Lumipäiväkirja - nuoruuden rakastetun jäljillä

Kirjan nimi: Lumipäiväkirja
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2008
Sivumäärä: 190
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Se, että Joel Haahtela on päätynyt jälleen kerran lukulistalleni ei varmastikaan enää yllätä ketään tämän blogin lukijaa. Lumipäiväkirja oli kaiken lisäksi mainio valinta luettavaksi juuri kevään kynnyksellä, vaikka se huokuukin kansissaan talvisuutta.

Kirjan alkuasetelmassa tapaamme miehen, oikeustieteen professorin, joka lehteä lukiessaan törmää uutiseen nuoruuden rakastetustaan. Hän lähtee ullakolle etsimään muistoja opiskeluajoistaan Saksan Heidelbergissä: pahvilaatikoihin on pakattu kirjeitä, valokuvia ja lehtileikkeitä. Mies yrittää kovasti pohtia, kuinka Sigridistä, vannoutuneesta pasifistista, oli voinut kasvaa äärivasemmistolainen terroristi. Miehen elämässä lähes kaikki on horjuvaa; terveys, työ ja suhde tyttäreen. Kun hän pääsee työmatkalle Kööpenhaminaan mies päättää, että hänen pitää ostaa junalippu Saksaan ja lähteä selvittämään Sigridin salaisuutta.

Haahtelasta ja hänen tyylistään on kerrassaan vaikea sanoa jotakin sellaista, mitä en jo aiemmin olisi sanonut. Lumipäiväkirjassa nimittäin yhdistyy nimittäin taas niin moni haahtelamainen piirre, että sen tunnistaa miehen teokseksi jo ensimmäiseltä sivulta alkaen. Kerronta on maltillista, kaunista, soljuvaa, paikoitellen runollista. Dialogia on totuttuun tapaan vähän ja esiintyy hyvin kaurismäkeläisenä. Suurimmat tapahtumat sijoittuvat jälleen Saksaan ja päähenkilönä toimii keski-ikäinen mies, joka etsii jotakin. Tuttuja asetelmia ja teemoja, mutta silti Haahtela onnistuu tarjoamaan lukijalle jälleen jotakin uutta.

Tämä uusi on tällä kertaa luminen Helsinki ja rauhallinen talvi. Vaikka mies itsessään ei olekaan rauhallinen, vaan hänen sisimmässään tapahtuu, tuo talvi tähän pieneen tarinaan oman kauneutensa ja rauhallisuutensa. Aivan kuin lukija tarkastelisi tapahtumia lumisadepallon läpi, tapahtumia jotka eivät tunnu pitkään aikaan juuri mihinkään johtavan. Eikä edes silloin, kun mies vihdoin pääsee Saksaan mikään ole selvää. Ei loppuratkaisukaan, kuten Haahtelalle hyvin tyypillistä on. Lumipäiväkirja on todellakin talvinen ja vangitsee vuodenajan samalla tavoin kuin Perhoskerääjä kauniit kesäpäivät maalla.

Arvosana: ****½

Perhoskerääjä - Parnassius phoebuksen jalanjäljillä

Kirjan nimi: Perhoskerääjä
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 189
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela hemmotteli minua jälleen maaliskuun alussa kiireiden loputtua kun sain viimein tartuttua Perhoskerääjään. Kohta onkin koko Haahtelan tuotanto luettuna, pitänee tämän jälkeen tehdä uusi lukukierros tai jäädä odottamaan uutta tuotantoa. Taidan kallistua ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Perhoskerääjässä on jälleen päähenkilönä Mies, joka eräänä päivänä saa kirjeen asianajotoimistosta. Kirjeessä kerrotaan hänen perineen saksalaisen Henry Ruzickan koko omaisuuden - omaisuuden, johon sisältyy niin ränsistynyt talo kuin massiivinen perhoskokoelmakin. Mies ei kuitenkaan tunne ketään Henrya, mutta pian kuitenkin käy selväksi, että kyseessä ei ole pila. Tammisaaren talosta Mies löytää paitsi perhoskokoelman, myös Henryn vanhoja päiväkirjoja sekä nipun kirjeitä Anna Prinz-nimiseltä naiselta. Näiden innoittamana Mies ottaa yhteyttää Annaan ja matkustaa Saksaan selvittämään Henryn kohtaloa.

Saksasta Miehen tie vie Henryn päiväkirjan viitoittamana Italian kautta Kreikkaan. Mies seuraa Henryn jalanjälkiä tarkasti, päätyen usein yöpymään samoissa paikoissa kuin Henry aikoinaan. Matkan varrella Mies alkaa pohtia Henryn motiiveja: vaelsiko hän etelä-Euroopassa vain harvinaisen perhosen vuoksi? Pala palalta mysteeri Henrystä ja perinnöstä aukeaa päähenkilöllemme.

Lienee edes turha sanoa, että pidin tästä jälleen valtavasti. Muistoilla on jälleen vahva merkitys tarinassa; muistojen varassa tarina etenee, kiemurtelee ja lopulta kietoutuu. Oli sitten kyse perhosista, tomaattikastikkeen reseptistä tai päiväkirjasta, kaikista kuultaa läpi muistoja, joita ei ole halunnut - tai voinut - unohtaa. Jälleen edetään hitaasti, unenomaisessa maailmassa, jossa kenelläkään ei ole kiire; ei Henry Ruzickalla entisessä elämässään, ei Annalla tomaattikastikkeensa kanssa eikä oikeastaan edes Miehellä Euroopassa seikkailessaan. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, hitaasti, tarkasti kertoen, tuoden kirjan henkilöt iloine ja suruineen lähelle lukijaa. Perhoset, luonto, ihmismielen ajatukset, ne kaikki valtaavat jälleen lukijan pään täysillä ja pitävät otteessaan siihen saakka, kunnes saa painettua takakannen kiinni.

On hankalaa päättää, mihin kohtaan tämä asettui Haahtela-listallani. Tämä oli ehdottomasti parhaimpia Haahtelalta lukemiani teoksia, mutta en osaa päättää oliko tämä yhtä korkealla tasolla Traumbachin ja Katoamispisteen kanssa vai kenties astetta heikompana samalla tasolla Elenan kanssa. Lukukokemus oli kuitenkin jälleen kerran upea ja tunnelmaltaan mahtava, joten lienee kohtuullista sijoittaa teos korkealle; heti siihen Traumbachin ja Katoamispisteen viereen.

Arvosana: *****-

Traumbach - Mikä on todellista ja voiko sinne koskaan löytää?

Kirjan nimi: Traumbach
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 112
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta

Vuosi 2012 alkaa mukavasti mielenkiintoisilla uutuuksilla. Ensimmäisenä uutuutena lukuvuoroon päätyi Joel Haahtelan Traumbach, jota ainakin minä ehdin odottamaan jo usemman viikon, ennen kuin sen viimein varausjonosta itselleni sain. Odotinhan innolla paitsi sitä, että pääsisin tutustumaan siihen mitä Haahtela on tällä kertaa keksinyt, myös sitä että olisiko tästä mahdolliseksi Finlandia-ehdokkaaksi.

Traumbach on samalla tuttua ja uutta Haahtelaa. Jälleen kerran päähenkilönä toimii mies, jonka tehtävänä on löytää joku. Se joku on salaperäinen herra Traumbach, jonka haastattelun parikymppinen toimittaja Jochen on saanut tehtäväkseen. Jochen luulee tehtävää helpoksi, mutta pienessä itä-saksalaisessa kapungissa paljastuukin, että Traumbachia on vaikea, jos lähes mahdotonta, saada käsiinsä. Vaikka Jochen ei heti pääsekään käsiksi tehtäväänsä ei hän silti jää toimettomaksi, sillä kapunki on täynnä muita mielenkiintoisia ihmiskohtaloita - jotka tosin tuntuvat olevan aivan erilaisia seuraavana päivänä. Kuka onkaan Traumbach? Onko todella ja kuvitelmalla rajaa, voiko oman persoonansa tuntea läpikotaisin? Näitä kysymyksiä Jochen joutuu matkallaan pohtimaan.

Kertojanäkökulma on uusi, mutta ah niin herkullinen. Tämä kun sattuu olemaan paitsi kaikkitietävä myös paikoitellen hyvinkin piikikäs mutta kuitennkin hyväntahtoinen. Kertojan avulla rakentuu myös toinen uusi elementti Haahtelan teoksissa, nimittäin huumori. Huumori kuitenkin sopii tähän vallan mainiosti, se tekee teoksesta osittain lämpimämmän kuin aiemmista lukemistani Haahteloista.

Tämä oli filosofinen, paikoitellen runollinen teos, josta kuitenkin välittyi vahvasti Haahtelan kieli. Kerronta on tuttuun tapaansa lakonista, dialogi lyhyttä, vähäistä ja ytimekästä ja maisemakuvaus vahvaa. Kertoja tuo täysin uuden näkökulman mukaan ja jättää mukavasti kertomatta tiettyjä asioita "siveellisistä syistä". Itse pidin varsinkin lopusta, joka oli lähes yhtä mystinen kuin Katoamispisteessä. Vaikka minulla omat epäilykseni olikin, onnistuttiin minut kuitenkin yllättämään.

Pidinkö sitten tästä? Heti lukukokemuksen jälkeen olotila oli hyvin ristiriitainen, tästä ei tullut samanlaista heti-elämystä kuin vaikkapa ensimmäisen Haahtelani, Katoamispisteen, kanssa. Kielikin tuntui aluksi aivan liian runolliselta ja mukafilosofiselta. Kuitenkin mitä enemmän tämä hautui pään sisällä, sitä mahtavammalta se alkoi tuntua. Voi olla, että tämä ei virallisilla Finlandia-listoilla ole (sillä onhan tämä ehkä vähän hankala), mutta ehdottomasti tämä tulee olemaan maininnan arvoinen vuoden loppuessa. Kaiken kaikkiaan saatoin pitää tästä jopa enemmän kuin Katoamispisteestä, sillä molemmissa kirjoissa vallinnut mystilisyys oli tässä vieläkin vahvempana.

Arvosana: *****-

Elena - Nainen, jota mies ei saa mielestään

Kirjan nimi: Elena
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003
Sivumäärä: 126
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ja niinhän siinä sitten saatta käydä, että kun antaa Joel Haahtelalle pikkusormen se vie koko käden. Ensimmäistä välipalaa kun seurasi toinen ja tällä kertaa lukulistalle päätyi Elena. Tällä kertaa kyseessä oli tutumpaa Haahtelaa mies kertojanaan ja pienoisromaani mitallaan.

Elena on kertomus Miehestä, joka eräänä aamuna jää pois väärältä raitiovaunupysäkiltä, päätyy puistoon ja näkee siellä Elenan. Elenan, tuon kauniin parikymppisen naisen, josta tulee Miehelle pakkomielle. Syksystä talven läpi kevääseen Mies on jokainen aamu puistossa, opettelee Elenan saapumisajat ja lopulta tahtoo selvittää tästä enemmänkin. Samalla Mies miettii, miksi Elena vetoaa häneen niin kovin. Tulee kesä ja Elena lähtee Saareen. Mies seuraa, etsii Elenaa, mutta ei löydä mitään uutta. Syksyn tullen Mies vihdoinkin uskaltaa miettiä, miksi Elena on hänelle niin kiintoisa tapaus, ja kohdata seuraukset.

Tämä oli lumoava, jälleen kerran. Selvästi yhden kertojahahmon käyttäminen on Haahtelalle vahvuus. Jos edellisissä lukemissani Haahtelan teoksissa on ollut lakonista dialogia puuttuu sekin vähän tästä lähes kokonaan. Tarinaa kerrotaan eteenpäin ilman, että vuorosanoja juurikaan nähdään. Viikot ja kuukaudet kuluvat eteenpäin Miehen kuvailemina, aika soljuu editse tasaisena harmaana massana. Mitään suurta ei missään vaiheessa oikeastaan tapahdu, mutta sellaista ei tämä kirja kaipaakaan. Koska päähenkilömme ei pidä kiirettä mihinkään, ei sitä myöskään tee Haahtela tarinanrakentamisellaan. On jälleen kerran ihailtavaa, että kirjailija pystyy näin lyhyessä teoksessa tuomaan esiin niin paljon tunnelmaa, tapahtumia ja ajatuksia. Taaskaan kirjassa ei ole yhtä ainutta ylimääräistä sanaa, vaan kaikki kuuluu asiaan ilman, että teoksen kieli olisi kuitenkaan yliharkittua.

Lopussa lukija kuitenkin kokee yllätyksen. Tai ainakin minä koin, sillä olin ajatellut asioita aivan toisella tavalla. Yllätys oli lähes isku vasten kasvoja, niin hätkähdyttävä se oli ja laittoi koko lukemisen lähes kokonaan uuteen valoon. Sitä omaa ajatusta, joka on ollut aivojen perukoilla koko lukuhetken ajan, on vaikea saada pois mielestä. Vaikka sitten kun ajattelee toistamiseen niin aivan oikeinhan se meni, muuten kaikessa olisi ollut vielä vähemmän järkeä ja yllätysmomentti pienempi.

En kuitenkaan päässyt Elenan kanssa aivan sille samalle lumoavuuden tasolle kuin Katoamispisteen kanssa. Silti tämä oli vahva, ja osittain kauniskin, tarina elämästä ja sen hallinnasta.

Arvosana: ****½

Naiset katsovat vastavaloon - Kun menneisyyden haamut pitävät otteessaan

Kirjan nimi: Naiset katsovat vastavaloon
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 199
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela nousi kertaheitolla yhdeksi suosikikseni kun luin Katoamispisteen joulukuussa 2011. Ja koska minulla on nyt menossa useampikin paksu kirja, päätin viimeisimmällä kirjastovierailulla, että Haahtelan kirjat olisivat paksujen kirjojen keskellä hyviä välipaloja. Ensimmäisenä lukuvuorossa oli vanhempaa tuotantoa; Naiset katsovat vastavaloon.

Naiset katsovat vastavaloon on kertomus kahdesta avioparista 1970-luvun Suomessa. Lilian ja Klaus ovat juuri palanneet häämatkaltaan Ranskasta takaisin Suomeen toteuttamaan unelmaansa; iso talo meren rannalla, kaupunki sopivan matkan päässä, hyväpalkkainen työ. Heidän naapurissaan asuu boheemimainen pariskunta Emma ja Jimi, joiden olemus tuntuu verhoavan salaisuuksia. Ennen pitkää varsinkin Lilian ja Emma luovat toisiinsa vahvan siteen ja Jimin on aika keskustella Klausin kanssa.

Haahtela osoittaa jo varhaisimmissaankin teoksissaan kertojan lahjansa. Kerronta on jälleen kerran sävykästä ja vahvaa ja tällä kertaa poikkeuksellisesti kertojaääniä on useampia ja keskiössä ovat naiset miesten toimiessa enemmän sivuosaroolissa. Kieli on vivahteikasta, virkkeet lyhyitä ja ytimekkäitä. Mitään ylimääräistä ei jäädä jaarittelemaan vaan asiassa pysytään vahvasti ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Dialogi on tyypilliseen tapaan lakonista - tuoden mieleen ainakin tälle lukijalle Kaurismäen elokuvat. Muutamaan otteeseen kuvittelinkin kohtauksia valkokankaalle niin elokuvallinen tämä paikoitellen oli.

Vaikka tämä onkin paksu Haahtelan kirjaksi, sivua vajaa 200, tuntui silti siltä, että nyt tarina loppui pahasti kesken. Alkuun on selvästi käytetty paljon työskentelyä, rakennettu draaman kaarta siihen pisteeseen, että lukija hokee mielessään 'kerro jo kerro jo'. Kun sitten tämä 'kerro jo'-vaihe on päästy ohi tuleekin kirjan takakansi vastaan hieman turhan nopeasti; juuri kun ollaan päästy mysteerin äärelle asia lähestulkoon haudataan. Pienen pettymyksen siis joutui tällä kertaa kokemaan, tästä olisi saanut parillakymmenellä lisäsivulla vielä paremman lopetuksen.

En voi siltikään sanoa pettyneeni. Kaiken kaikkiaan Naiset katsovat vastavaloon on laadukas kertomus keskiluokkaisesta arjesta maaseudulla, menneisyydestä, salaisuudesta ja niiden taakasta. Se pitää otteessaan koko lukemisen ajan, luo sävykästä kerrontaa, vivahteista kieltä, lyhyitä lauseita ja yksinkertaisia dialogeja. Se on nopealukuinen ja helpostilähestyttävä. Eikä se, että kirjan loppuratkaisu on tullut tutuksi, vähennä yhtään kirjan uudelleenlukuarvoa.

Arvosana: ****

61/100: Katoamispiste

Kirjan nimi: Katoamispiste

Kirjoittaja: Joel Haahtela

Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2010

Sivumäärä: 159

Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela nousi korkealle TBR-listallani luettuani hänestä useammassakin blogissa kasan ylistyssanoja. Niinpä sattuikin hyvin, kun jälleen kerran kirjaston palautettujen kirjojen hyllyä selatessani törmäsin siellä Katoamispisteeseen. Kirjan ohkaisuus yllätti minut pieneksi hetkeksi, mutta nopeasti se kuitenkin kirjastosta mukaani päätyi.

Katoamispiste perustuu osittain tositapahtumiin, sillä yhtenä sen keskeisenä teemana on kirjailja Raija Siekkinen, jonka tuotantoon ja elämän viimeisiin vaiheisiin lukija tutustutetaan. Kirja alkaa siitä, kun suomalainen mieslääkäri kohtaa sateisessa Helsingissä ranskalaisen Magda Roux'n, joka on tullut Suomeen etsimään entistä miestään, Paulia. Paul katosi Suomessa selvittäessään Raija Siekkisen arvoitusta - ja pian saman kohtalon kokee myös Magda. Kohta tähän Siekkisen legendaan sotkeutuu myös lääkäri, joka pelkää, että historia toistaa jälleen itseään.

Hotkaisin tämän pienosiromaanin yhdessä päivässä, uppoutuen täysin sen mystiseen maailmaan. Se piti minut otteessaan ensimmäiseltä sivulta viimeiselle saakka, paljastamatta minulle kuitenkaan missään vaihessa koko salaisuuttaan. Kun kirjan painoi kiinni, tuli ensimmäisenä Fight Club-olo; miten tämä loppu nyt menikään. Tämä on sellainen kirja, joka vaatii toisen, ja kolmannenkin, lukukerran ennen kuin aukeaa kokonaan - jos siis avautuu silloinkaan.

Se, että tarinan kokonaisuus ei välttämättä ensimmäisellä lukukerralla avaudu, ei suinkaan ole huono asia, vaan kirjan kantava voima. Juuri kun kuvittelee taas tajuavansa, mitä seuraavaksi tapahtuu, heitetään silmien eteen täysin vastakkainen ajatus. Tosin olen törmännyt myös muutamissa arvosteluissa myös toisenlaisiin johtopäätöksiin, joissa sanotaan loppua suorastaan ennalta-arvattavaksi. Onkohan loppu tarkoituksellisesti monimerkityksellinen vai olenko minä vain ylitulkinnut asioita lukemisen riemussani?

Haahtela pyörittää samoja maisemia useamman henkilön näkökulmasta uudelleen ja uudelleen. Keskeisinä paikkoina toimivat kuitenkin Helsinki ja Ranska, joihin kaikki tuntuvat palaavan, tai katoavan, yhä uudelleen ja uudelleen. Näinkin lyhyen teoksen aikana Haahtela myös onnistuu luomaan useamman toimivan henkilön. Lääkärimiehen motiivit jäivät suurimmalta osalta epäselviksi, Magda mukavan salaperäiseksi ja Paul hieman oudoksi tutkijasieluksi (puhumattakaan Raija Siekkisestä, joka oli pakko mennä googlettamaan heti kun painoin tämän kannen kiinni), mutta pysyivät silti mielenkiintoisina koko matkan ajan. 

Kuvailua Katoamispisteessä ei juurikaan harrasteta, mutta tällaiseen tarinaan sitä ei myöskään tarvita. Asiat kulkevat eteenpäin myös ilman ympäristön kuvauksia. Tapahtumia sen sijaan kuvaillaan tarkasti ja niiden kuvailuun saatetaan hypätä aivan kesken jonkin muun aiheen. Silti näistäkin muodostuu loistava ja ehjä kokonaisuus.

Katoamispiste nousi yhdeksi tämän vuoden vahvimmaksi lukukokemukseksi. Se sai ajattelemaan, tempaisi täysin mukaansa eikä tarjonnut ainakaan minulle valmiiksi pureskeltua loppua. Palaan varmasti tähän, kuten muuhunkin Haahtelan tuotantoon, vielä lähitulevaisuudessa.

Arvosana: *****-