Kirjoittaja: Harper Lee, suomentanut Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1960, suomennos 2005
Sivumäärä: 411
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
On harmi, että Lee Harper on kirjoittanut vain yhden teoksen. Niin vahva oli lukuelämys Kuin surmaisi satakielen kanssa, että mielelläni olisin tarttunut myös muihin hänen teoksiinsa. Onneksi edes tämä yksi kirja on kuitenkin kirjoitettu, sillä se nousi välittömästi sekä 10 klassikkoa-haasteessani että omalla kaikkien aikojen kirjojen listalla suoraan kärkipäähän.
Eletään 1930-luvun Alabamassa, pienessä Maycombin kaupungissa. Scout kasvaa kirjan aikana kahdeksanvuotiaaksi, hänen veljensä Jem lähes 13-vuotiaaksi. Pienessä kylässä kesäpäivät ovat täynnä seikkailuja ja tutkimushaluiselle poikatytölle kaupunki on juuri sopivan kokoinen. Sitten tulee oikeudenkäynti, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta - ja miehen puolustusasianajajana toimii Scoutin ja Jemin isä. Pian sekä Jemin että Scoutin tulee kasvaa ja kohdata asioita, joihin kumpikaan heistä ei vielä ole valmis.
Tämä oli kaiken kaikkiaan ahdistava lukukokemus. Edelleen, viikko lukemisen jälkeen, on vaikeaa muodostaa mitään kirjallista mielipidettä. Kirjan maailmaa ja omia kokemuksia on vaikeampaa kuin koskaan tuoda kaikkien eteen. Vaikka kirja oli yksi parhaimmista ikinä, jätti se kuitenkin lukijaansa vahvan jäljen, jota on vaikea analysoida.
Leellä on upea taito saada lukija koukkuun ensisivulta lähtien. Käytännössä ensimmäiset parisata sivua keskittyvät Jemin ja Scoutin kaupunkiseikkailuihin, mutta siltikään lukija ei missään vaiheessa pitkästy. Kaikki on niin rauhallista ja iloisesti vinksallaan (kuten pikkukaupungeissa on tapana), että lukija odottaa, kenties hieman peloissaankin, milloin tämä idylli romahtaa. Ja kun se romahtaa, romahtaa se kunnolla. Aluksi se on vain merkityksellisiä katseita, keskustelun lomaan sijoitettu lause jota lapsen on vaikeaa ymmärtää tai aikuisten toteamus siitä, että kaikki on hyvin. Sitten se pääsee valloilleen niin, että kahdeksanvuotiaskin tajuaa, omalla tavallaan, että kaikki ei kaupungissa ole kunnossa.
Lee kirjoittaa oman kokemuksensa pohjalta. Se mikä tarinassa on faktaa mikä fiktiota, ei ainakaan minulle missään vaiheessa selvinnyt, mutta toisaalta se ei myöskään missään vaiheessa haitannut. Osittain karmivia tunteita tätä lukiessa nostattikin juurikin se tieto, että ainakin osa tästä on tapahtunut aivan oikeasti. Toivoin koko ajan, että lähinnä oikeudenkäyntikuvaukset olivat niitä omia kokemuksia, ja kaikki ympärillä tapahtunut keksittyä. Nyt, luettuani kirjan, en edes tahdo tarkistaa kuinka asiat oikeasti olivat.
Takakannessa todetaan kirjan olevan lumoava tarina kasvamisesta, omasta tunnosta ja oikeudenmukaisuudesta. Allekirjoitan jokaisen kohdan, mutta totean lisäksi kirjan olevan ahdistava, sisältävän tapahtumia joita ei toivoisi kenenkään kohtaavan, ei varsinkaan kahdeksanvuotiaan sekä pysähdyttävä. Pitkästä aikaa lukiessani tunsin inhoa henkilöitä kohtaan, halusin huutaa bussissa kirjan hahmoille, voin pahoin kaikesta kieroudesta ja siitä pahasta maailmasta, joka vieritettiin viattomien lasten päälle.
Takki on edelleen tyhjä. Sanottavaa tästä olisi vaikka kuinka, mutta en osaa enempää näytölle muotoilla. Nytkin tuntuu, että ei tässä arvostelussa mitään järkeä ole. Olenko ainoa, joka on tuntenut tämän teoksen näin vahvasti? Oliko tämä oikeasti sittenkin vain kasvukertomus, jonka omaksuin liian rankasti?
Arvosana: *****
