Hunajaa ja tomua - novelleja Pakistanista

(Köh, minulta on mennyt aivan luvattoman kauan aikaa siihen, kun viimeksi olen mitään päivittänyt. Tuntuu vain, että koko ajan on jotain muuta tekemistä kuin kunnollista aikaa paneutua kirjoittamiseen. Lukemista en kuitenkaan ole jättänyt, vaikka heinäkuu vähän heikosti onkin alkanut.)


Kirjan nimi: Hunajaa ja tomua (In Other Rooms, Other Wonders)
Kirjoittaja: Daniyal Mueenuddin, suomentanut Titia Schuurman
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2012
Sivumäärä: 299
Lukulistalle: Saatu arvostelukappale kustantajalta

Pakistanissa ja Amerikassa lapsuutensa viettänyt, nykyään Pakistanissa asuva Daniyal Mueenuddin ei ollut minulle entuudestaan lainkaan tuttu kun huomasin Avaimen katalogissa hänen esikoisnovellikokelmansa Hunajaa ja tomua kuvauksen. Pakistan on minulle tuntematon maa, joten novellit, jotka sijoittuvat sekä uuteen että vanhaan Pakistaniin, kiehtoivat minua. Pikku hiljaa minusta on myös syntynyt suuri novellien ystävä, joten houkuttimia tähän kirjaan tarttumiseksi oli riittämiin.

Kaikkia novelleita yhdistää rikas maanomistaja K.K. Harouni. Hän ei itse ole minkään novellin päähenkilö, mutta jokaisessa kertomuksessa hänellä on kuitenkin henkilöiden kannalta tärkeä rooli. Teos toimii itsenäisenä novellikokoelmana hyvin, mutta parhaiten siitä kuitenkin saa kiinni lukemalla sen novellikertomuksensa, joka yhdisttä uuden ja vanhan Pakistanin ja jossa esiintyy limittäin jo aiemmista osista tuttuja henkilöitä. Teos koostuu kahdeksasta erillisestä novellista, joista jokaisessa Pakistan on jollain tavalla keskeisessä roolissa; syntympäpaikkana, juurien sijaintina, asuinpaikkana: rikkaan maanomistajan, modernin elämän tai maaseutuyhteiskunnan näkökulmasta.

Kyseiset kahdeksan novellia ovat:

Sähkömies Nawabdin, joka tekee töitä Harounille ja vaatii itselleen mopedin, jonka jälkeen hän joutuu vaikeuksiin

Salema, joka syntyy epäonnisten tähtien alla, löytää epämääräisiä miessuhteita sekä kokee karuja asioita

Onni täällä vaihtelee, on tarina rikkaasta, vanhasta miehestä,  Jaglanista sekä tämän palvelijasta Zainabista

Palava tyttö, on kertomus rikosasian tuomarina Lahoressa työskentelevästä miehestä, joka saa asiakseen ratkaista palaneen tytön jutun

Joka huoneessa omat ihmeensä, kertoo Husnasta, joka päätyy Harounille töihin

Pariisin kova taivas, keskittyy Pariisiin joululoman aikaan, jossa Sohail ja Helen kohtaavat Sohailin vanhemmat

Lily, on aluksi bileissä viihtyvä ja huumeisiin menevä nuori nainen, joskin kohtaa pian Muradin ja rauhoittuu, mutta pian sekä mies että nainen saavat pohtia, pääseekö vanhoista tavoistaan sittenkään eroon

Hemmoteltu mies, on kertomus Rezakista, joka päätyy asumaan Harounin tiluksille

Tämä novellikokoelma on vahva esikoisteos. Se tuo esiin Pakistanin tässä ja nyt, menneisyydessä ja muissa maissa. Se ei kaunistele asioita vaan pureutuu kainostelematta myös kipeämpiin asioihin. Varsinkin avioliittoihin, niiden solmimiseen ja merkityksiin sekä köyhien ja rikkaiden välisiin valtasuhteisiin pureudutaan tarkasti. Vaikka kerronta onkin hillittyä, välittyy se silti lukijalle vahvana ja sävykkäänä - se lähes tuo henkilöt meille tutuiksi vaikka ehidän maailmansa onkin tuntematon minulle kaikkialta muualta paitsi lehtien sivuilta. Jokainen henkilö on vahva, mutta silti toisesta poikkeava. Jollakin tavalla kaikkien tarinat tuntuvat tutuilta, samankaltaisilta - ehkäpä juuri tämän samankaltaisuuden vuoksi ne tuntuvat samalla myös tosilta. Ainoa asia, joka minua välillä ärsytti oli useamman novellin melankolinen sävy; lähes jokainen päähenkilöistämme joutui kohtaamaan enemmän tai vähemmän vastoinkäymisiä eikä kaikkien loppu ollut kaunis. Siitä huolimatta viihdyin teoksen parissa erittäin hyvin ja jään innolla odottamaan Mueenuddinilta uutta teosta.

Jos ajattelit lukea tänä vuonna vain yhden ulkomaalaisen novellikokoelman, suosittelen ehdottomasti tarttumaan tähän!

Arvosana: ****½

Käännöksiä - Elämää köyhänä siirtolaisena Yhdysvalloissa

Kirjan nimi: Käännöksiä (Girl in Translation)
Kirjoittaja: Jean Kwok, suomentanut Ulla Lempinen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 275
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Viime vuonna törmäsin useassa blogissa Jean Kwokin esikoisteokseen Käännöksiä ja moniin arvioihin, joista teoksesta oli pidetty. Asetelmaltaan, perustuessaan osittain kirjailijan omiin kokemuksiin, se on juuri sellainen kirja, joka saa minut otteensa. Myös aihe, siirtolaisuus, sai minut tästä kiinnostumaan ja vihdoin sain myös tämän lainattua ja luettua.

Kirjan päähenkilö on Kimberly, Kim, 11-vuotiaana Hong Kongista äitinsä kanssa New Yorkiin muuttava tyttö. Pian alkaa pieneen perheen ponnistelu vieraassa kulttuurissa karun todellisuuden parissa. Äiti ja tytär päätyvät asumaan murjuun purkutuomion alla olevaan lähiöön ja työskentelemään sukulaisensa vaatetehtaalla. Kimberly on kuitenkin siitä hyvässä asemassa, että hän pääsee kouluun, jossa oppii nopeasti englantia ja ymmärtämään paikallisia tapoja. Silti aikuistumisen pitää tapahtua liian varhain, sillä hänen pitää huolehtia myös ummikkoäidistään. Kimberlylla on kova tahto menestyä ja järjestää itselleen ja äidilleen paremmat elinolot. Mutta tie sinne on pitkä ja kivinen, jopa Kimin kaltaiselle viisaalle nuorelle naiselle.

Käännöksiä on ennen kaikkea kaunistelematon kertomus maahanmuuttajien elämästä ja ahdingosta Amerikassa. Se on myös kertomus nuoresta tytöstä, joka joutuu tasapainottelemaan elämäänsä kahden kulttuurin ja kahden kielen välillä. Se on myös vahva kuvaus Kimin ja hänen äitinsä suhteesta; Kimin uskollisuudesta ja siitä, kuinka hän lopulta on valmis uhraamaan paljon enemmän kuin ehkä itse tuleekaan ajatelleeksi.

On vaikeaa uskoa, että kyseessä on esikoisteos. Vaikka tämä onkin esikoisille tyypilliseen tapaan osittain omaelämäkerrallinen antaa se tällä kertaa tarinalle juuri sen lisämausteen, joka nostaa sen hyvästä kirjasta todella hyvien joukkoon. Kirja on sisällöltään sekä raju että koskettava. Juuri nämä tunteet välittyvät vahvoina läpi koko kirjan ja uskonkin, että omakohtaisilla kokemuksilla on vaikutus siihen, että kirja näitä huokuu. Toisaalta kirjasta paistaa vahvasti myös rakkaus ja kiintymys äidin ja tyttären välillä; pahoinakin päivinä välittäminen välittyy lukijalle saakka. Huolimatta ankeista oloista tuntuvat sekä äiti että tytär olevan onnellisia, sillä onhan heillä toisensa.

Kimin kipuilut ja kokeilut murrosikäisenä ovat hyvin hentoja moniin ikätovereihin verrattuna, varsinkaan kun Kim ei voi kutsua kotiinsa rakkainta ystäväänsä tai keskustella mieltään painavista asioistaan äitinsä kanssa. Silti Kim jaksaa ja menestyy ihastuttavalla tarmolla. Kirja kuitenkin loppuu omasta mielestäni kesken. Toki se kertoo kokonaisen tarinan, hyvin, mutta se jättää liian suuren aukon, joka täytetään muutaman sivun aikana. Aihe, jota tällöin käsitellään on kuitenkin sen verran suuri, että olisin mielelläni lukenut myös sen ympärille kehittyneistä ongelmista. Tosin, mistäpä sitä tietää, josko kyseisistä tapahtumista olisikin tulossa kirja, sillä sellaista tosiaan hieman kaipaamaan jäi. Kuitenkin tämä oli harvinaisen vahva ja puhutteleva esikoisteos ja jäänkin odottamaan innolla Kwokin uutta tuotantoa.

Arvosana: ****

Poikani Kevin - Kuinka pojastani tuli hirviö?

Kirjan nimi: Poikani Kevin (We Need to Talk about Kevin)
Kirjoittaja: Lionel Shriver, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2006
Sivumäärä: 544
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Lionel Shriver osaa kirjoittaa vaikeista, raskaista aiheista. Sellainen on myös Poikani Kevin, joka ravistelee ja puhuttelee lukijaa monelta kantilta. Kirjasta on juuri myös tulossa elokuva, joka aiheeltaan varmasti nostattaa keskustelua myös valtamediassa.

Poikani Kevin koostuu Evan kirjeistä miehelleen Franklinille. Evalla oli loistava ura matkakirjailijana ja onnellinen avioliitto ennen kuin he saivat lapset, Kevinin. Nyt Kevin istuu vankilassa järkyttävän rikoksen tehtyään ja Eva käy kirjeissään läpi aikaa, joka tragediaan johti.

Eva pohtii paljon, miksi Kevin päätyi hirmutekoon? Oliko syy hänessä ja Franklinissa? Johtuiko se siitä, että Eva ei tuntenut voivansa rakastaa Keviniä? Vai siitä, että Franklin näki aina vain asioiden valoisan puolen kun oli kyseessä Kevin? Vai olisiko Evan pitänyt haluta lasta vielä kovemmin, tunsiko Kevin olonsa heti syntyessään epätoivotuksi? Vai olisiko mikään muutos kuitenkaan muuttanut Kevinissä mitään? Voiko joku syntyä pahaksi?

Synkät tapahtumat etenevät arkipäiväisyyden rinnalla. Aluksi kyseessä on vain pienet asiat, asiat jotka varoittavat tulevasta mutta eivät kuitenkaan laita hälytyskelloja soimaan. Shriver esittää paljon kysymyksiä, mutta ei edes pyri antamaan kaikkiin vastauksia. Lukijalle jää paljon pohdittavaa ja oman mielipiteen muodostamista, mikään johtopäätös tätä lukiessa ei suoraan ole oikein tai väärin. Poikani Kevin on ennen kaikkea romaani syyllisyydestä, äidinraukkaudesta ja sen puuttumisesta, itsekkyydestä ja selittämättömästä pahuudesta, pahuudesta jota ei pysty selittämään millään psykologian asteikolla. 

Pidin ennakkoluulottomasta tavasta, jolla Shriver tarttuu asioihin. Hän ei kaunistele asioita vaan tuo ne esiin karmaisevasti, säästämättä lukijaa yksityiskohdilta. Hän ei pyydä anteeksi vaan jatkaa tulitusta vielä silloinkin kun heikompaa lukijaa hirvittää yksityiskohtien julmuus. Hänellä on taito saada lukija tuntemaan olevansa kärpänen katossa - keskellä toimintaa, tarkkailemassa ja kokemassa. Kieli ei ole kikkailevaa mutta pelkistettynä sopii tähän teokseen kuin nakutettu. Yksityiskohtien kuvailua on sitä enemmän mitä lähemmäksi lopullista tragediaa pääsemme. Kirjemuoto toimii mainiosti ja antaa lukijalle pikku hiljaa lisää tietoa, lisää lankoja yhteenpunottaviksi, aikaa valmistautua tulevaan. Ja silti kun se tuleva tulee, järkyttyy lukija pahuuden massiivisuudesta.

Harmi vain, että tälle lukijalla selkeni ehkä vähän liiankin nopeasti se, mitä kaikkea tragediaan sisältyy. Se kieltämättä vei vähän sitä suurta huhhuh-efektiä pois, joka väkisin olisi tullut vastaan, jos olisin ajatellut hieman vähemmän tätä lukiessani. Toki edelleen kirjeiden loppupuoli järkytti myös minua, vaikka yleensä pysynkin aika kylmähermoisena. Vastenmielisyyskertoimeni täyttyi tosin useammassa kohdassa, sillä paikoitellen sen sai osakseni Eva tai Franklin, paikoitellen Kevin. Varsinkin Evan käytös mietitytti minua viimeiselle sivulle saakka. Poikani Kevin oli kuitenkin hieno lukukokemus ja ymmärrän, miksi se ja Shriver ovat saaneet niin vankkumattoman fanijoukon.

Arvosana: ****

Kaikki mitä rakastin - Kahden perheen tragedia

Kirjan nimi: Kaikki mitä raskastin (What I Loved)
Kirjoittaja: Siri Hustvedt, suomennos Kristiina Rikman
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2007
Sivumäärä: 466
Lukulistalle: Hankittu kirjakerhosta

Siri Hustvedtia on kehuttu pitkään blogissa jos toisessa ja muutamalla lukupiiriläiselläkin oli hänestä aiempaa kokemusta. Kaikki mitä rakastin löytyi vielä sopivasti usemman meidän hyllystä, joten se valikoitui luonnollisesti kuukauden kirjaksemme.

Kaikki alkaa siitä kun taidehistorioitsija Leo Hertzberg törmää SoHossa mielenkiintoiseen maalaukseen ja etsii käsiinsä sen maalaajan, Bill Wechlerin. Pian miehet ystävystyvät ja myös heidän vaimonsa Erica ja Lucille tutustuvat. Billin ja Lucillen liiton yllä tosin leijailee Violetin varjo, saman naisen joka on toiminut mallina niin monessa Billin maalauksessa. Leolle ja Ericalle syntyy Matt ja pian tämän jälkeen Billille ja Lucillelle Mark. Perheet viettävät yhteisiä lomia, väittelevät taiteesta ja kirjallisuudesta kunnes heidän elämiään astuu sotkemaan suuri tragedia.

Luin tätä joskus kolme vuotta sitten niin pitkälle, että lukematta jäi kaksi sivua. En enää edes muista syytä siihen, miksi jätin tämän niin typerässä vaiheessa sivuun. Silloin nautin lukemisesta, rakastuin Hustvedtin tyyliin ja löysin draaman tyylilajina, tätä ennen kun olin pääasiallisesti vannonut vain kauhun ja dekkareiden nimeen. Mutta... toisella lukukerralla tämä ei enää ollutkaan niin maaginen kuin muistin tämän olleen. Liekö syynä sitten se, että ihastuin tähän ensilukemalla liiaksi vai huono lukuajankohta suuresta väsymyksestä johtuen vai se, että odotin tältä kuitenkin liikoja. Pettymykseksi siis kuitenkin jäi, valitettavasti.

New Yorkin taidemaailmaa oli kuvattu mielenkiintoisesti ja vaikka välillä taideselostuksia oli usemman sivun verran myös minä, taiteesta en niin kovin kiinnostunut, jaksoin lukea ja aloin jopa haaveilla Billin näyttelyihin pääsemisestä. Sen verran erikoisilta sekä itse aiheet että teokset kuulostivat. Nuorisokulttuuri taas vaikuttaa vallan samanlaiselta mantereesta riippumatta. Pidin myös hysteriakohtauksista, huomasi selkeästi kirjoittajalla olevan omakohtaista kokemusta ja tietoa aiheesta. Ehkäpä tässä kaikessa oli samalla kirjan heikkous; asiaa oli paljon, joskus liiaksikin. Välillä tuli sellainen olo, että kirjaan oli yritetty mahduttaa mahdollisimman monta eri elementtiä, mutta valitettavasti tämä elementtien runsaus aiheutti sen, että kaikilla asioilla ei ollutkaan enää minkäänlaista loogista selitystä.

Kirjan ensimmäiset 400 sivua pitivät kunnolla otteessaan, mutta viimeisen luvun lähetessä loppuaan tuli minulle lukijana sellainen tunne, että minua on petetty. Se tempo ja tunnelma, joka kirjassa oli siihen asti vallinnut, katosi jollakin mystisellä tavalla viimeisiltä sivuilta ja teki lukemisesta enemmän pakkopullaa (nyt ehkä löytyi myös syy sille, miksi aikoinaan jätin tämän aivan kalkkiviivoilla kesken) kuin nautinnon. Ei käy kuitenkaan kieltäminen siinä, etteikö Hustvedt osaisi kirjoittaa, sillä sen hän todella taitaa. Jos taiteesta saa näin mielenkiintoista tekstiä aikaiseksi ei kirjoittaja voi olla huono. 

Henkilöhahmot loivat kaksijakoisen olon. Toisaalta he olivat hyvin mielenkiintoisia kaikkine oikkuineen, toisaalta he tuntuivat liiankin ongelmallisilta ollakseen todellisia. Monesti myös tuntui, että joku kulki kunnolla laput silmillä ja varsinkin Lucille jäi mietityttämään. Mietinkin että päähenkilöiden elämä tuntui olevan yhtä vuoristorataa ilman ainuttakaan kunnon suvantovaihetta. Ja vaikka tunteita käsiteltiinkin hurjasti itse teoksessa jäi päähahmojen tunne-elämä osittain etäiseksi ja jopa kylmäksi. En siltikään sano, että tämä olisi ollut huono kirja, sillä sitä se ei ollut. Se ei kuitenkaan ollut sitä laatua kuin sen muistin olevan ja siksi sille on hyvin vaikeaa antaa korkeita pisteitä.

Arvosana: ***½

Näkymätön silta - Juutalaisena toisen maailmansodan valtaamassa Euroopassa

Kirjan nimi: Näkymätön silta (The Invisible Bridge)
Kirjoittaja: Julie Orringer, suomentanut Kristiina Savikurki
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 760
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kun tarpeeksi kauan kuuntelee kanssalukupiireilijän hehkutusta ei liene mikään ihme, että Julie Orringerin Näkymätön silta tarttuu mukaan kirjastosta. Hehkutusta kannatti jälleen kerran uskoa, sillä tämä nousi ehdottomasti kärkisijoille ( ja tule siellä takuulla olemaan) vuoden parhaiden kirjojen listoilla.

Kirjan keskeisessä asemassa on unkarinjuutalainen Lévin perhe. Perheen keskimmäinen Andras on saanut stipendin arvostettuun arkkitehtikouluun Pariisissa; Ècole Spécialeen. Viimeisenään iltana Budapestissa Andras kohtaa vieraan naisen, joka saa taivuteltua Andraksen toimittamaan ison laatikon hänen sukulaispojalleen Pariisin sekä postittamaan kirjeen, jonka saa turvallisuussyistä laittaa laatikkoon vasta Ranskan puolella. Andras on täysin tietämätön siitä, että kirje sinetöi hänen kohtalonsa johdattaessaan hänet elämän uusille poluille. Andraksen vanhempi veli Tibor haaveilee lääkärinurasta ja pääseekin pienellä avustuksella opiskelemaan Italiaan. Nuorin veli Mátyás on vielä lukiossa, mutta tahtoo luoda uraansa näyteikkunasomistajana ja tanssijana.

Pariisissa kaikki on suurta ja ihmeellistä. Mutta juutalaisena elämäminen ei ole helppoa vuonna 1937 Pariisissakaan, sillä juutalaisvastaisuus valtaa paikkaansa myös ranskalaisessa katukuvassa. Aluksi Andraksen opinnot kuitenkin etenevät hyvin, hän ystävystyy kanssaopiskelijoiden kanssa, tutustuu opettajiinsa ja saa mukavan työpaikan. Hyvin pian Andras saa kuitenkin huomata, että Eurooppaa suljetaan juutalaisilta; opiskelupaikkoihin tulee juutalaiskiintiöt, oleskelulupia ei myönnetä ja kohta myös rajat suljetaan. Euroopan, ja Unkarin, ajautuessa vääjämättä kohti sotaa joutuvat nuoret Lévin veljekset tekemään suuria päätöksiä.

Työkomppaniat, pakkotyö, lyhyet lomat ja lopulta keskitysleirit tulevat juutalaisille tutuiksi sota-aikana. Taudit jylläävät, ravinto on vähäistä ja rangaistukset julmia. Lupauksilla ei ole välttämättä minkäänlaista katetta, lahjonta jyllää ja ainoa, joka pitää Andraksen järjissään on rakkaus ja usko siihen, että huominen koittaa vielä. Ja viimein, kun sota on ohi, on aika totuttautua elämään sodan jälkeisessä Unkarissa, uuden vallan alla, ruumis ja sydän arpia täynnä.

Tästä on vaikeaa kirjoittaa mitään järjellistä mielipidettä sillä tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä tätä kuvaamaan. Lukukokemus oli samalla järisyttävä ja kaunis, lohdullinen ja lohduton. Toisella hetkellä maailmassa on kaikki hyvin, on rakkaudentäyteisiä päiviä, työläitä kouluprojekteja ja pitkiä iltoja ystävien kanssa. Toisella hetkellä olemme työleirillä jossakin päin Itä-Eurooppaa, lähes nälkäkuoleman partaalla koti-ikävää kärsimässä. Samalla tutustumme myös niihin, jotka ovat muualla kuin rakkaimpansa; toisessa maassa, turvapaikassa, kärsimässä.

Teos on osittain henkilökohtainen, sillä Orringer käyttää paljon isovanhempiensa kokemuksia hyväksi. Tieto tästä lisää entisestään teoksen ahdistavuutta, se tekee tästä entistä enemmän henkilökohtaisemman. Orringer luo taitavasti tunnelmaa; samassa lauseessa esiintyy paikoitellen toivoa tulevasta ja epäuskoa siitä, että mikään enää jatkuisi. Pariisin katuja kuvataan elävästi, samoin elämää Unkarin maaseudulla. Ihmissuhteet ovat kauniita, tärkeitä ja ennen kaikkea pysyviä. Työleirikuvaukset ovat karmivan ankeita, mutta en hetkeäkään epäile etteikö se kaikki olisi totta. Onnellisia ihmiskohtaloita ei tässä juurikaan ole, vaan kaikki haavoittuvat sodan keskellä jollakin tavoin. Silti Orringer onnistuu saamaan toivonpilkahduksia paikkoihin, joissa lukija on jo menettää toivonsa. Ennen kaikkea rakkaus on se kantava voima, joka kuljettaa lukijaa tämän tarinan läpi - tarinan, joka on tapahtunut niin monelle, jota edelleen moni tässä maailmassa muistelee, joka on vaikuttanut moneen sukupolveen. Se on lohdullinen ja samalla lohduton, ahdistava ja riemua tarjoava: tämä lukija vietti viimeiset kolmisenkymmentä sivua pala kurkussa nieleskellen.

Näin täydellisestä lukukokemuksesta on vaikeaa löytää mitään moitittavaa. Paksuudestaan huolimatta tässä ei ollut mitään liikaa vaan tarina pysyi tiiviinä ja piti otteessaan koko ajan. Ehkäpä viimeiset kymmenen sivua olivat ne, jotka eivät enää minua niin otteessaan pitäneet, mutta sekään ei vaikuttanut kokonaisuuteen. Jäin miettimään, että tästä saisi aivan täydellisen elokuvan vaikka harvemmin haluankaan kirjoja valkokankaalla nähdä. Tämä on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikeistani.

Arvosana: *****

65/100: Garpin maailma

Kirjan nimi: Garpin maailma (The World According to Garp)
Kirjoittaja: John Irving, suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1976, suomennos 1981
Sivumäärä: 560
Lukulistalle: Lainattu lukupiiritoverilta

Garpin maailma oli jälleen osa 10 klassikkoa-haastettani. Muuten, tämän jälkeen enää yksi klassikko lukematta (Anna Karenina, jonka lukeminen stoppasi täysin marraskuussa, sain luettua kokonaiset kymmenen sivua.). John Irving kuuluu siihen samaan kategoriaan minulle kuin Kari Hotakainen - kirjailija, josta olen päättänyt pitää jo ennen kuin olen lukenut yhtään hänen teostaan.

Jenny Fields on nuori sairaanhoitaja toisen maailmansodan keskellä. Hän haluaa lapsen, mutta ei seksiä eikä varsinkaan miestä, saadakseen haluamansa. Lopulta isäksi valikoituu hieman huonossa kunnossa oleva sotilas, jonka äännevalikoimaan kuuluu hyvin vahvasti termi 'garp'. Yhdeksän kuukauden päästä syntyy poika, joka saa nimekseen T.S. Garp.

Garpin nuoren elämän keskipisteenä on äiti Jenny sekä Steeringin koulu, johon Jenny palkataan sairaanhoitajaksi. Teininä Garp kokeilee ja kokee teinien juttuja ja koulusta valmistuttuaan hän lähtee äitinsä kanssa Eurooppaan, vauraaseen Itävaltaan hakemaan kirjoitusvirettä; hän omaan ensimmäiseen romaaniinsa ja Jenny elämäkertaansa. Muutettuaan takaisin Yhdysvaltoihin Garp menee naimisiin, perustaa perheen ja elää näennäisesti onnellista elämää. Jenny perustaa hoitokodin naisille apunaan Roberta, entinen mies ja jenkkifutispelaaja.

Ensimmäiset 200 sivua olivat täyttä tuskaa. Tuntui, että en etene lukemisessani yhtään. Tätä osuutta tahkosin läpi melkein kolme viikkoa ja muutamaan otteeseen ajattelin tosissani jo lopettamista. Mutta sitten yhtäkkiä tarina vain lähti liikkeelle ja lukeminen sujui joutuisasti - luin viimeiset yli 300 sivua muistaakseni kolmessa päivässä. Ja täytyy sanoa, että hyvä, että pääsin tylsän alun yli, sillä lopulta tästä kuoriutui ihan mukava teos. Se ei kuitenkaan saanut yhtä suurta suosiota kuin Hotakainen, jota kohtaan minulla oli tosiaan myös yhtä suuret odotukset, mutta vastaisuudessakin takuulla luen lisää Irvingiä.

Miksi sitten tämä ei kolahtanut täysillä? Ensinnäkin tässä oli mielestäni aivan liiaksi dramatiikkaa yhden kirjan tarpeiksi. Välillä iski mieleen väkisinkin tunne siitä, että luen kirjaa suoraan Salattujen Elämien käsikirjoituksesta. Ensimmäiset kaksisataa sivua olisi myös hyvin voinut tiivistää melkein puolet pienempään tilaan. Toki näin saatiin kirjan keskeisimmät hahmot tutuiksi heti, mutta välillä minä lukijana kyllästyin jahkailuun ja etenemättömyyteen.

Huolimatta siitä, että tämä tuntui osin Salatuilta Elämiltä, oli tässä kuitenkin usemampi asia, jotka nostivat tämän hyvän lukukokemuksen puolelle. Irving kuljettaa pieniä yksityiskohtia ja mainintoja mukana kirjan alusta asti. Tietyt asiat nousevat esiin tietyissä tilanteissa, luoden näin hyvän jatkumon asioiden välillä. Kerronta on huoletonta, Irving ei sorru kielellä kikkailuun vaan nimenomaan kertoo tarinaa eteenpäin. Ja minä ilahdun aina myös siitä, että kirjan sisässä on kirja - kuten tässäkin pääsemme tutustumaan peräti kahteen Garpin kirjoitelmaan.

Arvosana: ***

58/100: Piiat

Kirjan nimi: Piiat (The Help)
Kirjoittaja: Kathryn Stockett, suomentanut Laura Beck
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2010
Sivumäärä: 456
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kathryn Stockettin Piiat on ollut viime aikoina blogosfäärin suosiossa eikä suotta, sillä tämä esikoisteos on paitsi lukuelämys myös tarjolla valkokankailla laajemmallekin yleisölle. Tässä todella on pitkästä aikaa kirja, jonka elokuvaversion tahdon nähdä. Kirja on myös osittain henkilökohtainen, sillä Stockett on itsekin kasvanut juuri 1960-luvun Missisippissä, kotiapulaisen osittain kasvattamana.

Piiat on kertomus 1960-luvun Amerikasta, Mississipin osavaltiossa sijaitsevasta Jacksonin kaupungista. Sen pääosassa ovat Aibileen ja Mindy, kaksi mustaa naista, jotka toimivat kotiapulaisina, sekä Skeeter, lupaava kirjailijan alku, joka ei suostu hyväksymään normeja, jotka on laadittu valkoisten ja mustien välille. Skeeter saa idean kirjoittaa kirjan kotiapulaisten elämästä; niin hyvistä kuin huonoista puolistakin, siitä miten valkoiset emännät heitä kohtelevat, miten valkoiset näkevät perhe-elämän, mitä kaikkea työhön sisältyy. Projekti on riskialtis sekä Skeeterille että kaikille mukaanlähteville mustille, mutta kirja alkaa kuitenkin syntyä; tuoden mukanaan useamman salaisuuden.

Piiat on esikoiseksi vahva kokonaisuus. Se soljuu alusta loppuun (lopun viimeistä noin kymmentä sivua lukuunottamatta) vahvana, pitäen tunnelmaa ja jännitystä yllä. Kertojaäänien vaihtelevuus (Aibileenin, Minnyn ja Skeeterin välillä) tuo mukavaa väriä ja asiat esiin hieman erilaisista näkökulmista. Aikajakso on verrattain pitkä, vuodesta 1962 vuoteen 1964, mutta se ei näy lainkaan kokonaisuudessa. Päivät ja kuukaudet kuluvat eteenpäin kuin huomaamatta ja vuoden vaihdoksen havaitsee vain tekstissä esiintyvistä yksityiskohdista (kuten Kennedyn murha) tai suorasta vuosiluvun maininnasta.

Pidinkin juuri siitä, että tosielämän tapahtumia oli otettu mukaan. Missään vaiheessa ne eivät saaneet suurta roolia, rotumielenosoituksia lukuunottamatta, mutta mainittiin juuri sopivasti niin, että lukijakin huomaa henkilöiden nämä asiat kohdanneen. Pidin myös maisemasta, välillä tuntui kuin olisin jälleen siinä samassa paikassa, johon matkustin lukiessani Kuin surmaisia satakieltä. Pieni kyläpahanen, jossa piirit ovat pienet, kaikki tuntevat kaikki ja ennakkoluulot ovat edelleen vahvoja. Kirjat myös olivat suuressa osassa teoksessa, mainittiinpa siinä juurikin myös kyseinen Harper Leen teos.

Mustien ja valkoisten ero tulee hyvin esiin tekstissä. Varmasti tämä tulisi vielä paremmin esiin, jos olisin lukenut tämän alkukielellä, mutta suomennoksessakin huomasi kyllä hyvin eroavaisuudet. Siinä missä hienostopiirit puhuvat huoliteltua kieltä käyttää varsinkin Minny karskia slangia. Skeeter selvänä väliinputoajana etsii paikkaansa myös kielellisessä ilmapiirissä. Myös se, kuinka kukin havainnoi maailmaa ympärillään, on mielenkiintoista. Aibileen miettii usein emäntänsä kasvatusmetodeja ja raottaa yksityiselämäänsä hyvin vähän, valikoidulle joukolle. Minny taas on rääväsuu, josta harva emäntä pitää. Minny suostuu puhumaan omasta elämästään vielä vähemmän, varsinkin valkoiselle Skeeterille, ainoastaan Aibileen on hänen uskottunsa. Ja sitten on Skeeter, joka taistelee asemastaan seurapiireissä, miettii mustien ja valkoisten oikeuksia, pohtii rakkautta ja ystävyyttä. Jokaisen kappaleessa seurataan paitsi heidän työpäiviään, myös elämää työpaikkojen ulkopuolella. Lukija siis saa enemmän tietoa kuin Aibileen, Minny tai Skeeter suostuvat jakamaan.

Kirjan loppua kohden käy myös selväksi se, että kyseessä ei ole kirja, jossa on täysin onnellinen loppu. Mielestäni lopetus onkin kirjan heikoin kohta, ja viimeiset 10 sivua osittain latistivat muuten niin upean lukukokemuksen. Loppu nimittäin jää niin auki, että se suorastaan huutaa jatko-osaa kaikille tapahtumille. Mikä sinänsä ei ole huono asia, sillä mielelläni luen lisää. Mutta se vaan on liian avoin. Toisaalta kirjan yksi kantavista kysymyksistä, voiko valkoinen ja musta ystävystyä, jatkuu viimeiselle sivulle saakka.

Arvosana: ****½

53/100: Kuin surmaisi satakielen

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird)
Kirjoittaja: Harper Lee, suomentanut Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1960, suomennos 2005
Sivumäärä: 411
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

On harmi, että Lee Harper on kirjoittanut vain yhden teoksen. Niin vahva oli lukuelämys Kuin surmaisi satakielen kanssa, että mielelläni olisin tarttunut myös muihin hänen teoksiinsa. Onneksi edes tämä yksi kirja on kuitenkin kirjoitettu, sillä se nousi välittömästi sekä 10 klassikkoa-haasteessani että omalla kaikkien aikojen kirjojen listalla suoraan kärkipäähän.

Eletään 1930-luvun Alabamassa, pienessä Maycombin kaupungissa. Scout kasvaa kirjan aikana kahdeksanvuotiaaksi, hänen veljensä Jem lähes 13-vuotiaaksi. Pienessä kylässä kesäpäivät ovat täynnä seikkailuja ja tutkimushaluiselle poikatytölle kaupunki on juuri sopivan kokoinen. Sitten tulee oikeudenkäynti, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta - ja miehen puolustusasianajajana toimii Scoutin ja Jemin isä. Pian sekä Jemin että Scoutin tulee kasvaa ja kohdata asioita, joihin kumpikaan heistä ei vielä ole valmis.

Tämä oli kaiken kaikkiaan ahdistava lukukokemus. Edelleen, viikko lukemisen jälkeen, on vaikeaa muodostaa mitään kirjallista mielipidettä. Kirjan maailmaa ja omia kokemuksia on vaikeampaa kuin koskaan tuoda kaikkien eteen. Vaikka kirja oli yksi parhaimmista ikinä, jätti se kuitenkin lukijaansa vahvan jäljen, jota on vaikea analysoida.

Leellä on upea taito saada lukija koukkuun ensisivulta lähtien. Käytännössä ensimmäiset parisata sivua keskittyvät Jemin ja Scoutin kaupunkiseikkailuihin, mutta siltikään lukija ei missään vaiheessa pitkästy. Kaikki on niin rauhallista ja iloisesti vinksallaan (kuten pikkukaupungeissa on tapana), että lukija odottaa, kenties hieman peloissaankin, milloin tämä idylli romahtaa. Ja kun se romahtaa, romahtaa se kunnolla. Aluksi se on vain merkityksellisiä katseita, keskustelun lomaan sijoitettu lause jota lapsen on vaikeaa ymmärtää tai aikuisten toteamus siitä, että kaikki on hyvin. Sitten se pääsee valloilleen niin, että kahdeksanvuotiaskin tajuaa, omalla tavallaan, että kaikki ei kaupungissa ole kunnossa.

Lee kirjoittaa oman kokemuksensa pohjalta. Se mikä tarinassa on faktaa mikä fiktiota, ei ainakaan minulle missään vaiheessa selvinnyt, mutta toisaalta se ei myöskään missään vaiheessa haitannut. Osittain karmivia tunteita tätä lukiessa nostattikin juurikin se tieto, että ainakin osa tästä on tapahtunut aivan oikeasti. Toivoin koko ajan, että lähinnä oikeudenkäyntikuvaukset olivat niitä omia kokemuksia, ja kaikki ympärillä tapahtunut keksittyä. Nyt, luettuani kirjan, en edes tahdo tarkistaa kuinka asiat oikeasti olivat.

Takakannessa todetaan kirjan olevan lumoava tarina kasvamisesta, omasta tunnosta ja oikeudenmukaisuudesta. Allekirjoitan jokaisen kohdan, mutta totean lisäksi kirjan olevan ahdistava, sisältävän tapahtumia joita ei toivoisi kenenkään kohtaavan, ei varsinkaan kahdeksanvuotiaan sekä pysähdyttävä. Pitkästä aikaa lukiessani tunsin inhoa henkilöitä kohtaan, halusin huutaa bussissa kirjan hahmoille, voin pahoin kaikesta kieroudesta ja siitä pahasta maailmasta, joka vieritettiin viattomien lasten päälle.

Takki on edelleen tyhjä. Sanottavaa tästä olisi vaikka kuinka, mutta en osaa enempää näytölle muotoilla. Nytkin tuntuu, että ei tässä arvostelussa mitään järkeä ole. Olenko ainoa, joka on tuntenut tämän teoksen näin vahvasti? Oliko tämä oikeasti sittenkin vain kasvukertomus, jonka omaksuin liian rankasti?

Arvosana: *****

46/100: Roope Ankan elämä ja teot

Kirjan nimi: Roope Ankan elämä ja teot (The Life and Times of Scrooge McDuck)
Kirjoittaja: Don Rosa, suomentaneet Jukka Heiskanen, Riku Perälä, Elina Toppari, Jussi Karjalainen, Markku Saarinen
Kuvittaja: Don Rosa
Kustantaja: Helsinki Media
Julkaisuvuosi: 1994-1996, suomennos 2001
Sivumäärä: 272
Lukulistalle: Miehen kirjahyllystä

Don Rosan toimittava Roope Ankan elämä ja teot päätyi lukulistalle rakkaan mieheni suosituksesta. Teos kattaa ajanjakson vuodesta 1877 aina vuoteen 1947 saakka, jolloin Aku ja pojat astuivat kuvaan. Tämä aikajakso on jaettu 12 lukuun, joista jokaisessa esitellään yksi tai useampi Roopen elämää mullistanut asia. Kirjan sivujen kautta pääsemme tutustumaan siihen, kuinka Roope aikoinaan päätyi Amerikkaan, miten hän tienasi ensimiljardinsa, millaisia rosvoja hän matkoillaan kohtasi, miksi hänestä tuli katkera vanha ankka ja näemme myös vilauksen Akun vanhemmista.

Mukaan on liitetty kattava alkupuhe Don Rosalta. Lisäksi jokaisen luvun jälkeen on esittely juuri kyseisestä luvusta, työprosessista ja siitä, mistä kaikkialta luvun tiedot on etsitty. Jokaisen esittelyn lopussa on myös D.U.C.K.-ilonpilaaja niille lukijoille, jotka eivät ole onnistuneet löytämään Don Rosan tavaramerkkiä itse (kuten minä suurimmissa osassa tapauksia). Rosa kertoo, että hän on käyttänyt tarnoissaan ainoastaan niitä faktoja, jotka Carl Barks on omissa luomuksissaan esittänyt - huomiotta on siis jätetty suurin osa niistä "faktoista", joita muut akkaripiirtäjät tarjoavat Roopen elämästä. Lukiessa huomasikin kyllä, että lähes jokainen tieto oli entuudestaan tuttu jostakin aiemmin lukemastani Aku Ankasta, mutta tällainen kronologinen kokoamateos on huomattavasti parempi tiedon hahmottamisen ja seurausten tajuamisen kannalta.

Itse lukiessani Aku Ankkoja harvemmin kiinnitän tarkempaa huomiota itse piirroksiin. Kyllähän minä kuvat katson, mutta olen liian romaanilukija sarjakuviin; toimintahan tapahtuu tekstissä, mitä sitä turhia kuvia katselemaan. Tätä lukiessa huomioni kuitenkin kiinnittyi väkisin myös kuvitukseen, sillä onhan Don Rosan kuvitus aivan jotakin muuta kuin tyypillistä akkarikuvitusta. Värimaailma on lumoava, yksityiskohtia on runsaasti ja ankatkin näyttävät aivan erilaisilta Rosan kynästä. Onko teillä yhtä oikeaa akkaripiirtäjää? Vai iskeekö Rosan tyyli ollenkaan?

Kaiken kaikkiaan tämä oli valloittava lukuelämys ja suosittelen tätä todellakin kaikille niille, jotka ovat elämässään lukeneet edes yhden Aku Ankan. Ja jos olet joskus haaveillut sarjakuvapiirtäjän ammatista, saatat jopa saada tästä teoksesta mukaasi vinkin taikka kaksi.

Arvosana: ****½

41/100: Vanhus ja meri

Kirjan nimi: Vanhus ja meri (The Old Man and the Sea)
Kirjoittaja: Ernest Hemingway, suomentanut Tauno Tainio
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1952, suomennos 1952
Sivumäärä: 133
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri on kenties hänen tunnetuin teoksensa. Hemingwaylle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1954, vain kaksi vuotta sen jälkeen kun tämä teos ilmestyi. Lieneekin siis selvää, että myös Vanhus ja meri on ollut myötävaikuttamassa tähän palkintoon. Hemingway onkin Amerikan kirjallisuuden keskeisiä hahmoja ja hänen vaikutustaan proosatyylin uudistajana on pidetty käänteentekevänä.

Kirjan lähtöasetelma on selkeä. Päähenkilönä toimii kuubalainen kalastaja Santiago, joka on epäonnekseen ollut ilman kalansaalista jo viikkoja, 84 päivää. Mies on yksinäinen, hänen ainoana ystävänään ja huolehtijanaan on nuori poika Manolin. Päivänä numero 85 vanhus päättää lähteä kalaan kauaksi merelle ja kohta hän saakin kaikkien aikojen saaliinsa. Seuraa suuri väsytystaistelu, jossa voi olla vain yksi voittaja; joko vanhus tai meri.

133 sivua kalastukselle on juuri tarpeeksi. Mitään ei jätetä kertomatta, mutta mitään ei myöskään liiaksi vatvota. Kirja etenee omalla, rauhallisella tahdillaan vääjämättä eteenpäin, noustaakseen jokaisessa tärkeässä juonenkäänteessä, laskeutuakseen taas hetkeksi rauhallisemmille uomille. Jos tähän kirjaan pitäisi tehdä soundtrack olisi se ehdottomasti klassista musiikkia kaikkine dramaattisine kiihdytyksineen ja rauhallisine hetkineen. Vaikka lukijalle ei juurikaan tarjota hengähdyshetkiä (lukuja ei ole, vaan kaikki on yhdessä pötkössä) ei teksti missään vaiheessa ala tuntua ahdistavalta.

Harmi vain, että onnistuin spoilaamaan itseni kirjan tapahtumista lukiessani kirjan kansiliepeen. Toki juonta on aina soveliasta kertoa, mutta koko juonen tiivistäminen kansiin ei mielestäni palvele enää kenenkään lukukokemusta. Kuitenkin, huolimatta näistä paljastuksista, viihdyin ja jännitin kirjan parissa. Kirja, jossa ei tapahdu juurikaan muuta kuin kalastusta, oli yllättävän viihdyttävä. Tosin ajoittain päähenkilömme ärsytti minua vallan suuresti kaikkine erilaisine pohdintoineen .Lukukokemukseltaan ja -ololtaan tämä menee samaan laatikkoon Siepparin kanssa, vaikka tästä en pitänytkään läheskään niin paljoa.

Ja nyt tuntuu, että tartun kamalasti suomentajiin, kun tein niin myös edellisen kirjan kanssa. Se ei ole mitenkään tarkoitus, arvostan sitä että näitä teoksia käännetään ja tiedän, että kääntäminen ei ole helppoa ja se vie aikaa, mutta oikeasti! Kun alkuteoksessa on termi baseball, se EI käänny pesäpalloksi, se EI ole sama laji! Eikä niitä  joukkueitakaan tarvitse suomentaa, virallisia nimiä kun ovat. Ainakin minä sain hetken miettiä, että mikä ihmeen New Yorkin Jenkit, kunnes tajusin kyseessä olevan baseball-seurasta (ei pesäpallo!) Yankees.

Arvosana: ***½

28/100: Kosto: rakkaustarina

Kirjan nimi: Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story)
Kirjoittaja: Joyce Carol Oates, suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2010
Sivumäärä: 152
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joyce Carol Oates on jälleen niitä kirjailijoita, johon tahdoin tutustua heti, kun hänestä ensimmäisen kerran kirjablogin välityksellä luin. Siksi sattuikin sopivasti, että löysin kirjaston palautettujen hyllystä hänen pienoisromaaninsa Kosto: rakkaustarina. Olin lukenut kyseisestä kirjailijasta, ja kyseisestä kirjasta, niin paljon ylisanoja, että loppujen lopuksi jouduin hieman pettymään lukukokemukseeni.

Kirja on varmasti jo lähes jokaiselle kirjablogaajalle jollakin tavalla tuttu, joten en taaskaan lähde kunnolla siitä kertomaan. Se on tarina Teenasta, yksinhuoltajaäidistä joka humalaisen illan jälkeen tulee joukkoraiskatuksi ja tämän jälkeen sulkeutuneeksi ja koko kaupungin vihaamaksi huoraksi. Se kertoo Bethiesta, Teenan 12-vuotiaasta tytöstä, joka lähes itsekin joutuu raiskatuksi, kuulee äitiinsä suunnatun pahanteon ja hälyttää lopulta apua. Se on tarina pienestä kylästä, joka kääntyy uhria vastaan ja suojelee omia poikiaan, koska "Teena nyt oli semmonen juoppo ja huora, varmaan se itse tahtoi seksiä". Se on tarina tuomioistuimesta, joka jättää uhrin lähes yksin. Ja ennen kaikkea se on tarina konstaapeli John Dromoorista, lähes ainoasta virkavallan edustajasta, joka haluaa tarjota Teenalle oikeutta. Ennen kaikkea Kosto: rakkaustarina on kuitenkin väkevä tarina selviytymisestä.

Kirja on säväyttävä, kuvaileva ja suorasukainen. Se sanoo asiat suoraan, kangertelematta. Se ei maalaa ruusuisia kuvia, vaan iskee suoraan lukijan mieleen sellaisia kuvia, jotka saavat heikomman voimaan pahoin. Se kertoo kuvauksen raiskauksesta suorasukaisesti, yksityiskohtia säästelemättä, mitään peittelemättä. Se kritisoi vahvasti oikeuslaitoksessa vallitsevaa hyvä veli-mentaliteettia sekä uhrin heikkoa roolia. Se pureutuu siihen, kuinka uhri suistuu helposti hulluuteen, kuinka kuka tahansa sortuisi sellaisen paineen alla, jota koko kyläyhteisö sinulle osoittaa.

Vahvan tunnelatauksensa ansiosta kirjan alkuosa onkin mainiota luettavaa. Minua, toisin kuin suurimpaa osaa kanssablogaajia, se ei kuitenkaan juuri järkyttänyt, kuvottanut tai muutenkaan saanut voimaan pahoin. Kovaa ja suorasukaista tekstiä se kuitenkin oli, joten todellakaan aivan herkimmille en ehkä kirjaa laisinkaan suosittelisi. Tällainen tunnelatausta täynnä oleva kerronta onkin ilmeisesti juuri sitä tuttua Oatesia. 

Valitettavasti kirjan loppupuolisko ei enää samanlaisia tunteita herätä, ja siksi lukukokemus hieman kärsiikin loppua kohden. Huono ei kuitenkaan loppukaan ole, mutta kerronnaltaan ja temmoltaan se on niin erilainen, että tuntuu välillä hieman ulkopuoliselta alkupään tarinaan verrattuna. Toisaalta kirja onkin jaettu kahteen osaan: toisessa käsitellään raiskaus ja sen oikeuskäynti, toisessa keskitytään Teenan paranemisprosessiin ja Drowmooriin. Sinänsä temmon äkillinen vaihtuminen on ymmärrettävää, mutta siltikään toinen osa ei ainakaan minuun kunnolla uponnut.

Voi olla, että osa pettymystä oli myös se, että olin asettanut tälle kirjalle suuret odotukset; lähinnä juurikin siksi, että olin lukenut siitä usean upean arvion. Minunkin pitäisi ehkä pikku hiljaa oppia siihen, että jätän vähemmällä niiden kirjojen arvostelujen lukemiset, jotka ovat omalla lukulistallani odottamassa. Nyt sain vallan mainion kirjan, mutta vain keskinkertaisen lukukokemuksen lähinnä siksi, että odotin maailmoja mullistavaa lukukokemusta. Silti haluan kahta kovemmin lukea muutakin Oatesia, varsinkin myös blogimaailmasta tutun Haudankaivajan tyttären.

Arvosana: ****-

21/100: Hiiriä ja ihmisiä

Kirjan nimi: Hiiriä ja ihmisiä (Of Mice and Men)
Kirjoittaja: John Steinbeck, suomentanut Jouko Linturi
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1937, suomennos 1963
Sivumäärä: 134
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ihan ensimmäisenä täytyy todeta, että tämä on se Steinbeck, josta olen kuullut ystävieni toimesta eniten kehuja. Joten olen luonnollisesti hieman pettynyt, koska en saanutkaan mitään maailmoja mullistavaa lukuelämystä vaan aivan tavallisen pienoisromaanin. Mikä tässä on SE juttu, joka tekee tästä klassikon ja rakastumisen kohteen?

Hiiriä ja ihmisiän juonihan on vallan yksinkertainen: Se on vahva kuvaus toveruudesta, ystävyydestä, joka kestää läpi vaikeuksien, ystävyydestä, joka kestää ainiaan. On pienikokoinen ja ovela George sekä tämän iso lapsensieluinen kumppani Lennie. Yhdessä toverukset hellivät unelmaa omasta maatilasta, mutta sitä ennen heidän täytyy työskennellä karjatilalla saadakseen tarvittavan pääoman kasaan. Yksinkertaisuutensa ja liiallisen voimansa vuoksi Lenniellä on tapana joutua vaikeuksiin ja George yrittää kaikkensa, jotta saisi aina hoidettua Lennien jäljet. Uudessa paikassa Lennie sopeutuu muiden työmiesten joukkoon, kunnes kohtaa tilanomistajan pojan Curleyn keimailuhaluisen vaimon.

Pidän John Steinbeckin kielestä. Se on lyhyttä, ytimekästä ja simppeliä ja varsinkin luonnon kuvailu on kaunista. Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin olisi itse ollut osana seutua, jolla toverukset kulkivat. Toki kirjassa on myös kauniisti kuvailtu suhde Georgen ja Lennien välillä, miten kaveria ei jätetä, vaikka tämä olisi millainen riippakivi tahansa. Ehkäpä tähän kätkeytyy ainakin osa kirjan hienoutta, kirjan kantavana teemana kun kuitenkin on toverius vailla vertaa.

Sitten taas lyhyt ja ytimekäs kieli ei aina toimi. Varsinkaan dialogeissa. Toki kirjassa on ne tietyt hahmot, jotka eivät paljoa puhu, joten ytimekäs dialogi heidän kohdallaan onkin perusteltua. Mutta myös puheliaampien kohdalla dialogissa on joku, joka tökkii. Liekö sitten vanhahtava tapa, jolloin ei puhuttu muuta kuin sen verran, mitä kysyttiin. Tällaiselle puheliaalle (ja omissa teksteissään kunnon dialogeja viljelevälle) ajatus vain on sangen outo. Kieli, koska on lyhyttä ja ytimekästä, on paikoin hieman töksähtelevää ja tuo tunteen nuorille suunnatusta kirjallisuudesta. (Joka ei siis ole paha asia ja jonka vuoksi tähän moni ystäväni onkin ilmeisesti ihastunut, nuorina kun ovat tämän lukeneet.) Ehkä minä en vain kokonaisuudessa sitten ole oikea kohderyhmä tälle kirjalle. (Tai sitten lähdin lukemaan tätä liian suurin odotuksin, olisi ehkä sittenkin pitänyt aloittaa jollakin muulla Steinbeckilla.) Ja älkää nyt käsittäkö väärin, ei tämä huono ole. Odotin vain jotakin suurta, joten jäin vähän tyhjän päälle, koska sain "vain" hyvän kirjan.

Ja hei, mikä ihmeen juttu tämä kirjan nimi oli? Eihän hiiristä tässä puhuttu lainkaan niin paljoa kuin kaneista. Kaneja ja ihmisiä olisi ollut siis paljon osuvampi nimi! Toisaalta taas se tuskin olisi ollut yhtä myyvä kuin Hiiriä ja ihmisiä.

Arvosana: ***

11/100: Oma taivas

Kirjan nimi: Oma taivas (The Lovely Bones)
Kirjoittaja: Alice Sebold, suomentanut Pirkko Biström
Kustantaja: WSOY-pokkari
Julkaisuvuosi: 2002, suomennos 2003
Sivumäärä: 408
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Oma taivas on Alice Seboldin vahva esikoisteos. Kirjasta tuli nopeasti best-seller. Teoksellaan Sebold voitti myös vuoden 2003 American Booksellers Associationin Book of the Year Award for Adult Fiction-palkinnon. Peter Jackson tarttui aiheeseen vuonna 2009 ohjaamalla teoksen valkokankaalle.

Kirjan päähenkilönä ja kertojana toimii 14-vuotias Susie Salmon, joka on jo kirjan alkaessa, lumisena joulukuun 6. päivänä, kuollut. Aluksi tutustumme olosuhteisiin, jotka johtivat Susien kuolemaan. Susie kertoo, kuinka naapurin herra Harvey houkutteli hänet maissipellolle rakentamaansa bunkkeriin, tarjosi coca-colaa, raiskasi ja hävitti ruumiin pilkkomalla sen kappaleiksi. Ensiksi hän säilyttää Susien ruumista omassa talossaan, mutta siirtää sen pian kassakaapissa maavajoamalle, joka on kyläläisten yleinen kaatopaikka. Hän jättää kuitenkin jälkeensä pieniä merkkejä Susiesta, jotka luovat löytäjille jonkinlaista toivoa tytön ruumiin löytymisestä. Ajan mittaa maissipellolta löytyykin niin Susien koulukirjoja kuin tämän käsivarsikin. Muut osat tytöstä ovat kuitenkin hävinneet.

Susien surmaa alkaa tutkia niin Len Fenerman, poliisietsivä, Susien isä ja sisar sekä tietämättään myös Ruth Connors, joka on tiedostamattaan Susien kanssa jonkinlaisessa yhteydessä koko ajan. Susien isä Jak keksiikin pian, että murhaaja on ollut heidän naapurinsa George Harvey, mutta poliisit ovat voimattomia todisteiden puuttuessa. Jack kertoo epäilyistään myös muille perheenjäsenille, mutta ainoastaan Lynn-mummi ja Susien pikkusisko Lindsey tuntuvat uskovan häntä. Pian myös Lindsey sotkeentuu murhaajan etsintään auttaen isäänsä. Vaikka uusia todisteita löytyykin vähänlaisesti luottaa perhe siihen, että juttu ratkeaa vielä joskus.

Susie seuraa tätä kaikkea taivaasta käsin, seuranaan uusi ystävänsä Holly ja neuvonantajansa Franny. Susien epätoivo on suuri kun hän tajuaa, kuinka hänen murhaajansa jatkaa normaalia elämää, kuinka tämä välttää poliisin kerta toisensa jälkeen ja kuinka hänen isänsä on onneton, koska ei mitenkään pysty hyvittämään murhamiestä Susielle. Pian Susien muisto muuttuu legendaksi ja Susie saa seurata, kuinka hänen luokkatoverinsa siirtyvöt lukioon, valmistuvat ja lähtevät opiskelemaan yliopistoon. Hän näkee, kuinka hänen vanhempiensa avioliitto murenee pala palalta, kuinka hänen äitinsä lopulta sortuu ja aaveita karatakseen lähtee Kaliforniaan, kuinka hänen pikkuveljensä Buckley kasvaa ja tuntuu katkeralta, miten hänen nuoruudenihastuksensa intialainen Ray koettaa jatkaa elämäänsä, kuinka Ray ja Ruth löytävät toisensa ja miten hänen pikkusisarensa kasvaa ensin nuoreksi, sitten nuoreksi naiseksi ja lopulta aviovaimoksi ja äidiksi.

Susien taivas on lohdullinen, täynnä toivoa kaikille meille, jotka olemme maan päällä. Susie kuvailee taivaan monikerroksiseksi paikaksi, joka on jokaiselle juuri omanlaisensa. Siellä voit asua juuri sellaisessa talossa kuin tahdot, syödä vaikka joka päivä omenoita ja tarkkailla maailman menoa. Ja saatatpa päästä jakamaan taivaasi sellaisen kanssa, jolla on sinun kanssasi samanlaiset mieltymykset.

Minusta teos oli kokonaisuudessaan ihana - vaikka aihe raskas olikin. Kerronta on rauhallista ja kuvailua on paljon, varsinkin taivasjaksoissa. Tämä kokonaisuus luo lukijalle sadunomaisen tunnelman raskaan aiheen keskelle. Toki Sebold sortuu myös kliseisiin, mutta annettakoon se anteeksi esikoiskirjailijalle.

Arvosana: ****½

Lukupiirin mielipiteitä:

• Kaikki pidimme kirjasta kokonaisuudessaan. Vaikka kirja olikin aihepiiriltään raskas, välittyi siitä kuitenkin myös taivaan ihana ilmapiiri. Tosin kritiikkiä tuli murhan yllättävästä kuvailusta, kaikki eivät olleet varautuneet sellaiseen kuvailun suoruuteen.
• Henkilöhahmoista suosikeiksi nousivat ilman muuta Lindsey sekä isoäiti. Toisaalta taas Susien äidin toiminta herätti kummastusta jokaisessa lukijassa. Myös isän käytöstä pohdittiin.
• Muutenkin ylimääräistä suhdesotkua kommentointiin, sen olisi voinut jättää vallan mainiosti pois ilman, että tarina olisi siitä juurikaan kärsinyt.
• Miinusta kirja sai paitsi kliseiden myös loppupuolella tapahtuneen "vaihdoksen" vuoksi. Kukaan meistä ei kieltänyt sitä, etteikö se olisi ollut kaunis kohta, mutta se oli tunnelmaltaan aivan erilainen kuin sitä ympäröinyt kohta ja tuntui siten kamalan irtonaiselta. 
• Lisäksi poliisien yleinen munattomuus ihmetytti, tuntui kuin kaikkia oltaisiin aliarvioitu ja vihjeitä jätettiin huomiotta vain siksi, että joitakin henkilöitä ei pidetty ehkä aivan täysijärkisinä.

4/100: Sieppari ruispellossa

Kirjan nimi: Sieppari ruispellossa (The Catcher in the Rye)
Kirjoittaja: J.D. Salinger, suomentanut Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi: Keltainen kirjasto
Julkaisuvuosi: 1951, suomennos 2004
Sivumäärä: 289
Lukulistalle: Saatu joululahjaksi

Sieppari ruispellossa on niitä klassikoita, jotka vain ehdottomasti pitää jossakin vaiheessa lukea. Itse tartuin tähän teokseen siis vasta nyt, mutta niin sitä sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa - niin tämänkin teoksen kohdalla. Tämäkin klassikko (kuten aika moni klassikko yleensäkin) jakaa mielipiteitä, varsinkin kirjallisuusblogeissa. Lisäksi väitetään, että tämä nimenomainen teos on inspiroinut useampaakin aikamme murhamiestä. "Tullessaan pidätetyksi John Lennonin murhasta, Chapman väitti J.D. Salingerin kirjoittaman klassikon Sieppari ruispellossa ja sen päähenkilön, Holden Caulfieldin, inspiroineen häntä tekoonsa. Itse kirja pitää sisällään 26 lukua, 27. luku kuuluu ikuisesti Mark Chapmanille."

Kirjan alussa päähenkilö, Holden Caulfield toteaa seuraavasti: "Ajattelin vain kertoa kaikesta sekopäisestä mitä tapahtui viime joulun aikoihin, vähän ennen kuin minulta loppui kunto ja jouduin tänne huilaamaan." Tässä on lähtökohta koko kirjalle ja näitä tapahtumia puidaan seuraavan 25 luvun verran. Viimeinen luku on omistettu loppunäytökselle, joka tarjoaa lukijalle tunnon onnellisesta, tai jos ei onnellisesta niin edes hyvästä, lopusta.

Holden on 15-vuotias nuori, joka on erotettu jo neljättä kertaa koulusta. Holden lähtee viimeisimmästä koulustaan ensin riideltyään kämppiksensä kanssa ja jää viettämään aikaansa New Yorkiin. Mitään suurta tämän aikana ei tapahdu vaan Holden viettää tavallista nuoruuttaan; alkoholia, tupakkaa, tanssiklubeja, synttärirahojen tuhlausta taksiajeluilla, treffausta tyttöjen kanssa ja kotiväen pakoilua - paitsi että hänen on pakko tavata pikkusiskonsa Phoebe.

Kirjan minä-kertojana toimii Holden ja se onkin varsin toimiva ratkaisu. Kirjan aikana pääsemme kurkistamaan Holdenin lapsuuteen, opimme hänen perheestään (hänen isoveljensä on Hollywoodissa käsikirjoittajana ja hänen pikkuveljensä on kuollut leukemiaan ja pikkusisko Phoebe on vasta 10, mutta varsinainen pikkuaikuinen) sekä Holdenin ideologiasta. Käy selville, että Holden ei juurikaan pidä asioista; ei huutavista ihmisistä, ei henkilöistä jotka käyttävät ärsyttäviä sananparsia, ei elokuvista eikä musiikista, jos ne ovat liian hyviä. Vain lukemisesta ja äidinkielestä hän pitää. Välillä tuntuu kuin kiukutteleva Holden olisi 5-vuotias, välillä, silloin kun hän laittaa koko aivokapasiteettinsa likoon ja ajattelee, hän todellakin vaikuttaa ikäistään vanhemmalta.

Se, miksi moni murhaaja on pitänyt tätä kirjaa mukanaan, ajatellut tätä ehkä ohjenuoranaan, jää tosin hieman hämärän peittoon. Jo kirjan varhaisessa vaiheessa käy selville se, että Holden on kova uhoamaan ja soittamaan suutansa, mutta tosipaikan tullen hän ei olisi valmis tekemään pahaa edes kärpäselle. Holden luottaa sanan voimaan, koska tietää, että se on ainoa keino, jolla hän osaa vastustajaa satuttaa ja ärsyttää.

Tämä on Salingerin esikoisteos ja samalla se kuuluisin. Enkä kyllä yhtään ihmettele miksi. Pitkästä aikaa tätä lukiessa minut valtasi tunne, että tätä kirjaa ei voi laskea käsistä ennen kuin sen on lukenut kannesta kanteen. Miten voikaan kirja, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään, ja joka on enemmän kuvaus elämästä vajaan viikon ajalta, koukuttaa niin paljon? Salinger osaa kirjoittaa niin, että hän saa lukijansa otteeseensa heti ensimmäisistä lauseista alkaen. Hän sekoittaa ovelasti menneisyyttä ja nykyisyyttä samaan kappaleeseen, laittaen lukijan vaatimaan lisää tietoa. Ja tätä tietoa saa vain lukemalla eteenpäin. Vaikka kirjassa ei juuri juonta olekaan, pitää Salinger hyvin kaikki langat käsissään ja kuljettaa lukijan Holdenin johdolla tapahtumasta ja paikasta toiseen. Kaiken kaikkiaan äärimmäisen hyvä lukukokemus, jolla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kyseessä on klassikko.

Arvosana: *****