Kirjoittaja: José Saramago, suomentanut Sanna Pernu
Kustantaja: Tammi: Keltainen kirjasto
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2011
Sivumäärä: 225
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta
José Saramagon Elefantin matka on historian kirjoihin perustuva kertomus Salomo-elefantin ja tämän hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin 1500-luvun Euroopassa.
Portugalin kuningas Juhana III oli tuonut elefantin Intiasta Lissaboniin 1500-luvun puolivälissä. Vuonna 1551 hän päätti antaa sen lahjaksi vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Matkallaan Subhro ja Salomo (jotka nimetään Maksimilianin toimesta uudelleen Fritziksi ja Suleimaniksi) kulkevat läpi Portugalin ja Espanjan, seilaavat läpi Ligurianmeren, vaeltavat läpi lumisten Alppien ja pitkin Tonavaa. Matkallaan elefantti saa luonnollisesti huomiota, ihmetystä, ihastusta ja auttamisen halua, joskus myöskin pelkoa.
Saattojoukko on arvovaltaiselle elefantille luonnollisesti suuri. On portugalilainen ratsuväenosasto, on itävaltalaiset kyrassieerit unohtamattakaan suurta härkävankkurien joukkoa, joka kuljettaa mukanaan kaiken norsun tarvitseman ravinnon.
Keskushahmona on ilman muuta norsunhoitaja Subhro. Hän viestittää niin elefantin kokemukset ja tuntemukset kuin sivistyneen Euroopankin lukijoille. Subhron kautta Saramago myös tekee pilaa silloisen Euroopan suurille asioille: katoliselle kirkolle, kuninkaallisten oikuille ja politiikan kiemuroille.
Odotin tältä kirjalta paljon, sillä vaikka en ole aiemmin Saramagoa lukenut, olen hänestä lukenut monta ylistävää sanaa. Tämän kirjan jälkeen aloin kuitenkin pohtia, mahdoinko lukea laisinkaan samaa Saramagoa kuin ne, jotka ovat häntä kehuneet. Saramagon kaikkitietävä kertoja ja yksityiskohtien esilletuonti saa välillä lukijan miettimään, pitääkö kirjailija heitä idioottina. (Intiasta kotoisin olevalle norsulle lumi on uusi juttu, muistuttaa kirjailija useampaankin otteeseen.) Ja sitten se pahin juttu, joka sai minut melkein lopettamaan lukemisen ensimmäisen sivun jälkeen: tyylikeinona käytetty erisnimien kirjoittaminen pienellä. Sulatan itse lähes kaikki muut tyylikeinot, mutta tällaista suoranaista kieliopin vastaista juttua, joka toistuu koko kirjan ajan, en vain sitten millään. Ja kun tähän vielä liittää oudon tavan kirjoittaa vuoropuhelua (Ja hän lausui, Oletko varma asiastasi, Aivan varma, Sitten teidän tulee tehdä sydämenne mukaan, Niin minun kai pitää, teidän korkeutenne.) ollaan jo liian kaukana hyvästä mausta. Kaiken tämän lisäksi kappalejako on hyvin vähäinen, joka teki lukemisesta paikka paikoin vieläkin raskaampaa, koska ainoat kunnon taukokohdat olivat silloin kun luku vaihtui.
Tarina itsessään oli suloinen ja toisella tavalla kerrottuna se olisi takuulla ollut hyvinkin mukaansatempaava. Nyt kaikki kauneus kärsi siitä, että yritin epätoivoisesti pitää itseni järjissäni kaiken kirjallisen "kauheuden" keskellä. Haluaisin mielelläni antaa Saramagolle vielä toisen tilaisuuden, mutta jos hänen kaikki teoksensa on kirjoitettu samalla tavalla luulen, että minun on edes turha yrittää. Joten te, jotka olette useamman Saramagon lukeneet, toistuuko tämä sama tyyli kaikissa hänen teoksissaan?
Arvosana: **
Kirsi Piha oli kiinnostavasti puolustanut tätä Saramagon tyyliä hesarin lukupiiri-blogissaan. Minullakin oli siinä aluksi vähän nieleskeltävää. Mie en ole lukenut Saramagolta muuta kuin tämän teoksen, mutta olen yhtä kiinnostunut kuin sie kuulemaan muilta tästä tyylistä. En ole vielä ehtinyt tehdä tästä arvostelua blogiini.
VastaaPoistaToistuu. :) Pienellä kirjoitettuihin erisnimiin en ole ainakaan toistaiseksi törmännyt, mutta pilkutetut dialogit ovat vakiotavaraa, samoin (ainakin tähänastisten kokemusteni perusteella) kaikkitietävä kertoja joka puhuu vähän kaikkea mitä mieleen juolahtaa. Itse olen ihan rrrrrakastunut Saramagon tekstiin, mutta miehen tyyli jakaa hyvin ymmärrettävästi mielipiteitä! :)
VastaaPoistaHanna, pitääkin käydä katsastamassa tuo blogi sitten. Ja mielelläni luen myös sinun kommenttisi sitten blogistasi.
VastaaPoistaSatu, nuo muut tosiaan pystyn vielä sulattmaan, mutta nuo pienellä kirjoitetut erisnimet olivta vain viimeinen niitti. Jotenkin tuntuu, että en olisi edes kiinnittänyt niin suurta huomiota pilkutettuun dialogiin tai kaikkitietävään kertojaan, ilman tuota erisnimijuttua. Eli näillä näppäimillä saattaisin jopa uskaltaa tutustua herran johonkin toiseen teokseen.
Minäkin luen juuri elefantista (tosin eri kirjaa). :D
VastaaPoistaSaramagolta olen lukenut sen Kertomuksen sokeudesta, ja se vaikuttaa aivan tyystin erilaiselta kuin tämä. Siinä erisnimet eivät olleet pienellä, koska niitä ei ollut ollenkaan. Ilmeisesti herralla on siis aika persoonallinen kirjoitustapa ylipäätään.
peikkoneito, samaan tulokseen olen tämän päivän aikana tullut. Herralla kun tuntuisi ilmeisesti olevan myös joku teos, jossa välimerkkejä on hieman kitsaanlaisesti... Muistan kun kerroit tuosta Kertomus sokeudesta ja se on kieltämättä sellainen, että sen haluaisin Saramagolta lukea. Pitää nyt vaan katsella, että koska seuraavaksi rohkenen herran tuotantoon tarttua. :D (Mitä kirjaa luet?)
VastaaPoistaMinäkin puhun Kertomus sokeudesta -kirjan puolesta! Todella mielenkiintoinen kirja ja joku päivä pitäisi tarttua myös sen "jatko-osaan" Kertomus näkevistä. Olen lukenut myös Jeesuksen Kristuksen evankeliumin, joka on Saramagon oma versio Jeesuksen elämästä ja teoista. Hurjan mielenkiintoinen sekin (niin mielenkiintoinen, että päätin lukea Raamatun. Pääsin Mooseksen ensimmäisen kirjan loppuun ja sitten tyssäsi:D).
VastaaPoistaKiva kuulla, että se teos on suosittu. Minuakin kiinnostaisi lisäksi tuo Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, ehkä siihenkin uskaltaisi jossain vaiheessa tarttua. (Ja mitä Raamattuun tulee, itse jään yleensä jumiin puoliväliin toista Mooseksen kirjaa.)
VastaaPoistaMinäkin pidän Saramagosta! Kertomus sokeudesta on oma suosikkini ja tämä uusin on lukulistalla ehdottomasti. Tein jokin aika sitten postauksen blogiini nobelisteihin liittyen. Hieno kirjailija, jolla on upa rytmitaju!
VastaaPoistaValkoinen kirahvi, muistankin lukeneesi tuon blogauksesi. Taisi olla yksi niistä kirjoituksista, joka sai minut todellakin odottamaan suuria. En sitten tiedä, ehkäpä Elefantin matka oli huono teos aloittaa tutustuminen Saramagoon tai sitten mielentilani ei vain ollut oikea. Toisaalta ei näin monta kirjablogistia voi olla väärässä, joten herra ansaitsee kyllä sen toisen (ja ehkä kolmannenkin) tilaisuuden. (Tai sitten mielipiteeni eroaa vain kamalasti valtavirrasta, eipä olisi todellakaan ensimmäinen kerta.)
VastaaPoista