Kirjoittaja: Henna Helmi Heinonen
Kustantaja: Arktinen Banaani
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 337
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta
Henna Helmi Heinosen esikoisteos Veljen vaimo on sekoitus sukutarinaa, rakkaustarinaa ja selviämistarinaa. Henna Helmi Heinonen-buumi alkoi ja kauan ennen kuin koko kirjaa oli olemassa - nimittäin Heinosen "Minusta tulee isona kirjailija"-blogista. Kirjan julkaisun aikoina kohina oli suuri ja Heinosen suuntaan lensi niin positiivista kuin negatiivistakin palautetta. Minä en kuitenkaan ajatellut käsitellä tätä aihetta, sillä olin itse autuaan tietämätön tästä kaikesta kunnes luin ensimmäisen Veljen vaimoa käsittelevän kirjallisuusblogin. Olen siis elänyt pimennossa ja lukukokemuksen kannalta se saattoi olla vallan hyväkin juttu.
Kirjan keskuksena on joukko ihmisiä, joilla jokaisella on omat taakkansa ja luurankonsa. On Marja, puolivalmis arkkitehti, joka on kasvanut eroon äidistään ja nainut Kristianin Las Vegasissa lyhyen tuttavuuden jälkeen. On Antti, huippulupaava jalkapalloilija, jonka ura pilaantui polvivammojen myötä, jonka liikunnanopettajaopinnot ovat jumissa ja joka ajaa työkseen taksia. On Santtu, rehellisyyttä arvostava poliisimies, joka on ollut saman naisen kanssa yläasteajoista. Sitten on Kristian, Kride, Kuusikon perheen hulttiopoika, joka päähänpistosta halusi naida Marjan. On Heidi, Santun arkkitehtiavovaimo. Ja sitten on Tuikku, Kuusikon perheen yhteenkokoava voima, poikien äiti, jolle nämä eivät tahdo pahaa sanaa sanoa.
Lopulta tarvitaan suuri tragedia, jotta kaikkien elämä ottaa sysäyksen oikeaan suuntaan.
Lähdetään ihan siitä, että eihän tämä nyt toki ollut mikään kirjallisuuden huipputeos. Toisaalta en minä sellaista odottanutkaan. Kirja oli viihdyttävä ja kun pääsi alun ohi kirjaa oli vaikea laskea käsistään. (Itse sain kokea tämän karvaalla tavalla kun jämähdin lukemaan viimeiset 150 sivua yöllä. Ei sitä vaan voinut jättää kesken.) Joissakin blogeissa kritisoitiin puhekielen käyttöä, mutta minua se ei juurikaan haitannut. Ainoa eniten silmille pomppiva kohta oli minullakin vaihteleva Kristianin ja Kriden käyttö saman kappaleen sisällä. Myös henkilöhahmoja oli mielestäni juurikin sopivasti ja itse pysyin hyvin perillä siitä, kuka kukin on. Tosin olen lukenut niin monta Agatha Christieta, joiden henkilömaailmassa on jopa 20 hahmoa, että ehkä sitten vain olen kouliintunut.
Kieli oli oikein kivaa, pitkiä ja lyhyitä lauseita käytettiin mukavan vaihdellen. Alussa tosin teksti hieman tökki, mutta kun kirjoittajakin oli vauhtiin päässyt niin lukukokemuskin alkoi parantua kummasti. Kirjassa oli muutama oikeasti lyhyt kappale (vain kolmisen sivua) ja sitten taas vastaavasti useampi yli 20-sivuinen. Välillä koin tämän hieman häiritsevänä, vaikka yleensä pidänkin tällaisesta vaihtelusta. Ei sillä, nämä jaottelut olivat kyllä toimivia, mutta välillä vain hajonta tuntui kamalan suurelta.
Kuten moni muukin, minäkään en kuulunut kohderyhmään (keski-ikäinen kotiäiti), mutta viihdyin silti tämän teoksen parissa. Itse pitäisin tätä enemmän viihdekirjallisuutena kuin minään muuna, vaikka tässä sinänsä olikin useampi vakava aihe. Höttöinen rakkausunelma tässä kuitenkin oli taustalla, vaikkakin hyvin rakenneltuna sellaisena. Onneksi, sillä muuten tuskin olisin nauttinut tämän lukemisesta läheskään niin paljoa.
Sitten loppuun vielä hieman kritiikkiä. Olin hieman pettynyt siihen, kuinka pojat päätyivät käsittelemään tilanteita tragedian jälkeen. Jotenkin keinot tuntuivat ehkä liian yliampuvilta ja rajuilta verrattuna siihen kuvaan, mitä heistä oli saanut. Tuntui siltä, että kirjailija oli päätynyt tekemään niin ehkä siksi, että halusi nostattaa teoksen shokkiarvoa - minua se vain harmitti.
Loppu oli mukavan avoin, joka jättää tilaa myös uudelle romaanille samasta aiheesta.
Arvosana: ***½
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti