Poikani Kevin - Kuinka pojastani tuli hirviö?

Kirjan nimi: Poikani Kevin (We Need to Talk about Kevin)
Kirjoittaja: Lionel Shriver, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2006
Sivumäärä: 544
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Lionel Shriver osaa kirjoittaa vaikeista, raskaista aiheista. Sellainen on myös Poikani Kevin, joka ravistelee ja puhuttelee lukijaa monelta kantilta. Kirjasta on juuri myös tulossa elokuva, joka aiheeltaan varmasti nostattaa keskustelua myös valtamediassa.

Poikani Kevin koostuu Evan kirjeistä miehelleen Franklinille. Evalla oli loistava ura matkakirjailijana ja onnellinen avioliitto ennen kuin he saivat lapset, Kevinin. Nyt Kevin istuu vankilassa järkyttävän rikoksen tehtyään ja Eva käy kirjeissään läpi aikaa, joka tragediaan johti.

Eva pohtii paljon, miksi Kevin päätyi hirmutekoon? Oliko syy hänessä ja Franklinissa? Johtuiko se siitä, että Eva ei tuntenut voivansa rakastaa Keviniä? Vai siitä, että Franklin näki aina vain asioiden valoisan puolen kun oli kyseessä Kevin? Vai olisiko Evan pitänyt haluta lasta vielä kovemmin, tunsiko Kevin olonsa heti syntyessään epätoivotuksi? Vai olisiko mikään muutos kuitenkaan muuttanut Kevinissä mitään? Voiko joku syntyä pahaksi?

Synkät tapahtumat etenevät arkipäiväisyyden rinnalla. Aluksi kyseessä on vain pienet asiat, asiat jotka varoittavat tulevasta mutta eivät kuitenkaan laita hälytyskelloja soimaan. Shriver esittää paljon kysymyksiä, mutta ei edes pyri antamaan kaikkiin vastauksia. Lukijalle jää paljon pohdittavaa ja oman mielipiteen muodostamista, mikään johtopäätös tätä lukiessa ei suoraan ole oikein tai väärin. Poikani Kevin on ennen kaikkea romaani syyllisyydestä, äidinraukkaudesta ja sen puuttumisesta, itsekkyydestä ja selittämättömästä pahuudesta, pahuudesta jota ei pysty selittämään millään psykologian asteikolla. 

Pidin ennakkoluulottomasta tavasta, jolla Shriver tarttuu asioihin. Hän ei kaunistele asioita vaan tuo ne esiin karmaisevasti, säästämättä lukijaa yksityiskohdilta. Hän ei pyydä anteeksi vaan jatkaa tulitusta vielä silloinkin kun heikompaa lukijaa hirvittää yksityiskohtien julmuus. Hänellä on taito saada lukija tuntemaan olevansa kärpänen katossa - keskellä toimintaa, tarkkailemassa ja kokemassa. Kieli ei ole kikkailevaa mutta pelkistettynä sopii tähän teokseen kuin nakutettu. Yksityiskohtien kuvailua on sitä enemmän mitä lähemmäksi lopullista tragediaa pääsemme. Kirjemuoto toimii mainiosti ja antaa lukijalle pikku hiljaa lisää tietoa, lisää lankoja yhteenpunottaviksi, aikaa valmistautua tulevaan. Ja silti kun se tuleva tulee, järkyttyy lukija pahuuden massiivisuudesta.

Harmi vain, että tälle lukijalla selkeni ehkä vähän liiankin nopeasti se, mitä kaikkea tragediaan sisältyy. Se kieltämättä vei vähän sitä suurta huhhuh-efektiä pois, joka väkisin olisi tullut vastaan, jos olisin ajatellut hieman vähemmän tätä lukiessani. Toki edelleen kirjeiden loppupuoli järkytti myös minua, vaikka yleensä pysynkin aika kylmähermoisena. Vastenmielisyyskertoimeni täyttyi tosin useammassa kohdassa, sillä paikoitellen sen sai osakseni Eva tai Franklin, paikoitellen Kevin. Varsinkin Evan käytös mietitytti minua viimeiselle sivulle saakka. Poikani Kevin oli kuitenkin hieno lukukokemus ja ymmärrän, miksi se ja Shriver ovat saaneet niin vankkumattoman fanijoukon.

Arvosana: ****