Seuraaja - kuka murhasi diktaattorin seuraajan?

Kirjan nimi: Seuraaja (Pasardhësi)
Kirjoittaja: Ismail Kadare, suomentanut Tuula Nevala avustajaan Eset Feka
Kustantaja: Into
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2012
Sivumäärä: 158
Lukulistalle: Pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Ismail Kadare on ilmeisen menestynyt kirjailija, sillä hänen aiemmille teoksilleen on myönnetty mm. Booker-palkinto sekä Nobel-ehdokkuus useampaan otteeseen. Minulle hän oli kuitenkin nimenä täysin tuntematon kun törmäsin hänen uusimpaan suomennettuun teokseensa, Seuraaja, kustantamon syyskatalogissa. Kirjan luvattiin vievän lukijan Albanian suljettuun järjestelmään, jonka sääntöjä kukaan ei ymmärrä ja jossa kuka tahansa voi olla syyllinen. Publishers Weekly on jopa intoutunut vertaamaan Kadarea sorron kronikoitsijana sellaisiin kirjallisuuden suuriin nimiin kuin Orwell, Kafka, Kundera ja Solzenitsy.

Seuraajan lähtötilanne on kutkuttava. Seuraaja löydetään kuolleena makuuhuoneestaan 14. joulukuuta aamuvarhaisella. Pian alkaa arvuuttelu siitä, mitä suljettujen ovien takana oikeastaan tapahtui. Murhattiinko diktaattorin seuraaja? Jos, niin ketkä olivat tämän takana? Yleisessä tiedossa on kuitenkin se, että talossa kävi joku keskiyöllä. Vai oliko kyseessä itsemurha? Onneton vahinko? Tapaturma? Jos on näin, miten näin pääsi käymään? Onko diktatuurissa syyllisiä? Onko syyllinen se, jonka diktaattori tahtoo syyllisen olevan? Onko millekään teolle motiiveja?

Harmi, että näin loistavista alkuasetelmista ei kuitenkaan ollut kantavaksi tarinaksi. Täytyy heti aluksi jo rehellisesti myöntää, että jos tämä ei olisi ollut arvostelukappale, olisin jättänyt tämän kesken. Tällä kertaa vain kävi niin, että teos ei kohdannut lukijaansa - toisenlaiselle lukijalle tämä on varmasti parempi lukuelämys.

Miksi tämä ei sitten ollut minun teokseni? En ensinnäkään löytänyt tästä sitä jännitys/trilleri momenttia, jonka vuoksi tähän alunperin huomioni kiinnitin. Suurin mielenkiinto kun kohdistetaan koko teoksen ajan diktatuuriin ja asioiden peittelyyn eikä lukijalle tarjota missään vaiheessa kunnon mahdollisuutta pohtia syyllisiä tai motiiveja. Itse olen niin jämähtänyt "perusdekkari"-juoneen, että tällainen nykyaikaisuus ei vain minuun istunut. Seuraava asia, johon kiinnitin huomiotani oli kirjan kieli, joka toki oli kaunista ja taidokasta, mutta omaan makuuni liian vaikeaa trilleriin. Itse olen tottunut siihen, että tämän genren kirjoja pystyy lukemaan myös väsyneenä ja aivojen ollessa nollatilassa - nyt se ei käynytkään päinsä, vaan jokainen sivu vaati tarkkaavaisuutta ja hidasti ainakin minun luku-urakkaani. Tämä jäi myös mielestäni harmillisesti sinnepäin-teokseksi. Se kuvasi diktatuuria, tosin vain sinne päin sillä kokonaisuutta oli vaikea hahmottaa. Se myös kuvasi Seuraajan kuolemaa, sen selvittyelyä ja sen seurauksia, mutta jälleen sinne päin tarjoamatta lukijalle kuitenkaan juurikaan mitään.

Luvut oli jaoteltu niin, että jokaisessa luvussa keskityttiin vain yhteen henkilöön tai tapahtumiin tämän henkilön kautta. Ratkaisu olikin toimiva, tosin tämäkään ei estänyt sitä, että kirjan henkilöt pysyivät tasaisen etäisinä koko ajan. Vain Seuraajan silmin kirjoitettu viimeinen osa oli mielenkiintoinen ja olisinkin toivonut koko muunkin teoksen edustaneen samanlaista linjaa; niin selitysten kuin kielenkin suhteen.

Minulle tämä ei siis sopinut, mutta jollekin toisenlaiselle lukijalle aivan varmasti. Jos pidät filosofisemmasta pohdinnasta ja rakastat koukeroista kieltä, haluat tutustua dikatuuriin ilman että siitä kuitenkaan kerrotaan kamalasti ja karsasta perinteisiä jännityskirjoja, niin tämä saattaa olla teos juuri sinulle. Haluaisinkin lukea tästä positiivisemman arvion kuin omani on, joten linkittäkääpä omianne jos ja kun luette tämän ja todette onnistuneemmaksi tapaukseksi kuin minä.

Arvosana: **½

Poikani Kevin - Kuinka pojastani tuli hirviö?

Kirjan nimi: Poikani Kevin (We Need to Talk about Kevin)
Kirjoittaja: Lionel Shriver, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2006
Sivumäärä: 544
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Lionel Shriver osaa kirjoittaa vaikeista, raskaista aiheista. Sellainen on myös Poikani Kevin, joka ravistelee ja puhuttelee lukijaa monelta kantilta. Kirjasta on juuri myös tulossa elokuva, joka aiheeltaan varmasti nostattaa keskustelua myös valtamediassa.

Poikani Kevin koostuu Evan kirjeistä miehelleen Franklinille. Evalla oli loistava ura matkakirjailijana ja onnellinen avioliitto ennen kuin he saivat lapset, Kevinin. Nyt Kevin istuu vankilassa järkyttävän rikoksen tehtyään ja Eva käy kirjeissään läpi aikaa, joka tragediaan johti.

Eva pohtii paljon, miksi Kevin päätyi hirmutekoon? Oliko syy hänessä ja Franklinissa? Johtuiko se siitä, että Eva ei tuntenut voivansa rakastaa Keviniä? Vai siitä, että Franklin näki aina vain asioiden valoisan puolen kun oli kyseessä Kevin? Vai olisiko Evan pitänyt haluta lasta vielä kovemmin, tunsiko Kevin olonsa heti syntyessään epätoivotuksi? Vai olisiko mikään muutos kuitenkaan muuttanut Kevinissä mitään? Voiko joku syntyä pahaksi?

Synkät tapahtumat etenevät arkipäiväisyyden rinnalla. Aluksi kyseessä on vain pienet asiat, asiat jotka varoittavat tulevasta mutta eivät kuitenkaan laita hälytyskelloja soimaan. Shriver esittää paljon kysymyksiä, mutta ei edes pyri antamaan kaikkiin vastauksia. Lukijalle jää paljon pohdittavaa ja oman mielipiteen muodostamista, mikään johtopäätös tätä lukiessa ei suoraan ole oikein tai väärin. Poikani Kevin on ennen kaikkea romaani syyllisyydestä, äidinraukkaudesta ja sen puuttumisesta, itsekkyydestä ja selittämättömästä pahuudesta, pahuudesta jota ei pysty selittämään millään psykologian asteikolla. 

Pidin ennakkoluulottomasta tavasta, jolla Shriver tarttuu asioihin. Hän ei kaunistele asioita vaan tuo ne esiin karmaisevasti, säästämättä lukijaa yksityiskohdilta. Hän ei pyydä anteeksi vaan jatkaa tulitusta vielä silloinkin kun heikompaa lukijaa hirvittää yksityiskohtien julmuus. Hänellä on taito saada lukija tuntemaan olevansa kärpänen katossa - keskellä toimintaa, tarkkailemassa ja kokemassa. Kieli ei ole kikkailevaa mutta pelkistettynä sopii tähän teokseen kuin nakutettu. Yksityiskohtien kuvailua on sitä enemmän mitä lähemmäksi lopullista tragediaa pääsemme. Kirjemuoto toimii mainiosti ja antaa lukijalle pikku hiljaa lisää tietoa, lisää lankoja yhteenpunottaviksi, aikaa valmistautua tulevaan. Ja silti kun se tuleva tulee, järkyttyy lukija pahuuden massiivisuudesta.

Harmi vain, että tälle lukijalla selkeni ehkä vähän liiankin nopeasti se, mitä kaikkea tragediaan sisältyy. Se kieltämättä vei vähän sitä suurta huhhuh-efektiä pois, joka väkisin olisi tullut vastaan, jos olisin ajatellut hieman vähemmän tätä lukiessani. Toki edelleen kirjeiden loppupuoli järkytti myös minua, vaikka yleensä pysynkin aika kylmähermoisena. Vastenmielisyyskertoimeni täyttyi tosin useammassa kohdassa, sillä paikoitellen sen sai osakseni Eva tai Franklin, paikoitellen Kevin. Varsinkin Evan käytös mietitytti minua viimeiselle sivulle saakka. Poikani Kevin oli kuitenkin hieno lukukokemus ja ymmärrän, miksi se ja Shriver ovat saaneet niin vankkumattoman fanijoukon.

Arvosana: ****

71/100: Safari Club

Kirjan nimi: Safari Club
Kirjoittaja: Anja Snellman
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 2001
Sivumäärä: 412
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Minua hieman pelotti tarttuessani suomalaisen keskiluokan arki-haasteen myötä Anja Snellmanin Safari Clubiin, sillä muistissa on edelleen tammikuinen koettelemus Sonja O.:n kanssa. Pitää kuitenkin jo heti alkuun todeta, että onneksi olin valmis antamaan ennakkoluuloilleni periksi, sillä tämähän osoittautui mukavan hirveäksi lukukokemukseksi.

Helena on nuori ja lahjakas biologianopiskelija. Eräänä polttariyönä hän kohtaa Darwinin, eikä tiedä mihin astuu. Vuosikymmen myöhemmin Helena on naimisissa papin kanssa, on kahden lapsen äiti ja työskentelee eläinlääkärinä Korkeasaaressa. Pian hänen elämäänsä astuu jälleen tämä salaperäinen Darwin ja menneisyyden arvet aukeavat. Kuka vetää pisimmän korren kun Helena ja Darwin kohtaavat jälleen silmästä silmään? Kenen elämää häiritsevät menneisyyden haamut, kenen elämässä on arvaamattomia apureita?

Tässä ei ole enää lainkaan havaittavissa samanlaista kikkailua kielen kanssa kuin hänen esikoisessaan Sonja O.:ssa, mikä on vain hyvä asia. Nyt tämäkin lukija pysyi koko ajan juonessa mukana ja tajusi jopa lukemansa.  Ja millainen juoni tässä onkaan! Tämä tempaisi täysillä mukaansa ja välillä olikin vaikeaa laskea kirjaa kädestä; sivuja tuli käännettyä kuin itsestään. Välillä iski pelko siitä, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu, toisinaan taas helpotus siitä, että mitään pahaa ei tullutkaan. Samanlaista vuoristorataa lukuelämys oli lähes alusta loppuun saakka.

Snellman kuvailee ahdistavasti ahdistelijan ja tämän uhrin elämää; uhrin ajatuksia, muistikuvia ja kohtaamisia; ahdistelijan ajatuksia, tekoja ja haluja. Välillä lävitse kulkee niin suuri puistatus, että haluaisi vain vääntää Darwinin solmuun ja ripustaa tämän naulaan roikkumaan sukuelimistään. Enpä olekaan tuntenut näin vahvasti sitten Kuin surmaisi satakielen, tosin tässä viha jatkui lähes koko kirjan ajan - käsi kädessä koko ajan kasvavan ahdistuksen kanssa. Se, että kirjaa ei kyennyt laskemaan kädestä ei aina ollut hyväksi, sillä ahdistavia kohtia oli paljon ja silloin sitä vain tahtoi paiskata kannet kiinni - mutta ei voinut, koska oli täysin koukussa.

Mutta niin, taas se dialogi! Tai siis se, että se ei toimi. Ei näin kirjoitettuna. Ei viivoja, ei lainausmerkkejä, ei mitään. Dialogit hukkuvat normaalin tekstin sekaan ja välillä sitä ei enää tiedä kuka puhuu ja puhuuko nyt joku vai onko tämä nyt kerrontaa. Paikoitellen kun on sellaisia kohtia, että tarina etenee pääasiallisesti juurikin dialogin kautta, on se harmittavaista lukijan kannalta kun ei nyt aivan mukana ole. Vaikka juonessa siis mukana onkin. Lopulta lukijallekin jää kuitenkin hyvä mieli, sillä totuttuaan tällaiseen esitystapaan, pysyy sitä jo kirjan loppupuolella hyvin mukana siinä, kuka kukin on.

Arvosana: ****

67/100: Katkeamispiste

Kirjan nimi: Katkeamispiste (Rupture)
Kirjoittaja: Simon Lelic, suomentanut Terhi Kuusisto
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 296
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Muistan, kuinka listasin Katkeamispisteen kevään kiinnostavien kirjojen listaan joskus helmikuussa. (Onko siitä tosiaan niin kauan aikaa?) Ja lopulta vasta nyt, vuoden ollessa loppumaisillaan, tarttui tämä Simon Lelicin esikoinen mukaani kirjastosta.

Eräänä aamuna eräässä Pohjois-Lontoon koulun aamunavauksessa sattuu suuri tragedia kun koulun historianopettaja Samual Szajkowski avaa tulen tappaen kolme oppilasta, opettajan ja lopulta itsensä. Jutun tutkinta määrätään Lucia Maylle, joka odottaa esimiestensä tavoin läpihuutojuttua. Mitä enemmän hän haastattelee opettajia, oppilaita ja vanhempia, sitä varmemmaksi Lucia tulee kuitenkin siitä, että taustalla oli paljon muutakin kuin se, että Szajkowski oli yksinäinen psykopaatti. Samalla Lucia saa taistella paikastaan miespoliisien keskellä sovinistisessa ilmapiirissä.

Katkeamispiste on ankea katselmus siitä, mitä tapahtuu kun ei enää kestä. Kun hakee apua, mutta tukea ei tule - ainakaan niiltä tahoilta, joista toivoisi sitä saavansa. Kun viimeinen teko on ainoa mahdollinen pakokeino tästä maailmasta. Kun sisin on täynnä katkeruutta niitä kohtaan, jotka eivät ole olleet sinulle ystävällisiä. Onko silloin pelkästään yksinäinen psykopaatti, vai onko pinnan alla myös jotain muuta, inhimillistä?

Lelic luo tunnelmaa käyttämällä kirjassa monia kertojia haastateltavien muodossa. Kaikkien näkökulma ei läheskään ole sama, vaan siinä missä toinen on ymmärtäväinen on toinen pettynyt tapahtumien lopullisuuteen. Jokaisen kertojan takana on kuitenkin pala synkkää totuutta; koulussa ei voida hyvin. Samalla Lucia taistelee työympäristössä, jonka vanhoilliset arvot ovat edelleen vallitsevia, ja joista huolimatta Lucia yrittää selviytyä. Mutta kuten koulussa, myöskään poliisissa työympäristö ei välttämättä ole kunnossa - huolimatta siitä, miltä se ulkopuolisen silmään näyttää.

Aihe itsessään on karmiva, mutta aiheellinen kirjoitettavaksi kirjaksi. Koulukiusaaminen on yleismaailmallinen ilmiö, johon pyritään nykyään puuttumaan huomattavasti ankarammin kuin vaikkapa vielä 1990-luvulla kun minä kouluni kävin. Katkeamispiste ei kuitenkaan ole tyypillinen kertomus koulukiusaamisesta, sillä teoksessa kiusatuksi joutuu opettaja. Ahdistavat työolot ja työpaikkakiusaaminen ovat takuulla monelle tuttuja asioita, asioita, joihin puututaan nykyaikanakin vielä aivan liian harvoin. Katkeamispiste on karmaiseva esimerkki siitä, mitä pahimmillaan tapahtuu, kun koko työyhteisö tietää, mutta ei halua tai jaksa puuttua. Katkeamispiste tuo esiin myös sen, että paikalla ei ole väliä; syrjimistä ja suoranaista kiusaamista esiintyy kaikkialta koulusta poliisiasemalle.

Harmi vain, että välillä lukiessa tuli sellainen tunne, että tämä kauhea teko hyväksyttiin oikeaksi. Mikään tilanne ei saisi antaa oikeutta siihen, että päättää myös toisen päivän. Tuskinpa tätä oli tarkoitetusti kirjoitettu paikka paikoin näin ihannoivasti tai ehkäpä minä vain ylitulkitsin jälleen kerran. Myös Lucian kohtaamat ongelmat tuntuivat välillä liialta - aihe muutenkin oli jo niin raskas, että edes sen päätutkijalla olisi voinut mennä elämässään paremmin. Lopulta minua kävi ärsyttämään myös Lucian loppupäätös, joka ei ollut lainkaan sellainen kuin olin odottanut. Muutenkin Lucian hahmo oli liian kiltti, niellen kaiken sen mitä niskaansa sai. Sen varjolla toisaalta selittyy myös se, miksi kirjassa paikka paikoin oli tilanteen hyväksyvä ilmapiiri; olihan niissä kohdissa suurimmalti osalta kyse juurikin Lucian ajatuksista.

Tulee kuitenkin muistaa, että kyseessä on esikoisteos. Sellaiseksi tämä on vahva kokonaisuus, joka paranee entisestään pienellä hiomisella ja sillä, että ei yritäkään laittaa kaikkea mahdollista yhteen kirjaan. Se, että esikoisessaan on uskaltanut tarttua näinkin tulenarkaan aiheeseen kuin koulusurmat, koulukiusaaminen ja työyhteisön ongelmat, kuvastaa kirjoittajan rohkeutta. Leliciltä on tulossa ensi keväänä uusi suomennettu teos, joka tämän pohjalta tulee olemaan lukilistallani.

Arvosana: ***½

63/100: K18

Kirjan nimi: K18
Kirjoittaja: Max Manner
Kustantaja: Minerva Crime
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 441
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kun kirjaston palautettujen jännityskirjojen hyllystä löytyy kirja, jonka kannessa komeilee Turun linna, lähtee se automaattisesti Turku-kirjallisuudesta innostuneen matkaan. Niinpä siis Max Mannerin uuden Annika Malm-trilogian aloittava teos K18 tarttui mukaani. Muistan kuulleeni kirjailijan nimen joskus muinoin, mutta en tienyt hänen kirjoittavan Turusta.

Rikosylikomisario Anna Mäki päätyy selvittämään yksikkönsä kanssa Turussa riehuvan paloittelusurmaajan tekosia. Surmaaja jättää jälkeensä ruumiinosia Aurajoen rannalle ja merkkaa teoksensa K18-tekstillä. Kuka on tämä murhaaja ja mikä on hänen motiivinsa? Murhien keskellä Anna yrittää luovia yksityiselämänsä sokkeloissa ja etsiä uutta verta tiimiinsä. Annika Malm on karannut edellistä elämäänsä Helsingistä Turkuun. Omalta osaltaan myös hän sotkeutuu murhajuttuun, mutta toisaalta hänen ongelmansa ovat paljon monisyisempiä.

Mannerin Turku-kuvaus on mukaansatempaava. Varsinkin keskusta sekä Ruissalo tuntuvat lähes todellisilta. Luin tätä bussissa, jolloin satuin usein juurikin esimerkiksi Wiklundin eteen tai vankilan ohitse kun niistä kirjassa puhuttiin, ja se kieltämättä lisäsi intensiteettiä. Manner saa myös henkilöhahmonsa mielenkiintoisiksi, ne eivät tyypillisen dekkarin tapaan ole karikatyyrejä, vaan elävät samantapaista arkea kuin lukijakin. Rakkauselämä, työkuviot ja ystävyyssuhteet rakentuvat poliisielämän ympärille sujuvasti, antaen kirjalle myös muun kuin dekkariulottuvuuden. Päädyin myös inhoamaan kirjan toista päähenkilöä, Annika Malmia, joka oli lähes joka vaiheessa lapsellinen tai typerä. Tämä tosin lienee myös tarkoituksena, sillä Annika ei kenenkään mielestä ole helppo ihminen.

Valitettavasti täytyy kuitenkin todeta, että en kuitenkaan tästä täysillä pitänyt. Alku oli lupaava ja piti kunnolla otteessaan, se antoi kunnon toivon myös sujuvasta lopusta. Keskivaiheella olin varma, että olen ratkaissut K18:n arvoituksen, mutta onneksi en ollutkaan oikeassa. Loppua kohden tarina, ja jännitys, kuitenkin laimeni, ja loppuratkaisut olivatkin mielestäni hieman latteita. Asetelmista olisi voinut saada vielä paljon enemmänkin jännitystä aikaiseksi. Paljon jäi myös auki; toki tämä oli trilogian aloitusosa, mutta auki jäi myös paljon sellaista, mihin tuskin enää seuraavissa osissa puututaan.

Arvosana: ***

3/100: Ebola-Helsinki

Kirjan nimi: Ebola-Helsinki
Kirjoittaja: Taavi Soininvaara
Kustantaja: Tammi (pokkari)
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 288
Lukulistalle: Tilattu kirjakerhosta

Taavi Soininvaaran Ebola-Helsinki jatkaa edelleen lukemieni esikoisteosten sarjaa. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin genreltään hieman erilainen kirja kuin aiemmat esikoiset, nimittäin toimintadekkari höystettynä pienellä jännitysmomentilla.

Taavi Soininvaara on koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti, joten aihepiiri on hänelle varsin tuttu. Tämä näkyy etenkin eri organisaatioiden kuvailussa sekä näiden organisaatioiden toimintatavoista kertoessa. Lukijalle tulee sellainen tunne, että nämä asiat eivät ole keksittyjä - väritettyjä takuulla toki, mutta pienet liioittelut ovat sallittuja hyvän lukukokemuksen tuottamiseksi.

Kirja alkaa EELA:n nelostason laboratoriasta, jossa Arto Ratamo on juuri löytänyt vastalääkkeen apinoiden mukana tulleesseen ebolaan. Pian Ratamo saa kuitenkin huomata, että Ebola-Helsinki ja sen vasta-aine, sekä Ratamon ja tämän läheisten henki, on uhattuna. Takaa-ajo alkaa Helsingin Punavuoresta ja päättyy Lontooseen sekä eräälle helsinkiläiselle lumenkaatopaikalle. Tähän väliin mahtuu kasa agentteja erilaisista organisaatioista, useita läheltäpiti-tilanteita ja ripaus romantiikkaa. Aika meinaa loppua auttamattomasti kesken kun Ratamo ja muut tahot yrittävät metsästää ebolaviruksen ennen kuin on liian myöhäistä.

Soininvaaran teoksessa on paljon hyviä puolia. Esikoisteokseksi kirja ja sen juoni on varsin yhtenäinen ja tarina soljuu eteenpäin luontevasti. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, kuvailu kiintoisaa ja aihekin sellainen, jota ei ole liiaksi käytetty. (Ebolavirus ja sen käyttäminen mahdollisena bioaseena ja kaupaptavarana.) Kieli on hyvää, Soininvaara ei yritäkään leikitellä kauniilla lauserakenteilla tai vaikeilla virkkeillä, vaan tyytyy perinteiseen suomeen. Virkkeet eivät ole pitkiä, vaan lukija pysyy hyvin mukana, ymmärtäen koko ajan lukemaansa.

Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole täydellinen teos. Kirja on perinteinen jännitysdekkari; samanlaisella kaavalla kirjoitettuja kirjoja on vaikka kuinka. Mitään uutta tämä ei siis tarjonnut, lopun tapahtumatkin osasi arvata paljon ennen kuin kirja oli loppumaisillaan. Huomaa myös, että Soininvaara on ollut innokas tätä kirjoittaessaan, tästä tuloksena laaja ja osittain sekava henkilöstögalleria; mukaan on tungettu niin tavallista tutkijaa, SUPO, KGP kuin Suomen sotilastiedustelupalvelukin. Pienemmälläkin väkimäärällä tämä olisi ollut kelvollinen teos, nyt tuntui välillä siltä, että Soininvaara yritti lyödä ensimmäisessä kirjassaan vitoset pöytään. Ajatus oli toki kaunis, mutta yliyrittäminen valitettavasti paikoitellen näkyi.

Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin kirjan lukemisesta. Kirja on vallan mainiota luettavaa ja sopii myös tilanteeseen, jossa ei tarvitse liiaksi ajatella. Tällöin ainoana ongelmana on se, että henkilöistä joku saattaa mennä ohi, koska uusia tulee mukaan koko ajan. Ja perisuomalaiseen tapaan niin etu- kuin sukunimetkin ovat hyvin samankaltaisia, joten sekaantumisenvaara joissakin kohdin on suuri. En kuitenkaan ala tuomitsemaan Soininvaaraa yhden kirjan perusteella, vaan ajattelin lukaista myös muita miehen teoksia.

Arvosana: ***+