keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Traumbach - Mikä on todellista ja voiko sinne koskaan löytää?

Kirjan nimi: Traumbach
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 112
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta


Vuosi 2012 alkaa mukavasti mielenkiintoisilla uutuuksilla. Ensimmäisenä uutuutena lukuvuoroon päätyi Joel Haahtelan Traumbach, jota ainakin minä ehdin odottamaan jo usemman viikon, ennen kuin sen viimein varausjonosta itselleni sain. Odotinhan innolla paitsi sitä, että pääsisin tutustumaan siihen mitä Haahtela on tällä kertaa keksinyt, myös sitä että olisiko tästä mahdolliseksi Finlandia-ehdokkaaksi.

Traumbach on samalla tuttua ja uutta Haahtelaa. Jälleen kerran päähenkilönä toimii mies, jonka tehtävänä on löytää joku. Se joku on salaperäinen herra Traumbach, jonka haastattelun parikymppinen toimittaja Jochen on saanut tehtäväkseen. Jochen luulee tehtävää helpoksi, mutta pienessä itä-saksalaisessa kapungissa paljastuukin, että Traumbachia on vaikea, jos lähes mahdotonta, saada käsiinsä. Vaikka Jochen ei heti pääsekään käsiksi tehtäväänsä ei hän silti jää toimettomaksi, sillä kapunki on täynnä muita mielenkiintoisia ihmiskohtaloita - jotka tosin tuntuvat olevan aivan erilaisia seuraavana päivänä. Kuka onkaan Traumbach? Onko todella ja kuvitelmalla rajaa, voiko oman persoonansa tuntea läpikotaisin? Näitä kysymyksiä Jochen joutuu matkallaan pohtimaan.

Kertojanäkökulma on uusi, mutta ah niin herkullinen. Tämä kun sattuu olemaan paitsi kaikkitietävä myös paikoitellen hyvinkin piikikäs mutta kuitennkin hyväntahtoinen. Kertojan avulla rakentuu myös toinen uusi elementti Haahtelan teoksissa, nimittäin huumori. Huumori kuitenkin sopii tähän vallan mainiosti, se tekee teoksesta osittain lämpimämmän kuin aiemmista lukemistani Haahteloista.

Tämä oli filosofinen, paikoitellen runollinen teos, josta kuitenkin välittyi vahvasti Haahtelan kieli. Kerronta on tuttuun tapaansa lakonista, dialogi lyhyttä, vähäistä ja ytimekästä ja maisemakuvaus vahvaa. Kertoja tuo täysin uuden näkökulman mukaan ja jättää mukavasti kertomatta tiettyjä asioita "siveellisistä syistä". Itse pidin varsinkin lopusta, joka oli lähes yhtä mystinen kuin Katoamispisteessä. Vaikka minulla omat epäilykseni olikin, onnistuttiin minut kuitenkin yllättämään.

Pidinkö sitten tästä? Heti lukukokemuksen jälkeen olotila oli hyvin ristiriitainen, tästä ei tullut samanlaista heti-elämystä kuin vaikkapa ensimmäisen Haahtelani, Katoamispisteen, kanssa. Kielikin tuntui aluksi aivan liian runolliselta ja mukafilosofiselta. Kuitenkin mitä enemmän tämä hautui pään sisällä, sitä mahtavammalta se alkoi tuntua. Voi olla, että tämä ei virallisilla Finlandia-listoilla ole (sillä onhan tämä ehkä vähän hankala), mutta ehdottomasti tämä tulee olemaan maininnan arvoinen vuoden loppuessa. Kaiken kaikkiaan saatoin pitää tästä jopa enemmän kuin Katoamispisteestä, sillä molemmissa kirjoissa vallinnut mystilisyys oli tässä vieläkin vahvempana.

Arvosana: *****-

7 kommenttia:

  1. Jokos teikäläisellä alkaa olla kaikki Haahtelat luettuna? ;)

    VastaaPoista
  2. Anni, ei suinkaan, on näitä vielä ainakin neljä lukematta. :)

    VastaaPoista
  3. Minulla on tämä vielä kesken, mutta vaikuttaa lupaavalta. Tosin tarina muistuttaa - ainakin tähän mennessä - hyvin paljon Haahtelan toista romaania, Elenaa, jossa myös mies etsii ja seurailee jotain henkilöä.

    VastaaPoista
  4. Minäkin kyllä yllätyn, jos tämä pääsee mukaan Finlandia-kisaan. Eiköhän se Finlandia olisi tullut Katoamispisteelle, jos olisi tullakseen...

    Mielenkiintoista nähdä, kuinka eri ihmisille tulee Traumbachista mielleyhtymiä Haahtelan eri teoksiin. Itsehän näin kirjan aika selvänä uutena alkuna, vaikka vanhat teemat toistuvatkin. Voi toki olla, että kyse on vain perspektiiviharhasta – ehkä tämäkin kirja sulautuu saumattomammin muuhun tuotantoon lisälukukertojen myötä. Tällä hetkellä kuitenkin pidän kolmea edellistä kirjaa "etsintätrilogiana", ja Elena taas on oma lukunsa, jonkinlainen vedenjakaja tähänastisessa tuotannossa sekin. Elenaa edeltäneissä suosikkiteoksissani (Tule risteykseen seitsemältä ja Naiset katsovat vastavaloon) etsiminen ei ole niin keskeisessä osassa. Toki aihe esiintyy niissäkin, mutta enemmänkin henkilöiden pään sisällä. Ja esikoisteos Kaksi kertaa kadonnut on taas puhtaasti etsintäkertomus, vieläpä lähes dekkarimainen sellainen.

    Niin että kaiken kaikkiaan suurin osa Haahtelan tuotannosta tosiaan pyörii etsimisen ympärillä. Muistaakseni hän sanoi jossain haastattelussa jotain sellaista kuin että "en tiedä miksi kirjoitan, mutta jatkan niin kauan, kunnes keksin syyn". Ei kai tässä auta kuin toivoa, että syy jää keksimättä ja etsinnän kohde löytymättä! :)

    (Ja minä puolestani sanoin jossain kommenttilaatikossa, että yritän vähän aikaa olla kirjoittamatta Haahtelasta yhtään mitään, mutta ei se näköjään nyt vaan onnistu, kommentit sen kuin pitenevät...)

    VastaaPoista
  5. Hyvä arvio hienosta kirjasta! Minulle tämä oli vasta toinen Haahtela, ja saa nähdä, miten tämä muita humoristisempi teos asettuu minulla "Haahtela-janalle", kun kaikki muutkin on luettu. Pidin tästä kyllä tosi kovasti, vaikkei Traumbach ollut samalla tavalla henkeäsalpaava kokemus kuin Naiset katsovat vastavaloon.

    VastaaPoista
  6. Mä en ole vieläkään yhtään Haahtelan kirjaa lukenut. Pitäis varmaan, kun kaikki kirjabloggaajat kehuu niin paljon....

    VastaaPoista
  7. Zephyr, hauskaa sinänsä, että minusta tämä ei ollut laisinkaan samanlainen kuin Elena, vaikka samantapaisen teeman ympärillä pyöritäänkin.

    Mutta kuten Pekkakin tuossa mainitsee, että on mielenkiintoista havannoida sitä, millä tavalla ihmiset Haahtelan teoksia toisiinsa liittävät. Hauskaa muuten tuo, että Haahtela ei ole tuntunut itsekään vielä löytävän syytä kirjoittamiseensa, siinä suhteessa minäkin toivon, että hän ei sitä koskaan löydäkään, jos etsiminen purkautuu tällä tavalla paperille.
    Onhan näissä tosiaan nähtävillä aiheiden kokonaisuuksia, jotka jatkuvat tietyn kirjojen ajan ja onhan tämä tyyliltään todellakin hyvin erilainen kuin edellinen Haahtela. (Eikä tarvitse olla hiljaa Haahtelasta, aina saa ja pitää kommentoida kun on asiaa!)

    Karoliina, mukava kuitenkin että pidit tästä huolimatta sen hieman erilaisesta sävystä. Itse olen ainakin huomannut sen, että minulle edelleen paras Haahtelani on se, jonka häneltä ensimmäisenä luin ja mainitsemasi Naiset katsovat vastavaloon tuntuu olevakin monen suosikki-Haahtela (minuun se ei valitettavasti iskenyt aivan samalla tavalla kuin muut tähänastiset Haahtelat.)

    Velma, suosittelen tarttumaan edes yhteen Haahtelaan. Blogien kautta minäkin häneen törmäsin ja sille tielle jäin ja liityin samalla fanikerhoon.

    VastaaPoista