65/100: Garpin maailma

Kirjan nimi: Garpin maailma (The World According to Garp)
Kirjoittaja: John Irving, suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1976, suomennos 1981
Sivumäärä: 560
Lukulistalle: Lainattu lukupiiritoverilta

Garpin maailma oli jälleen osa 10 klassikkoa-haastettani. Muuten, tämän jälkeen enää yksi klassikko lukematta (Anna Karenina, jonka lukeminen stoppasi täysin marraskuussa, sain luettua kokonaiset kymmenen sivua.). John Irving kuuluu siihen samaan kategoriaan minulle kuin Kari Hotakainen - kirjailija, josta olen päättänyt pitää jo ennen kuin olen lukenut yhtään hänen teostaan.

Jenny Fields on nuori sairaanhoitaja toisen maailmansodan keskellä. Hän haluaa lapsen, mutta ei seksiä eikä varsinkaan miestä, saadakseen haluamansa. Lopulta isäksi valikoituu hieman huonossa kunnossa oleva sotilas, jonka äännevalikoimaan kuuluu hyvin vahvasti termi 'garp'. Yhdeksän kuukauden päästä syntyy poika, joka saa nimekseen T.S. Garp.

Garpin nuoren elämän keskipisteenä on äiti Jenny sekä Steeringin koulu, johon Jenny palkataan sairaanhoitajaksi. Teininä Garp kokeilee ja kokee teinien juttuja ja koulusta valmistuttuaan hän lähtee äitinsä kanssa Eurooppaan, vauraaseen Itävaltaan hakemaan kirjoitusvirettä; hän omaan ensimmäiseen romaaniinsa ja Jenny elämäkertaansa. Muutettuaan takaisin Yhdysvaltoihin Garp menee naimisiin, perustaa perheen ja elää näennäisesti onnellista elämää. Jenny perustaa hoitokodin naisille apunaan Roberta, entinen mies ja jenkkifutispelaaja.

Ensimmäiset 200 sivua olivat täyttä tuskaa. Tuntui, että en etene lukemisessani yhtään. Tätä osuutta tahkosin läpi melkein kolme viikkoa ja muutamaan otteeseen ajattelin tosissani jo lopettamista. Mutta sitten yhtäkkiä tarina vain lähti liikkeelle ja lukeminen sujui joutuisasti - luin viimeiset yli 300 sivua muistaakseni kolmessa päivässä. Ja täytyy sanoa, että hyvä, että pääsin tylsän alun yli, sillä lopulta tästä kuoriutui ihan mukava teos. Se ei kuitenkaan saanut yhtä suurta suosiota kuin Hotakainen, jota kohtaan minulla oli tosiaan myös yhtä suuret odotukset, mutta vastaisuudessakin takuulla luen lisää Irvingiä.

Miksi sitten tämä ei kolahtanut täysillä? Ensinnäkin tässä oli mielestäni aivan liiaksi dramatiikkaa yhden kirjan tarpeiksi. Välillä iski mieleen väkisinkin tunne siitä, että luen kirjaa suoraan Salattujen Elämien käsikirjoituksesta. Ensimmäiset kaksisataa sivua olisi myös hyvin voinut tiivistää melkein puolet pienempään tilaan. Toki näin saatiin kirjan keskeisimmät hahmot tutuiksi heti, mutta välillä minä lukijana kyllästyin jahkailuun ja etenemättömyyteen.

Huolimatta siitä, että tämä tuntui osin Salatuilta Elämiltä, oli tässä kuitenkin usemampi asia, jotka nostivat tämän hyvän lukukokemuksen puolelle. Irving kuljettaa pieniä yksityiskohtia ja mainintoja mukana kirjan alusta asti. Tietyt asiat nousevat esiin tietyissä tilanteissa, luoden näin hyvän jatkumon asioiden välillä. Kerronta on huoletonta, Irving ei sorru kielellä kikkailuun vaan nimenomaan kertoo tarinaa eteenpäin. Ja minä ilahdun aina myös siitä, että kirjan sisässä on kirja - kuten tässäkin pääsemme tutustumaan peräti kahteen Garpin kirjoitelmaan.

Arvosana: ***

64/100: Vuonna 1984

Kirjan nimi: Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four)
Kirjoittaja: George Orwell, suomentanut Raija Mattila
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1949, sensuroimaton suomennos 1999
Sivumäärä: 329
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

10 klassikkoa-haaste alkaa olemaan kohta jo loppusuoralla. Ihastuin George Orwelliin jo joskus yläasteella, kun katselimme englannin tunnilla Eläinten vallankumouksen. Vuonna 1984 olikin siis luonnollinen valinta klassikkolukulistalle, sillä lukeminen vaihtoehtoisesta todellisuudesta kiinnostaa aina.

Vuonna 1984 sijoittuu dystopiaan, Oseania-nimiseen valtioon, jossa myyttinen Isoveli valvoo kansalaisiaan. Oseanian lisäksi maailmassa on myös kaksi muuta suurvaltaa; Euraasia ja Itäaasia. Nämä suurvallat käyvät keskenään sotaa ja vuorotellen liittoutuvat toisiaan vastaan. Valtio valvoo kansalaisiaan heidän yksityisyydestään välittämättä ja muokkaa heidän mielipiteitään kulloisten intressien mukaan. Kansalaisten valvonta huipentuu uuskieleen, jota käyttäessä ei voi ajatella väärin, sillä siitä puuttuvat kaikki Puoluetta vahingoittavat sanat.

Päähenkilömme on Winston Smith, joka työskentelee Totuusministeriössä ja muuttaa työkseen historiaa. Kokoontumisissa hän hurraa Isoveljelle kuten muutkin, mutta syvällä sisimmässään hän on kapinallinen. Häntä kiinnostaa Emmanuel Goldstein, joka on huhujen mukaan valtion vihollinen. Yhdessä pienen ryhmän kanssa Winston uskoo, että he voisivat nousta kapinaan ja syöstä Isoveljen vallasta. Mutta onko totalitaristinen yhteiskunta kaadettavissa? Vai onko kaikki vain ajatuspoliisien työtä?

Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa julistaa Isoveli. Älä kyseenalaista vaan usko, että 2+2=5. Älä rakasta äläkä ainakaan harrasta seksiä muutoin kun lisääntymistarpeen vuoksi. Älä lue väärää kirjallisuutta (parempi olisi jos et lukisi ollenkaan), muistele menneitä tai paina asioita mieleesi. Ole hiljaa ja tee kuten Isoveli määrää. Ole kiitollinen siitä pienestä ruoka-annoksesta, joka sinulle suodaan. Oseanian hallitsemisessa on samaa kuin Stalinin Neuvostoliitossa ja sota-ajan säännöstelykulttuurissa elävää brittiläistä imperiumia.

Orwellin luoma kuva Oseaniasta ja sen hallitsijasta on hirvittävä osittain siksi, että se tuntui hyvin todentuntuiselta. Kuinka me sokeina uskomme maailman päättäjien höpinöihin, millaisessa valvontakulttuurissa me tiedostaen ja tiedostamattomasti nykyään elämme. Moni asia, joka oli suoraan rinnastettavissa silloiseen Neuvostoliittoon on vain vuosikymmenien aikana muuttanut muotoaan, mutta ei todellakaan kadonnut mihinkään.

Alku lupasi tälle hyvää, mutta puolessa välissä tämä ei enää tuntunutkaan niin hienolta teokselta. Nautin toki koko luku-urakan ajan, mutta joku tökki. En tiedä oliko se kiire, joka minulla tämän lukemisen kanssa oli (pakolliseen palautuspäivään oli reilu vuorokausi kun olin vähän yli puolen välin) vai se, että en niinkään pitänyt siitä, miten lopun tapahtuivat kehittyivät. Tai sitten se johtui siitä, että olin odottanut vielä hurjempaa tulevaisuuden kuvausta. Ja koska tämä oli niin todellinen, niin en päässytkään kauhistelemaan kunnolla sitä dystopiaa, jonka Orwell on luonut. (Vai voiko tästä edes käyttää termiä dystopia, koska eihän tämä Isoveli valvoo-mentaliteetti todellakaan nykypäivänä mikään dystopia ole.)

Orwellin tapa kuvata väkivaltaa ja kauheuksia on hienolla tavalla groteski. En voi sanoa, että olisin nauttinut lukiessani, mutta vallan todentuntuiselta on Orwell saanut nämä kohtaukset tuntumaan. Hän myös kirjoittaa kaunistelematta politiikan pimeistä puolista, joten ei ole ihme, että tämä oli kiellettyjen listalla Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa, eikä liioin sekään, että tämä on päätynyt klassikoiden listalle.

Arvosana: ***½

56/100: Olemisen sietämätön keveys

Kirjan nimi: Olemisen sietämätön keveys (Nesnesitelná Lehkost Bytí)
Kirjoittaja: Milan Kundera, käsikirjoituksesta suomentanut Kirsti Siraste
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1984, suomennos 1996
Sivumäärä: 390
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Milan Kunderan klassikkoteos Olemisen sietämätön keveys valikoitui lukupiirimme seuraavaksi teokseksi. Amerikkalaisen tytön jälkeen jokainen meistä kaipasi hieman helpompaa ja nopeampaa luettavaa ja huhut siitä, että tässä olisi sellainen teos (ja useamman lukupiiriläisemme into saada tämä luetuksi vielä tämän vuoden puolella) puolsi lopulta valintaamme.

Kirja seuraa neljän keski-eurooppalaisen ihmisen elämää 1960-luvun hajoilevassa Euroopassa. Keskushahmoina toimivat Tomàs, prahalainen kirurgi ja naistenmies sekä Tereza, johon Tomàs rakastuu päätä pahkaa heidän ensitapaamisellaan. Sitten on Sabina, taiteilija, seikkailija ja rakastajatar. Sabinan päätyessä Geneveen mukaan tulee Franz, keski-ikäinen tiedemies, jonka idealismi ulottuu koko maailmaan. Se on ennen kaikkea tarina neljästä sijaansa etsivästä ihmisestä.

Hahmojen elämät kutoutuvat romaanissa yhteen tuoden esiin moraaliset, eroottiset ja poliittiset kosketuskohdat. Olemisen sietämätön keveys pureutuu varsinkin 1960-luvun Tsekkoslovakian yhteiskunnallisiin kiemuroihin, aikaan jolloin Neuvostoliitto vyöryi maahan ja otti vallan. Kirjan kantava voima on kuitenkin filosofinen pohdinta, jota onnistutaan liittämään lähes jokaiseen asiaan.

 Aivan aluksi tahdon sanoa, että en pidä filosofiasta - lainkaan. Mutta pidin silti valtavasti tästä. Kunderan kieli on valloittavaa ja vaikka hän toimiikin kertovana filosofina, se ei haitannut laisinkaan. Välillä tosin useamman luvun verran kestävä pohdinta kitchistä tai moraalista tai toisesta maapallosta tosin sai minut vallan eksyneeksi, puhumattakaan unimaailmoista ja niistä hetkistä, kun hypättiin ajassa runsaasti eteen- tai taaksepäin. Kuitenkin kun Kunderan ajatuksista pääsi uudelleen kärryille, viihtyi hänen parissaan mainiosti. Huomasin useammassa kohdassa suorastaan ahmivani kirjaa ja nyökkäileväni viisaille lausahduksille.

Kirjan hahmoista Franz tuntui täysin statistilta, välillä ajattelin että hänet oli tungettu mukaan väkisin, jotta kaikki käänteet saatiin toteutettua. Teraza taas oli ehdottomasti mielenkiintoisin, vaikka toki en kaikkia hänen ajatuksia käsittänytkään. Myös Karenin, pariskunnan koira, oli hyvin valloittava tapaus. Itse asiassa taisin kiintyä häneen toisiksi eniten heti Terezan jälkeen. Minäkin tahdon koiran ja nimetä hänet Anna Kareninan mukaan. (Ja nyt huom! niille, jotka lukevat Anna Kareninaa/haluavat sen joskus lukea, eivätkä ole tietoisia sen loppuratkaisusta. Älkää lukeko tätä teosta ennen kuin Tolstoinne on päättynyt, sillä Kundera kertoo varsin suorasukaisesti teoksen loppuratkaisun.) Kunderan esittämä moraalimaailma on kaikkea muuta kuin hyväksyttävä, vaikka päähenkilöt käytöstään koettavatkin kovin filosofisesti perustella.

Lisäkiitosta vielä lyhyistä luvuista. Harvemmin olen lukenut kirjan, jossa keskimääräinen luvun pituus on kaksi sivua ja viisisivuinen luku tuntuu jo pitkältä. Tällaiseen kepeään, pohtivaan tekstiin se on kuitenkin juuri sopiva pituus, nyt jokaisen luvun jälkeen lukija saa hengähtää ja maistella lukemaansa. Harmi, että minulla oli vain kiire lukea kirja loppuun, enkä juurikaan pysähtynyt miettimään. Nyt tuntuu, että kirjan kaikista kaunein hienous meni ohi. Uudelleenluku on takuulla paikallaan jossain vaiheessa, tällä kertaa hitaasti ja miettien, miten tämä on varmasti myös tarkoitettu luettavaksi.

Arvosana: ***½

53/100: Kuin surmaisi satakielen

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird)
Kirjoittaja: Harper Lee, suomentanut Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1960, suomennos 2005
Sivumäärä: 411
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

On harmi, että Lee Harper on kirjoittanut vain yhden teoksen. Niin vahva oli lukuelämys Kuin surmaisi satakielen kanssa, että mielelläni olisin tarttunut myös muihin hänen teoksiinsa. Onneksi edes tämä yksi kirja on kuitenkin kirjoitettu, sillä se nousi välittömästi sekä 10 klassikkoa-haasteessani että omalla kaikkien aikojen kirjojen listalla suoraan kärkipäähän.

Eletään 1930-luvun Alabamassa, pienessä Maycombin kaupungissa. Scout kasvaa kirjan aikana kahdeksanvuotiaaksi, hänen veljensä Jem lähes 13-vuotiaaksi. Pienessä kylässä kesäpäivät ovat täynnä seikkailuja ja tutkimushaluiselle poikatytölle kaupunki on juuri sopivan kokoinen. Sitten tulee oikeudenkäynti, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta - ja miehen puolustusasianajajana toimii Scoutin ja Jemin isä. Pian sekä Jemin että Scoutin tulee kasvaa ja kohdata asioita, joihin kumpikaan heistä ei vielä ole valmis.

Tämä oli kaiken kaikkiaan ahdistava lukukokemus. Edelleen, viikko lukemisen jälkeen, on vaikeaa muodostaa mitään kirjallista mielipidettä. Kirjan maailmaa ja omia kokemuksia on vaikeampaa kuin koskaan tuoda kaikkien eteen. Vaikka kirja oli yksi parhaimmista ikinä, jätti se kuitenkin lukijaansa vahvan jäljen, jota on vaikea analysoida.

Leellä on upea taito saada lukija koukkuun ensisivulta lähtien. Käytännössä ensimmäiset parisata sivua keskittyvät Jemin ja Scoutin kaupunkiseikkailuihin, mutta siltikään lukija ei missään vaiheessa pitkästy. Kaikki on niin rauhallista ja iloisesti vinksallaan (kuten pikkukaupungeissa on tapana), että lukija odottaa, kenties hieman peloissaankin, milloin tämä idylli romahtaa. Ja kun se romahtaa, romahtaa se kunnolla. Aluksi se on vain merkityksellisiä katseita, keskustelun lomaan sijoitettu lause jota lapsen on vaikeaa ymmärtää tai aikuisten toteamus siitä, että kaikki on hyvin. Sitten se pääsee valloilleen niin, että kahdeksanvuotiaskin tajuaa, omalla tavallaan, että kaikki ei kaupungissa ole kunnossa.

Lee kirjoittaa oman kokemuksensa pohjalta. Se mikä tarinassa on faktaa mikä fiktiota, ei ainakaan minulle missään vaiheessa selvinnyt, mutta toisaalta se ei myöskään missään vaiheessa haitannut. Osittain karmivia tunteita tätä lukiessa nostattikin juurikin se tieto, että ainakin osa tästä on tapahtunut aivan oikeasti. Toivoin koko ajan, että lähinnä oikeudenkäyntikuvaukset olivat niitä omia kokemuksia, ja kaikki ympärillä tapahtunut keksittyä. Nyt, luettuani kirjan, en edes tahdo tarkistaa kuinka asiat oikeasti olivat.

Takakannessa todetaan kirjan olevan lumoava tarina kasvamisesta, omasta tunnosta ja oikeudenmukaisuudesta. Allekirjoitan jokaisen kohdan, mutta totean lisäksi kirjan olevan ahdistava, sisältävän tapahtumia joita ei toivoisi kenenkään kohtaavan, ei varsinkaan kahdeksanvuotiaan sekä pysähdyttävä. Pitkästä aikaa lukiessani tunsin inhoa henkilöitä kohtaan, halusin huutaa bussissa kirjan hahmoille, voin pahoin kaikesta kieroudesta ja siitä pahasta maailmasta, joka vieritettiin viattomien lasten päälle.

Takki on edelleen tyhjä. Sanottavaa tästä olisi vaikka kuinka, mutta en osaa enempää näytölle muotoilla. Nytkin tuntuu, että ei tässä arvostelussa mitään järkeä ole. Olenko ainoa, joka on tuntenut tämän teoksen näin vahvasti? Oliko tämä oikeasti sittenkin vain kasvukertomus, jonka omaksuin liian rankasti?

Arvosana: *****

51/100: Manillaköysi

Kirjan nimi: Manillaköysi
Kirjailija: Veijo Meri
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 1957
Sivumäärä: 170
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Manillaköysi on Veijo Meren varmasti kuuluisin teos, oman selkeän tyylinsä edustaja. Meri onkin yksi suomalaisen modernismin merkittävimpiä kirjailijoita. Hän myös loi oman tyylin ja rakenteen, joka etäännytti hänet perinteisen suomalaisen proosan valtalinjasta.

Manillaköysi on kertomus Joose Keppilästä, joka jatkosodan aikaan löytää huoltotieltä manillaköyden, kuljettaa sen korsuun ja sitoo sen ympärilleen lomakuljetuksen ajaksi, tarkoituksenaan viedä se kotiinsa. Junamatka on kuitenkin pitkä ja köysi kireä. Matkan aikana kerrotaan montakin tarinaa rintamalta Joosen joutuessa vaikeuksiin köytensä vuoksi. Oikealla asemalla tuttu ratavahti saattaa Keppilän isännän pois junasta ja tämä lähtee hoippumaan peltojen läpi kotiaan kohti. Kotona häntä on vastassa järkyttynyt perhe, mutta illan tullen on kuitenkin vielä aika muutaman rintamatarinan.

Odotin aivan erilaista romaania. Kuvittelin, että nimensä mukaisesti päähuomio olisi manillaköydessä ja hassuissa sattumuksissa sen ympärillä. Lopulta sillä olikin lähes olematon merkitys; varsinkin juonen kannalta. Pääosan romaanista saakin junassa kerrotut tarinat rintamalta, jotka toki filosofisilla pohdinnoillaan saavat lukijan ajattelemaan, mutta eivät valitettavasti tee kovin suurta vaikutusta lukijaan, joka ei niinkään sotajutuista innostu.

Meren kieli on kaunista, paikoitellen jopa runollista. Meri ei niinkään keskity ympäristön kuvailemiseen vaan ajatuksiin ja tapahtumiin. Nasevilla huomioillaan hän saa kertomukset eläviksi ja maalattua tapahtumat lukijan verkkokalvoille. Moderni ote välittyy lukijalle edelleen viidenkymmenen vuoden jälkeenkin. 

Valitettavasti kaunis kielikään ei poista sitä tosiasiaa, että en juurikaan nauttinut lukukokemuksesta. Ei tässä mitään suurta vikaa ollut, mutta toisaalta mikään asia ei myöskään noussut normaalin lukukokemuksen yläpuolelle. Suurin vika taisikin olla lukijassa, joka odotti saavansa huumoria ja seikkailua, mutta saikin sotaa; genreä, jonka parissa viihtyy harvoin. Jollekin muulle tämä olisi takuulla ollut hyvä lukukokemus, minulle tämä oli nyt vain ihan ok.

Arvosana: ***

41/100: Vanhus ja meri

Kirjan nimi: Vanhus ja meri (The Old Man and the Sea)
Kirjoittaja: Ernest Hemingway, suomentanut Tauno Tainio
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1952, suomennos 1952
Sivumäärä: 133
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri on kenties hänen tunnetuin teoksensa. Hemingwaylle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1954, vain kaksi vuotta sen jälkeen kun tämä teos ilmestyi. Lieneekin siis selvää, että myös Vanhus ja meri on ollut myötävaikuttamassa tähän palkintoon. Hemingway onkin Amerikan kirjallisuuden keskeisiä hahmoja ja hänen vaikutustaan proosatyylin uudistajana on pidetty käänteentekevänä.

Kirjan lähtöasetelma on selkeä. Päähenkilönä toimii kuubalainen kalastaja Santiago, joka on epäonnekseen ollut ilman kalansaalista jo viikkoja, 84 päivää. Mies on yksinäinen, hänen ainoana ystävänään ja huolehtijanaan on nuori poika Manolin. Päivänä numero 85 vanhus päättää lähteä kalaan kauaksi merelle ja kohta hän saakin kaikkien aikojen saaliinsa. Seuraa suuri väsytystaistelu, jossa voi olla vain yksi voittaja; joko vanhus tai meri.

133 sivua kalastukselle on juuri tarpeeksi. Mitään ei jätetä kertomatta, mutta mitään ei myöskään liiaksi vatvota. Kirja etenee omalla, rauhallisella tahdillaan vääjämättä eteenpäin, noustaakseen jokaisessa tärkeässä juonenkäänteessä, laskeutuakseen taas hetkeksi rauhallisemmille uomille. Jos tähän kirjaan pitäisi tehdä soundtrack olisi se ehdottomasti klassista musiikkia kaikkine dramaattisine kiihdytyksineen ja rauhallisine hetkineen. Vaikka lukijalle ei juurikaan tarjota hengähdyshetkiä (lukuja ei ole, vaan kaikki on yhdessä pötkössä) ei teksti missään vaiheessa ala tuntua ahdistavalta.

Harmi vain, että onnistuin spoilaamaan itseni kirjan tapahtumista lukiessani kirjan kansiliepeen. Toki juonta on aina soveliasta kertoa, mutta koko juonen tiivistäminen kansiin ei mielestäni palvele enää kenenkään lukukokemusta. Kuitenkin, huolimatta näistä paljastuksista, viihdyin ja jännitin kirjan parissa. Kirja, jossa ei tapahdu juurikaan muuta kuin kalastusta, oli yllättävän viihdyttävä. Tosin ajoittain päähenkilömme ärsytti minua vallan suuresti kaikkine erilaisine pohdintoineen .Lukukokemukseltaan ja -ololtaan tämä menee samaan laatikkoon Siepparin kanssa, vaikka tästä en pitänytkään läheskään niin paljoa.

Ja nyt tuntuu, että tartun kamalasti suomentajiin, kun tein niin myös edellisen kirjan kanssa. Se ei ole mitenkään tarkoitus, arvostan sitä että näitä teoksia käännetään ja tiedän, että kääntäminen ei ole helppoa ja se vie aikaa, mutta oikeasti! Kun alkuteoksessa on termi baseball, se EI käänny pesäpalloksi, se EI ole sama laji! Eikä niitä  joukkueitakaan tarvitse suomentaa, virallisia nimiä kun ovat. Ainakin minä sain hetken miettiä, että mikä ihmeen New Yorkin Jenkit, kunnes tajusin kyseessä olevan baseball-seurasta (ei pesäpallo!) Yankees.

Arvosana: ***½

29/100: Rautatie

Kirjan nimi: Rautatie
Kirjoittaja: Juhani Aho
Kuvittaja: Raimo Puustinen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1884
Sivumäärä: 178
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Juhani Ahon Rautatie on mielestäni niitä teoksia, jonka jokaisen vähänkin lukemisesta kiinnostuneen tulisi joskus kahlata läpi. Olen itse huono lukija sen suhteen, että juurikin tällaiset täytyy-lukea-klassikot ovat niitä, joihin harvemmin tartun. Osittain siksikin liityin 10 klassikkoa-haasteeseen, jotta saisin edes muutaman täytyy-lukea-kirjan luetuksi.

Rautatie lienee monelle tuttu teos jo kouluajoilta. (Minun oma kokemukseni rajoittuu siihen, että muistan teoksen mainitun niin yläasteen kuin lukionkin kirjallisuuden tunneilla...) Lyhyesti se on tarina ukosta ja akasta, jotka eivät olleet ennen nähneet rautatietä. Ensin ukko, Matti, kuulee rautatiestä. Hänen akkansa, Liisa, ei tätä kuitenkaan usko ennen kuin kuulee saman tarinan. Jahkailun jälkeen he päättävät lähteä patikoimaan Lapinlahteen, rautatietä katsomaan. Matka ei tietenkään suju ilman kommelluksia; Matti ja Liisa törmäävät niin eroihin luokkayhteiskunnassa, kulttuurishokkiin "suuressa" kaupungissa kuin alkoholin kiroihinkin.

Lukemassani vuoden 1973 painoksessa oli kuvittaja Raimo Puustisen lyijykynäpiirroksia siellä täällä, kuvaten joko pientä yksityiskohtaa kirjan sivulta (kuten tassuaan pesevää kissaa) tai sitten suurempaa kokonaisuutta (kuten rauatieasemaa). Kuvittajan luoma maisema oli mukava lisä kirjaan ollen ainakin minulle se kirjan kiinnostavin anti. Piirrosjälki on tummaa, vedot tarkkoja ja kuvat selkeitä.

Kirjan mielenkiintoisin anti oli sen kielessä. Vanha suomi on hauskaa ja kaunista ja välillä lukija saa pohtia aivan todella jonkin sanan nykymerkitystä. Kielellisesti teos ei ole mitenkään ihmeellinen, Aho käyttää peruskieltä ja hyvin vähän lauseenvastikkeita. 1800-lukulaisuus tosin huokuu kielestä, yksinkertaista ja selkeää, ei mitään hienoja krumeluureja. Dialogi on paikka paikoin sekavaa, sillä keskustelu etenee vauhdilla ja mukana on yleensä useampi henkilö, jolloin lukija ei aina ole varma siitä, kuka on tällä hetkellä äänessä. Puhetapojen eroavaisuus tuli myös hienosti esiin maalaismiljööstä kaupunkiin siirryttäessä; kaupungissa asuvat kun olivat niin ylpeitä kruunun alla olemisestaan.

Valitettavasti kirjan juonellinen sisältö jäi kauaksi kielen ja kuvituksen mielenkiintoisesta maailmasta. Kirjan alku on vallan tylsä, täynänsä jahkailua siitä mennäkö vai eikö mennä. Patikointi rautatielle, joka olisi voinut olla se kirjan mielenkiintoisin osuus, sujahtaa ohi huomaamatta eikä edes paikan päällä keskitytä kunnolla junaan tai rautatiehen. Lukijana sain sellaisen tunteen, että Aholla on kiire palata takaisin maalaistalon turvalliseen lämpöön, joka toisaalta sopii hyvin kirjan luonteeseen, mutta jättää lukijan kylmäksi. Kuitenkin ainakin minä odotan kirjalta, jonka nimi on Rautatie, hieman enemmän keskittymistä juurikin asiaan.

Arvosana: **½

21/100: Hiiriä ja ihmisiä

Kirjan nimi: Hiiriä ja ihmisiä (Of Mice and Men)
Kirjoittaja: John Steinbeck, suomentanut Jouko Linturi
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1937, suomennos 1963
Sivumäärä: 134
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ihan ensimmäisenä täytyy todeta, että tämä on se Steinbeck, josta olen kuullut ystävieni toimesta eniten kehuja. Joten olen luonnollisesti hieman pettynyt, koska en saanutkaan mitään maailmoja mullistavaa lukuelämystä vaan aivan tavallisen pienoisromaanin. Mikä tässä on SE juttu, joka tekee tästä klassikon ja rakastumisen kohteen?

Hiiriä ja ihmisiän juonihan on vallan yksinkertainen: Se on vahva kuvaus toveruudesta, ystävyydestä, joka kestää läpi vaikeuksien, ystävyydestä, joka kestää ainiaan. On pienikokoinen ja ovela George sekä tämän iso lapsensieluinen kumppani Lennie. Yhdessä toverukset hellivät unelmaa omasta maatilasta, mutta sitä ennen heidän täytyy työskennellä karjatilalla saadakseen tarvittavan pääoman kasaan. Yksinkertaisuutensa ja liiallisen voimansa vuoksi Lenniellä on tapana joutua vaikeuksiin ja George yrittää kaikkensa, jotta saisi aina hoidettua Lennien jäljet. Uudessa paikassa Lennie sopeutuu muiden työmiesten joukkoon, kunnes kohtaa tilanomistajan pojan Curleyn keimailuhaluisen vaimon.

Pidän John Steinbeckin kielestä. Se on lyhyttä, ytimekästä ja simppeliä ja varsinkin luonnon kuvailu on kaunista. Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin olisi itse ollut osana seutua, jolla toverukset kulkivat. Toki kirjassa on myös kauniisti kuvailtu suhde Georgen ja Lennien välillä, miten kaveria ei jätetä, vaikka tämä olisi millainen riippakivi tahansa. Ehkäpä tähän kätkeytyy ainakin osa kirjan hienoutta, kirjan kantavana teemana kun kuitenkin on toverius vailla vertaa.

Sitten taas lyhyt ja ytimekäs kieli ei aina toimi. Varsinkaan dialogeissa. Toki kirjassa on ne tietyt hahmot, jotka eivät paljoa puhu, joten ytimekäs dialogi heidän kohdallaan onkin perusteltua. Mutta myös puheliaampien kohdalla dialogissa on joku, joka tökkii. Liekö sitten vanhahtava tapa, jolloin ei puhuttu muuta kuin sen verran, mitä kysyttiin. Tällaiselle puheliaalle (ja omissa teksteissään kunnon dialogeja viljelevälle) ajatus vain on sangen outo. Kieli, koska on lyhyttä ja ytimekästä, on paikoin hieman töksähtelevää ja tuo tunteen nuorille suunnatusta kirjallisuudesta. (Joka ei siis ole paha asia ja jonka vuoksi tähän moni ystäväni onkin ilmeisesti ihastunut, nuorina kun ovat tämän lukeneet.) Ehkä minä en vain kokonaisuudessa sitten ole oikea kohderyhmä tälle kirjalle. (Tai sitten lähdin lukemaan tätä liian suurin odotuksin, olisi ehkä sittenkin pitänyt aloittaa jollakin muulla Steinbeckilla.) Ja älkää nyt käsittäkö väärin, ei tämä huono ole. Odotin vain jotakin suurta, joten jäin vähän tyhjän päälle, koska sain "vain" hyvän kirjan.

Ja hei, mikä ihmeen juttu tämä kirjan nimi oli? Eihän hiiristä tässä puhuttu lainkaan niin paljoa kuin kaneista. Kaneja ja ihmisiä olisi ollut siis paljon osuvampi nimi! Toisaalta taas se tuskin olisi ollut yhtä myyvä kuin Hiiriä ja ihmisiä.

Arvosana: ***

13/100: Saatana saapuu Moskovaan

Kirjan nimi: Saatana saapuu Moskovaan (Master i Margarita)
Kirjoittaja: Mihail Bulgakov, suomentanut Ulla-Liisa Heino
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1940, suomennos 2005
Sivumäärä: 478
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Saatana saapuu Moskovaan on eittämättä Mihail Bulgakovin kuuluisin romaani. Monien mielestä se on yksi 1900-luvun merkittävimmistä ja humoristisimmista venäjänkielisistä teoksista. Bulgakov aloitti teoksen kirjoittamisen vuonna 1928 ja sai viimeisen version valmiiksi vuonna 1940, vain neljä viikkoa ennen kuolemaansa. Kirja oli pannassa Neuvostoliitossa useamman vuosikymmenen. Ensimmäisen kerran se julkaistiin sensuroituna ja lyhenneltynä Moskva-lehdessä 1966-1967. Ensimmäinen täydellinen versio ilmestyi Venäjällä vasta vuonna 1973 ja viimeisimmän asunsa se sai vuonna 1989.

Romaanissa on kolme limittäistä tarinaa, jotka teoksen edetessä kietoutuvat yhteen: Saatanan vierailu 1930-luvun Moskovassa, Mestarin ja Margaritan rakkaustarina sekä Jeesuksen ajan Jerusalem, jossa Pontius Pilatus panee täytääntöön Jesua Ha-Nostrin kuolemaantuomion. Saatanan hahmo on romaanissa salaperäinen taikuri Woland. Hänen seurueeseensa kuuluvat myös Korovjev alias Fagot, suuren mustan kissan hahmoksi ottanut Begemot, Azazello, Abadonna sekä Hella.

Jo ensimmäisiltä sivuilta alkaen on selvää, että tuona keväisenä päivänä Moskovassa mikään ei ole enää ennallaan. Kirjailijaliitto Massolitin puheenjohtaja Berlioz liukastuu kiskoilla ja jää raitiovaunun alle, Moskovan teatterimaailma saa uuden esiintyjän maailman kuulusta mustasta maagista, Varietee-teatterin henkilökunta katoaa yksi toisensa jälkeen, mielisairaalat täyttyvät huimaa vauhtia. Mielisairaalassa kohtaavat runoilija Bezdomnyi, joka todisti Wolandin ennustusta Berliozin kuolemasta sekä Mestari, jonka elämäntehtävänä on kirjoittaa romaani Pontius Pilatuksesta kaivaten samalla rakastettuaan Margaritaa.

Kirjan humoristisinta ainesta ovat kuvaukset Saatanan vierailun aiheuttamista sekaannuksista ja kaaostilanteista. Noina hetkinä Bulgakov leikittelee paitsi ihmisten ahneudella ja hyväuskoisuudella, myös neuvostoyhteiskunnan epäkohdilla. Moskovan tapahtumat vuorottelevat Mestarin kirjan lukujen kanssa, joka vie meidät paahteiseen Jersailemiin seuramaan Ha-Nostrin, Pontius Pilatuksen, Leevi Matteuksen sekä Juudas Kirjatilaisen elämää.

Harmittaa, että en ole oikein tutustunut 1930-luvun Neuvostoliiton historiaan. Toki nytkin osasin yhdistää mm. ihmisten selittämättömät katoamiset ja lahjonnan neuvostokriittisyyteen. Uskon, että lukukokemus olisi ollut huomattavasti avartavampi ja avaavampi, jos minulla olisi ollut pohjaa asioille.

Teos herättää hieman ristiriitaisia tunteita jos ei muuten, niin arvostelun saralta. Voiko teokselle, jonka syvintä olemusta ei missään vaiheessa tajunnut, antaa lähes täydellisen arvosanan? Koska kuitenkaan se ei huonoakaan ansaitse. Uusiin tapahtumiin hypätään lähes päätä pahkaa ja selittelyjä ei juurikaan ole. Loppu puolella asioita toki yritetään koota yhteen, mutta edelleen lopputulokseksi jäi hämmentynyt lukija. Viihdyin jokaisen sivun parissa ja uppouduin fantasian maailmaan. Bulgakovin kieli on hyvin leikittelevää, mukaansatempaavaa ja hauskasti kuvailevaa. Kirjaa ei juurikaan malttaisi kädestään laskea, vaan sen haluaa ahmia alusta loppuun mahdollisimman nopeasti. Ehkä pieni osa sekavuudesta johtuikin siitä, että minulla ei juurikaan ollut aikaa kunnolla lukea, vaan luin kirjaa kunnolla pätkissä. Kokonaisuus kärsi, jotkut asiat ehtivät unohtua ja ennen kaikkea samankaltaiset nimet menivät helposti sekaisin.

Arvosana: ****½

10 klassikkoa-haaste

Törmäsin Lumikin blogissa 10 klassikkoa-haasteeseen, johon tietenkin oli pakko tarttua oikopäätä. Haaste alkaa 1.2. ja päättyy 31.12.2011. Tarkoituksena on siis, että jokainen haasteeseen osallistunut lukee 10 klassikkoteosta. Omani otan niin tästä blogista löytyvästä Keskisuomalaisen 100 kirjaa-listalta. Alustava lukulista näyttää tältä:

Veijo Meri - Manillaköysi

Juhani Aho - Rautatie

Leo Tolstoi - Anna Karenina

Mihail Bulkagov - Saatana saapuu Moskovaan

Milan Kundera - Olemisen sietämätön keveys

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen
George Orwell - Vuonna 1984
John Irving - Garpin maailma
Ernest Hemingway - Vanhus ja meri
John Steinbeck - Hiiriä ja ihmisiä

9/10