Lasten kirja - kasvamista viime vuosisadan vaihteen Englannissa

Kirjan nimi: Lasten kirja (The Children's Book)
Kirjoittaja: A.S. Byatt, suomentanut Kersti Juva
Kustantaja: Teos
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2011
Sivumäärä: 954
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Törmäsin viime vuoden puolella muutamassa blogissa kehuviin arvoihin tästä A.S. Byattin jättiläisestä, Lasten kirjasta. Kirja kiinnosti paitsi massiivisuutensa myös aihepiirinsä vuoksi: elämää vuosisadan vaihteen molemmin puolin Euroopassa, joka on ajautumassa sotaan, tiettyjän päähenkilöiden parissa kasvaen.

Aivan ensimmäiseksi, jo ennen kuin tätä pääsee kunnolla lukemaan huomaa ensimmäisillä sivuilla kääntäjien laatiman henkilölistan. Ja se tuleekin tarpeeseen, sillä tässä teoksessa on keskeisiä henkilöitä jopa enemmän kuin venäläisessä klassikkokirjallisuudessa! Siltikään määrä ei tunnu missään vaiheessa liialliselta ja suurimpaan osaan henkilöitä ehtii jopa tutustumaan kunnolla. Kirja ei siis todellakaan ole pitkäpiimäinen, vaan tarjoaa asioihin näkemyksiä monista eri näkökulmista.

Lasten kirja on nimensä mukaisesti ennen kaikkea kirja lapsista. Sen keskiössä ovat Wellwoodin sisarukset ja serkukset sekä heidän ystävänsä. Dorothy on järkevä naisenalku, joka haluaa lääkäriksi ja etsii juuriaan Saksasta; Hedda on sisarussarjan nuorimmaisempia, kapinallishenkinen naisasiainnainen; Julian etsii seksuaalisuuttaan ja ihastuu tavoittamattomiin miehiin; Luonnonlapsi Tomi ei haluaisi opiskella vaan samoilla ympäri Englannin niittyjä; Philip on orpo maalainen, joka löytyy museon kellarista ja osoittautuu loistavaksi keraamikoksi; Elsie, Philipin sisar ryhtyy veljensä uuden perheen palvelijaksi; Imogen, keramiikkamestarin tytär, jossa piilee taiteellisia kykyjä; Pomona, joka kävelee unissaan ja on kokenut nuoreen ikäänsä nähden paljon.

Lasten kirja ei kuitenkaan olisi mitään ilman vahvoja aikuisia. Olive Wellwood kirjoittaa jokaiselle lapselleen omaa satua, on poliittisesti aktiivinen ja taiteellisesti suuntautunut; Humpry, Oliven mies on hunsvotti ja mukana tärkeissä 1900-luvun alun käänteissä; Violet, Oliven sisar hoitaa sisarensa lapsia kuin omiaan ja pitää samalla huolta taloudesta; Prosper Cain on museon intendentti, joka on jalomielinen ja auttavainen leski-isä; Anselm Stern, saksalainen nukketeatterinero, joka luo nukeillaan suuria seikkailuja ja tuo vanhat sadut eläviksi; Benedict Fludd, käsistään taitava keraamikko, jolla ei ole lainkaan ihmissuhdetaitoja.

Kirjassa mainitaan nimeltä myös monia muita vuosisadan vaihteessa vaikuttaneita henkilöitä. Erityisesti kiinnitin huomioni siihen, että muuan Oscar Wilde mainitaan useampaankin otteeseen. Wellwoodit ystävineen lähtevät vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyyn (hauskasti samaan aikaan pidetyistä olympialaisista ei mainita sanallakaan), teatteri on murroksessa ja uusia tekniikoita kokeillaan pelottomasti, keramiikassa rikotaan rajoja ensin Fluddin ja sitten Philipin toimesta, yliopistojen ovet eivät meinaa aueta naisille, autot ovat suuri ihmetyksen aihe ja koko ajan Euroopasta kantautuu huolestuttavia uutisia: sota voi alkaa koska tahansa.

Lasten kirja on ilmiömäinen kasvukertomus. Se kertoo lapsista, jotka kasvavat ensin nuoriksi ja sitten aikuisiksi kuohuvassa Euroopassa ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Englannista reissataan Eurooppaan, pääasiallisesti Ranskaan ja Saksaan, samalla kun lukija kohtaa värikkään maailman, joka on täynnä taiteilijoita, kirjailijoita, anarkisteja, käsityöläisiä ja politiikkoja. Varsinkin Wellwoodien lapset varttuvat satujen maailmassa tietämättä kuitenkaan, että heidän idylliään varjostavat useat salaisuudet. Samalla kun lapset kasvavat taiteen parissa rauhallisella maaseudulla Eurooppa natisee uhkaavasti liitoksissaan ja aikuiset etsivät omaa paikkaansa haasteiden keskellä. 1900-luvun alussa syntyy myös suuri kasa uusia instituutioita, museoita, taidesuuntia ja aatteita - eletään Euroopan kulta-aikaa.

Vaikka henkilöitä on paljon on jokaisella heistä oma luonteensa, roolinsa ja tehtävänsä. Sivujen runsauden ansiosta pääsemme kurkistamaan kunnolla jokaisen elämään: kukaan ei jää lukijalle etäiseksi sivuhahmoksi, vaan kaikki tärkeät henkilöt tulevat tutuiksi, samaistuttaviksi. Mukaan mahtuu niin radikaaleja nuoria kuin aikuisiakin, itseään etsiviä ja hukassa olevia. Jokaisella on omat ilonsa ja murheensa kannettavana, kaikkien elämä ei suju niin kuin sen toivoisi sujuvan. Draaman kaari on vahva ja sodan lähestyessä lukija odottaa ja pelkää henkeään pidätellen sodan aiheuttamia tuhoja: kuka selviää, kuka jää rintamalle, selviääkö kukaan sodasta ilman arpia?

Vahvan henkilögallerian lisäksi kirjan toinen kantava teema on taide ja taidemaailman kuvailu. Minua ei ole koskaan kiinnostanut taide tai oikeammin edes mikään siihen liittyvä ja pidän itseäni vielä kaiken lisäksi hyvin epätaiteellisena ihmisenä. Joten oli mielenkiintoista havaita, kuinka hyvin viihdyin lukemassa keramiikan kuvioinnista, erilaisista maljakoista, nukketeatterin pystyttämisestä. Lukutoukkana luulisi, että Oliven kirjoittamat sadut kiinnostaisivat taidepläjäyksiä enemmän, mutta omalta osaltani ne osoittautuivat pettymyksiksi - pidin niitä lähes kirjan heikoimpana antina. Toki satujen kehittyminen ja siirtyminen näyttämölle kiinnostivat ja olivat mielenkiintoisesti luotuja, mutta sadut itsessään eivät saaneet minun mielenkiintoani heräämään.

Näin mahtavaksi teokseksi tämä on saanut mahdottoman vähän blogisavuja. Haastankin siis kaikki taiteesta/historiasta/kasvukertomuksista/ihmissuhdedraamasta/laajasta henkilögalleriasta/laadukkaasta kirjallisuudesta kiinnostuneet lukemaan tämän teoksen. Älkää antako paksuuden tai suuren henkilömäärän hämätä, sillä kun tähän maailmaan uppoaa on siitä lähes mahdotonta päästä pois.

Arvosana: *****

Viisikko aarresaarella - paluu lapsuuden ruokaunelmiin ja jännittäviin seikkailuihin

Kirjan nimi: Viisikko aarresaarella (Five on a Treasure Island)
Kirjoittaja: Enid Blyton, suomentanut Lea Karvonen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1942, suomennos 1997
Sivumäärä: 140
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Olen jo useampaan kertaan tässäkin blogissa kertonut, että Enid Blytonilla on merkittävä rooli lukuharrastukseni alkamisen kanssa. Äiti aikoinaan suositteli minulle ensimmäiseksi "oikeaksi" kirjaksi Viisikko aarresaarella, jonka sitten luinkin ja heti sen perään myös kaikki muut Viisikot. Lapsuusvuosina palasin sekä Viisikoiden että myös muiden Blytonin nuorten kirjojen pariin uudelleen ja uudelleen, luoden päässäni samanlaisia jänniä seikkailuja ja haaveillen kaikista herkuista. Aikuisiällä minua alkoi kiinnostamaan, vieläkö näissä lapsuusajan suosikeissa on samanlaista vetovoimaa, joten oli jälleen aika tarttua Viisiikkoon.

Viisikon muodostavat Kirrinin sisarukset Leo, Dick ja Anne sekä heidän poikatyttöserkkunsa Paula, joka haluaa itseään kutsuttavan Pauliksi. Viidentänä jäsenenä toimii Paulin koira Tim, joka tässä ensimmäisessä osassa asuu kalastajapojan luona, sillä Paulin isä on saanut kyseisestä koirasta tarpeekseen. Viisikko aarresaarella on siis tämän 21-osaisen sarjan ensimmäinen teos, jossa serkukset tutustuvat kunnolla toisiinsa sisarusten lähtiessä kesänviettoon Paulin vanhempien luokse. Pauli, ainoana lapsena kasvanut, on itsenäinen ja itsepäinen ja hänen on vaikeaa sopeutua Kirrinin sisarten iloiseen joukkoon. Lopulta serkukset voittavat Paulin luottamuksen ja pääsevät tutustumaan tämän saareen. Kun sitten vielä muinoin saaren eteen uponnut hylky nousee pintaan, sieltä löytyy arvoituksellinen lipas ja lapset päättävät yöpyä saaressa, alkaa ennennäkemätön seikkailu ensimmäistä, mutta ei todellakaan viimeistä kertaa. 

Miten ihmeessä olen kyennyt lukemaan tätä alle 8-vuotiaana? Tämähän meni loppua kohden suorastaan pelottavaksi. Pidin Blytonin tarkasta ympäristökuvailusta sekä tavasta pohtia ihmissuhteita. Muistelen myös, että myöhemmissä osissa myös ruokakuvailu oli hyvin keskeistä, tässä ensimmäisessä päästiin vasta pintanaarmaisuun. Mutta niin, en minä valitettavasti saavuttanut enää sitä samaa fiilistä kuin 20 vuotta sitten näitä lukiessa. Olihan tämä nyt aika ennalta-arvattava kuitenkin eikä läheskään niin maaginen kuin muistin. Kielellisestikään tämä ei juurikaan poikkea niistä muista lasten- ja nuorten kirjoista joita on tullut luettua. Silti tämä on edelleen oivallista lukemista nykypäivän lapsille, onhan näissä seikkailuromaaneissa aina oma viehätyksensä.

Oma urakkani Viisikoiden kanssa tosin taitaa päättyä tähän. Tai en ainakaan vähään aikaan seuraavaan tartu. Harmi, että tässä kävi näin, pitäisi vain pysyä erossa näistä lapsuuden suosikeista ja vaalia niiden ihanaa muistoa pääkopassa.

Arvosana: ***

Little Been tarina - Kertomus eräästä pakolaistytöstä

Kirjan nimi: Little Been tarina (The Other Hand)
Kirjoittaja: Chris Cleave, suomentanut Irmeli Ruuska
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2011
Sivumäärä: 369
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Brittiläisen Chris Cleaven toinen teos Little Been tarina herätti viime vuonna blogistaniassa paljon ihastusta ja kiinnitti mielenkiintoni jos ei muulla niin sillä, että sivuliepeissä pyydetään, että kirjan juonesta ei kerrottaisi liikaa etukäteen. Niinpä lähtökohdat tälle kirjalle olivatkin erilaiset kuin yleensä: en juuri tienyt mitä tämä pitää sisällään, tiesin vain että tästä on moni pitänyt.

Kirjassa on kaksi päähenkilöä; leskeksi jäänyt englantilaisnainen Charlie-poikansa (joka haluaisi olla Batman) kanssa sekä Little Bee, nuori nigerialainen nainen, joka on juuri päässyt vapaaksi brittiläisestä vastaanottokeskuksesta. Naisia yhdistää yhteinen kokemus muutaman vuoden takaa Nigeriasta ja nyt Little Bee aikoo löytää O'Rourket. Tämä on lähtötilanne, joka tosin selviää lukijalle vasta pikku hiljaa.

Asetelma oli mielenkiintoinen ja odotin (ehkä vähän liiaksikin) upeaa lukukokemusta, kiitos kaikkien blogisavujen. Valitettavasti täytyy kuitenkin todeta, että nyt sain pettyä lukemaani karvaasti. Cleave käyttää kieltä taitavasti ja tuo hyvin esiin henkilöiden koulutuserot ja äidinkielen. Myöskin Charlien toiminta on kuvattu oivallisesti, hänen kriisienkäsittelynsä on juurikin ikäluokalle ominaista. Hahmokuvailu on vahvaa, maisemat ja tunnelmat tulevat mukavasti esiin kirjan riveillä. Mutta silti, tästä jäi puuttumaan jotakin.

Ehkäpä se oli sitten kuitenkin se, että tapahtumien kannalta tämä ei ollutkaan niin mullistava kuin olin kuvitellut. Se, että tästä kirjasta kehotetaan kertomaan mahdollisimman vähän niille, jotka eivät ole tätä lukeneet, kohtti ainakin minun odotukseni aivan liian korkealle. Toki teoksen tapahtumat ovat osaltaan järkyttäviä, puhuttavia ja hyvinkin nykyaikaisia. Siltikään siinä ei esiintynyt mitään sellaista, jota en lukijana olisi osannut rivien välistä odottaa tapahtuvaksi.

Odotan kuitenkin mielelläni Cleaven toisia teoksia, sillä kaiken kaikkiaan pidin hänen kirjoitustavastaan ja tarinanrakennustaidostaan. En kuitenkaan osannut laittaa tarpeeksi arvoa kaikelle hypelle ja salamyhkäisyydelle, jonka täydellinen lukukokemus olisi vaatinut.

Arvosana: ***½

Yövartio - Kun toinen maailmansota on läsnä

Kirjan nimi: Yövartio (The Night Watch)
Kirjoittaja: Sarah Waters, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2005
Sivumäärä: 509
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Lukupiirimme käsitys teoksesta "ei kovin paksu kun tässä on kiireitä" osoittautui Sarah Watersin Yövartioksi lähinnä mielenkiintoisen aiheensa sekä kirjailijan vuoksi. Harmi vain, että tässä vaiheessa piiriläistemme elämä oli oikeasti niin kiireistä, että suurimmalta osalta oli vielä osa kirjaa lukematta kun kokoontumisemme aika tuli. Mutta, näin käy joskus.

Teoksen rakenne on mielenkiintoinen: se nimittäin lähtee liikkeelle lopusta, joka on tässä tapauksessa vuosi 1947. Toisessa osassa pääsemme toisen maailmansodan keskelle ja viimeisessä osassa olemme juuri sodan kynnyksellä vuodessa 1941. Lukukokemuksen tekee siis hieman sekavaksi se, että kirjan alussa päähenkilömme ovat jo hyvin tuttuja keskenään ja pikku hiljaa lukijalle paljastuu, kirjan edetessä (tai peruuttaessa, ihan miten vain), miten näihin ystävyyssuhteisiin ja tilanteisiin ollaan päädytty. Minä itse luin ainakin ensimmäisen osan niin hurjaa vauhtia (osittain siksi, että minulla olisi edes jotakin materiaalia lukupiiriämme varten), että puolessa välissä olin jo täysin unohtanut sen, mitä päähenkilöillemme "nyt" kuuluu.

Päähenkilöitäkin on paljon, tosin tämänpaksuiseen kirjaan niitä mahtuu. Kay on toiminut sodassa ambulanssikuskina, pukeutuu miehen vaatteisiin ja etsii itselleen naisseuraa, Helen haluaisi omistaa kokonaan naisystävänsä Julian ja on tämän entisistä suhteista mustasukkainen, Vivin elämä on glamouria ja hänelle on suhde varattuun, perheelliseen mieheen sekä ainoa miehemme Duncan, jonka elämässä on useampi demoni. Koko ajan sota muokkaa ihmisiä ja saa aikaan erikoisia kohtaamisia vielä erikoisimmassa paikoissa. Kay on rikkaasta perheestä, mutta tahtoisi jättää sen elämän taakseen, Viv pyörittää ystävänsä kanssa hieman hämärältä kuulostavaa deittipalvelua, Julia etsii pakoreittiä ja Duncan asuu vankilasta vapauduttuaan vanhan miehen kanssa.

Rakkaudella on suuri merkitys päähenkilöidemme elämässä. Sodan jaksaa kun tietää, että jossain on joku joka välittää. Tyypillistä rakkaus ei tosin aina ole; tässäkin teoksessa pääsemme tutustumaan useampaan "epäsoveliaaseen" parisuhteeseen - eihän toisen maailmansodan aikaisessa maailmassa homous tai sukupuolilla leikkiminen ollut kovin muodikas tai edes hyvällä silmällä katsottu ilmiö. Silti teoksessa sivutaan useampaa suhdetta, jossa osallisena ovat kaksi saman sukupuolen edustajaa. Eikä Waters myöskään arkaile seksikohtauksien kanssa, sillä teoksen aikana kuvaillaan useampaakin lesboaktia: Waters ei kuitenkaan mässäile tai tuo asiaa esinä tabuna, vaan kauniina kahdenvälisenä tapahtumana. Homouden lisäksi kirja käsittelee myös yksinäisyyttä, itsensä pakoilua, avionrikkomista sekä hämäriä elinkeinoharjoittajia.

Kesti aikansa ennen kuin pääsin kunnolla sisälle teoksen maailmaan. Koska päähenkilöitä oli monia, aluksi oli vaikea pysyä perässä kaikissa tapahtumissa. Kirjan kirjoitustyylikään ei ainakaan asiaa auttanut, sillä kaikkia suoria viittauksia ei tajunnut ennen kuin oli päässyt teoksen loppupuolelle, jossa asioita selitettiin tarkemmin myös lukijalle. Lopulta kuitenkin viihdyin teoksen parissa hyvin vaikkakin lähes jokainen päähenkilö saikin aikaan ärsytyksiä. 

Watersin tyyli kirjoittaa on yksinkertaisen tehokas. Hän ei pyri kikkailevaan kieleen tai maksimoimaan kuvailun tehokkuutta. Sen sijaan hän keskittyy asioihin ympärillä, ihmisten välisiin suhteisiin, heidän tunteisiin ja ajatuksiinsa, tapahtumiin tässä ja nyt. Varsinkin sota-ajan kuvauksessa tämä tyyli on pureva, se ei turhia romantisoi, mutta ei toisaalta myöskään luo synkkiä kuvia: se esitää asiat sellaisena kuin ne ovat.

Arvosana: ****

70/100: Epätavallinen lukija

Kirjan nimi: Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader)
Kirjoittaja: Alan Bennett, suomentanut Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2008
Sivumäärä: 115
Lukulistalle: Kirjamessuostos

Oletteko koskaan miettineet mitä tapahtuisi, jos Englannin kuningatar hurahtaisi lukemiseen samalla tavalla kuin me kirjablogaajat? Nyt ei enää tarvitse, sillä siihen tarjoilee vastauksen Alan Bennettin Epätavallinen lukija. Tämä jos mikä oli hyvä löytö Kirjamessuilta.

Kaikki lähtee siitä kun kuningatar koiriaan ulkoiluttaessaan eksyy kirjastoautolle ja tulee lainanneeksi ensimmäisen kirjan. Pian hän lainaa toisen ja sitten kolmannen ja äkkiä hänet valtaa kirjahimo, joka saa kohta koko hovin pois tolaltaan. Kuningatar ottaa kirjan mukaan kaikkialle, haluaa tutustua kirjailijoihin ennemmin kuin maan eliittiin ja tahtoisi käpertyä kirjan pariin ennemmin kuin lähteä maakuntavierailuille.

Epätavallinen lukija on herkullinen satiiri Englannin hovista ja lukemisen voimasta. Se vilisee lukutoukalle tuttuja kirjoja ja kirjailijakohtaamisia. Se käsittelee juuri sitä lukuintoa, jonka varmasti jokainen kanssablogaaja tunnistaa; kun haluaisi käpertyä sen hyvän kirjan kanssa omaan lempipaikkaansa ja jättää kaikki muut huolet toisten niskoille. Ja ennen kaikkea se on kuvaus prosessista, jossa lukija muuttuu ensin varovaiseksi tutkijaksi ja sitten vaikeampien kirjojen lukijaksi.

Satiirinomaisesti Bennett kuvailee sitä, millainen on elämä hovissa kun kuningatarta ei enää oikein kiinnosta. Vaikka pääministeri ja puolet hovista yrittävät puuttua tähän epätoivottuun harrastukseen, ei kuningatar voisi vähempää välittää. Bennett pohtii myös sitä, voiko lukemiseen kyllästyä ja haluaako lukija kokea myös jotain muuta.

Tämä oli jo kolmas kirja peräkkäin, jolle hykertelin lukiessani. Bennettin kieli on mainiota ja tapahtumakuvaus loisteliasta. Voin kuvitella, että hovi olisi oikeasti sekaisin, jos kuningatar kuvatunlaisesti hurahtaisi lukemaan. Kirja oli juuri sopivan ohut vangitakseen lukijan mielenkiinnon ja kertoakseen kaiken tarvittavan. Tosin jälleen kerran sain loppua kohden lukiessa todeta, että loppu ei ollut aivan sellainen kuin olin toivonut. Se ei kuitenkaan suuremmin haitannut lukunautintoa, mutta ei kuitenkaan antanut myöskään sitä lopullista kruunua.

Arvosana: ****

67/100: Katkeamispiste

Kirjan nimi: Katkeamispiste (Rupture)
Kirjoittaja: Simon Lelic, suomentanut Terhi Kuusisto
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 296
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Muistan, kuinka listasin Katkeamispisteen kevään kiinnostavien kirjojen listaan joskus helmikuussa. (Onko siitä tosiaan niin kauan aikaa?) Ja lopulta vasta nyt, vuoden ollessa loppumaisillaan, tarttui tämä Simon Lelicin esikoinen mukaani kirjastosta.

Eräänä aamuna eräässä Pohjois-Lontoon koulun aamunavauksessa sattuu suuri tragedia kun koulun historianopettaja Samual Szajkowski avaa tulen tappaen kolme oppilasta, opettajan ja lopulta itsensä. Jutun tutkinta määrätään Lucia Maylle, joka odottaa esimiestensä tavoin läpihuutojuttua. Mitä enemmän hän haastattelee opettajia, oppilaita ja vanhempia, sitä varmemmaksi Lucia tulee kuitenkin siitä, että taustalla oli paljon muutakin kuin se, että Szajkowski oli yksinäinen psykopaatti. Samalla Lucia saa taistella paikastaan miespoliisien keskellä sovinistisessa ilmapiirissä.

Katkeamispiste on ankea katselmus siitä, mitä tapahtuu kun ei enää kestä. Kun hakee apua, mutta tukea ei tule - ainakaan niiltä tahoilta, joista toivoisi sitä saavansa. Kun viimeinen teko on ainoa mahdollinen pakokeino tästä maailmasta. Kun sisin on täynnä katkeruutta niitä kohtaan, jotka eivät ole olleet sinulle ystävällisiä. Onko silloin pelkästään yksinäinen psykopaatti, vai onko pinnan alla myös jotain muuta, inhimillistä?

Lelic luo tunnelmaa käyttämällä kirjassa monia kertojia haastateltavien muodossa. Kaikkien näkökulma ei läheskään ole sama, vaan siinä missä toinen on ymmärtäväinen on toinen pettynyt tapahtumien lopullisuuteen. Jokaisen kertojan takana on kuitenkin pala synkkää totuutta; koulussa ei voida hyvin. Samalla Lucia taistelee työympäristössä, jonka vanhoilliset arvot ovat edelleen vallitsevia, ja joista huolimatta Lucia yrittää selviytyä. Mutta kuten koulussa, myöskään poliisissa työympäristö ei välttämättä ole kunnossa - huolimatta siitä, miltä se ulkopuolisen silmään näyttää.

Aihe itsessään on karmiva, mutta aiheellinen kirjoitettavaksi kirjaksi. Koulukiusaaminen on yleismaailmallinen ilmiö, johon pyritään nykyään puuttumaan huomattavasti ankarammin kuin vaikkapa vielä 1990-luvulla kun minä kouluni kävin. Katkeamispiste ei kuitenkaan ole tyypillinen kertomus koulukiusaamisesta, sillä teoksessa kiusatuksi joutuu opettaja. Ahdistavat työolot ja työpaikkakiusaaminen ovat takuulla monelle tuttuja asioita, asioita, joihin puututaan nykyaikanakin vielä aivan liian harvoin. Katkeamispiste on karmaiseva esimerkki siitä, mitä pahimmillaan tapahtuu, kun koko työyhteisö tietää, mutta ei halua tai jaksa puuttua. Katkeamispiste tuo esiin myös sen, että paikalla ei ole väliä; syrjimistä ja suoranaista kiusaamista esiintyy kaikkialta koulusta poliisiasemalle.

Harmi vain, että välillä lukiessa tuli sellainen tunne, että tämä kauhea teko hyväksyttiin oikeaksi. Mikään tilanne ei saisi antaa oikeutta siihen, että päättää myös toisen päivän. Tuskinpa tätä oli tarkoitetusti kirjoitettu paikka paikoin näin ihannoivasti tai ehkäpä minä vain ylitulkitsin jälleen kerran. Myös Lucian kohtaamat ongelmat tuntuivat välillä liialta - aihe muutenkin oli jo niin raskas, että edes sen päätutkijalla olisi voinut mennä elämässään paremmin. Lopulta minua kävi ärsyttämään myös Lucian loppupäätös, joka ei ollut lainkaan sellainen kuin olin odottanut. Muutenkin Lucian hahmo oli liian kiltti, niellen kaiken sen mitä niskaansa sai. Sen varjolla toisaalta selittyy myös se, miksi kirjassa paikka paikoin oli tilanteen hyväksyvä ilmapiiri; olihan niissä kohdissa suurimmalti osalta kyse juurikin Lucian ajatuksista.

Tulee kuitenkin muistaa, että kyseessä on esikoisteos. Sellaiseksi tämä on vahva kokonaisuus, joka paranee entisestään pienellä hiomisella ja sillä, että ei yritäkään laittaa kaikkea mahdollista yhteen kirjaan. Se, että esikoisessaan on uskaltanut tarttua näinkin tulenarkaan aiheeseen kuin koulusurmat, koulukiusaaminen ja työyhteisön ongelmat, kuvastaa kirjoittajan rohkeutta. Leliciltä on tulossa ensi keväänä uusi suomennettu teos, joka tämän pohjalta tulee olemaan lukilistallani.

Arvosana: ***½

64/100: Vuonna 1984

Kirjan nimi: Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four)
Kirjoittaja: George Orwell, suomentanut Raija Mattila
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1949, sensuroimaton suomennos 1999
Sivumäärä: 329
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

10 klassikkoa-haaste alkaa olemaan kohta jo loppusuoralla. Ihastuin George Orwelliin jo joskus yläasteella, kun katselimme englannin tunnilla Eläinten vallankumouksen. Vuonna 1984 olikin siis luonnollinen valinta klassikkolukulistalle, sillä lukeminen vaihtoehtoisesta todellisuudesta kiinnostaa aina.

Vuonna 1984 sijoittuu dystopiaan, Oseania-nimiseen valtioon, jossa myyttinen Isoveli valvoo kansalaisiaan. Oseanian lisäksi maailmassa on myös kaksi muuta suurvaltaa; Euraasia ja Itäaasia. Nämä suurvallat käyvät keskenään sotaa ja vuorotellen liittoutuvat toisiaan vastaan. Valtio valvoo kansalaisiaan heidän yksityisyydestään välittämättä ja muokkaa heidän mielipiteitään kulloisten intressien mukaan. Kansalaisten valvonta huipentuu uuskieleen, jota käyttäessä ei voi ajatella väärin, sillä siitä puuttuvat kaikki Puoluetta vahingoittavat sanat.

Päähenkilömme on Winston Smith, joka työskentelee Totuusministeriössä ja muuttaa työkseen historiaa. Kokoontumisissa hän hurraa Isoveljelle kuten muutkin, mutta syvällä sisimmässään hän on kapinallinen. Häntä kiinnostaa Emmanuel Goldstein, joka on huhujen mukaan valtion vihollinen. Yhdessä pienen ryhmän kanssa Winston uskoo, että he voisivat nousta kapinaan ja syöstä Isoveljen vallasta. Mutta onko totalitaristinen yhteiskunta kaadettavissa? Vai onko kaikki vain ajatuspoliisien työtä?

Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa julistaa Isoveli. Älä kyseenalaista vaan usko, että 2+2=5. Älä rakasta äläkä ainakaan harrasta seksiä muutoin kun lisääntymistarpeen vuoksi. Älä lue väärää kirjallisuutta (parempi olisi jos et lukisi ollenkaan), muistele menneitä tai paina asioita mieleesi. Ole hiljaa ja tee kuten Isoveli määrää. Ole kiitollinen siitä pienestä ruoka-annoksesta, joka sinulle suodaan. Oseanian hallitsemisessa on samaa kuin Stalinin Neuvostoliitossa ja sota-ajan säännöstelykulttuurissa elävää brittiläistä imperiumia.

Orwellin luoma kuva Oseaniasta ja sen hallitsijasta on hirvittävä osittain siksi, että se tuntui hyvin todentuntuiselta. Kuinka me sokeina uskomme maailman päättäjien höpinöihin, millaisessa valvontakulttuurissa me tiedostaen ja tiedostamattomasti nykyään elämme. Moni asia, joka oli suoraan rinnastettavissa silloiseen Neuvostoliittoon on vain vuosikymmenien aikana muuttanut muotoaan, mutta ei todellakaan kadonnut mihinkään.

Alku lupasi tälle hyvää, mutta puolessa välissä tämä ei enää tuntunutkaan niin hienolta teokselta. Nautin toki koko luku-urakan ajan, mutta joku tökki. En tiedä oliko se kiire, joka minulla tämän lukemisen kanssa oli (pakolliseen palautuspäivään oli reilu vuorokausi kun olin vähän yli puolen välin) vai se, että en niinkään pitänyt siitä, miten lopun tapahtuivat kehittyivät. Tai sitten se johtui siitä, että olin odottanut vielä hurjempaa tulevaisuuden kuvausta. Ja koska tämä oli niin todellinen, niin en päässytkään kauhistelemaan kunnolla sitä dystopiaa, jonka Orwell on luonut. (Vai voiko tästä edes käyttää termiä dystopia, koska eihän tämä Isoveli valvoo-mentaliteetti todellakaan nykypäivänä mikään dystopia ole.)

Orwellin tapa kuvata väkivaltaa ja kauheuksia on hienolla tavalla groteski. En voi sanoa, että olisin nauttinut lukiessani, mutta vallan todentuntuiselta on Orwell saanut nämä kohtaukset tuntumaan. Hän myös kirjoittaa kaunistelematta politiikan pimeistä puolista, joten ei ole ihme, että tämä oli kiellettyjen listalla Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa, eikä liioin sekään, että tämä on päätynyt klassikoiden listalle.

Arvosana: ***½

60/100: Lauantai

Kirjan nimi: Lauantai (Saturday)
Kirjoittaja: Ian McEwan, suomentanut Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2005
Sivumäärä: 388
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ian McEwan kuuluu useamman lukupiirijäsenemme suosikkeihin. Kun vielä kaiken lisäksi muutaman hyllyssä oli valmiina hänen teoksensa Lauantai valikoitui se luonnollisesti seuraavaksi kirjaksemme. Toisin kuin varmasti suurin osa blogimaailmasta, minä en ollut aiemmin lukenut yhtäkään McEwania, mutta kehujen perusteella jäin odottamaan lähes elämää suurempaa lukukokemusta.

Lauantai on yhden päivän romaani, joka alkaa eräänä lauantaiaamuna päähenkilömme, neurokirurgi Henry Perownen, herätessä äkkiä ja todistaessa taivaanrannassa lentävää palavaa konetta. Pian tämän jälkeen alkaa Perownen ja hänen perheensä pitkä päivä, johon sisältyy niin squashia työtoverin kanssa, Pariisista palaava tyttö, sodanvastainen mielenosoitus, kiirellisiä työtehtäviä ja muutama auto.

Ian McEwan hallitsee henkilökuvauksen. Jokainen henkilöistä on persoona, joka kasvaa teoksen aikana. Päähenkilömme Perowne on koko keski-ikäisyydessään mielenkiintoisin; hän rakastaa edelleen vaimoaan paljon, hän kaipaa rutiinejaan, miettii paljon ja vaikeita asioita päänsä sisällä, huolehtii lapsistaan, miettii appeaan ja pitää kinaamisesta varsinkin tyttärensä kanssa. Mutta varsinkin runoutta ja musiikkia hän ei välttämättä näe samalla tavalla kuin appiukkonsa, jolla on vahva sija Perownen lasten elämässä. Ja sitten on myös se paha taho, jolla on monia ulottuvuuksia, ja josta pilkahtelee vallan inhimillisiä piirteitä.

Taustatyö, jonka McEwan on tehnyt tätä kirjaa varten, on huikea. Hän kuvaa aivoja ja niiden rakennetta, neurologisia vaikutuksia ja leikkauksia niin intensiivisesti, että sitä melkein uskoo kirjoittajalla itsellään olevan asiasta kokemusta. Näinhän ei tietenkään ole, vaan kiitos-osioon onkin listattu suuri määrä lääketieteen, varsinkin neurotieteen, ammattilaisia. Useamman sivun verran kestävä intensiivinen kuvaus squash-ottelusta sai minut kiinnostumaan ko. lajista niin paljon, että pitänee tässä jossain vaiheessa katsella, miten täällä saisi salivuoron varattua. Ja jälleen kerran tarinan mukana, rinnalla, kulkevat niin musiikki kuin kirjallisuuskin.

En kuitenkaan ihastunut McEwaniin täysin. Mies on niittänyt kirjablogien maailmassa paljon ylistyssanoja, mutta minä en voi ainakaan vielä liittyä samaan kerhoon. Henkilökuvaus on ehdottomasti hänen vahvuuksiaan, mutta Lauantaissa oli muutama omaa lukukokemustani haitannut asia; ensinnäkin suuri politiikan määrä. Kirja nojaa vahvasti 9/11 jälkeisiin tapahtumiin, aikaan jolloin britit olivat lähettämässä joukkonsa Irakiin. Toki edelleen on mielenkiintoista pohtia syitä ja seurauksia, mutta välillä sota nousi mielestäni liiankin kantavaksi teemaksi koko kirjassa. Mukana oli myös pari kohtausta, jotka tuntuivat hieman rikkonaisilta kokonaisuuteen nähden ja lopun keskustelu Perownen ja potilaan välillä oli mielestäni kamalan epätodellinen. Itselläni oli myös lieviä käynnistymisvaikeuksia, sillä vasta puolivälissä kirja todella alkoi tempaisemaan mukaansa. Sitä ennen tuntui pitkään siltä, että lukeminen takkuaa paikallaan. Lisäksi tunnustan, että kansilieve antoi jälleen kerran minulle valheelliset odotukset kirjan sisällöstä ja tapahtumista. Näihinkin voisivat kyllä kustantamot kiinnittää huomiota, sillä tällä kertaa teksti paitsi antoi väärän kuvan, paljasti se myös juonen kannalta olennaisen käänteen. Eihän näitä liepeitä toki pakko lukea olisi, mutta olisihan se silti mukavaa, jos ne pysyisivät neutraaleina suurien juonikuvioiden kohdalla.

Tämä oli sikäli huono lukupiirikirja, että tästä ei kehkeytynyt juurikaan keskusteltavaa. Olimme hyvin paljon samaa mieltä asioista, ja kun tästä ei oikein löytynyt mitään kunnolla syvällisesti pohdittavaa tai mielenkiintoisia mielipiteitä, jäi keskustelu hieman tyngäksi. Kirjana tämä oli hyvää keskitasoa; ei ajanhukkaa, mutta ei noussut myöskään juurikaan keskivertoa korkeammalle. Sovitus pitäisi ainakin vielä lukea, se kun on käsittääkseni tätä vielä huomattavasti parempi, ennen kuin voin pohtia tarkempaa kantaani McEwaniin.

Arvosana: ***

52/100: Pimeyden sydän

Kirjan nimi: Pimeyden sydän (Heart of Darkness)
Kirjoittaja: Joseph Conrad, suomentanut Kristiina Kivivuori
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 1902, suomennos 1968
Sivumäärä: 160
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joseph Conradin Pimeyden sydän on kuulunut klassikoiden joukkoon jo sadan vuoden ajan. Siksi on myös luonnollista, että se on tallennettu valkokankaalle nimellä Ilmestyskirja. Nyt. Huolimatta sekä elokuvan että kirjan kulttimaineesta tutustuin teokseen vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Pimeyden sydän sijoittuu Afrikan pimeisiin kolkkiin, Kongon tasavaltaan salametsästäjien, valtaajien ja norsunluukauppiaiden aikaan. Kirjan kertojana toimii kapteeni Marlow, joka aikoinaan päätyi ohjaamaan höyrylaivaa läpi pimeän viidakon ja pelastamaan herra Kurtzin, joka oli paitsi sekaantunut norsunluun salakuljetukseen, myös palvottu kyläläisten keskuudessa ja kaiken lisäksi vakavasti sairas. Matkallaan Marlow kohtaa useita haasteita jo ennen kuin hän edes pääsee noutopisteelle ja Kurtzin tavattuaan hän tajuaa, että hänen seikkailunsa on vasta alussa. 

En tiedä mikä näissä viime aikaisissa lukemissani klassikoissa on, mutta jälleen olin odottanut jotakin muuta. En ole siis edes nähnyt tästä tehtyä Ilmestyskirja-elokuvaa, joten odotukseni olivat täysin omia - eivät elokuvaan tai arvosteluihin perustuvaa, ainoastaan siihen mitä jäin odottamaan luettuani takakannen. Ja ilmeisesti jälleen kerran takakansi lupasi minulle liikaa. Odotin huikeaa ja jännittävää seikkailua sekä norsunluupolitiikkaa. Lopulta jouduin kuitenkin tyytymään jokiseikkailuun, joka ei ollut läheskään niin tapahtumarikas kuin olin odottanut.

Kirja on kirjoitettu aivan 1900-luvun alussa ollen aikalaisiinsa verrattuna hyvinkin moderni. Conrad käyttää paljon energiaa maisemien kuvailuun. Se on myös jopa kaunis kuvaus neekeriorjista ja kannibaaleista, vaikka senaikaiset käsitykset heijastuvatkin taustalla. Ympäristön kuvaus tuo lukijalle kuvan Afrikan pimeimmästä sydämestä, Kongosta ja heimokäytöksestä. Dialogi ei selkeästi ole Conradin vahvuus, mutta toisaalta tarinaa kuljetetaan aivan muulla tavoin kuin vahvan dialogin avulla. Välillä ainakin minä jo vallan unohdin, että tässä on teos viime vuosisadan alkupuolelta, sillä se todellakin on tyyliltään nykyaikainen. Silti valitettavasti sain vain keskinkertaisen lukukokemuksen.

Arvosana: ***

43/100: Lapsi 44

Kirjan nimi: Lapsi 44 (Child 44)
Kirjoittaja Tom Rob Smith, suomentanut Heikki Karjalainen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 418
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Tom Rob Smithin esikoinen Lapsi 44 on kuvaus sodanjälkeisestä Neuvostoliitosta, jossa rikollisuutta ei ole. Mutta silti joka päivä tuhansia ihmisiä joutuu työleireille tai teloitettaviksi vain siksi, että he tuntevat vääriä ihmisiä tai omistavat väärän kirjan.

Kirjan keskushahmona on Lev Demidov, sotasankari, joka työskentelee maan turvallisuuspalvelussa. Ennen kuin tarinamme kunnolla alkaa käy ilmi Levin olevan idealisti, joka uskoo ainoastaan valtion vihollisten tekevän rikoksia. Mutta sitten Levin työtoverin poika löytyy kuolleena, ja tämän koko suku uskoo kyseessä olleen murhan. Pian Lev joutuu luopumaan omista ideologioistaan ja periaatteistaan huomatessaan törmänneensä rikollisuuteen, jonka pitäisi olla mahdotonta Neuvostoliitossa. Levin matka sarjamurhaajan kannoilla kulkee rataverkkoa pitkin aina Moskovasta Siperiaan ja pian hän saa huomata olevansa merkitty mies.

Lapsi 44 on kammottavan tarkka kuvaus vainoharhaisesta yhteiskunnasta ja samalla todenpohjainen kertomus Stalinin ajan Neuvostoliiton julmuuksista. Murhapohdintojen väliin on saatu taitavasti ujutettua senaikaisia toimintamalleja, jotka jo silloin olivat uskaliaiden toisinajattelijoiden mielestä hyvinkin kyseenalaisia. Silti ei ole vaikea uskoa, että kyseiset tapahtumat ja mallit ovat olleet arkipäivää tuolloin - ja pahoin pelkään, että edelleen samanlaisia keinoja käytetään joissakin maailmankolkissa.

Kyseessä ei ole mikään tavallinen dekkari, vaan vahva murhamysteeri. Juoni on hyvin monisyinen, tapahtumissa keskitytään paljon muuhunkin kuin pelkkään murhien selvittelyyn ja lukijalle tarjotaan jo hyvissä ajoin ennen loppua syyllinen tarjottimella. Kaikki juurikin sellaisia asioita, jotka erottavat tämän tavallisesta salapoliisiromaanista. Paikoitellen kirjan muu sisältö nousikin kiinnostavammaksi kuin murhat.

Esikoisteoksena tämä on vahva, mutta heikkouksiakin löytyy. Itse henkilökohtaisesti petyin loppuratkaisuun; vaikka siinä oli tietynlaista innovatiivisuutta tuntui se valjulta lopetukselta muuten niin hyvin kirjan päätteeksi. Lisäksi syyllisen paljastaminen ennen loppua sai väkisinkin huulet hieman mutrulle. Toki, minä en ainakaan kyennyt arvaamaan oikein, koska vihjeitä ei ainakaan suoraan juurikaan annettu, mutta tietynlainen aavistus minulla oli asioiden suunnasta alusta lähtien. Lopulta jäin kaipaamaan eniten sitä, että lukijalle oltaisiin dekkarimaiseen tapaan heitetty edes vähän vihjeitä, jotta olisi päässyt itsekin mukaan arvausprosessiin.

En kuitenkaan ole tyrmäämässä Smithia. Jos, ja toivottavasti kun, häneltä tulee joskus uutta materiaalia, mitä todennäköisimmin tartun myös siihen. Hänen tapansa kirjoittaa on suora, eikä hän tunnu pelkäävän arempiakaan aiheita. Pientä hiontaa vielä ja hänen teoksistaan tulee erittäin nautittavia.

Arvosana: ***

39/100: The Tales of Beedle the Bard

Kirjan nimi: The Tales of Beedle the Bard
Kirjoittaja: J.K. Rowling
Kustantaja: Bloomsbury
Julakisuvuosi: 2008
Sivumäärä: 112
Lukulistalle: Kirjakaupasta

The Tales of Beedle the Bard (Siuntio Silosäkeen tarinat) mainitaan teoksessa Harry Potter and the Deathly Hallows velholasten satukirjana. Siksi ei olekaan ihme, että J.R. Rowling päätti julkaista tämän teoksen myös meidän jästien iloksi; olihan meille entuudestaan jo yksi sen saduista tuttu ja vielä kaiken lisäksi tämän teoksen ostamalla lahjoitti rahansa hyväntekeväisyyteen.

Teos on siis tosiaan "näköispainos" Hermionen lukemasta teoksesta ja sisältää seuraavat sadut:

• The Wizard and the Hopping Pot (Velho ja pomppiva pata)
• The Fountain of Fair Fortune (Oivan onnen alkulähde)
• The Warlock's Hairy Heart (Tietäjän karvainen sydän)
• Babbitty Rabbitty and Her Cackling Stump (Tanili Kanilin käkättävä kanto)
• The Tale of Three Brothers (Tarina kolmesta veljestä)

Jokainen satu sisältää lisäksi Dumbledoren lisäämät kommentit ja selitykset, jotka elävöittävät mukavasti lukukokemusta. Velhojen ja noitien sadut eivät juurikaan poikkea niistä, joita meille jästilapsille on luettu lapsuudessa. Tosin, kuten Rowlingkin kertoo alkupuheessaan, velhosaduissa taikuus ei ole ratkaisu, kuten se yleensä jästisaduissa on, vaan taakka kantajalleen. Jokainen satu on myös velhomaailmassa opettavainen, ja opetukset kiertävät samojen asioiden ympärillä kuin missä tahansa jästilasten saduissa.

Velho ja pomppiva pata on tarina siitä, kuinka taikuutta voidaan käyttää toisten avuksi. Ja tietenkin myös tarina siitä, mitä tapahtuu kun on itsekäs. Oivan onnen alkulähteessä pääasiassa on usko itseensä. Tietäjän karvainen sydän käsittelee tunteita. Tanili Kanili taas on katsaus siitä, mitä voi tapahtua kun valehtelee. Ja viimeisenä Tarina kolmesta veljestä, joka onkin ainakin kaikille Potterinsa lukeneille jo tuttu. Nämä kolme veljestä siis kohtaavat Kuoleman ja saavat esittää kukin yhden toivomuksen.

The Tale of Three Brothers on oma suosikkini. Toisin kuin kirjan muut sadut, se on hyvin lyhyt. Siinä on myös samanlaista tuntua kuin niissä saduissa, joita minulle luettiin lapsena. Rakennelma on siis tuttu. Ja tietenkin se tuntuu jotenkin enemmän tutummalta ja henkilökohtaisemmalta, koska olen lukenut sen jo aiemminkin ja yhdistän sen tiettyihin tapahtumiin. Viihdyin myös Tanili Kanilin seurassa ja näistä saduista se onkin se, jonka uskoisin eniten lapsia kiehtovan. Ennen muuta se on hauska, eikä vähiten päähahmon hauskan nimen vuoksi. (Jotenkin nämä suomennetut nimet tuntuvat tosin paljon hölmömmiltä kuin nuo alkuperäiset, tiedä sitten mistä johtuu tämäkin tunne. Tanili Kanilissakin on aivan eri rytmi kuin Babbitty Rabbittyssa.) Vähiten itse pidin Tietäjän karvaisesta sydämestä sekä Oivan onnen alkulähteestä, jotka paikoitellen tuntuivat liian pitkitetyiltä ja lopussa vielä läsähtivät.

Tämä on hyvä lisä ihan jokaisen lapsen satukirjahyllyyn. Sadut ovat lyhyitä, joten niitä on mukava lukea iltaisinkin. Ja vaikka muutama satu onkin hieman hurjempi, eivät ne juurikaan poikkea niistä totutuista saduista, joita meille on iät kaiket luettu. Ja tietenkin tämä kuuluu myös jokaisen Potter-fanin kirjahyllyyn ja tämän parissa todella viihtyy myös aikuinen. Teos toimii vallan mainiosti myös silloin, vaikka ei olisi koskaan Pottereita lukenutkaan. Dumbledoren kommentit ovat mukana lähinnä niitä lukijoita varten, joita kiinnostaa myös velhomaailma, tarinat itsessään toimivat ilman näitä kommenttejakin.

32-38/100: Harry Potter-saaga

Anteeksi pitkä päivittämättömyyteni. Heinäkuun loppu on kulunut muuttokiireiden parissa ja nyt näin elokuun alku on ollut vielä taistelua koneeni ja netin välillä. Jonossa on tällä hetkellä lähes 10 kirja-arvostelua, joten saatte paljon luettavaa tässä lähiaikoina. Nyt palaan tekstin pariin, jota aloitin jo heti heinäkuun alussa kun olin saanut luku-urakkani päätökseen.


Kirjojen nimet: Harry Potter and the Philosopher's Stone; Harry Potter and the Chamber of Secrets; Harry Potter and the Prisoner of Azkaban; Harry Potter and the Goblet of Fire; Harry Potter and the Order of the Phoenix; Harry Potter and the Half-Blood Prince; Harry Potter and the Deathly Hallows
Kirjoittaja: J.K. Rowling
Kustantaja: Bloomsbury
Julkaisuvuodet: 1997; 1998; 1999; 2000; 2003; 2005; 2007
Sivumäärät: 223; 251; 468; 636; 766; 607; 607
Lukulistalle: Ostettu kirjakaupasta

Tässä postauksessani pyrin tuomaan esiin ennemminkin oman matkani Pottereiden kanssa, keskustelemaan omista suosikeistani sekä niistä kohdista, joista en välttämättä niin paljoa pitänyt. Esittelen jokaisen kirjan juonen vain pintapuolisesti, koska suurimmalle osalle Harry Pottereiden maailma on varmasti jo tuttu. Niille, joille se ei ole, voivat toki tämän lukea. Kirjoittaessani tuon väkisinkin esiin myös juonen kannalta hyvin tärkeitä asioita, joten jos olet aikeissa lukea kirjat joskus/katsoa elokuvat/et ole vielä viimeistä elokuvaa nähnyt ja tahdot pysyä kaikesta tietämättömänä, sinun ei kannata tätä välttämättä ollenkaan lukea. Olet siis varoitettu enkä enää vastaa siitä, jos spoilaat itsellesi tapahtumia. Lisäksi pahoittelen tässä heti myös sitä, että käytän paljon termejä alkukielellä; olen lukenut kaikki Potterit nyt englanniksi (ja ainoastaan osat 1-4 koskaan suomeksi), joten kaikki nimet eivät välttämättä suomeksi omassa suussani taivu.

Viisasten kivessä Harry Potter saa tietää olevansa velho, matkustaa pikajunalla Tylypahkan kouluun, pääsee vuosisadan nuorimpana mukaan huispausjoukkueeseen, ystävystyy ja kohtaa jälleen Voldemortin, velhon joka tappoi hänen vanhempansa ja antoi hänelle salamanmuotoisen arven. Salaisuuksien kammiossa Harry kohtaa ensimmäistä kertaa kotitonttu Dobbyn, lentää kouluun Ford Anglialla, joutuu pääepäilyksi kun Salaisuuksien kammio avataan jälleen, ja vain koska hän osaa puhua käärmeille, sekä päätyy samaiseen kammioon taistelemaan Tom Riddlen muistoa vastaan. Azkabanin vangissa Harry saa Kelmien kartan, oppii tekemään suojeluksen, tutustuu kummisetäänsä sekä saa uutta tietoa vanhemmistaan. Liekehtivässä pikarissa Harry päätyy mukaan kolmiverhoturnajaisiin ja kohtaa jälleen Voldemortin. Feeniksin killassa taikaministeriö ei halua myöntää Voldemortin olevan jälleen vallassa, Harry kohtaa kammottavan PVS-opettajan ja perustaa oman armeijansa ja taistelee jälleen kuolonsyöjien ja Voldemortin kanssa. Puoliverisessä prinssissä velhomaailma on avoimessa sotatilassa, Harry saa yksityistunteja Dumbledorelta, pohtii puoliveristä prinssiä ja Dracoa sekä tekee suuren päätöksen. Kuoleman varjeluksissa kolmikko suorittaa Dumbledoren antamaa tehtävää ja päätyvät lopulta lopputaisteluun. Matkan varrella paljastuu erinäisiä asioita tutuista henkilöistä ja koko saagan päättää 19 vuotta myöhemmin tapahtuva epilogi.

Tätä blogia seuranneille tuskin tulee yllätyksenä se tieto, että olen kunnon fanityttö. Minun ja Pottereiden yhteinen taival alkoi yläasteella vuosituhannen vaihteessa. Luin kirjat 1-4 nopealla aikataululla suomeksi ja silloin taisin jo jäädä koukkuun, tosin tiedostamatta. Sitten 2003 törmäsin kaupan kirjaosastolla vitososaan; englanniksi. Silloin muistot palautuivat mieleeni ja koska tarvitsin kipeästi treenausta kielitaitoni suhteen (lähestyvien ylioppilaskirjoitusten vuoksi) päätin ostaa kirjan omakseni. Sen jälkeen a) en enää lukenut ainoatakaan Potteria suomeksi b) muutuin kunnon fanitytöksi löydettyäni keskustelupalstat ja jääden innoissani odottamaan seuraavaa osaa. Kutoskirjaan mennessä olinkin jo ehtinyt miittamaan samanhenkisiä ihmisiä ja niinpä päädyinkin yöjonotukseen. Fanitukseni oli ehkä suurimmillaan tämän kirjan luettuani, koska se tarjosi niin paljon avoimia asioita, joita sai seuraavat kaksi vuotta pohtia antaumuksella. Viimeisen Potterin ilmestyminen oli tavallaan tietyn aikakauden päättyminen minulle, mutta jäljelle jäi toive vielä tulemattomista elokuvista sekä mahdollisista lisäteoksista, joiden julkaisusta Row on alkanut saattaa-saattaa että ei-tasoisia lausuntoja antanut. Ja nyt tämän vuoden lopulla Potter-fani saa jälleen uutta odoteltavaa kun Pottermore avautuu. Joten ei tämä fanitus mihinkään katoa, vaikka kirjat, ja nyt myös elokuvat, onkin julkaistu. Minulle tämä on jo vähän kuin elämäntapa, tämä fanitus.

Paitsi ikimuistoisia miittejä ja kokemuksia, jonotuksia ja kirjoituksia, olen saanut Potter-maailman kautta myös hyviä kavereita sekä yhden erittäin läheisen ystävän. Tämänkin vuoksi Pottereilla tulee aina olemaan tärkeä paikka sydämessäni.

En ole koskaan ollut mikään sankarikolmikon suurin fani ja esim. Ginnysta en edelleenkään kunnolla pidä, vaikka tämä muuttuukin kirjasarjan loppua kohden hieman siedettävämmäksi hahmoksi. Omiin suosikkeihini on aina kuulunut vanhempi väki (jo paljon ennen elokuvia, joten tämä ei mitenkään johdu siitä, että pitäisin tietyistä näyttelijöistä); Minervalla on useammassa kirjassa hauskoja repliikkejä ja on muutenkin minulle lempihahmo, huolimatta siitä että hän esiintyy hyvin vähän kirjassa. Toinen suosikkihahmoistani on Severus, jonka mielenliikkeitä pohdin jo kauan ennen kuin niitä alettiin kunnolla paljastamaan. Puhumattakaan sitten tietenkään Siriuksesta ja Remuksesta, jotka hekin ovat korkealla suosikkilistallani. Muutenkin suurimpia suosikkejani ovat juurikin kirjojen aikuishahmot, joilla tuntuu olevan paljon enemmän ulottuvuuksia kuin sankarikolmikolla. Toisaalta suosikkini saattavat johtua myös siitä, että olen alkanut fanittamaan sarjaa kunnolla vasta täysi-ikäisyyttä lähestyessäni, jolloin sankarikolmikko ei enää aivan ollut kohderyhmääni.

Rowling on kehittänyt uskomattoman maailman, jota ei voi kuin kadehtien ihailla. Maailman, joka on niin monipuolinen, että se ei ole vieläkään kunnolla avautunut, vaikka osaan lähes jokaisen kirjan ulkoa. Siitä osoituksena myös syksyllä aukeava Pottermore, joka jakaa meille faneille vielä lisää tietoa Potter-maailmasta. Tämä jos joku on ILMIÖ, joka elää edelleen, vaikka viimeisestä kirjastakin on jo aikaa muutama vuosi. Ja tämä ilmiö toivottavasti elää edelleen silloin, kun omat (tulevat) lapseni oppivat joskus lukemaan.

Pidän jokaisesta kirjasta, mutta kokonaisuus on se, joka nostaa tämän sarjan ylivoimaiseksi. Itsenäisinä teoksina kirjat eivät tietenkään ole mitään kielen riemuvoittoja, mukana on hyvinkin paljon epäsuhtia (jotka Rowling itsekin on auliisti myöntänyt) ja tarinaa kerrotaan paikka paikoin hyvinkin mustavalkoisesti. (Puhumattakaan siitä, että Harry vaikuttaa joskus hyvinkin idiootilta.) Mutta silti kokonaisuus korvaa puuttuvat asiat ja luo tästä sen täydellisen kirjasarjan. joka teki minusta fanitytön.

Azkabanin vanki on yksi suosikeistani. Siinä tulee mukaan aimo kasa mielenkiintoisia hahmoja, Harryn menneisyys avautuu meille lukijoille kuin myös Harrylle ja pikku hiljaa lukija alkaa saamaan kuvaa siitä, mitä tulemaan pitää. Puoliverinen prinssi on taas koko sarjan suosikkini; se jättää paljon pohtimisen varaa, tutustuttaa meidät aivan uudella tavalla tiettyihin henkilöihin ja jättää asiat niin auki, että muistan edelleen ne unettomat illat ja yöt, jotka vietin pohtien viimeisen kirjan tapahtumia. Ja kolmas suosikkini on tietenkin sarjan päätösosa, Kuoleman varjelukset. Se on hyvä, ei täydellinen, päätös kirjasarjalle, jonka parissa niin moni on kasvanut, jonka ympäröivästä maailmasta moni on löytänyt ystäviä ja joiden vuoksi ihmiset ovat jonottaneet joka puolella maailmaa koko yön kirjakaupan edessä. Vaikka edelleenkään en pidä juurikaan epilogista, olen kuitenkin oppinut sietämään sitä. Ensimmäisen lukukerran jälkeen kun olin valmis poistattamaan mokoman luvun kirjastani. :D Vähiten pidän edelleen Feeniksin killasta, en vain voi sille mitään, että murrosikäinen CAPSLOCK-Harry ei tule koskaan kuulumaan suosikkeihini. Nyt, kun uskalsin viimein lukea kirjan uudelleen, ei se enää ollut niin vastenmielinen kuin muistin, mutta vitososan kanssa pitäydyn kuitenkin ennemmin elokuvassa.

Ja sitten tavoistani poiketen, vaikka tämä onkin kirjablogi, tämä ilmiö vaatii käsiteltäväkseen myös elokuvat. Nykyään pystyn jo sanomaan pitäväni elokuvista, kun ajattelen ne itsenäisinä teoksina - en niinkään kirjoina. Puuttuuhan niistä paljonkin asioita, joita varsinkin fanit olisivat halunneet mukaan, ja ovathan ne sekavia sellaiselle, jotka eivät kirjoja ole lukeneet. (Kyllä, sellaisiakin on, jotka katsovat vain elokuvat ja he takuulla arvostaisivat sitä, jos voisivat katsella elokuvaa ilman, että joutuvat kyselemään vieressä olevalta kuka/mikä tuo nyt olikaan.) Azkabanin vanki on tosin niin huono, että sitä en enää mielelläni katsele, kirjana se oli niin paljon parempi. Toisena ääripäänä on sitten tosiaan Feeniksin kilta, jota pidän lähes parhaana Potter-elokuvana ja kirjana en taas pidä. Myös Puoliverinen prinssi on mainio ja taisinkin sanoa sitä facebookissa aikoinaan parhaaksi Potter-elokuvaksi. Kuoleman varjeluksista ensimmäinen osa on hyvä, mutta jälkimmäinen osa oli valitettavasti aika suuren luokan pettymys. Siinä, ja vaikka en mielelläni näitä vertailuja tee, mutta tässä se sen vaatii, puuttui lopputaistelusta niin paljon minulle rakkaita kohtia kirjasta, että en vain voi antaa sitä anteeksi.

Kaiken kaikkiaan minun ja Potterin taival on siis kestänyt jo yli 10 vuotta. Sitä, kuinka kauan se vielä kestää, en todellakaan tiedä. Sen verran osaan luvata, että ainakin niin kauan kunnes olen päässyt koluamaan koko Pottermoren läpi. Ja mahdollisesti lukenut ne kaikki muut opukset, jotka Rowling vielä tästä mahtavasta maailmasta tuottaa. Ja jään odottamaan, josko löytäisin vielä joskus asian, jota kykenen fanittamaan edes lähes yhtä intohimoisesti kuin Pottereita.

Sen verran täytyy vielä ikärajoista kommentoida, kun niiden ympärillä on nyt täällä blogimaailmassakin keskustelua käyty, että en todellakaan pidä Pottereita lasten kirjoina. Myönnetään, ensimmäinen ja toinen osa sellaisia vielä saattavat ollakin, mutta mitä pidemmälle sarjaa edetään, sitä synkemmäksi se muuttuu. Viimeistään neljäs osa, Liekehtivä pikari, on sellainen, jota en enää alakouluikäisen antaisi yksin lukea - puhumattakaan siitä, että antaisin katsoa hautausmaakohtauksen elokuvasta. Kaksi viimeistä osaa ovat jo niin sotaisia, että jaksan edelleen ihmetellä ja kauhistella elokuville lätkäistyä K-11-leimaa. Minä en todellaakaan veisi 9-vuotiasta näitä katsomaan. Enkä kyllä myöskään tarjoaisi näille 11-vuotiaille myöskään kahta viimeistä osaa luettavaksi.

30/100: Ole luonani aina

Kirjan nimi: Ole luonani aina (Never Let Me Go)
Kirjoittaja: Kazuo Ishiguro, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2005
Sivumäärä: 394
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kazuo Ishiguron Ole luonani aina valikoitui lukupiirin luettavaksi osittain siksi, että siihen perustuva elokuva houkutteli meistä monia ja osittain siksi, että meistä jokainen oli kuullut ylisanan jos toisenkin Ishigurosta.

Kirjan kertojana toimii 30-vuotias Kathy H., joka tutustuttaa lukijan elämäänsä muistojensa kautta. Pääsemme tutustumaan Kathyyn ja hänen parhaimpiin ystäviinsä Ruthin ja Tommyyn sekä heidän aikaansa Hailshamin sisäoppilaitoksessa, Mökeissä sekä elämään Mökkien jälkeen. Enempää kirjan juonesta en halua kertoa, sillä olennainen osa kirjan vetovoimaisuutta on juurikin siinä, että lukija ei tiedä kaikkea; aivan kuten eivät tiedä kirjan hahmotkaan.

Kathy oli ihana kertoja, joka tuntui kertovan tarinaansa juuri minulle. Kiitos tosin kuuluu kirjailijalle, joka on luonut Kathyn sellaiseksi, joka olettaa muiden elävän hänen kanssaan samassa maailmassa. Tommy taas kävi sääliksi useampaan kertaan, eittämättä hänen oli vaikea käydä läpi kaikkia ajatuksiaan, joka sitten purkautui tietyillä tavoin. Ja sitten Ruth, joka sai niskakarvat pystyyn ja jota vihasin aina vain enemmän ja enemmän kirjan edetessä. Kerrankin päähenkilöitä, jotka herättävät tunteita!

Joidenkin mielestä asetelma saattaa olla hyvinkin kliseinen ja kulunut, mutta omasta mielestäni tässä ei ollut mitään jo-koettua. Kirja tuntui tuoreelta, tuoden täysin uudenlaisia näkökulmia esiin. Minut kirja koukutti ensimmäiseltä sivulta viimeiselle niin, että en tahtonut luopua kirjasta laisinkaan. Kirja avaa asioita pikku hiljaa, pitäen lukijan otteessaan, tarjoten koko ajan jotakin uutta odotettavaa. Ja kun lukija sulkee takakannen on hänellä edelleen sellainen tunne, että osa asioista jäi selvittämättä. Ja hyvä niin, tämä on nimittäin juurikin sellainen teos, jonka lukijan tulee itse pureksia ja pohtia loppuun - liiallinen asioiden avaaminen vain pilaisi lopullisen lukuelämyksen.

Ishiguro kuvailee hienosti nuoren naisen ajatuksia. Vaikka teos sijoittuukin suurin piirtein nykyaikaan, huokuu siitä miljöökuvauksien ansiosta vanhanajan rauhallinen tunnelma. Miljöökuvauksen lisäksi Ishiguron kieli on muutenkin kaunista, soljuvaa, yksinkertaisen tehokasta. Juuri sellaista, joka pitää lukijan otteessaan sivu toisensa perään. Vaikka jotkut ovatkin kuvailleet teosta jopa trilleriksi, en itse tätä kuitenkaan sellaiseksi laskisi. Sci-fiä ja dystopiaa kyllä, mutta ei mitään todellista trillerimäisyyttä. Vallan hyvin tähän voivat (ja kannattaa, ihan oikeasti!) tarttua siis sellaisetkin, jotka välttelevät trillereitä.

Huolimatta siitä, että en tajunnut läheskään kaikkea (kuten en tajunnut Saatana saapuu Moskovaan-teoksestakaan), rakastuin tähän varauksetta ja tästä tulikin yksi tämän vuoden parhaista lukemistani kirjoista. Kaiken kaikkiaan Ishiguro vakuutti minut niin, että hän päätyi minun lukulistalleni heti toistamiseen. Lainattua-pinossa odottaakin tällä hetkellä lukuvuoroaan Pitkän päivän ilta, joka on ilmeisesti vielä tätäkin parempi.

Arvosana: *****-

8/100: Esirippu

Kirjan nimi: Esirippu - Poirotin viimeinen juttu (Curtain - Poirot's last case)
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1975, ensimmäisen kerran suomeksi 1976
Sivumäärä: 215
Lukulistalle: Kirpputorin kautta omaan kirjahyllyyn

Esirippu on nimensä mukaisesti viimeinen Poirotin seikkailu ja on julkaistu vain vuosi ennen Agatha Christien kuolemaa. Tosin niin neiti Marplen kuin tämä Hercule Poirotinkin viimeinen seikkailu oli kirjoitettu jo huomattavasti aiemmin valmiiksi ja säilötty varmaan talteen. Christie kirjoitti molemmat teokset jo toisen maailman sodan aikana.

Viimeinen Poirot sijoittuu sinne, mistä kaikki alkoi - englantilaiseen Styles Courtin majataloon. Mukana on myös Poirotin rakas ystävä Hastings, joka toimii poikkeuksellisesti kirjan minä-kertojana. Poirot houkuttelee Hastingsin paikalle ja pian tämä saa kuulla todellisen syyn Poirotin paikallaoloon: tämä sanoo tietävänsä talossa olevan murhaajan. Poirot kaiken lisäksi tietää, kuka kyseinen murhaaja on, mutta ei tiedä, kenet tämä aikoo murhata. Kertomatta Hastingsille murhaajan henkilöllisyyttä, pyytää Poirot tätä tarkkailemaan ympäristöään ja keksimään murhattavan. Poirot itse ei enää tähän pysty, koska istuu halvaantuneena pyörätuolissa ja kärsii vakavista sydänoireista.

Lopulta alkaa tapahtua ja Poirotin ohjauksessa Hastings yrittää saada langat yhdistettyä. Hyväuskoinen Hastings ei kuitenkaan halua ajatella pahaa kuin vihaamastaan Allertonista, joka tuntuu olevan liian kiinnostunut Hastingsin tyttärestä Judithista. Vaarantaako tämä sinisilmäisyys tutkimukset? Vasta epilogissa kaikki tapahtumat valkenevat Hastingsille, joka on oikeutetusti järkyttynyt kaikista käänteistä.

Kirja oli jotakin sellaista, jota en ole aiemmin Agathalta lukenut. Yllätyin siis positiivisesti. Kerrankin juoni kulki myös hitaasti (johtuikohan kenties hidastuneista ja vanhentuneista päähenkilöistä) ja lukijakin pystyi päättelemään asioita. Mutta jälleen kerran ainakin tämä lukija sai lopussa yllättyä. Henkilöitäkin oli tällä kerralla niin vähän, että lukija pysyi hyvin mukana. Lopulta pitää kiittää Christietä siitä, että hän päätti Hercule Poirotin uran tavalla, jonka luulisi tyydyttävän suurinta osaa lukijoista.

Arvosana: ****

7/100: Idän pikajunan arvoitus

Kirjan nimi: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express)
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1934 (jälleen itselläni väärä vuosi: 1937), ensimmäisen kerran suomeksi 1937
Sivumäärä: 217
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn

Idän pikajunan arvoituskin on Agatha Christien alkupään tuotantoa ja silti tässäkin on jo havaittavissa kaikki christiemaiset piirteet. Tapahtumia ja henkilöitä on jälleen paljon, mysteeri outo, ratkaisutahti nopeampi kuin aikoihin ja lopputulos sellainen, että sitä on lukijan lähes mahdoton päätellä. Jotenkin koen tässä vaiheessa, tällaisen Poirot-putken jälkeen, että on enää vaikea sanoa mitään näistä teoksista - pääasiallisesti kun ne yleensä kuitenkin samankaltaista kaavaa noudattavat. Mutta kokeillaan silti.

Tällä kertaa kirjan tapahtumat sijoittuvat idän pikajunaan, joka matkaa Calais-Pariisi-väliä, jääden jumiin lumihankeen jossakin päin Jugoslaviaa. Vuoden aikaan nähden vaunu on yllättävän täynnä ihmisiä, joka laittaakin heti Poirotin mietteliääksi. Lisää mietittävää Poirot saa, kun hankeen pysähtyneessa junassa tapahtuu murha. Herra Ratchett, joka on pyytänyt Poirotilta palvelusta, on tapettu kahdellatoista veitsen iskulla.

Johtolankoja on monia: kimonoon pukeutunut hahmo junan käytävällä murhan aikoihin, rikkoutunut kello, piippurassi, pala nenäliinasta, nappi ja poltettu kirje. Kaikki matkustajat vaikuttavat vilpittömän hämmästyneiltä ja kaikilla tuntuu olevan alibi. Silti Poirot on varma, että murhaaja on joku kyseisen vaunun matkustajista. Mutta kuka heistä?

Höpsähtänyt hyväsydäminen amerikkalainen isoäiti? Ruotsalainen lähestyskoulun emäntä? Suloinen italialainen kreivitär? Jäykkä englantilainen eversti? Kopea punatukkainen kotiopettajatar? Vanha venäläinen ruhtinatar tai tämän saksalainen seuraneiti? Onko mikään oikeasti sitä miltä näyttää?

Plussaa siitä, että tämä on juuri sitä, mitä Christielta voikin odottaa. Tapahtumia on paljon ja ne tempaavat lukijan väkisin mukaansa. Hahmoja on paljon, joka tällä kertaa ei kuitenkaan ole häiritsevää. Mutta sitten taas toisaalta; tässä edetään aivan liian nopeasti - ennen kuin päivä on ohi, on Hercule Poirot jo ratkaissut koko jutun. Ja tällä kertaa hän on päätynyt sellaiseen ratkaisuun, jota lukijan on ihan oikeasti vaikea keksiä - tällä kertaa vika ei ole vain minussa. Muutenkin lopetus oli hieman kaksijakoinen, edelleenkään en oikein tiedä, miten siihen pitäisi reagoida.

Arvosana: ***½

6/100: Kuolema Niilillä

Kirjan nimi: Kuolema Niilillä (Death on the Nile)
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1937, ensimmäisen kerran suomeksi 1940
Sivumäärä: 252
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn

Kuolema Niilillä on tuttua ja totuttua Agatha Christie-laatua: henkilögalleria on laaja, epäilyttäviä monia ja käänteet jälleen kerran, ainakin osittain, arvaamattomia. Tästä kirjasta on myös tehty useampi elokuvasovitus ollen yksi filmatuimmista Christie-teoksista. Kuolema Niilillä on myös yksi Christien kiehtovimmista ja kuuluisimmista jännitysromaaneista.

Kirja lähtee käyntiin esittelemällä päähenkilömme Linnet Ridgewayn - kauniin, nuoren miljoonaperijän. Pian pääsemme tutustumaan joukkoon muitakin henkilöitä, joista suurin osa on tavalla tai toisella kytköksissä Linnetiin tai ainakin tulossa samalle alukselle, Karnaikille, kuin Linnet ja tämän vastanaitu mies, Simon Doyle. Nuori pari on viettämässä kuherruskuukauttaan ylellisellä aluksella, mutta pian matka muuttuu painajaiseksi - Linnet löydetään murhattuna hytistään.

Hercule Poirot pääsee selvittämään tapausta yhdessä ystävänsä eversti Racen kanssa. Miehille valkenee pian, että epäiltyjen joukko on laaja ja värikäs. Mukana kun on sattumalta samaan laivaan eksynyt Linnetin holhooja Andrew Pennington, Linnetin rutiköyhä ystävätär, jonka entinen kihlattu Simon Doyle on, upporikas neiti Van Schuyler, jonka samettihuivi on kadonnut sekä italialainen arkeologi Signor Richetti, joka suuttui Linnetille kun tämä vahingossa avasi miehelle osoitetun sähkeen. Puhumattakaan kaikista muista matkustajista, jotka tuntuvat kätkevän salaisuuksia toisensa perään.

Ennen kuin Poirot suostuu paljastamaan syyllisen paljastuu mitä yllättävimpiä seikkoja risteilyyn osallistuvien motiiveista, uusia selvittämättömiä rikoksia sekä odottamattomia romansseja.

Pidin tästä huomattavasti paljon enemmän kuin edellisestä (Teetä kolmelle) lukemastani Christiestä. Nyt kieli on juuri sellaista, mitä olenkin tottunut Christieltä lukemaan - dialogi ei siis töki vaan soljuu yhtenä kokonaisuutena muun tekstin kanssa eteenpäin. Myöskin juonirakentelu on hyvää, kiitos suuren henkilögallerian. Valitettavasti vain kaveri ehti minulle paljastamaan tappajan ennen kuin olin päässyt kunnolla edes alkuun, joten oma lukukokemukseni hieman kärsi siitä. Silti, vaikka tiesinkin murhaajan, olin suurimman osan ajasta aivan pihalla ja ihmettelin, miten tämän asian jälkeen vielä SE voi olla syyllinen. Toki olihan minulla epäilykseni jo alussa, mutta ne olisivat takuulla lähteneet aivan väärille urille jos en ratkaisua olisi tienyt. Lukija pysyi jälleen otteessa viimeisille sivuille saakka ja vielä silloinkin sai yllättyä. Laatua siis jälleen kerran.

Mutta koska tämäkään teos ei kuitenkaan ollut täydellinen, täytyy siinäkin olla edes hieman negatiivisia puolia. Suurimpana sellaisena näen laajan henkilögallerian (vaikka se on samalla myös positiivinen asia). Liian monta ihmistä, liian nopeat esittelyt, liian paljon yhtymäkohtia Linnetin kanssa. Muutamaan otteeseen menin vallan sekaisin siitä, kuka on kukin, ja minun oli pakko palata alkusivuille tutkimaan esittelyjä. Tämä kieltämättä häiritsi hieman yhtenäistä lukukokemusta, koska en ole tottunut siihen, että joudun koko ajan palaamaan alkuun ja etsimään henkilötietoja. Mutta kuitenkin loppupeleissä tämä on vain pieni negatiivinen asia muuten hienossa teoksessa.

Arvosana: ****-

5/100: Teetä kolmelle

Kirjan nimi: Teetä kolmelle (Sad Cypress)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1940 (vaikkakin omassa kirjassani seisookin vuosi 1933), suomennos 1985
Sivumäärä: 234
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn

Teetä kolmelle on erilaisempaa Agatha Christieta. Tai ainakin erilaisempaa siihen verrattuna, mitä olen häneltä aiemmin tottunut lukemaan. Kirjan rakenne ja varsinkin käytetty kieli kiinnittävät ensimmäisenä huomion - ne poikkeavat totutusta kaavasta ainakin omasta mielestäni huomattavan paljon. Tämä kirja on julkaistu vuosi ikuisen Christie-suosikkini, Kymmenen pientä neekeripoikaa, jälkeen ja ero kyseiseen teokseen on todellakin suuri. Voisi jopa luulla, että tässä lukee nyt aivan jonkun muun kirjailijan teosta.

Prologissa pääsemme tutustumaan Elinor Carlisleen, jota syytetään Mary Gerrardin sekä tätinsä, rouva Welmanin murhista. Ensimmäisessä osassa pääsemme tutustumaan tapahtumiin, jotka johtivat ensin rouva Welmanin ja sitten Mary Gerrardin kuolemiin. Toisen luvun alussa pääsemme vihdoin Herculet Poirotin mukaan kun lääkäri Peter Lord suostuttelee hänet tutkimaan tapausta. Lopulta kaikki kulminoituu kolmeen eri teoriaan, joiden jälkeen palaamme jälleen oikeudenistuntoon ja saamme tietää, onko Elinor oikeasti syyllinen.

Kirjaa värittää vahva Christie-ote. Juuri kun lukija luulee tajuavansa asioita huomaa, että eihän ne näin menekään. Joidenkin mielestä Christien vihjeet ovat niin selviä, että ratkaisevat murhaajat jo ennen kirjan puoliväliä, mutta minä taidan sitten olla sen verran typerämpi näissä asioissa, koska jälleen kerran Agatha sai tämän tytön pään pyörälle.

Alussa jo kritisoin kirjoitusasua, joka poikkesi tottumastani tyylistä. Heti ei ehkä uskoisi, että tämä on näinkin myöhäistä tuotosta, sillä dialogi ontuu pahemman kerran. Fraasit neiti sanoi ja herra lisäsi toistuvat lähes jokaisessa dialogikappaleessa ainakin kerran. Olen tottunut siihen, että Christie käyttää edes jonkin verran täytesanoja, mutta tässä niitä ei kyllä ollut havaittavissa. Kielen osalta siis hieman latistavakin lukukokemus ja se valitettavasti laskee lopullista arvosanaa. Positiiviselta puolelta; tämä on kuitenkin juonellisesti juuri sitä, mitä Agatha Christielta voi odottaa. Juonen laatu ei koskaan petä, vaikka kieli hieman tökkiikin.

Arvosana: ***-