Traumbach - Mikä on todellista ja voiko sinne koskaan löytää?

Kirjan nimi: Traumbach
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 112
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta

Vuosi 2012 alkaa mukavasti mielenkiintoisilla uutuuksilla. Ensimmäisenä uutuutena lukuvuoroon päätyi Joel Haahtelan Traumbach, jota ainakin minä ehdin odottamaan jo usemman viikon, ennen kuin sen viimein varausjonosta itselleni sain. Odotinhan innolla paitsi sitä, että pääsisin tutustumaan siihen mitä Haahtela on tällä kertaa keksinyt, myös sitä että olisiko tästä mahdolliseksi Finlandia-ehdokkaaksi.

Traumbach on samalla tuttua ja uutta Haahtelaa. Jälleen kerran päähenkilönä toimii mies, jonka tehtävänä on löytää joku. Se joku on salaperäinen herra Traumbach, jonka haastattelun parikymppinen toimittaja Jochen on saanut tehtäväkseen. Jochen luulee tehtävää helpoksi, mutta pienessä itä-saksalaisessa kapungissa paljastuukin, että Traumbachia on vaikea, jos lähes mahdotonta, saada käsiinsä. Vaikka Jochen ei heti pääsekään käsiksi tehtäväänsä ei hän silti jää toimettomaksi, sillä kapunki on täynnä muita mielenkiintoisia ihmiskohtaloita - jotka tosin tuntuvat olevan aivan erilaisia seuraavana päivänä. Kuka onkaan Traumbach? Onko todella ja kuvitelmalla rajaa, voiko oman persoonansa tuntea läpikotaisin? Näitä kysymyksiä Jochen joutuu matkallaan pohtimaan.

Kertojanäkökulma on uusi, mutta ah niin herkullinen. Tämä kun sattuu olemaan paitsi kaikkitietävä myös paikoitellen hyvinkin piikikäs mutta kuitennkin hyväntahtoinen. Kertojan avulla rakentuu myös toinen uusi elementti Haahtelan teoksissa, nimittäin huumori. Huumori kuitenkin sopii tähän vallan mainiosti, se tekee teoksesta osittain lämpimämmän kuin aiemmista lukemistani Haahteloista.

Tämä oli filosofinen, paikoitellen runollinen teos, josta kuitenkin välittyi vahvasti Haahtelan kieli. Kerronta on tuttuun tapaansa lakonista, dialogi lyhyttä, vähäistä ja ytimekästä ja maisemakuvaus vahvaa. Kertoja tuo täysin uuden näkökulman mukaan ja jättää mukavasti kertomatta tiettyjä asioita "siveellisistä syistä". Itse pidin varsinkin lopusta, joka oli lähes yhtä mystinen kuin Katoamispisteessä. Vaikka minulla omat epäilykseni olikin, onnistuttiin minut kuitenkin yllättämään.

Pidinkö sitten tästä? Heti lukukokemuksen jälkeen olotila oli hyvin ristiriitainen, tästä ei tullut samanlaista heti-elämystä kuin vaikkapa ensimmäisen Haahtelani, Katoamispisteen, kanssa. Kielikin tuntui aluksi aivan liian runolliselta ja mukafilosofiselta. Kuitenkin mitä enemmän tämä hautui pään sisällä, sitä mahtavammalta se alkoi tuntua. Voi olla, että tämä ei virallisilla Finlandia-listoilla ole (sillä onhan tämä ehkä vähän hankala), mutta ehdottomasti tämä tulee olemaan maininnan arvoinen vuoden loppuessa. Kaiken kaikkiaan saatoin pitää tästä jopa enemmän kuin Katoamispisteestä, sillä molemmissa kirjoissa vallinnut mystilisyys oli tässä vieläkin vahvempana.

Arvosana: *****-

Näkymätön silta - Juutalaisena toisen maailmansodan valtaamassa Euroopassa

Kirjan nimi: Näkymätön silta (The Invisible Bridge)
Kirjoittaja: Julie Orringer, suomentanut Kristiina Savikurki
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010, suomennos 2011
Sivumäärä: 760
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Kun tarpeeksi kauan kuuntelee kanssalukupiireilijän hehkutusta ei liene mikään ihme, että Julie Orringerin Näkymätön silta tarttuu mukaan kirjastosta. Hehkutusta kannatti jälleen kerran uskoa, sillä tämä nousi ehdottomasti kärkisijoille ( ja tule siellä takuulla olemaan) vuoden parhaiden kirjojen listoilla.

Kirjan keskeisessä asemassa on unkarinjuutalainen Lévin perhe. Perheen keskimmäinen Andras on saanut stipendin arvostettuun arkkitehtikouluun Pariisissa; Ècole Spécialeen. Viimeisenään iltana Budapestissa Andras kohtaa vieraan naisen, joka saa taivuteltua Andraksen toimittamaan ison laatikon hänen sukulaispojalleen Pariisin sekä postittamaan kirjeen, jonka saa turvallisuussyistä laittaa laatikkoon vasta Ranskan puolella. Andras on täysin tietämätön siitä, että kirje sinetöi hänen kohtalonsa johdattaessaan hänet elämän uusille poluille. Andraksen vanhempi veli Tibor haaveilee lääkärinurasta ja pääseekin pienellä avustuksella opiskelemaan Italiaan. Nuorin veli Mátyás on vielä lukiossa, mutta tahtoo luoda uraansa näyteikkunasomistajana ja tanssijana.

Pariisissa kaikki on suurta ja ihmeellistä. Mutta juutalaisena elämäminen ei ole helppoa vuonna 1937 Pariisissakaan, sillä juutalaisvastaisuus valtaa paikkaansa myös ranskalaisessa katukuvassa. Aluksi Andraksen opinnot kuitenkin etenevät hyvin, hän ystävystyy kanssaopiskelijoiden kanssa, tutustuu opettajiinsa ja saa mukavan työpaikan. Hyvin pian Andras saa kuitenkin huomata, että Eurooppaa suljetaan juutalaisilta; opiskelupaikkoihin tulee juutalaiskiintiöt, oleskelulupia ei myönnetä ja kohta myös rajat suljetaan. Euroopan, ja Unkarin, ajautuessa vääjämättä kohti sotaa joutuvat nuoret Lévin veljekset tekemään suuria päätöksiä.

Työkomppaniat, pakkotyö, lyhyet lomat ja lopulta keskitysleirit tulevat juutalaisille tutuiksi sota-aikana. Taudit jylläävät, ravinto on vähäistä ja rangaistukset julmia. Lupauksilla ei ole välttämättä minkäänlaista katetta, lahjonta jyllää ja ainoa, joka pitää Andraksen järjissään on rakkaus ja usko siihen, että huominen koittaa vielä. Ja viimein, kun sota on ohi, on aika totuttautua elämään sodan jälkeisessä Unkarissa, uuden vallan alla, ruumis ja sydän arpia täynnä.

Tästä on vaikeaa kirjoittaa mitään järjellistä mielipidettä sillä tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä tätä kuvaamaan. Lukukokemus oli samalla järisyttävä ja kaunis, lohdullinen ja lohduton. Toisella hetkellä maailmassa on kaikki hyvin, on rakkaudentäyteisiä päiviä, työläitä kouluprojekteja ja pitkiä iltoja ystävien kanssa. Toisella hetkellä olemme työleirillä jossakin päin Itä-Eurooppaa, lähes nälkäkuoleman partaalla koti-ikävää kärsimässä. Samalla tutustumme myös niihin, jotka ovat muualla kuin rakkaimpansa; toisessa maassa, turvapaikassa, kärsimässä.

Teos on osittain henkilökohtainen, sillä Orringer käyttää paljon isovanhempiensa kokemuksia hyväksi. Tieto tästä lisää entisestään teoksen ahdistavuutta, se tekee tästä entistä enemmän henkilökohtaisemman. Orringer luo taitavasti tunnelmaa; samassa lauseessa esiintyy paikoitellen toivoa tulevasta ja epäuskoa siitä, että mikään enää jatkuisi. Pariisin katuja kuvataan elävästi, samoin elämää Unkarin maaseudulla. Ihmissuhteet ovat kauniita, tärkeitä ja ennen kaikkea pysyviä. Työleirikuvaukset ovat karmivan ankeita, mutta en hetkeäkään epäile etteikö se kaikki olisi totta. Onnellisia ihmiskohtaloita ei tässä juurikaan ole, vaan kaikki haavoittuvat sodan keskellä jollakin tavoin. Silti Orringer onnistuu saamaan toivonpilkahduksia paikkoihin, joissa lukija on jo menettää toivonsa. Ennen kaikkea rakkaus on se kantava voima, joka kuljettaa lukijaa tämän tarinan läpi - tarinan, joka on tapahtunut niin monelle, jota edelleen moni tässä maailmassa muistelee, joka on vaikuttanut moneen sukupolveen. Se on lohdullinen ja samalla lohduton, ahdistava ja riemua tarjoava: tämä lukija vietti viimeiset kolmisenkymmentä sivua pala kurkussa nieleskellen.

Näin täydellisestä lukukokemuksesta on vaikeaa löytää mitään moitittavaa. Paksuudestaan huolimatta tässä ei ollut mitään liikaa vaan tarina pysyi tiiviinä ja piti otteessaan koko ajan. Ehkäpä viimeiset kymmenen sivua olivat ne, jotka eivät enää minua niin otteessaan pitäneet, mutta sekään ei vaikuttanut kokonaisuuteen. Jäin miettimään, että tästä saisi aivan täydellisen elokuvan vaikka harvemmin haluankaan kirjoja valkokankaalla nähdä. Tämä on ehdottomasti yksi kaikkien aikojen suosikeistani.

Arvosana: *****

Elena - Nainen, jota mies ei saa mielestään

Kirjan nimi: Elena
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003
Sivumäärä: 126
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Ja niinhän siinä sitten saatta käydä, että kun antaa Joel Haahtelalle pikkusormen se vie koko käden. Ensimmäistä välipalaa kun seurasi toinen ja tällä kertaa lukulistalle päätyi Elena. Tällä kertaa kyseessä oli tutumpaa Haahtelaa mies kertojanaan ja pienoisromaani mitallaan.

Elena on kertomus Miehestä, joka eräänä aamuna jää pois väärältä raitiovaunupysäkiltä, päätyy puistoon ja näkee siellä Elenan. Elenan, tuon kauniin parikymppisen naisen, josta tulee Miehelle pakkomielle. Syksystä talven läpi kevääseen Mies on jokainen aamu puistossa, opettelee Elenan saapumisajat ja lopulta tahtoo selvittää tästä enemmänkin. Samalla Mies miettii, miksi Elena vetoaa häneen niin kovin. Tulee kesä ja Elena lähtee Saareen. Mies seuraa, etsii Elenaa, mutta ei löydä mitään uutta. Syksyn tullen Mies vihdoinkin uskaltaa miettiä, miksi Elena on hänelle niin kiintoisa tapaus, ja kohdata seuraukset.

Tämä oli lumoava, jälleen kerran. Selvästi yhden kertojahahmon käyttäminen on Haahtelalle vahvuus. Jos edellisissä lukemissani Haahtelan teoksissa on ollut lakonista dialogia puuttuu sekin vähän tästä lähes kokonaan. Tarinaa kerrotaan eteenpäin ilman, että vuorosanoja juurikaan nähdään. Viikot ja kuukaudet kuluvat eteenpäin Miehen kuvailemina, aika soljuu editse tasaisena harmaana massana. Mitään suurta ei missään vaiheessa oikeastaan tapahdu, mutta sellaista ei tämä kirja kaipaakaan. Koska päähenkilömme ei pidä kiirettä mihinkään, ei sitä myöskään tee Haahtela tarinanrakentamisellaan. On jälleen kerran ihailtavaa, että kirjailija pystyy näin lyhyessä teoksessa tuomaan esiin niin paljon tunnelmaa, tapahtumia ja ajatuksia. Taaskaan kirjassa ei ole yhtä ainutta ylimääräistä sanaa, vaan kaikki kuuluu asiaan ilman, että teoksen kieli olisi kuitenkaan yliharkittua.

Lopussa lukija kuitenkin kokee yllätyksen. Tai ainakin minä koin, sillä olin ajatellut asioita aivan toisella tavalla. Yllätys oli lähes isku vasten kasvoja, niin hätkähdyttävä se oli ja laittoi koko lukemisen lähes kokonaan uuteen valoon. Sitä omaa ajatusta, joka on ollut aivojen perukoilla koko lukuhetken ajan, on vaikea saada pois mielestä. Vaikka sitten kun ajattelee toistamiseen niin aivan oikeinhan se meni, muuten kaikessa olisi ollut vielä vähemmän järkeä ja yllätysmomentti pienempi.

En kuitenkaan päässyt Elenan kanssa aivan sille samalle lumoavuuden tasolle kuin Katoamispisteen kanssa. Silti tämä oli vahva, ja osittain kauniskin, tarina elämästä ja sen hallinnasta.

Arvosana: ****½

Naiset katsovat vastavaloon - Kun menneisyyden haamut pitävät otteessaan

Kirjan nimi: Naiset katsovat vastavaloon
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 199
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela nousi kertaheitolla yhdeksi suosikikseni kun luin Katoamispisteen joulukuussa 2011. Ja koska minulla on nyt menossa useampikin paksu kirja, päätin viimeisimmällä kirjastovierailulla, että Haahtelan kirjat olisivat paksujen kirjojen keskellä hyviä välipaloja. Ensimmäisenä lukuvuorossa oli vanhempaa tuotantoa; Naiset katsovat vastavaloon.

Naiset katsovat vastavaloon on kertomus kahdesta avioparista 1970-luvun Suomessa. Lilian ja Klaus ovat juuri palanneet häämatkaltaan Ranskasta takaisin Suomeen toteuttamaan unelmaansa; iso talo meren rannalla, kaupunki sopivan matkan päässä, hyväpalkkainen työ. Heidän naapurissaan asuu boheemimainen pariskunta Emma ja Jimi, joiden olemus tuntuu verhoavan salaisuuksia. Ennen pitkää varsinkin Lilian ja Emma luovat toisiinsa vahvan siteen ja Jimin on aika keskustella Klausin kanssa.

Haahtela osoittaa jo varhaisimmissaankin teoksissaan kertojan lahjansa. Kerronta on jälleen kerran sävykästä ja vahvaa ja tällä kertaa poikkeuksellisesti kertojaääniä on useampia ja keskiössä ovat naiset miesten toimiessa enemmän sivuosaroolissa. Kieli on vivahteikasta, virkkeet lyhyitä ja ytimekkäitä. Mitään ylimääräistä ei jäädä jaarittelemaan vaan asiassa pysytään vahvasti ensimmäisestä sanasta viimeiseen. Dialogi on tyypilliseen tapaan lakonista - tuoden mieleen ainakin tälle lukijalle Kaurismäen elokuvat. Muutamaan otteeseen kuvittelinkin kohtauksia valkokankaalle niin elokuvallinen tämä paikoitellen oli.

Vaikka tämä onkin paksu Haahtelan kirjaksi, sivua vajaa 200, tuntui silti siltä, että nyt tarina loppui pahasti kesken. Alkuun on selvästi käytetty paljon työskentelyä, rakennettu draaman kaarta siihen pisteeseen, että lukija hokee mielessään 'kerro jo kerro jo'. Kun sitten tämä 'kerro jo'-vaihe on päästy ohi tuleekin kirjan takakansi vastaan hieman turhan nopeasti; juuri kun ollaan päästy mysteerin äärelle asia lähestulkoon haudataan. Pienen pettymyksen siis joutui tällä kertaa kokemaan, tästä olisi saanut parillakymmenellä lisäsivulla vielä paremman lopetuksen.

En voi siltikään sanoa pettyneeni. Kaiken kaikkiaan Naiset katsovat vastavaloon on laadukas kertomus keskiluokkaisesta arjesta maaseudulla, menneisyydestä, salaisuudesta ja niiden taakasta. Se pitää otteessaan koko lukemisen ajan, luo sävykästä kerrontaa, vivahteista kieltä, lyhyitä lauseita ja yksinkertaisia dialogeja. Se on nopealukuinen ja helpostilähestyttävä. Eikä se, että kirjan loppuratkaisu on tullut tutuksi, vähennä yhtään kirjan uudelleenlukuarvoa.

Arvosana: ****

Lehtiä syksyn arkistosta - Bo Carpelania postuumisti

Kirjan nimi: Lehtiä syksyn arkistosta - Tomas Skarfeltin muistiinpanoja (Blad ur höstens arkiv)
Kirjoittaja: Bo Carpelan, ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Cai Westerberg
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 206
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Luettuani viime vuonna Bo Carpelanin kuolemasta tajusin, että en ole koskaan lukenut häneltä yhtäkään teosta. Tähän ongelmaan tarjosi kuitenkin vastauksen Carpelanin postuumisti julkaistu teos Lehtiä syksyn arkistosta. Kirja on kerännyt lyhyessä ajassa paljon suosiota bloggaajien keskuudessa, eikä suotta. Teoksen luettuaan on helppo yhtyä ylistäjien kuoroon ja samalla ihailla sitä intensiteettiä ja taitoa, joka kirjailijalla on hallussaan vielä reilusti yli 80-vuotiaana.

Tämän runollisen teoksen kertojana toimii Tomas Skarfelt, eläkkeelle jäänyt tilastotieteilijä, joka on muuttanut syksyksi Uddaan - rakkaaseen kesäpaikkaansa kirjoittamaan muistelmiaan. Tomaksen elämää värittää myös väsynyt äiti sairaalassa; äiti, joka odottaa pääsevänsä pian kulkemaan tummaan metsään - paikkaan, johon hänen aviopuolisonsa on päässyt jo kauan sitten. Iloa yksinäisen Tomaksen ja kuolemaa odottavan äidin elämää tuo pikku-Slanten, tuo Uddassa asuva viisivuotias poika, joka lapsenilollaan ja vilipttömyydellään piristää synkkääkin päivää.

Carpelanin viimeiseksi jäänyt teos kuljettaa lukijaa Tomaksen mukana tämän syksyisissä päivissä; lapsuusmuistoissa, vanhuuden pohtimisessa, muistelmissa. Mitään yhtä suurta rakennetta teoksessa ei ole, se on ennemminkin ajatusten virtaa, sanoja sanojen perää, monia lyhyitä irtonaisia ajatuksia samassa kappaleessa, runollisesti ja huolellisesti kirjoitettuna. Lukija kohtaa saman ahdistuksen, joka kohtaa vanhenevaa Tomasta, lapsuuden kaipuun, kauniin syksyisen luonnon ja toiveen siitä, että tumma metsä olisi lähellä.

Kieli ja tunnelma ovat ne, jotka tekevät tästä kirjasta niin kauniin ja vetoavan, samalla lohdullisen ja ahdistavan. Jokainen rivi on tunnustus, kaipuu, toivomus. Jokainen sivu päättyessään on vain yksi lehti syksyn arkistossa. Paitsi kuvaus vanhenemisesta ja lähestyvästä kuolemasta, on se myös kuvaus luonnon valmistautumisesta talveen. Se on täynnä filosofisia kysymyksiä, joihin Tomas ei edes halua saada vastauksia elämänsä aikana.

Minä en ole koskaan pitänyt teoksista, jotka ovat paitsi filosofisia, myös täynänsä pilkkuja, irtonaisia lauseita ja lopulta eivät edes kerro mitään yhteneistä tarinaa. Tuokiokuvaukset sopivat mielestäni yksittäisiin novelleihin tai runoihin, mutta niitä ei tulisi viljellä kokonaisen kaunikirjallisen teoksen verran. Sen jälkeen kun painoin takakannen kiinni, istuin hetken paikoillani tietämättä mitä tehdä tai ajatella, makustellen sitä kaikkea mitä olin juuri lukenut. Jäin hautomaan kirjan tapahtumia pitkäksi aikaa, sillä vasta nyt, kolmantena päivänä lukemisesta, kykenen saamaan sanoja näytölle. Niin vahva lukukokemus tämä oli minulle - minulle, joka ei ole aiemmin antanut arvoa tällaiselle kirjallisuudelle. Ymmärrän hyvin, miksi tämä on ollut niin monelle lohdullinen teos, niin kauniisti se kuvaa lähestyvää kuolemaa; yhtä lehteä syksyn arkistossa.

Arvosana: ****½