Traumbach - Mikä on todellista ja voiko sinne koskaan löytää?

Kirjan nimi: Traumbach
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 112
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta

Vuosi 2012 alkaa mukavasti mielenkiintoisilla uutuuksilla. Ensimmäisenä uutuutena lukuvuoroon päätyi Joel Haahtelan Traumbach, jota ainakin minä ehdin odottamaan jo usemman viikon, ennen kuin sen viimein varausjonosta itselleni sain. Odotinhan innolla paitsi sitä, että pääsisin tutustumaan siihen mitä Haahtela on tällä kertaa keksinyt, myös sitä että olisiko tästä mahdolliseksi Finlandia-ehdokkaaksi.

Traumbach on samalla tuttua ja uutta Haahtelaa. Jälleen kerran päähenkilönä toimii mies, jonka tehtävänä on löytää joku. Se joku on salaperäinen herra Traumbach, jonka haastattelun parikymppinen toimittaja Jochen on saanut tehtäväkseen. Jochen luulee tehtävää helpoksi, mutta pienessä itä-saksalaisessa kapungissa paljastuukin, että Traumbachia on vaikea, jos lähes mahdotonta, saada käsiinsä. Vaikka Jochen ei heti pääsekään käsiksi tehtäväänsä ei hän silti jää toimettomaksi, sillä kapunki on täynnä muita mielenkiintoisia ihmiskohtaloita - jotka tosin tuntuvat olevan aivan erilaisia seuraavana päivänä. Kuka onkaan Traumbach? Onko todella ja kuvitelmalla rajaa, voiko oman persoonansa tuntea läpikotaisin? Näitä kysymyksiä Jochen joutuu matkallaan pohtimaan.

Kertojanäkökulma on uusi, mutta ah niin herkullinen. Tämä kun sattuu olemaan paitsi kaikkitietävä myös paikoitellen hyvinkin piikikäs mutta kuitennkin hyväntahtoinen. Kertojan avulla rakentuu myös toinen uusi elementti Haahtelan teoksissa, nimittäin huumori. Huumori kuitenkin sopii tähän vallan mainiosti, se tekee teoksesta osittain lämpimämmän kuin aiemmista lukemistani Haahteloista.

Tämä oli filosofinen, paikoitellen runollinen teos, josta kuitenkin välittyi vahvasti Haahtelan kieli. Kerronta on tuttuun tapaansa lakonista, dialogi lyhyttä, vähäistä ja ytimekästä ja maisemakuvaus vahvaa. Kertoja tuo täysin uuden näkökulman mukaan ja jättää mukavasti kertomatta tiettyjä asioita "siveellisistä syistä". Itse pidin varsinkin lopusta, joka oli lähes yhtä mystinen kuin Katoamispisteessä. Vaikka minulla omat epäilykseni olikin, onnistuttiin minut kuitenkin yllättämään.

Pidinkö sitten tästä? Heti lukukokemuksen jälkeen olotila oli hyvin ristiriitainen, tästä ei tullut samanlaista heti-elämystä kuin vaikkapa ensimmäisen Haahtelani, Katoamispisteen, kanssa. Kielikin tuntui aluksi aivan liian runolliselta ja mukafilosofiselta. Kuitenkin mitä enemmän tämä hautui pään sisällä, sitä mahtavammalta se alkoi tuntua. Voi olla, että tämä ei virallisilla Finlandia-listoilla ole (sillä onhan tämä ehkä vähän hankala), mutta ehdottomasti tämä tulee olemaan maininnan arvoinen vuoden loppuessa. Kaiken kaikkiaan saatoin pitää tästä jopa enemmän kuin Katoamispisteestä, sillä molemmissa kirjoissa vallinnut mystilisyys oli tässä vieläkin vahvempana.

Arvosana: *****-

Näkymätön silta - Juutalaisena toisen maailmansodan valtaamassa Euroopassa

Kirjan nimi: Näkymätön silta (The Invisible Bridge)
Kirjoittaja: Julie Orringer, suomentanut Kristiina Savikurki
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 760
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kun tarpeeksi kauan kuuntelee kanssalukupiireilijän hehkutusta ei liene mikään ihme, että Julie Orringerin Näkymätön silta tarttuu mukaan kirjastosta. Hehkutusta kannatti jälleen kerran uskoa, sillä tämä nousi ehdottomasti kärkisijoille ( ja tule siellä takuulla olemaan) vuoden parhaiden kirjojen listoilla.

Kirjan keskeisessä asemassa on unkarinjuutalainen Lévin perhe. Perheen keskimmäinen Andras on saanut stipendin arvostettuun arkkitehtikouluun Pariisissa; Ècole Spécialeen. Viimeisenään iltana Budapestissa Andras kohtaa vieraan naisen, joka saa taivuteltua Andraksen toimittamaan ison laatikon hänen sukulaispojalleen Pariisin sekä postittamaan kirjeen, jonka saa turvallisuussyistä laittaa laatikkoon vasta Ranskan puolella. Andras on täysin tietämätön siitä, että kirje sinetöi hänen kohtalonsa johdattaessaan hänet elämän uusille poluille. Andraksen vanhempi veli Tibor haaveilee lääkärinurasta ja pääseekin pienellä avustuksella opiskelemaan Italiaan. Nuorin veli Mátyás on vielä lukiossa, mutta tahtoo luoda uraansa näyteikkunasomistajana ja tanssijana.

Pariisissa kaikki on suurta ja ihmeellistä. Mutta juutalaisena elämäminen ei ole helppoa vuonna 1937 Pariisissakaan, sillä juutalaisvastaisuus valtaa paikkaansa myös ranskalaisessa katukuvassa. Aluksi Andraksen opinnot kuitenkin etenevät hyvin, hän ystävystyy kanssaopiskelijoiden kanssa, tutustuu opettajiinsa ja saa mukavan työpaikan. Hyvin pian Andras saa kuitenkin huomata, että Eurooppaa suljetaan juutalaisilta; opiskelupaikkoihin tulee juutalaiskiintiöt, oleskelulupia ei myönnetä ja kohta myös rajat suljetaan. Euroopan, ja Unkarin, ajautuessa vääjämättä kohti sotaa joutuvat nuoret Lévin veljekset tekemään suuria päätöksiä.

Työkomppaniat, pakkotyö, lyhyet lomat ja lopulta keskitysleirit tulevat juutalaisille tutuiksi sota-aikana. Taudit jylläävät, ravinto on vähäistä ja rangaistukset julmia. Lupauksilla ei ole välttämättä minkäänlaista katetta, lahjonta jyllää ja ainoa, joka pitää Andraksen järjissään on rakkaus ja usko siihen, että huominen koittaa vielä. Ja viimein, kun sota on ohi, on aika totuttautua elämään sodan jälkeisessä Unkarissa, uuden vallan alla, ruumis ja sydän arpia täynnä.

Tästä on vaikeaa kirjoittaa mitään järjellistä mielipidettä sillä tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä tätä kuvaamaan. Lukukokemus oli samalla järisyttävä ja kaunis, lohdullinen ja lohduton. Toisella hetkellä maailmassa on kaikki hyvin, on rakkaudentäyteisiä päiviä, työläitä kouluprojekteja ja pitkiä iltoja ystävien kanssa. Toisella hetkellä olemme työleirillä jossakin päin Itä-Eurooppaa, lähes nälkäkuoleman partaalla koti-ikävää kärsimässä. Samalla tutustumme myös niihin, jotka ovat muualla kuin rakkaimpansa; toisessa maassa, turvapaikassa, kärsimässä.

Teos on osittain henkilökohtainen, sillä Orringer käyttää paljon isovanhempiensa kokemuksia hyväksi. Tieto tästä lisää entisestään teoksen ahdistavuutta, se tekee tästä entistä enemmän henkilökohtaisemman. Orringer luo taitavasti tunnelmaa; samassa lauseessa esiintyy paikoitellen toivoa tulevasta ja epäuskoa siitä, että mikään enää jatkuisi. Pariisin katuja kuvataan elävästi, samoin elämää Unkarin maaseudulla. Ihmissuhteet ovat kauniita, tärkeitä ja ennen kaikkea pysyviä. Työleirikuvaukset ovat karmivan ankeita, mutta en hetkeäkään epäile etteikö se kaikki olisi totta. Onnellisia ihmiskohtaloita ei tässä juurikaan ole, vaan kaikki haavoittuvat sodan keskellä jollakin tavoin. Silti Orringer onnistuu saamaan toivonpilkahduksia paikkoihin, joissa lukija on jo menettää toivonsa. Ennen kaikkea rakkaus on se kantava voima, joka kuljettaa lukijaa tämän tarinan läpi - tarinan, joka on tapahtunut niin monelle, jota edelleen moni tässä maailmassa muistelee, joka on vaikuttanut moneen sukupolveen. Se on lohdullinen ja samalla lohduton, ahdistava ja riemua tarjoava: tämä lukija vietti viimeiset kolmisenkymmentä sivua pala kurkussa nieleskellen.

Näin täydellisestä lukukokemuksesta on vaikeaa löytää mitään moitittavaa. Paksuudestaan huolimatta tässä ei ollut mitään liikaa vaan tarina pysyi tiiviinä ja piti otteessaan koko ajan. Ehkäpä viimeiset kymmenen sivua olivat ne, jotka eivät enää minua niin otteessaan pitäneet, mutta sekään ei vaikuttanut kokonaisuuteen. Jäin miettimään, että tästä saisi aivan täydellisen elokuvan vaikka harvemmin haluankaan kirjoja valkokankaalla nähdä. Tämä on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikeistani.

Arvosana: *****

Elena - Nainen, jota mies ei saa mielestään

Kirjan nimi: Elena
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003
Sivumäärä: 126
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ja niinhän siinä sitten saatta käydä, että kun antaa Joel Haahtelalle pikkusormen se vie koko käden. Ensimmäistä välipalaa kun seurasi toinen ja tällä kertaa lukulistalle päätyi Elena. Tällä kertaa kyseessä oli tutumpaa Haahtelaa mies kertojanaan ja pienoisromaani mitallaan.

Elena on kertomus Miehestä, joka eräänä aamuna jää pois väärältä raitiovaunupysäkiltä, päätyy puistoon ja näkee siellä Elenan. Elenan, tuon kauniin parikymppisen naisen, josta tulee Miehelle pakkomielle. Syksystä talven läpi kevääseen Mies on jokainen aamu puistossa, opettelee Elenan saapumisajat ja lopulta tahtoo selvittää tästä enemmänkin. Samalla Mies miettii, miksi Elena vetoaa häneen niin kovin. Tulee kesä ja Elena lähtee Saareen. Mies seuraa, etsii Elenaa, mutta ei löydä mitään uutta. Syksyn tullen Mies vihdoinkin uskaltaa miettiä, miksi Elena on hänelle niin kiintoisa tapaus, ja kohdata seuraukset.

Tämä oli lumoava, jälleen kerran. Selvästi yhden kertojahahmon käyttäminen on Haahtelalle vahvuus. Jos edellisissä lukemissani Haahtelan teoksissa on ollut lakonista dialogia puuttuu sekin vähän tästä lähes kokonaan. Tarinaa kerrotaan eteenpäin ilman, että vuorosanoja juurikaan nähdään. Viikot ja kuukaudet kuluvat eteenpäin Miehen kuvailemina, aika soljuu editse tasaisena harmaana massana. Mitään suurta ei missään vaiheessa oikeastaan tapahdu, mutta sellaista ei tämä kirja kaipaakaan. Koska päähenkilömme ei pidä kiirettä mihinkään, ei sitä myöskään tee Haahtela tarinanrakentamisellaan. On jälleen kerran ihailtavaa, että kirjailija pystyy näin lyhyessä teoksessa tuomaan esiin niin paljon tunnelmaa, tapahtumia ja ajatuksia. Taaskaan kirjassa ei ole yhtä ainutta ylimääräistä sanaa, vaan kaikki kuuluu asiaan ilman, että teoksen kieli olisi kuitenkaan yliharkittua.

Lopussa lukija kuitenkin kokee yllätyksen. Tai ainakin minä koin, sillä olin ajatellut asioita aivan toisella tavalla. Yllätys oli lähes isku vasten kasvoja, niin hätkähdyttävä se oli ja laittoi koko lukemisen lähes kokonaan uuteen valoon. Sitä omaa ajatusta, joka on ollut aivojen perukoilla koko lukuhetken ajan, on vaikea saada pois mielestä. Vaikka sitten kun ajattelee toistamiseen niin aivan oikeinhan se meni, muuten kaikessa olisi ollut vielä vähemmän järkeä ja yllätysmomentti pienempi.

En kuitenkaan päässyt Elenan kanssa aivan sille samalle lumoavuuden tasolle kuin Katoamispisteen kanssa. Silti tämä oli vahva, ja osittain kauniskin, tarina elämästä ja sen hallinnasta.

Arvosana: ****½

Naiset katsovat vastavaloon - Kun menneisyyden haamut pitävät otteessaan

Kirjan nimi: Naiset katsovat vastavaloon
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 199
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela nousi kertaheitolla yhdeksi suosikikseni kun luin Katoamispisteen joulukuussa 2011. Ja koska minulla on nyt menossa useampikin paksu kirja, päätin viimeisimmällä kirjastovierailulla, että Haahtelan kirjat olisivat paksujen kirjojen keskellä hyviä välipaloja. Ensimmäisenä lukuvuorossa oli vanhempaa tuotantoa; Naiset katsovat vastavaloon.

Naiset katsovat vastavaloon on kertomus kahdesta avioparista 1970-luvun Suomessa. Lilian ja Klaus ovat juuri palanneet häämatkaltaan Ranskasta takaisin Suomeen toteuttamaan unelmaansa; iso talo meren rannalla, kaupunki sopivan matkan päässä, hyväpalkkainen työ. Heidän naapurissaan asuu boheemimainen pariskunta Emma ja Jimi, joiden olemus tuntuu verhoavan salaisuuksia. Ennen pitkää varsinkin Lilian ja Emma luovat toisiinsa vahvan siteen ja Jimin on aika keskustella Klausin kanssa.

Haahtela osoittaa jo varhaisimmissaankin teoksissaan kertojan lahjansa. Kerronta on jälleen kerran sävykästä ja vahvaa ja tällä kertaa poikkeuksellisesti kertojaääniä on useampia ja keskiössä ovat naiset miesten toimiessa enemmän sivuosaroolissa. Kieli on vivahteikasta, virkkeet lyhyitä ja ytimekkäitä. Mitään ylimääräistä ei jäädä jaarittelemaan vaan asiassa pysytään vahvasti ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Dialogi on tyypilliseen tapaan lakonista - tuoden mieleen ainakin tälle lukijalle Kaurismäen elokuvat. Muutamaan otteeseen kuvittelinkin kohtauksia valkokankaalle niin elokuvallinen tämä paikoitellen oli.

Vaikka tämä onkin paksu Haahtelan kirjaksi, sivua vajaa 200, tuntui silti siltä, että nyt tarina loppui pahasti kesken. Alkuun on selvästi käytetty paljon työskentelyä, rakennettu draaman kaarta siihen pisteeseen, että lukija hokee mielessään 'kerro jo kerro jo'. Kun sitten tämä 'kerro jo'-vaihe on päästy ohi tuleekin kirjan takakansi vastaan hieman turhan nopeasti; juuri kun ollaan päästy mysteerin äärelle asia lähestulkoon haudataan. Pienen pettymyksen siis joutui tällä kertaa kokemaan, tästä olisi saanut parillakymmenellä lisäsivulla vielä paremman lopetuksen.

En voi siltikään sanoa pettyneeni. Kaiken kaikkiaan Naiset katsovat vastavaloon on laadukas kertomus keskiluokkaisesta arjesta maaseudulla, menneisyydestä, salaisuudesta ja niiden taakasta. Se pitää otteessaan koko lukemisen ajan, luo sävykästä kerrontaa, vivahteista kieltä, lyhyitä lauseita ja yksinkertaisia dialogeja. Se on nopealukuinen ja helpostilähestyttävä. Eikä se, että kirjan loppuratkaisu on tullut tutuksi, vähennä yhtään kirjan uudelleenlukuarvoa.

Arvosana: ****

Lehtiä syksyn arkistosta - Bo Carpelania postuumisti

Kirjan nimi: Lehtiä syksyn arkistosta - Tomas Skarfeltin muistiinpanoja (Blad ur höstens arkiv)
Kirjoittaja: Bo Carpelan, ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Cai Westerberg
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 206
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Luettuani viime vuonna Bo Carpelanin kuolemasta tajusin, että en ole koskaan lukenut häneltä yhtäkään teosta. Tähän ongelmaan tarjosi kuitenkin vastauksen Carpelanin postuumisti julkaistu teos Lehtiä syksyn arkistosta. Kirja on kerännyt lyhyessä ajassa paljon suosiota bloggaajien keskuudessa, eikä suotta. Teoksen luettuaan on helppo yhtyä ylistäjien kuoroon ja samalla ihailla sitä intensiteettiä ja taitoa, joka kirjailijalla on hallussaan vielä reilusti yli 80-vuotiaana.

Tämän runollisen teoksen kertojana toimii Tomas Skarfelt, eläkkeelle jäänyt tilastotieteilijä, joka on muuttanut syksyksi Uddaan - rakkaaseen kesäpaikkaansa kirjoittamaan muistelmiaan. Tomaksen elämää värittää myös väsynyt äiti sairaalassa; äiti, joka odottaa pääsevänsä pian kulkemaan tummaan metsään - paikkaan, johon hänen aviopuolisonsa on päässyt jo kauan sitten. Iloa yksinäisen Tomaksen ja kuolemaa odottavan äidin elämää tuo pikku-Slanten, tuo Uddassa asuva viisivuotias poika, joka lapsenilollaan ja vilipttömyydellään piristää synkkääkin päivää.

Carpelanin viimeiseksi jäänyt teos kuljettaa lukijaa Tomaksen mukana tämän syksyisissä päivissä; lapsuusmuistoissa, vanhuuden pohtimisessa, muistelmissa. Mitään yhtä suurta rakennetta teoksessa ei ole, se on ennemminkin ajatusten virtaa, sanoja sanojen perää, monia lyhyitä irtonaisia ajatuksia samassa kappaleessa, runollisesti ja huolellisesti kirjoitettuna. Lukija kohtaa saman ahdistuksen, joka kohtaa vanhenevaa Tomasta, lapsuuden kaipuun, kauniin syksyisen luonnon ja toiveen siitä, että tumma metsä olisi lähellä.

Kieli ja tunnelma ovat ne, jotka tekevät tästä kirjasta niin kauniin ja vetoavan, samalla lohdullisen ja ahdistavan. Jokainen rivi on tunnustus, kaipuu, toivomus. Jokainen sivu päättyessään on vain yksi lehti syksyn arkistossa. Paitsi kuvaus vanhenemisesta ja lähestyvästä kuolemasta, on se myös kuvaus luonnon valmistautumisesta talveen. Se on täynnä filosofisia kysymyksiä, joihin Tomas ei edes halua saada vastauksia elämänsä aikana.

Minä en ole koskaan pitänyt teoksista, jotka ovat paitsi filosofisia, myös täynänsä pilkkuja, irtonaisia lauseita ja lopulta eivät edes kerro mitään yhteneistä tarinaa. Tuokiokuvaukset sopivat mielestäni yksittäisiin novelleihin tai runoihin, mutta niitä ei tulisi viljellä kokonaisen kaunikirjallisen teoksen verran. Sen jälkeen kun painoin takakannen kiinni, istuin hetken paikoillani tietämättä mitä tehdä tai ajatella, makustellen sitä kaikkea mitä olin juuri lukenut. Jäin hautomaan kirjan tapahtumia pitkäksi aikaa, sillä vasta nyt, kolmantena päivänä lukemisesta, kykenen saamaan sanoja näytölle. Niin vahva lukukokemus tämä oli minulle - minulle, joka ei ole aiemmin antanut arvoa tällaiselle kirjallisuudelle. Ymmärrän hyvin, miksi tämä on ollut niin monelle lohdullinen teos, niin kauniisti se kuvaa lähestyvää kuolemaa; yhtä lehteä syksyn arkistossa.

Arvosana: ****½

72/100: Anna Karenina

Kirjan nimi: Anna Karenina (Anna Karenina)
Kirjoittaja: Leo Tolstoi, suomentanut Lea Pyykkö
Kustantaja: Karisto
Julkaisuvuosi: 1875-1877, suomennos 2009
Sivumäärä: 999
Lukulistalle: Saatu joululahjaksi

Leo Tolstoin tunnetuimmat teokset ovat eittämättä tiiliskiviluokkaa. Siksi olikin helpotus, kyn syksyllä lanseerattiin yhteislukutavoite Anna Kareninan ympärille. Voi olla, että olisi jäänyt tämäkin klassikko lukematta, jollei sille olisi laadittu näin hyvää lukuaikataulua. (Jonka suhteen tosin epäonnistuin surkeasti, sillä jouduin käytännössä lukemaan joulukuussa marraskuunkin osuuden, sillä marraskuussa en vain teokselle löytänyt lukumotivaatiota.)

Takakannen mukaan Anna Karenina ja Vronski kuuluvat maailmanhistorian kuolemattomiin rakastavaisiin. Heille, jotka kuvittelevat tämän olevan lähes tuhatsivuinen rakkausromaani kahdesta henkilöstä, joka on vielä kirjoitettu venäläisellä paatoksella, voin ilmoittaa teidän olevan väärässä. Sillä Anna Karenina on niin paljon muutakin, että välillä unohtaa kokonaan lukevansa teosta, jonka päähenkilönä Anna Karenina toimii.

Paitsi Annan ja Vronskin yhteiselmään (joka alkaa kunnolla vasta kirjan puolivälissä) lukija pääsee tutustumaan suureen määrään muita henkilöitä; heidän arkeensa ja ongelmiinsa - heistä suurimman osan ollessa Annan sukulaisia. Karenin on Annan aviomies ja Serjoza-pojan isä. Stiva on Annan veli ja naimisissä Dollyn kanssa. Kitty taas on Dollyn sisko ja päätyy naimisiin Levinin kanssa - haaveiltuaan ensin Vronskin perään. Mukaan mahtuu myös useampi ruhtinatar, taloudenhoitajia, upseereita ja puolisoiden sisaria. Siksi onkin onni, että kirjan alkuu on liitetty lista teoksen keskeisistä henkilöistä, sillä tuhannen sivun aikana ehtii unohtamaan monta sukulaisuussuhdetta ja lempinimeä, joita venäläisessä kirjallisuudessa tunnetusti riittää.

Yläluokan arki 1870-luvun Venäjällä koostuu ratsastuskilpailuista, tanssiaisista, metsästysretkistä ja erilaisista illanistujaisista. Sekä Vronski että Levin tuntevat intoa maanviljelyä kohtaan siinä missä Stiva on kaupunkilainen virkamies. Ulkomailla matkustellaan ahkerasti ja ranskaa käytetään keskinäisenä keskustelukielenä. Myös englanti tuntuu olevan suositumpi piireissä kuin rahvaan käyttämä venäjä. Rautatie on vielä verrattain uusi asia ja varsinkin maalla viihtyvä Levin rakastaa hevoskyytejä. Imettäjä ja kotiopettaja on yleinen näky yläluokkaisessa perheessä. Avioeroa ei juurikaan hyväksytä maan tiukan uskonnollisuuden vuoksi ja siksi avioliitot ovatkin enemmän tai vähemmän onnettomia.

Anna Karenina ilmestyi alunperin jatkosarjana, joten yksissä kansissa olevana romaanina se olikin paikoitellen raskasta luettavaa. Monen sivun kuvailut maanviljelyksestä, kasvuennusteista ja tulevaisuuden suunnitelmista ei välttämättä iske nykyaikana, Levinin uskonpohdinnat käyvät ennen pitkää tylsiksi sillä ne pyörivät koko ajan saman ongelman ympärillä, puhumattakaan kaikesta dramaattisuudesta, jota kirja pitää sisällään; on dramaattisia suhteita, dramaattisia ihmiskohtaloita, dramaattisia suhtautumisia mitättömiin asioihin, dramaattisia asioita ja on ennen kaikkea asioita, joita pyöritellään luvusta ja osasta toiseen. Jahkaamista ja vatvomista onkin riittämiin ja ilman niitä tässä kirjassa olisikin varmasti vähintään 200 sivua vähemmän. Ja jos tämä kirja keskittyisi vain ja ainoastaan Annan ja Vronskin suhteeseen, voisi sivumäärästä vähentään hyvin jo 500 sivua ja siltikään heitä koskeva juoni ei juurikaan kärsisi. Kirjassa on niin monta sivuhenkilöä, joiden elämää seurataan irrallaan Annasta, että välillä unohtaa jo kokonaan sen, kuka olikaan päähenkilö.

Hui kuinka Anna olikaan ärsyttävä! En tiedä kumpi rooli hänessä oli vastenmielisempi: se joka piti häntä itseään lähes täydellisenä vai se, joka sai draamaa aikaan pienestäkin katseesta. Vronskikaan ei miellyttänyt minua, sillä mitä pidemmälle tarinamme eteni, sitä enemmin oli hän Annan tossun alla. Myöskään Karenin ei tarinan edetessä enää ollut se sama Karenin, johon tutustuimme kirjan alkupuolella ja joka silloin vaikutti vielä mukavalta persoonalta. Omiin suosikkeihini kuuluivat Levin ja Kitty, joiden suhteen kehittymistä oli ihana seurata, ja jotka tuntuivat kirjan muihin henkilöihin verrattuina olevan varsin rakastuneita toisiinsa.

Tolstoi on tutustunut hyvin oman aikansa yhteiskuntaa, niin päivänpolttava Anna Karenina aiheiltaan on. Alkupuheen mukaan Anna Kareninan hahmot olisivatkin kaikki saaneet inspiraatiota Tolstoin omasta elämästä ja tapahtumien valossa kirjan tapahtumille pystytään myös määrittämään historiaan sopivat vuodet. Kirja ei ole kuitenkaan yhteiskunnallinen kannanotto vaan lähinnä katsaus 1870-luvun elämään. Itse pidin eniten niistä kohtauksista, joissa Tolstoi kuvaili luontoa - oli kyseessä sitten metsästys tai maanviljelys. Myös arkielämän kuvaus varsinkin Kittyn ja Levinin luona oli kaunista ja tällaisessa tunnelmakuvauksessa Tolstoi onkin parhaimmillaan. Valitettavasti hän ajoittain sortuu ylidramatisointiin ja turhaan jahkailuun, joka varsinkin kirjan loppupuolella hieman latistaa lukuelämystä.

Risuja myös Kariston suuntaan siinä, että alkusanoissa spoilataan suoraan kirjan loppuratkaisua! Onneksi minä olin jo aiemmin ehtinyt spoilaantumaan tästä samaisesta asiasta, mutta niille jotka eivät tätä asiaa tiedä, tulee se epämielyttävänä yllätyksenä. Joten tarkkaavaisuutta peliin heille, jotka tähän Kariston painokseen tarttuvat - lukekaa ne alkusanat vasta kun olette kirjan lukeneet jos ette tahdo tapahtumista spoilaantua.

Kaiken kaikkiaan olen tyytyväinen, että osallistuin tähän luku-urakkaan. Vaikka teksti olikin paikka paikoin raskasta ja jahkaavaa, en missään vaiheessa tuntenut halua luovuttaa. Yllätyksekseni huomasin viihtyväni suurimman osan ajasta vallan mallikkaasti kirjan parissa ja vähemmällä dramatiikalla tämä olisikin ollut täyden viiden tähden teos. Tähän on kuitenkin hyvä lopettaa lukuvuosi 2011.

Arvosana: ****

Raamattu läpi vuodessa

Vanha Testamentti

Ensimmäinen Mooseksen kirja, Genesis

Toinen Mooseksen kirja, Exodus

Kolmas Mooseksen kirja, Leviticus

Neljäs Mooseksen kirja, Numeri

Viides Mooseksen kirja, Deuteronomium

Joosuan kirja

Tuomarien kirja

Ruutin kirja

Ensimmäinen Samuelin kirja

Toinen Samuelin kirja

Ensimmäinen aikakirja

Toinen aikakirja

Esran kirja

Nehemian kirja

Esterin kirja

Jobin kirja

Psalmien kirja

Sananlaskujen kirja

Saarnaajan kirja

Laulujen laulu

Jesajan kirja

Jeremian kirja

Valitusvirret

Hesekielin kirja

Danielin kirja

Hoosean kirja

Joelin kirja

Aamoksen kirja

Obadjan kirja

Joonan kirja

Miikan kirja

Nahumin kirja

Sefanjan kirja

Haggain kirja

Sakarjan kirja

Malakian kirja

0/39

Uusi Testamentti

Evankeliumi Matteuksen mukaan

Evankeliumi Markuksen mukaan

Evankeliumi Luukkaan mukaan

Evankeliumi Johanneksen mukaan

Apostolien teot

Kirje roomalaisille

Ensimmäinen kirje korinttilaisille

Toinen kirje korinttilaisille

Kirje galatalaisille

Kirje efesolaisille

Kirje filippiläisille

Kirje kolossalaisille

Ensimmäinen kirje tessalonikalaisille

Toinen kirje tessalonikalaisille

Ensimmäinen kirje Timoteukselle

Toinen kirje Timoteukselle

Kirje Titukselle

Kirje Filemonille

Kirje heprealaisille

Jaakobin kirje

Ensimmäinen Pietarin kirje

Toinen Pietarin kirje

Ensimmäinen Johanneksen kirje

Toinen Johanneksen kirje

Kolmas Johanneksen kirje

Juudaksen kirje

Johanneksen ilmestys

0/27

Koetan päivitellä projektin etenemistä säännöllisesti sivupalkkiin ja projektin päätyttyä pohtia hieman omaa lukukokemusta. Muuten tämä kulkee näin sivussa vuoden mittaan, sillä en tahdo pitkästyttää kaikkia lukijoitani Raamattu-pohdinnoilla.

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011 ja muita lukemisen arvoisia kirjoja

Järjellä ja tunteella-blogissa esitettiin seuraavanlainen haaste, johon on hyvä näin vuoden lopussa osallistua. Haasteen idea on seuraava: vastaa omassa blogissasi alla esitettyihin kysymyksiin aina yhdellä vuonna 2011 lukemallasi kirjalla per kysymys. Kirjan valintaa ei tarvitse perustella mitenkään, riittää vain kun mietit, mikä lukemasi kirja vastaa parhaiten kysymykseen. Yksi ja sama kirja voi luonnollisesti olla vastauksena useammassakin kohdassa. Itse tosin pyrin siihen, että käytän jokaisessa kohdassa eri kirjaa.
1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?
Kathryn Stockett - Piiat
2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?
Kjell Westö - Leijat Helsingin yllä
3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?
Monika Fagerholm - Amerikkalainen tyttö
4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?
J.K. Rowling - Harry Potter-saaga
5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?
Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?
Markus Zusak - Kirjavaras
7. Mikä kirja oli suurin pettymys?
Jose Saramago - Elefantin matka
8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan... ja uudestaan luettavaksi?
Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?
Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen
10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?
Joel Haahtela - Katoamispiste
11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä ole jo tehty?
Simon Lelic - Katkeamispiste
12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun sivun kääntämisen jälkeenkin? 
Alice Sebold - Oma taivas
13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?
Elif Shafak - Rakkauden aikakirja
14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?
Muriel Barbery - Siilin eleganssi
15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?
Kazuo Ishiguro - Ole luonani aina


**


Luin vuonna 2011 72 kirjaa, joisa kotimaisia oli peräti 20 kappaletta. Ja minä en muka ole aiemmin pitänyt suomalaisesta kirjallisuudesta.
Klassikoita listalle mahtui 19, joka sekin ylitti odotukseni moninkertaisesti. 
Parhaimmat lukukuukaudet olivat tammikuu ja heinäkuu, silloin luin yhdeksän kirjaa. Heikoin lukutulos oli toukokuussa, jolloin luettuja kertyi vain kolme. Keskimäärin olen lukenut kuusi kirjaa kuukaudessa, joka opiskelukiireet huomioiden on mielestäni hyvä saavutus.


Vuoden kirjalliset tapahtumat
-Oman kirjablogin perustaminen, joka lisäsi intoani paitsi lukea myös kirjoittaa.
-Omalta mukavuusalueelta poistuminen sen mukaan, kun muista kirjablogeista löytyi mielenkiintoisia arvioita.
-Turun lukupiirin perustaminen, on mukavaa että kerrankin voi pälättää kirjoista aivan rauhassa samanhenkisten ihmisten kanssa.


Vuoden uudet löydöt
Kirjailijoiden osalta vuosi oli melkoinen minulle, uusia tuttavuuksia tuli ovista ja ikkunoista ja moniin ihastuin ikihyväksi: Hotakainen, Haahtela, Ishiguro, Murakami, Hautala, Calvino, Müller. Muita kiinnostavia olivat Irving, Shafak, Zusak, Sinisalo, Steinbeck, Oates, Stockett.


Vuoden viisi parasta ulkomaista
Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen
Markus Zusak - Kirjavaras
Kathryn Stockett - Piiat
Elif Shafak - Rakkauden aikakirja
Mihail Bulgakov - Saatana saapuu Moskovaan
(Listalta puuttuu useampikin sellainen kirja, joille annoin heti luettuani hyvän arvosanan, mutta jotka eivät kuitenkaan enää näin vertaillessa tunnu yhtä ylivoimaisilta kuin silloin.)


Vuoden viisi parasta kotimaista
Kari Hotakainen - Juoksuhaudantie
Joel Haahtela - Katoamispiste
Kjell Westö - Leijat Helsingin yllä
Turkka Hautala - Salo
Virpi Hämeen-Anttila - Suden vuosi


Hyviä kirjoja olen tullut lukeneeksi siis ympäri vuotta ja tästä onkin hyvä jatkaa vuoden 2012 puolelle. Uskallan jo valmiiksi luvata, että ainakin lukuvuoteni 2012 tammikuu tulee olemaan täynnä hyviä kirjoja ja toivon, että sama linja jatkuu läpi koko vuoden.