lauantai 31. joulukuuta 2011

Vuoden 2011 haasteet ja tulevaisuutta

Vuonna 2011 osallistuin neljään haasteeseen, joista kolme sain suosiolla vietyä loppuun saakka. Ainoastaan oma tavoitteeni lukea 100 kirjaa ei onnistunut, mutta en kuitenkaan ole sen osalta pettynyt lopputulokseen. Nimittäin suurin osa lukemastani 72 ovat olleet sen verran tasokkaita, että lähes 30 sellaista lisää olisi vain tuonut hyvien kirjojen lukuähkyn.

Aloitin haasteet osallistumalla Lumikin luotsaamaan 10 klassikkoa-haasteeseen, sillä oma klassikkojen lukumääräni on ollut aiemmin huomattavan pieni. Luin itse asiassa tänä vuonna huomattavasti enemmän klassikoita kuin haasteessa vaaditut 10 kappaletta, mutta seuraavat kirjat valikoituivat haastelistalleni: Veijo Meren Manillaköysi, Juhani Ahon Rautatie, Leo Tolstoin Anna Karenina, Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan, Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys, Harper Leen Kuin surmaisi satakielen, George Orwellin Vuonna 1984, John Irvingin Garpin maailma, Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri sekä John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä.
Ehdottomasti huippulukukokemuksia tarjosivat Kuin surmaisi satakielen sekä Saatana saapuu Moskovaan. Harmittelinkin jo aiemmin sitä, että Leeltä on tullut vain tämä yksi teos, sillä niin vahva ja tunteitaherättävä se oli. Bulgakov vain vahvisti entuudestaan käsitystäni siitä, että venäläinen kirjallisuus iskee minuun. Teos oli kaikessa absurdiudessaan mahtava ja vaatii kyllä tulevaisuudessa vielä toisen lukukerran, jotta ymmärtäisin sen tällä kertaa täydellisesti.
Suurimmat pettymykset minulle olivat Hiiriä ja ihmisiä sekä Garpin maailma, joista molemmista olen kuullut paljon positiivista palautetta, mutta jotka eivät kuitenkaan iskeneet minuun sillä tavalla kuin olin odottanut. Kuitenkaan mikään kirja ei ollut äärettömän huono, vaikka odotinkin ehkä enemmän varsinkin suomalaisilta Manillaköydeltä ja Rautatieltä.

Toinen haaste johon liityin, pääsyynä tutustua entistä enemmän suomalaiseen kirjallisuuteen, oli Kirjavan kammarin suomalaisen keskiluokan arki-haaste. Tämänkin sain kunnialla loppuun, vaikka kirjavalinnat tuottivatkin aluksi päänvaivaa. Lopulta tälle listalle päätyivät Virpi Hämeen-Anttilan Suden vuosi, Anja Snellmanin Safari Club (koska en saanut ajoissa käsiini Tammimaan Paljain käsin-teosta), Riikka Pulkkisen Totta, Kjell Westön Leijat Helsingin yllä sekä Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie.
Ehkä hieman yllättäen Riikka Pulkkisen Totta oli näistä minua vähiten miellyttänyt teos. Ja sekään ei ollut huono. Westö pysyi linjassaan ja odotetusti sain Hotakaisesta uuden suosikkikirjailijan. Hämeen-Anttila taas yllätti positiivisesti ja samoin teki loppuvuoden Snellman. Kaiken kaikkiaan luin erittäin hyviä suomalaisia teoksia tämän haasteen puitteissa.

Osallistuin syksyllä myös Anna Kareninan kimppalukuun. Minulta on vielä lukematta kirjaa sellaiset 70 sivua, mutta uskallan kuitenkin sanoa onnistuneeni haasteessa, sillä onhan tätä lukupäivää vielä jäljellä.

Ensi vuodellekin on jo yksi haaste katosuttuna, kun liityin mukaan Morren maailmasta lähteneeseen Kuusi kovaa kotimaista-haasteeseen. Alustavasti sillä lukulistalla on sekä Sinuhe että Seitsemän veljestä, Minna Canthia, Pessi ja Illusia, Maria Jotunin Huojuva talo sekä Ilmari Kiannon Punainen viiva. Ensi vuonnakaan en siis pääse eroon kotimaisista enkä klassikoista, sillä jokainen teos löytyy Keskisuomalaisen listalta.

Ensi vuonna minun olisi tarkoitus kahlata läpi myös Raamattu ja projektin eteneminen varmasti tulee näkymään sivupalkissa. Lisäksi aikomuksena olisi lukea jokainen kirjahyllyssä oleva lukematon kirja. Haastan myös itseni parempaan kirjastokäyttäytymiseen: kaikkea ei tarvitse lainata vaan harkintaakin voi käyttää.

Illemmalla listaan vielä vuoden parhaimpia lukuelämyksiä sekä vastaan Järjellä ja tunteella-blogissa esitettyyn lukutoukan haasteeseen.

perjantai 30. joulukuuta 2011

71/100: Safari Club

Kirjan nimi: Safari Club
Kirjoittaja: Anja Snellman
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 2001
Sivumäärä: 412
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Minua hieman pelotti tarttuessani suomalaisen keskiluokan arki-haasteen myötä Anja Snellmanin Safari Clubiin, sillä muistissa on edelleen tammikuinen koettelemus Sonja O.:n kanssa. Pitää kuitenkin jo heti alkuun todeta, että onneksi olin valmis antamaan ennakkoluuloilleni periksi, sillä tämähän osoittautui mukavan hirveäksi lukukokemukseksi.

Helena on nuori ja lahjakas biologianopiskelija. Eräänä polttariyönä hän kohtaa Darwinin, eikä tiedä mihin astuu. Vuosikymmen myöhemmin Helena on naimisissa papin kanssa, on kahden lapsen äiti ja työskentelee eläinlääkärinä Korkeasaaressa. Pian hänen elämäänsä astuu jälleen tämä salaperäinen Darwin ja menneisyyden arvet aukeavat. Kuka vetää pisimmän korren kun Helena ja Darwin kohtaavat jälleen silmästä silmään? Kenen elämää häiritsevät menneisyyden haamut, kenen elämässä on arvaamattomia apureita?

Tässä ei ole enää lainkaan havaittavissa samanlaista kikkailua kielen kanssa kuin hänen esikoisessaan Sonja O.:ssa, mikä on vain hyvä asia. Nyt tämäkin lukija pysyi koko ajan juonessa mukana ja tajusi jopa lukemansa.  Ja millainen juoni tässä onkaan! Tämä tempaisi täysillä mukaansa ja välillä olikin vaikeaa laskea kirjaa kädestä; sivuja tuli käännettyä kuin itsestään. Välillä iski pelko siitä, mitä seuraavalla sivulla tapahtuu, toisinaan taas helpotus siitä, että mitään pahaa ei tullutkaan. Samanlaista vuoristorataa lukuelämys oli lähes alusta loppuun saakka.

Snellman kuvailee ahdistavasti ahdistelijan ja tämän uhrin elämää; uhrin ajatuksia, muistikuvia ja kohtaamisia; ahdistelijan ajatuksia, tekoja ja haluja. Välillä lävitse kulkee niin suuri puistatus, että haluaisi vain vääntää Darwinin solmuun ja ripustaa tämän naulaan roikkumaan sukuelimistään. Enpä olekaan tuntenut näin vahvasti sitten Kuin surmaisi satakielen, tosin tässä viha jatkui lähes koko kirjan ajan - käsi kädessä koko ajan kasvavan ahdistuksen kanssa. Se, että kirjaa ei kyennyt laskemaan kädestä ei aina ollut hyväksi, sillä ahdistavia kohtia oli paljon ja silloin sitä vain tahtoi paiskata kannet kiinni - mutta ei voinut, koska oli täysin koukussa.

Mutta niin, taas se dialogi! Tai siis se, että se ei toimi. Ei näin kirjoitettuna. Ei viivoja, ei lainausmerkkejä, ei mitään. Dialogit hukkuvat normaalin tekstin sekaan ja välillä sitä ei enää tiedä kuka puhuu ja puhuuko nyt joku vai onko tämä nyt kerrontaa. Paikoitellen kun on sellaisia kohtia, että tarina etenee pääasiallisesti juurikin dialogin kautta, on se harmittavaista lukijan kannalta kun ei nyt aivan mukana ole. Vaikka juonessa siis mukana onkin. Lopulta lukijallekin jää kuitenkin hyvä mieli, sillä totuttuaan tällaiseen esitystapaan, pysyy sitä jo kirjan loppupuolella hyvin mukana siinä, kuka kukin on.

Arvosana: ****

70/100: Epätavallinen lukija

Kirjan nimi: Epätavallinen lukija (The Uncommon Reader)
Kirjoittaja: Alan Bennett, suomentanut Heikki Salojärvi
Kustantaja: Basam Books
Julkaisuvuosi: 2007, suomennos 2008
Sivumäärä: 115
Lukulistalle: Kirjamessuostos



Oletteko koskaan miettineet mitä tapahtuisi, jos Englannin kuningatar hurahtaisi lukemiseen samalla tavalla kuin me kirjablogaajat? Nyt ei enää tarvitse, sillä siihen tarjoilee vastauksen Alan Bennettin Epätavallinen lukija. Tämä jos mikä oli hyvä löytö Kirjamessuilta.

Kaikki lähtee siitä kun kuningatar koiriaan ulkoiluttaessaan eksyy kirjastoautolle ja tulee lainanneeksi ensimmäisen kirjan. Pian hän lainaa toisen ja sitten kolmannen ja äkkiä hänet valtaa kirjahimo, joka saa kohta koko hovin pois tolaltaan. Kuningatar ottaa kirjan mukaan kaikkialle, haluaa tutustua kirjailijoihin ennemmin kuin maan eliittiin ja tahtoisi käpertyä kirjan pariin ennemmin kuin lähteä maakuntavierailuille.

Epätavallinen lukija on herkullinen satiiri Englannin hovista ja lukemisen voimasta. Se vilisee lukutoukalle tuttuja kirjoja ja kirjailijakohtaamisia. Se käsittelee juuri sitä lukuintoa, jonka varmasti jokainen kanssablogaaja tunnistaa; kun haluaisi käpertyä sen hyvän kirjan kanssa omaan lempipaikkaansa ja jättää kaikki muut huolet toisten niskoille. Ja ennen kaikkea se on kuvaus prosessista, jossa lukija muuttuu ensin varovaiseksi tutkijaksi ja sitten vaikeampien kirjojen lukijaksi.

Satiirinomaisesti Bennett kuvailee sitä, millainen on elämä hovissa kun kuningatarta ei enää oikein kiinnosta. Vaikka pääministeri ja puolet hovista yrittävät puuttua tähän epätoivottuun harrastukseen, ei kuningatar voisi vähempää välittää. Bennett pohtii myös sitä, voiko lukemiseen kyllästyä ja haluaako lukija kokea myös jotain muuta.

Tämä oli jo kolmas kirja peräkkäin, jolle hykertelin lukiessani. Bennettin kieli on mainiota ja tapahtumakuvaus loisteliasta. Voin kuvitella, että hovi olisi oikeasti sekaisin, jos kuningatar kuvatunlaisesti hurahtaisi lukemaan. Kirja oli juuri sopivan ohut vangitakseen lukijan mielenkiinnon ja kertoakseen kaiken tarvittavan. Tosin jälleen kerran sain loppua kohden lukiessa todeta, että loppu ei ollut aivan sellainen kuin olin toivonut. Se ei kuitenkaan suuremmin haitannut lukunautintoa, mutta ei kuitenkaan antanut myöskään sitä lopullista kruunua.

Arvosana: ****

torstai 29. joulukuuta 2011

69/100: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa

Kirjan nimi: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa (Mijn zoon heeft een seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje voor)
Kirjoittaja: Renate Dorrestein, suomentanut Titia Schuurman
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2009
Sivumäärä: 214
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Jos kirjan nimi on Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille Punahilkkaa ja kyseisestä kirjasta on useampi innostunut blogaus lienee turha todeta, että tietenkin tämä Renate Dorresteinin kirja lähtee kirjastosta mukaani kun sellaisen kerran hyllystä huomaan. Ja onneksi lähti sillä en muista hetkeen virnisteelleni yhtä paljon kuin tätä lukiessani. 

Heleen on vaihdevuosia lähestyvä, miehensä kanssa kiireistä puutarhayritystä pyörittävä kahden teini-ikäisen lapsen äiti. Eräänä päivänä Heleenin äiti saa aivoinfarktin ja pian Heleen huomaa hoivaavansa myös äitiään. Äiti ei kuitenkaan muuta Heleenin luokse kuten tämän mies toivoisi, vaan Heleen juoksee kuukausikaupalla sairaalan, kodin ja työpaikan välillä etsien samalla äidilleen sopivaa hoitokotia. Samalla hänen pitää sulatella seksuaalisten halujensa katoamista, tyttärensä ihastumista, poikansa seurusteluelämää, uutta tutusmista äitiinsä ja vähäistä aikaa miehensä kanssa.

Äiti, joka lukitsee itsensä vessaan, iskee nuoria lääkäreitä, käyttää outoja termejä ja pukeutuu leopardikuvioisiin vaatteisiin on kaikessa absurdiudessaan hauska vaikka käsiteltävä aihe onkin kaikkea muuta. Dorrestein kirjoittaa kepeästi, mutta saa kuitenkin lukijan samalla pohtimaan: Mitä jos itse olisin samassa tilanteessa? Miten toimisin? Kestäisinkö itse kasassa? Heleen yrittää suhtautua asioihin rennosti, käyden päänsä sisässä hauskoja keskusteluja, mutta väkisin tulee mieleen huumorin olevan vain Heleenin pakokeino raskaasta arjesta. Heleenin elämä muuttuu lyhyessä ajassa niin paljon, että huumori tuntuu tosiaan olevan paras, ja lähes ainoa, keino tosiasioiden kohtaamiseen.

Dorrenstein kuvailee henkilöitään ja heidän ajatuksiaan elävästi. Mitään ei salata, vaan kaikki tuodaan julki - etenkin Heleen pohtii paljon myös intiimejä asioita lukijan iloksi; tai kauhuksi. Kirja on jaettu mukavasti osiin yhden osan sisältäessä aina yhden kuukauden tapahtumat. Näin lukijakin pysyy hyvin perillä siinä, millaista tahtia tapahtumat kehittyvät. Vaikka lukiessa aikajakso tuntuukin lyhyeltä on se takuulla päähenkilöidemme mielestä hyvin pitkä puolivuotinen.

Kaikki ei kuitenkaan ole aivan täydellistä, ei Heleenin elämä eikä tämän kirjan dialogi. Välillä dialogi tuntui puuroutuvan kaiken tekstin sekaan, mutta toisaalta tällaisessa kirjallisuudessa dialogi ei olekaan se kantava voima. Mutta koska itse olen dialogin ystävä tulee väkisinkin tällaisiin asioihin kiinnitettyä huomiota. Kaiken kaikkiaan tämä oli kuitenkin upea lukuelämys, joka todellakin piristi muuten niin synkkää joulukuuta. Älä siis anna kirjan nimen hämätä vaan tartu tähän ja lue.

Arvosana: ****

keskiviikko 28. joulukuuta 2011

68/100: Suuri lammasseikkailu

Kirjan nimi: Suuri lammasseikkailu (Hitsuji o meguru bõken)
Kirjoittaja; Haruki Murakami, englanninnoksesta suomentanut Leena Tamminen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1982, suomennos 1993
Sivumäärä: 351
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Ennen blogaamisen aloittamista en ollut koskaan kuullutkaan Haruki Murakamista. Blogien myötä kävi kuitenkin selväksi, että tässä on lahjakas kirjailija, johon täytyy tutustua heti kun siihen vain tilaisuus tulee. Ja se tilausuus tuli kirjaston palautettujen hyllystä Suuren lammasseikkailun muodossa.

Sanottakoon aivan alkuun, että sain tämän luetuksi jo joulukuun ensimmäisinä päivinä, mutta saamattomuuteni vuoksi on tämänkin kirjoittaminen jäänyt. Joten tämä (kuten kolme seuraavakin arvostelua, nekin kun on jo luettua pitkälti ennen joulua) arvostelu saattaa jäädä hieman tyngäksi muistamattomuuteni vuoksi. Harmittaa, koska pidin tästä oikeasti ja olisin halunnut päästä kirjoittamaan ajatuksia ylös heti kun olin kannen saanut painettua kiinni.

Tarinan kertojana toimii nimetön 30-vuotias tokiolaismies, käännös-ja mainostoimiston osakas vailla kunnianhimoa elämässään. Odottamatta hänen elämäänsä kuitenkin ilmestyy nainen, jolla on hyvin ihmeelliset korvat. Pian tämä samainen nainen ennustaa miehelle, että hänen elämänsä kokee pian suuren mullistuksen ja että tähän mullistukseen tulee kuulumaan lammas. Firman osakas soittaakin hänelle ja pian päähenkilömme matkaa Hokkaidon lumisille vuorille, mukanaan maagiset korvat omaava nainen sekä käsky löytää määräaikaan mennessä tietty lammas.

Tämä kirja on hauska siitä, että siinä ei ole lainkaan nimiä. On päähenkilömme, nimetön mies. On Tyttöystävä sekä Yhtiökumppani. On Toimeksiantaja sekä entisiä opiskelutovereita, joista kaikista käytetään jotakin muuta kuin oikeaa nimeä. Suuressa lammasseikkailussa nimillä ei olekaan väliä, pääasia on, että mukana on erilaisia ihmisiä. Kuitenkin paikkojen nimillä on merkitystä ja ne lukijalle tehdäänkin heti alussa selviksi. On kaupunkeja, katuja, kouluja, kahviloita ja hotelleja. Ja kaikilla niillä on jonkinlainen merkitys päähenkilömme elämässä.

Toinen seikka joka mielytti itseäni oli tarkka ympäristön kuvailu. Hokkaidon vuoristoseutu piirtyi vahvana verkkokalvoille Murakamin niitä kuvaillessa päähenkilönsä kautta. Myös ihmisiä kuvailtiin tarkasti ja varsinkin poikkeaviin piirteisiin kiinnitettiin huomiota. Myöskään rakennukset eivät jääneet kuvailun ulkopuolelle vaan myös toimistot ja hotellit piirtyivät vahvoina lukijan eteen. Kaiken tämän kuvailun Murakami tekee kaiken lisäksi kepeästi, hieman pilkettä silmäkulmassaan. Kuvailua on ilo lukea ja uutta kohtausta kaipaa niin, että tekisi mieli vain kääntää sivuja.

Maaginen realismi ei ole koskaan ollut suosikkigenreni, mutta tällä siinäkin Murakami onnistuu. Tosin osittain tajusin tämän olevan maagista realismia vasta kirjan loppupuolella, jossa olikin muutama lukemista hieman latistanut kohta. Kaiken kaikkiaan huomasin kuitenkin naureskelevani lähes jokaisella sivulla jollekin lausahdukselle ja jännittäväni samoissa kohdissa päähenkilön kanssa. Suuri lammasseikkailu tempaisi minut täysillä mukaansa, vaikka muutaman lopputapahtuman olisinkin toivonut menevän toisella tavalla.

Arvosana: ****½

Kun kirjahyllyssä ei muka ole tarpeeksi lukemattomia kirjoja

Marras-joulukuussa kirjamäärä on karttunut pelottavaa tahtia syntymäpäivien, joulun ja kirpparikierrosten myötä. Kauhulla jään odottamaan alennusmyyntejä.


Syntymäpäivälahjaksi saatu Stephen Kingin Kuvun alla
sekä joululahjat
Kari Hotakaisen Jumalan sana
Fjodor Dostojevskin Rikos ja rangaistus
sekä Potter-fanin unelma Harry Potter - Suuri velhouskirja


Meillä oli myös lukupiirin pikkujoulut, joihin jokainen toi aiheeseen sopivasti kirjalahjan. Omasta paketistani löytyivät:
Anelma Järvenpää-Summasen Tahtoihmisiä
Peter Jamesin Kuoleman kanssa ei kujeilla
Jhumpa Lahirin Tämä siunattu koti
Anu Silfverbergin He eivät olleet eläimiä


Lisäksi kirjaston bookcrossing-hyllystä otin mukaani Panu Rädyn XYZ:n
ja tänään kirpputorilta Bo Carpelanin Kesän varjot,
Majgull Axelssonin Kuiskausten talo ja
JP Pulkkisen Ohi liitävän enkelin.
Lisäksi liityin Tammen Kultaiset Kirjat-kerhoon, josta hyllyyni on tarttunut tähän mennessä
3 Pikku Viu Viu
24 Mikä minusta tulee
103 Pupu etsii omaa kotia

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

67/100: Katkeamispiste

Kirjan nimi: Katkeamispiste (Rupture)
Kirjoittaja: Simon Lelic, suomentanut Terhi Kuusisto
Kustantaja: Like
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 296
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Muistan, kuinka listasin Katkeamispisteen kevään kiinnostavien kirjojen listaan joskus helmikuussa. (Onko siitä tosiaan niin kauan aikaa?) Ja lopulta vasta nyt, vuoden ollessa loppumaisillaan, tarttui tämä Simon Lelicin esikoinen mukaani kirjastosta.

Eräänä aamuna eräässä Pohjois-Lontoon koulun aamunavauksessa sattuu suuri tragedia kun koulun historianopettaja Samual Szajkowski avaa tulen tappaen kolme oppilasta, opettajan ja lopulta itsensä. Jutun tutkinta määrätään Lucia Maylle, joka odottaa esimiestensä tavoin läpihuutojuttua. Mitä enemmän hän haastattelee opettajia, oppilaita ja vanhempia, sitä varmemmaksi Lucia tulee kuitenkin siitä, että taustalla oli paljon muutakin kuin se, että Szajkowski oli yksinäinen psykopaatti. Samalla Lucia saa taistella paikastaan miespoliisien keskellä sovinistisessa ilmapiirissä.

Katkeamispiste on ankea katselmus siitä, mitä tapahtuu kun ei enää kestä. Kun hakee apua, mutta tukea ei tule - ainakaan niiltä tahoilta, joista toivoisi sitä saavansa. Kun viimeinen teko on ainoa mahdollinen pakokeino tästä maailmasta. Kun sisin on täynnä katkeruutta niitä kohtaan, jotka eivät ole olleet sinulle ystävällisiä. Onko silloin pelkästään yksinäinen psykopaatti, vai onko pinnan alla myös jotain muuta, inhimillistä?

Lelic luo tunnelmaa käyttämällä kirjassa monia kertojia haastateltavien muodossa. Kaikkien näkökulma ei läheskään ole sama, vaan siinä missä toinen on ymmärtäväinen on toinen pettynyt tapahtumien lopullisuuteen. Jokaisen kertojan takana on kuitenkin pala synkkää totuutta; koulussa ei voida hyvin. Samalla Lucia taistelee työympäristössä, jonka vanhoilliset arvot ovat edelleen vallitsevia, ja joista huolimatta Lucia yrittää selviytyä. Mutta kuten koulussa, myöskään poliisissa työympäristö ei välttämättä ole kunnossa - huolimatta siitä, miltä se ulkopuolisen silmään näyttää.

Aihe itsessään on karmiva, mutta aiheellinen kirjoitettavaksi kirjaksi. Koulukiusaaminen on yleismaailmallinen ilmiö, johon pyritään nykyään puuttumaan huomattavasti ankarammin kuin vaikkapa vielä 1990-luvulla kun minä kouluni kävin. Katkeamispiste ei kuitenkaan ole tyypillinen kertomus koulukiusaamisesta, sillä teoksessa kiusatuksi joutuu opettaja. Ahdistavat työolot ja työpaikkakiusaaminen ovat takuulla monelle tuttuja asioita, asioita, joihin puututaan nykyaikanakin vielä aivan liian harvoin. Katkeamispiste on karmaiseva esimerkki siitä, mitä pahimmillaan tapahtuu, kun koko työyhteisö tietää, mutta ei halua tai jaksa puuttua. Katkeamispiste tuo esiin myös sen, että paikalla ei ole väliä; syrjimistä ja suoranaista kiusaamista esiintyy kaikkialta koulusta poliisiasemalle.

Harmi vain, että välillä lukiessa tuli sellainen tunne, että tämä kauhea teko hyväksyttiin oikeaksi. Mikään tilanne ei saisi antaa oikeutta siihen, että päättää myös toisen päivän. Tuskinpa tätä oli tarkoitetusti kirjoitettu paikka paikoin näin ihannoivasti tai ehkäpä minä vain ylitulkitsin jälleen kerran. Myös Lucian kohtaamat ongelmat tuntuivat välillä liialta - aihe muutenkin oli jo niin raskas, että edes sen päätutkijalla olisi voinut mennä elämässään paremmin. Lopulta minua kävi ärsyttämään myös Lucian loppupäätös, joka ei ollut lainkaan sellainen kuin olin odottanut. Muutenkin Lucian hahmo oli liian kiltti, niellen kaiken sen mitä niskaansa sai. Sen varjolla toisaalta selittyy myös se, miksi kirjassa paikka paikoin oli tilanteen hyväksyvä ilmapiiri; olihan niissä kohdissa suurimmalti osalta kyse juurikin Lucian ajatuksista.

Tulee kuitenkin muistaa, että kyseessä on esikoisteos. Sellaiseksi tämä on vahva kokonaisuus, joka paranee entisestään pienellä hiomisella ja sillä, että ei yritäkään laittaa kaikkea mahdollista yhteen kirjaan. Se, että esikoisessaan on uskaltanut tarttua näinkin tulenarkaan aiheeseen kuin koulusurmat, koulukiusaaminen ja työyhteisön ongelmat, kuvastaa kirjoittajan rohkeutta. Leliciltä on tulossa ensi keväänä uusi suomennettu teos, joka tämän pohjalta tulee olemaan lukilistallani.

Arvosana: ***½

maanantai 12. joulukuuta 2011

66/100: Ennen päivänlaskua ei voi

Kirjan nimi: Ennen päivänlaskua ei voi
Kirjoittaja: Johanna Sinisalo
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 268
Lukulistalle: Lainattu kirjastosta


Puhuimme jo keväällä lukupiirin kanssa, että jossain vaiheessa pitää lukea Johanna Sinisaloa. Lopulta adventin lukemiseksi valikoituikin hänen esikoisteoksena Ennen päivänlaskua ei voi

Mikael on homoseksuaali freelance-valokuvaaja, joka erään baari-illan jälkeen löytää kotipihaltaan nuorten kiusaaman peikon ja pelastaa sen kotiinsa. Pelastaessa peikko on pieni ja suloinen, mutta se kasvaa nopeasti - ja samalla kasvaa Mikelin kiintymys siihen. Voiko ihminen lopulta kesyttää pedon, vai pysyykö se aina luonteelleen ominaisena? Kykenevätkö ihminen ja peikko elämään sopuisaa elämää? Leimautuvatko myös peikot, kuten suurin osa eläinlapsista, omaan huoltajaansa?

Tämähän oli vallan mielenkiintoinen. Ja esikoiseksi ja Finlandia-palkituksi hyvin rohkea teos. Päivänsäde ja menninkäinen on eräs suosikkikappaleistani, joten oli mukavaa hyppiä osasta osaan laulun sanojen siivittämänä. Mukana oli hyvin paitsi peikoille luotua fiktiivistä elämää, myös faktaa lainattuna erinäisistä artikkeleista ja tietokirjoista sekä lainauksia mm. Tuntemattomasta sotilaasta ja Pessistä ja Illusiasta. Nämä lainaukset kirjoista pyrkivät osaltaan tuomaan esiin sitä peikko- ja petomyyttiä, mitä kotimaamme kirjallisuudessa esiintyy. Uskoinko paikka paikoin, että peikkoja on olemassa? Todellakin. Itse asiassa sain tämän kirjan loppuun juuri kun aurinko oli laskeutumassa metsäaukiolle ja hetken aikaa tuijottelin metsään toivekkaana - odotin kai, että peikko se sieltä juoksisi ikkunan ohi.

Plussaa edelleen myös siitä, että luvut olivat hyvin lyhyitä ja helppolukuisia. Lisäksi faktaa ja fiktiota oli sekoitettu mukavasti ja ainakaan kaikesta en ollut aivan varma, kummalla alueella nyt ollaan. Kaiken kaikkiaan peikko ja petomaisuus aiheena valottuivat hyvin tekstien kautta vaikkakin suurin merkitys oli kehystarinalla, joka johdatti lukijaa pikku hiljaa kohti loppuhuipennusta. Loppuhuipennusta, josta lukupiiriläisilläkin oli ainakin kaksi erilaista tulkintaa. 

Mutta sitten päästään niihin rohkeisiin linjauksiin, jotka jaksoivat puhuttaa lukupiirissä. Kirjan eroottinen lataus oli paikoitellen turhankin ahdistava ja Pessi-peikko muuttui varsinkin loppua kohden karmivaksi. Muutama hahmo tuntui täysin turhalta kertomuksen kokonaisuutta ajatellen ja epätarkkuus varsinkin peikon mittasuhteissa sai myös keskustelua aikaiseksi.

Ja koska luin tämän kirjan jo kaksi viikkoa sitten, mutta olen ollut aivan liian laiska kirjoittaakseni arvostelua, onnistuen siis unohtamaan lähes kaiken, totean vain, että vaikka tämä paikoitellen ällöttikin, oli tämä hyvä valinta lukupiirin kanssa.

Arvosana: ***½ 

tiistai 6. joulukuuta 2011

Kuusi kovaa kotimaista - ensimmäinen haaste vuodelle 2012

Morren maailmassa julkaistiin tänään mielenkiintoinen haaste: Kuusi kovaa kotimaista. Haasteen tarkoituksena on siis valita kuusi kotimaista kirjaa, jotka on aikonut lukea, mutta ei ole vielä saanut aikaiseksi. Aivan uusia kirjoja haasteeseen ei saa ottaa mukaan, sillä jokaisen luettavan kirjan on tullut ilmestyä ennen vuotta 2012. Aikaa lukea on 6.12.2012 saakka.

Oma alustava listani näyttää tältä. Yritin valita mahdollisimman tasaväkisesti sukupuolen mukaan, mutta valitettavasti mukaan pääsi neljä miestä ja kaksi naista. Noh, toivottavasti laatu korvaa määrän tässä tapauksessa.

Mika Waltari - Sinuhe Egyptiläinen
Aleksi Kivi - Seitsemän veljestä
Yrjö Kokko - Pessi ja Illusia
Maria Jotuni - Huojuva talo
Minna Canth - Anna Liisa / Työmiehen vaimo / Papin perhe
Joel Lehtonen - Putkinotko

0/6

maanantai 5. joulukuuta 2011

65/100: Garpin maailma

Kirjan nimi: Garpin maailma (The World According to Garp)
Kirjoittaja: John Irving, suomentanut Kristiina Rikman
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1976, suomennos 1981
Sivumäärä: 560
Lukulistalle: Lainattu lukupiiritoverilta


Garpin maailma oli jälleen osa 10 klassikkoa-haastettani. Muuten, tämän jälkeen enää yksi klassikko lukematta (Anna Karenina, jonka lukeminen stoppasi täysin marraskuussa, sain luettua kokonaiset kymmenen sivua.). John Irving kuuluu siihen samaan kategoriaan minulle kuin Kari Hotakainen - kirjailija, josta olen päättänyt pitää jo ennen kuin olen lukenut yhtään hänen teostaan.

Jenny Fields on nuori sairaanhoitaja toisen maailmansodan keskellä. Hän haluaa lapsen, mutta ei seksiä eikä varsinkaan miestä, saadakseen haluamansa. Lopulta isäksi valikoituu hieman huonossa kunnossa oleva sotilas, jonka äännevalikoimaan kuuluu hyvin vahvasti termi 'garp'. Yhdeksän kuukauden päästä syntyy poika, joka saa nimekseen T.S. Garp.

Garpin nuoren elämän keskipisteenä on äiti Jenny sekä Steeringin koulu, johon Jenny palkataan sairaanhoitajaksi. Teininä Garp kokeilee ja kokee teinien juttuja ja koulusta valmistuttuaan hän lähtee äitinsä kanssa Eurooppaan, vauraaseen Itävaltaan hakemaan kirjoitusvirettä; hän omaan ensimmäiseen romaaniinsa ja Jenny elämäkertaansa. Muutettuaan takaisin Yhdysvaltoihin Garp menee naimisiin, perustaa perheen ja elää näennäisesti onnellista elämää. Jenny perustaa hoitokodin naisille apunaan Roberta, entinen mies ja jenkkifutispelaaja.

Ensimmäiset 200 sivua olivat täyttä tuskaa. Tuntui, että en etene lukemisessani yhtään. Tätä osuutta tahkosin läpi melkein kolme viikkoa ja muutamaan otteeseen ajattelin tosissani jo lopettamista. Mutta sitten yhtäkkiä tarina vain lähti liikkeelle ja lukeminen sujui joutuisasti - luin viimeiset yli 300 sivua muistaakseni kolmessa päivässä. Ja täytyy sanoa, että hyvä, että pääsin tylsän alun yli, sillä lopulta tästä kuoriutui ihan mukava teos. Se ei kuitenkaan saanut yhtä suurta suosiota kuin Hotakainen, jota kohtaan minulla oli tosiaan myös yhtä suuret odotukset, mutta vastaisuudessakin takuulla luen lisää Irvingiä.

Miksi sitten tämä ei kolahtanut täysillä? Ensinnäkin tässä oli mielestäni aivan liiaksi dramatiikkaa yhden kirjan tarpeiksi. Välillä iski mieleen väkisinkin tunne siitä, että luen kirjaa suoraan Salattujen Elämien käsikirjoituksesta. Ensimmäiset kaksisataa sivua olisi myös hyvin voinut tiivistää melkein puolet pienempään tilaan. Toki näin saatiin kirjan keskeisimmät hahmot tutuiksi heti, mutta välillä minä lukijana kyllästyin jahkailuun ja etenemättömyyteen.

Huolimatta siitä, että tämä tuntui osin Salatuilta Elämiltä, oli tässä kuitenkin usemampi asia, jotka nostivat tämän hyvän lukukokemuksen puolelle. Irving kuljettaa pieniä yksityiskohtia ja mainintoja mukana kirjan alusta asti. Tietyt asiat nousevat esiin tietyissä tilanteissa, luoden näin hyvän jatkumon asioiden välillä. Kerronta on huoletonta, Irving ei sorru kielellä kikkailuun vaan nimenomaan kertoo tarinaa eteenpäin. Ja minä ilahdun aina myös siitä, että kirjan sisässä on kirja - kuten tässäkin pääsemme tutustumaan peräti kahteen Garpin kirjoitelmaan.

Arvosana: ***