2011

Jos kiinnostuit urakasta, niin ilmoittaudu toki mukaan Zephyrin blogissa.

torstai 1. syyskuuta 2011

45/100: Lokero 21

Näin vain elokuu muuttui syyskuuksi, ja kirjoittelen edelleen kirjoista, joita luin elokuussa. Koskaan ei saisi hommata muuttoa JA lomareissua JA koulun alkua samaan kuuhun eikä varsinkaan lykätä kirjoittamista huomiseen. Onneksi tämän jälkeen on enää yksi kirja jonossa, ja sitten päästään reaaliaikaisiin lukemisiin.


Kirjan nimi: Lokero 21 (Box 21)
Kirjoittajat: Anders Roslund, Börge Hellström, suomentanut Veijo Kiuru
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2007
Sivumäärä: 412
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Takakannen mukaan Anders Roslund ja Börge Hellström ovat yksiä pohjoismaiden suosituimpia dekkaristeja. Vaikka pidän itseäni jonkinlaisena dekkarifriikkinä, en tarttuessani teokseen Lokero 21 ollut koskaan kyseisistä herroista kuullutkaan.

Lokero 21 tarjoaa lukijalle mielenkiintoiset lähtöasetelmat; ensimmäisen päivän aikana lukitusta asunnosta löytyy selkäänsä 35 piiskaniskua saanut, ruotsia osaamaton prostituoitu, pesujauhetta amfetamiiniin sekoittava nisti sekä katkera poliisi Ewert Grens. Pian seikkailu jatkuu sairaalaan; siellä toinen päähahmoistamme työnnetään pyörätuolissa kuolemaan ja toinen tunkeutuu ruumishuoneelle räjähteiden kanssa. Mukaan soppaan heitetään vielä Grensin henkilökohtainen taisto, seksikaupan paljastuminen ja siihen liittyvät valtavat salaisuudet sekä tapahtumat, jotka sitovat kaikki henkilöt tavalla tai toisella toiinsa.

Tämä ei valitettavasti napannut, mielenkiintoisista alkuasetelmistaan huolimatta. Kieli oli tönkköä, joka varmasti johtui osittain kahdesta kirjoittajasta. Joko lauseissa ei ollut yhtään pilkkuja, tai sitten pilkkuja käytettiin enemmin kuin oli tarvetta. Osa lauseista on hirveän lyhyitä, toisten ollessa pitkiä ja pilkuttomia. Tekstistä saa hätäisen ja sekavan kuvan, joka näin sekavassa dekkarissa ei ole lainkaan hyvä asia.

Toinen asia, joka minua tässä häiritsi suunnattomasti oli juurikin sekavuus. Mukaan oli tungettu paljon kaikkea, jotka tavalla tai toisella liittyivät toisiinsa. Yleensä pidän limittäisistä juonista ja toisiinsa liittyvistä asioista, mutta tässä vain oli liiaksi kaikkea. Lisäksi vielä lukijalta salattiin liian paljon tietoa ja ainakin minulle jäi vielä kirjan loputtuakin hieman epätietoinen olo kirjan kantavasta juonesta.

Valitettavasti en taida lukea muita herrojen teoksia, sen verran huono kokemus Lokero 21 yli.

Arvosana: **