Kirjoittaja: Kathryn Stockett, suomentanut Laura Beck
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2010
Sivumäärä: 456
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Kathryn Stockettin Piiat on ollut viime aikoina blogosfäärin suosiossa eikä suotta, sillä tämä esikoisteos on paitsi lukuelämys myös tarjolla valkokankailla laajemmallekin yleisölle. Tässä todella on pitkästä aikaa kirja, jonka elokuvaversion tahdon nähdä. Kirja on myös osittain henkilökohtainen, sillä Stockett on itsekin kasvanut juuri 1960-luvun Missisippissä, kotiapulaisen osittain kasvattamana.
Piiat on kertomus 1960-luvun Amerikasta, Mississipin osavaltiossa sijaitsevasta Jacksonin kaupungista. Sen pääosassa ovat Aibileen ja Mindy, kaksi mustaa naista, jotka toimivat kotiapulaisina, sekä Skeeter, lupaava kirjailijan alku, joka ei suostu hyväksymään normeja, jotka on laadittu valkoisten ja mustien välille. Skeeter saa idean kirjoittaa kirjan kotiapulaisten elämästä; niin hyvistä kuin huonoista puolistakin, siitä miten valkoiset emännät heitä kohtelevat, miten valkoiset näkevät perhe-elämän, mitä kaikkea työhön sisältyy. Projekti on riskialtis sekä Skeeterille että kaikille mukaanlähteville mustille, mutta kirja alkaa kuitenkin syntyä; tuoden mukanaan useamman salaisuuden.
Piiat on esikoiseksi vahva kokonaisuus. Se soljuu alusta loppuun (lopun viimeistä noin kymmentä sivua lukuunottamatta) vahvana, pitäen tunnelmaa ja jännitystä yllä. Kertojaäänien vaihtelevuus (Aibileenin, Minnyn ja Skeeterin välillä) tuo mukavaa väriä ja asiat esiin hieman erilaisista näkökulmista. Aikajakso on verrattain pitkä, vuodesta 1962 vuoteen 1964, mutta se ei näy lainkaan kokonaisuudessa. Päivät ja kuukaudet kuluvat eteenpäin kuin huomaamatta ja vuoden vaihdoksen havaitsee vain tekstissä esiintyvistä yksityiskohdista (kuten Kennedyn murha) tai suorasta vuosiluvun maininnasta.
Pidinkin juuri siitä, että tosielämän tapahtumia oli otettu mukaan. Missään vaiheessa ne eivät saaneet suurta roolia, rotumielenosoituksia lukuunottamatta, mutta mainittiin juuri sopivasti niin, että lukijakin huomaa henkilöiden nämä asiat kohdanneen. Pidin myös maisemasta, välillä tuntui kuin olisin jälleen siinä samassa paikassa, johon matkustin lukiessani Kuin surmaisia satakieltä. Pieni kyläpahanen, jossa piirit ovat pienet, kaikki tuntevat kaikki ja ennakkoluulot ovat edelleen vahvoja. Kirjat myös olivat suuressa osassa teoksessa, mainittiinpa siinä juurikin myös kyseinen Harper Leen teos.
Mustien ja valkoisten ero tulee hyvin esiin tekstissä. Varmasti tämä tulisi vielä paremmin esiin, jos olisin lukenut tämän alkukielellä, mutta suomennoksessakin huomasi kyllä hyvin eroavaisuudet. Siinä missä hienostopiirit puhuvat huoliteltua kieltä käyttää varsinkin Minny karskia slangia. Skeeter selvänä väliinputoajana etsii paikkaansa myös kielellisessä ilmapiirissä. Myös se, kuinka kukin havainnoi maailmaa ympärillään, on mielenkiintoista. Aibileen miettii usein emäntänsä kasvatusmetodeja ja raottaa yksityiselämäänsä hyvin vähän, valikoidulle joukolle. Minny taas on rääväsuu, josta harva emäntä pitää. Minny suostuu puhumaan omasta elämästään vielä vähemmän, varsinkin valkoiselle Skeeterille, ainoastaan Aibileen on hänen uskottunsa. Ja sitten on Skeeter, joka taistelee asemastaan seurapiireissä, miettii mustien ja valkoisten oikeuksia, pohtii rakkautta ja ystävyyttä. Jokaisen kappaleessa seurataan paitsi heidän työpäiviään, myös elämää työpaikkojen ulkopuolella. Lukija siis saa enemmän tietoa kuin Aibileen, Minny tai Skeeter suostuvat jakamaan.
Kirjan loppua kohden käy myös selväksi se, että kyseessä ei ole kirja, jossa on täysin onnellinen loppu. Mielestäni lopetus onkin kirjan heikoin kohta, ja viimeiset 10 sivua osittain latistivat muuten niin upean lukukokemuksen. Loppu nimittäin jää niin auki, että se suorastaan huutaa jatko-osaa kaikille tapahtumille. Mikä sinänsä ei ole huono asia, sillä mielelläni luen lisää. Mutta se vaan on liian avoin. Toisaalta kirjan yksi kantavista kysymyksistä, voiko valkoinen ja musta ystävystyä, jatkuu viimeiselle sivulle saakka.
Arvosana: ****½
Kiva että tykkäsit, minulle tämä oli yksi vuoden parhaista kirjoista, käytiin katsomassa leffakin viime viikonloppuna. :)
VastaaPoistaOnko suomenkielisessä versiossa muuten Stockettin kirjoittama lisäys jossa hän kertoo heidän perheensä "piiasta"? Minulla on vain enkku-versio kotona... Minusta oli mielenkiintoista lukea kirjailijan omista lähtökohdista ja motivaatioista kirjan synnyn taustalla.
Luinkin blogistasi, että olitte käyneet katsomassa, eikä se ilmeisesti edes ollut huono toteutus?
VastaaPoistaKyllä suomennoksessakin oli tuo Stockettin lisäys heidän piiastaan. Minustakin se oli oikein oiva lisäys ja jotenkin henkilökohtaista teosta, vaikka ei suoraan kirjailijan kokemuksista ollutkaan.
Ei ollut yhtään hullumpi leffa. Olin oikeastaan aika yllättänyt tuon miespuolisen reaktiosta elokuvaan - tykkäsi oikein kovastikin. Minusta kirja kyllä oli parempi kuin elokuva, mutta eikös se yleensä menekin niin?
VastaaPoistaApua!, en pääse ikinä Piikoihin käsiksi. Ensin siitä kirjoittivat kaikki, joten päätin ottaa aikalisän, sitten mietin, että olen liian tosikko ja alan pohtimaan vain tuota rotukysymystä ja nyt ei tunnu löytyvän aikaa.
VastaaPoistaHienosti olet kirjoittanut kirjasta, josta on sanottu niin paljon.
Norkku, kyllä, yleensä ainakin minun kohdallani menee niin, että kirja on parempi kuin elokuva. Mies sitten taas vain tykkää katsoa elokuvan eikä lukea sitä kirjaa ollenkaan.
VastaaPoistaLeena, toivottavasti löydät aikaa tälle. Tässä ei ainakaan minusta noussut tuo rotukysymys niin vahvasti esille, että olisi tarvinut pohtimaan alkaa, tosikko tällaisten suhteen kun minäkin olen. Tuntuu, että nyt oli hyvä aika kirjoittaa tästä; suurin kohina on jo ehkä mennyt ohi, enkä enää muista niin vahvasti muiden mielipiteitä kirjasta.
Minä pidin kirjasta paljon, mutta olen samaa mieltä kanssasi siitä että lopetus oli heikko, kun niin moni asia jäi auki. Toivottavasti saan pian aikaiseksi käydä katsomassa tämän valkokankaalla :)
VastaaPoistaTahtoo lukea! Toisaalta en pidä lopuista, joissa jutut menevät väärinpäin :/
VastaaPoistaJenni, todellakin. Ja samaa aikaa elokuvalle toivon minäkin.
VastaaPoistaAnni, ei tässä lopussa asiat välttämättä ihan väärin päin mene. Ne eivät vaan aivan mene niin, kuin lukija on ehkä odottanut. Ehdottomasti kannattaa kuitenkin lukea, on tässä kuitenkin lähes 450 sivua huippulaatua.