70/100: Epätavallinen lukija

Kirjan nimi: Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader)
Kirjoittaja: Alan Bennett, suomentanut Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2008
Sivumäärä: 115
Lukulistalle: Kirjamessuostos

Oletteko koskaan miettineet mitä tapahtuisi, jos Englannin kuningatar hurahtaisi lukemiseen samalla tavalla kuin me kirjablogaajat? Nyt ei enää tarvitse, sillä siihen tarjoilee vastauksen Alan Bennettin Epätavallinen lukija. Tämä jos mikä oli hyvä löytö Kirjamessuilta.

Kaikki lähtee siitä kun kuningatar koiriaan ulkoiluttaessaan eksyy kirjastoautolle ja tulee lainanneeksi ensimmäisen kirjan. Pian hän lainaa toisen ja sitten kolmannen ja äkkiä hänet valtaa kirjahimo, joka saa kohta koko hovin pois tolaltaan. Kuningatar ottaa kirjan mukaan kaikkialle, haluaa tutustua kirjailijoihin ennemmin kuin maan eliittiin ja tahtoisi käpertyä kirjan pariin ennemmin kuin lähteä maakuntavierailuille.

Epätavallinen lukija on herkullinen satiiri Englannin hovista ja lukemisen voimasta. Se vilisee lukutoukalle tuttuja kirjoja ja kirjailijakohtaamisia. Se käsittelee juuri sitä lukuintoa, jonka varmasti jokainen kanssablogaaja tunnistaa; kun haluaisi käpertyä sen hyvän kirjan kanssa omaan lempipaikkaansa ja jättää kaikki muut huolet toisten niskoille. Ja ennen kaikkea se on kuvaus prosessista, jossa lukija muuttuu ensin varovaiseksi tutkijaksi ja sitten vaikeampien kirjojen lukijaksi.

Satiirinomaisesti Bennett kuvailee sitä, millainen on elämä hovissa kun kuningatarta ei enää oikein kiinnosta. Vaikka pääministeri ja puolet hovista yrittävät puuttua tähän epätoivottuun harrastukseen, ei kuningatar voisi vähempää välittää. Bennett pohtii myös sitä, voiko lukemiseen kyllästyä ja haluaako lukija kokea myös jotain muuta.

Tämä oli jo kolmas kirja peräkkäin, jolle hykertelin lukiessani. Bennettin kieli on mainiota ja tapahtumakuvaus loisteliasta. Voin kuvitella, että hovi olisi oikeasti sekaisin, jos kuningatar kuvatunlaisesti hurahtaisi lukemaan. Kirja oli juuri sopivan ohut vangitakseen lukijan mielenkiinnon ja kertoakseen kaiken tarvittavan. Tosin jälleen kerran sain loppua kohden lukiessa todeta, että loppu ei ollut aivan sellainen kuin olin toivonut. Se ei kuitenkaan suuremmin haitannut lukunautintoa, mutta ei kuitenkaan antanut myöskään sitä lopullista kruunua.

Arvosana: ****

49/100: Halkaistu varakreivi

Kirjan nimi: Halkaistu varakreivi (Il visconte dimezzato)
Kirjoittaja: Italo Calvino, suomentanut Jorma Kapari
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1952, suomennos 1970
Sivumäärä: 115
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Italo Calvino on jälleen niitä kirjailijoita, joihin halusin tutustua heti kun hänestä muutaman blogauksen luin. Siksi ei ollutkaan vaikea päätös napata kirjaston palautettujen hyllystä Halkaistu varakreivi mukaan luettavaksi. Tämä viihdytti minua hyvin muutamana aamulla koulumatkalla, toisaalta harmi että tämä tuli luettua bussissa, sillä osa nauruvaroista jäi nyt käyttämättä.

Kaikki alkaa siitä kun varakreivi Medardo halkeaa sodassa turkkilaisia vastaan. Vain toinen puolikas löytyy, jonka lääkärit ihmeen kautta saavat pysymään hengissä. Toisesta puolikkaasta ei ole minkäänlaisia havaintoja. Aikoinaan halkaistu Medardo palaa kotikyläänsä ja pian kyläläiset saavat huomata, että tuossa puolikkaassa ei ole mitään hyvää; tämä puolikas on Medardon paha, joka antaa käsittämättömiä rangaistuksia ja huvittelee halkaisemalla kaikkea kukista ja puista aina eläimiin saakka. Pahuuskaan ei kuitenkaan ole ikuista kun Medardon hyvä puolikas päätyy myös lopulta kylään. Kyläläiset kuitenkin huomaavat pian, että hyvä ei olekaan aina se paras ratkaisu. Lopulta tarvitaan paimentyttö Pamelan apua, jotta kaikki on taas mallillaan.

Halkaistu varakreivi on satiirinen, absurdi ja paikoitellen hauska aikuisten satu. Synkkyydessään ja julmuudessaan se on lähes Grimmin veljesten veroinen, mutta loppuratkaisultaan ennemminkin nykyaikainen. Tarinan lomaan on kätketty aimo annos nokkelia havaintoja yhteiskunnasta ja mustavalkoisesta elämästä. Jos tämä jotain opettaa niin sen, että elämä on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen.

Calvinon kieli on leikittelevää, mukaansatempaavaa ja helppoa. Tempo ja sävy muuttuu sen mukaan ollaanko sotatantereella, toimiiko kertojana lapsi vai kuvataanko Medardon julmia tekoja. Sadunomaisuus nousee esiin varsinkin niissä kappaleissa, joissa Medardon sukulaispoika toimii kertojana. Kaiken lisäksi tämä oli nopealukuinen, tästä ei riittänyt kuin pariksi bussimatkaksi. Jos muut Calvinot ovat samankaltaisia, niin tässä ilmoittautuu vakituinen lukija.

Arvosana: ****½

26/100: Siilin eleganssi

Kirjan nimi: Siilin eleganssi (L'Élegance du hérisson)
Kirjoittaja: Muriel Barbery, suomentanut Anna-Maija Viitanen
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2010
Sivumäärä: 370
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta

Muriel Barberyn toinen teos, ja ensimmäinen suomennettu romaani, kohahdutti viime vuonna heti julkaisustaan lähtien kirjablogeja ja -blogisteja. Suurimmalta osalta teos oli erityisen pidetty ja moni jäikin innoissaan odottamaan kirjailijan esikoisen, ja meillä siis vasta toisena suomennetun, Kulinaristin kuoleman suomentamista. Kaikesta kohinasta johtuen olikin siis luonnollista, että Siilin eleganssi valikoitui nyt jo hieman laajentuneen lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi.

Renée Michel toimii hienon pariisilaisen kerrostalon ovenvartijana, edustaen juuri sitä tyypiä, jollainen ovenvartijan tulee olla. Pinnan alla Renée kuitenkin on kiinnostunut taiteesta, nauttii teekutsuista ja lukee paljon maailmanhistorian kirjaklassikoita: onhan hänen kissansa Leokin saanut nimensä Tolstoin mukaan. Ja sitten on Paloma Josse, talon kaksitoistavuotias älykkötyttö, joka on päättänyt tehdä itsemurhan kolmetoistavuotispäivänään. Molempien erakoiden filosofisielujen elämä muuttuu, kun taloon asettuu asumaan japanilainen Kakuro Ozu, joka näkee molempien siilien piikkien alle ja pian kolme yksinäistä.

Renéellä on talossa yksi ystävä, siivooja Manuela, joka tietää naisen todellisen luonteen. Muille Renée on seinäruusu, se typerä ovenvartijanainen, joka ei tajua sivistyksestä mitään. Tai ainakin talon hienostoasukkaat luulevat, kulkiessaan päivittäin rouva Michelin ohi, huomioimatta häntä ollenkaan tai antamalla hänelle mitä erinäisempiä tehtäviä. Tukeakseen tätä mielikuvaa Renée keittää kahvia vaikka ei sitä juo, ostaa hienoja ruokia vain syöttääkseen ne kissalleen Leolle ja huudattaa televisiota. Samalla Paloma kirjoittaa ajatuksiaan ylös, on kyllästynyt siskonsa filosofisiin asioihin ja hienoon perheeseensä ja on pistänyt silmälle Renéen, joka vaikuttaa jotenkin oudolta.

Minulle jäi tästä kirjasta hyvin kaksijakoiset fiilikset. Taidan siis yhtyä siihen blogaajapuoleen, joka ei nyt ollut aivan yhtä vaikuttunut tästä kuin se toinen puoli. Toisaalta osittainen pettymys saattaa johtua myös siitä, että odotin upeaa lukukokemusta, jota niin monessa blogissa oli hehkutettu. Siksi näinkin hyvä lukukokemus, joka tämä todellisuudessa oli, jätti hieman valjun olotilan sen jälkeen kun suljin kirjan viimeisen kerran.

Barberyn kieli on kaunista, siitä ehdotonta plussaa. Sivujen sekaan on kauniisti ja ovelasti upotettu yksi jos toinenkin elämän tosiasia, jotka sopisivat hyvin myös mietelauseiksi. Harmi, että omani oli kirjaston kirja, sillä välillä minut valtasi into alleviivata kaikkia sopivia lausahduksia. Barbery on koulutukseltaan filosofian opettaja, ja sen kyllä myös huomaa. Kirja vilisee filosofista pohdintaa kaikkien kolmen päähenkilön osalta, joka tosin tällaiselle, lukiossa filosofiaa vihaamaan oppineelle, ei ehkä ollut se iloisin asia. Kirjassa on kaksi kertojaa; toinen on Renée ja toinen Paloma. Kirjailijalle täytyy jakaa kiitosta siitä, että hän on erottanut kertojaäänet paitsi Paloman hauskoilla lausahduksilla, myös toisistaan eriävällä fontilla. Kerrankin lukija ei joudu arvuuttelemaan kuka kertoja on, vaan se tulee heti fontista selville.

Pidin myös siitä, miten paljon kirjassa puhutaan eläimistä; jotenkin aluksi kuvittelin, että pariilaisessa hienostotalossa ei juurikaan eläimiä olisi. Eläinrakkaana ihmisenä sekä Renée että Paloma käyttävät kuvailuissaan esimerkkeinä talonsa eläimiä, joilla on myös kieltämättä outoja nimiä: löytyy niin Konstituutio kuin Parlamenttikin. Näistä eläinhuomioista oli muutenkin hauska huomata, että paitsi eläimistä kertoessa, myös muuten Paloma ja Renée kertoivat peräkkäin samasta asiasta hieman eri näkökulmasta. Lukija jää siihen uskoon, että henkilöiden välillä on jonkinlainen sisäinen yhteys. Kirja on osaltaan myös yhteiskuntakriittiinen kannanotto, lähes satiirinomainen tulkinta elämästä hienoston parissa. Varsinkin niistä kohdista, joissa näitä huomioita tuotiin esiin, nautin erityisen paljon. Ei se ulkokuori...

Mutta, sitten niihin osiin, joista en niinkään pitänyt. Ensinnäkin kirjassa oli pari kohtausta, jotka tuntuivat sellaisilta, että ne eivät kirjaan kuuluneet. Niitä lukiessa vain käänteli sivuja ja ihmetteli, että näinkö tämä nyt meni. Filosofiaa oli makuuni myös hieman liikaa, muutamaan otteeseen lukeminen tuntui puuduttavalta kun kahlasi kappaleen toisensa perään Renéen ajatuksia. Josta pääsemmekin Renéen käytökseen, joka paikka paikoin laittoi ihmetyttämään. Puhumattakaan Palomasta, joka oli pelottava 12-vuotias; pikkuvanha älykkö, jonka kanssa en koskaan tahtoisi päätyä väittelemään.

Kaiken kaikkiaan kirja ei kuitenkaan ollut huono. Uskon, että seuraavalla lukukerralla kirja avautuu uudella tavalla, kun sitä ehtii enemmän maistelemaan ja miettimään. Nyt kun luin sen kiireisen elämän vuoksi lähinnä juosten läpi, jätin takuulla useamman tärkeän asian huomaamatta.

Arvosana: ***½