tiistai 25. tammikuuta 2011

7/100: Idän pikajunan arvoitus

Kirjan nimi: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express)
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1934 (jälleen itselläni väärä vuosi: 1937), ensimmäisen kerran suomeksi 1937
Sivumäärä: 217
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn


Idän pikajunan arvoituskin on Agatha Christien alkupään tuotantoa ja silti tässäkin on jo havaittavissa kaikki christiemaiset piirteet. Tapahtumia ja henkilöitä on jälleen paljon, mysteeri outo, ratkaisutahti nopeampi kuin aikoihin ja lopputulos sellainen, että sitä on lukijan lähes mahdoton päätellä. Jotenkin koen tässä vaiheessa, tällaisen Poirot-putken jälkeen, että on enää vaikea sanoa mitään näistä teoksista - pääasiallisesti kun ne yleensä kuitenkin samankaltaista kaavaa noudattavat. Mutta kokeillaan silti.

Tällä kertaa kirjan tapahtumat sijoittuvat idän pikajunaan, joka matkaa Calais-Pariisi-väliä, jääden jumiin lumihankeen jossakin päin Jugoslaviaa. Vuoden aikaan nähden vaunu on yllättävän täynnä ihmisiä, joka laittaakin heti Poirotin mietteliääksi. Lisää mietittävää Poirot saa, kun hankeen pysähtyneessa junassa tapahtuu murha. Herra Ratchett, joka on pyytänyt Poirotilta palvelusta, on tapettu kahdellatoista veitsen iskulla.

Johtolankoja on monia: kimonoon pukeutunut hahmo junan käytävällä murhan aikoihin, rikkoutunut kello, piippurassi, pala nenäliinasta, nappi ja poltettu kirje. Kaikki matkustajat vaikuttavat vilpittömän hämmästyneiltä ja kaikilla tuntuu olevan alibi. Silti Poirot on varma, että murhaaja on joku kyseisen vaunun matkustajista. Mutta kuka heistä?

Höpsähtänyt hyväsydäminen amerikkalainen isoäiti? Ruotsalainen lähestyskoulun emäntä? Suloinen italialainen kreivitär? Jäykkä englantilainen eversti? Kopea punatukkainen kotiopettajatar? Vanha venäläinen ruhtinatar tai tämän saksalainen seuraneiti? Onko mikään oikeasti sitä miltä näyttää?

Plussaa siitä, että tämä on juuri sitä, mitä Christielta voikin odottaa. Tapahtumia on paljon ja ne tempaavat lukijan väkisin mukaansa. Hahmoja on paljon, joka tällä kertaa ei kuitenkaan ole häiritsevää. Mutta sitten taas toisaalta; tässä edetään aivan liian nopeasti - ennen kuin päivä on ohi, on Hercule Poirot jo ratkaissut koko jutun. Ja tällä kertaa hän on päätynyt sellaiseen ratkaisuun, jota lukijan on ihan oikeasti vaikea keksiä - tällä kertaa vika ei ole vain minussa. Muutenkin lopetus oli hieman kaksijakoinen, edelleenkään en oikein tiedä, miten siihen pitäisi reagoida.

Arvosana: ***½

2 kommenttia:

  1. Voi kuinka ihana kissa. Samannäköinen kuin edesmennyt Mussu-kissani. Miekin tykkään kuvata kissoja ja kirjoja. :)

    VastaaPoista
  2. Kiitoksia, välitän etennpäin Ruutille. :)
    Minäkin tykkään ja itse asiassa kissoista lähtikin tämä blogin nimi - joten pakkohan sitten on vähän tukea sitä ajatusta liittämällä kissa+kirja-kuvia tänne.

    VastaaPoista