Anna Kareninan kimmpaluku on edennyt omalta osaltani aivan aikataulussa. Jos en olisi hieman hidastellut, saattaisin tosin olla jo useamman kymmenen sivua edellä aiottua vauhtia. Tahdon kuitenkin vielä ainakin marraskuussa pysyä määrätyssä vauhdissa. Tällä hetkellä olen siis lukenut osat 1-4 ja olen sivulla 507, enää siis vajaa 500 sivua jäljellä, joten voiton puolella urakassa ollaan.
Ensimmäiset 500 sivua osoittavat ainakin sen, että Tolstoi on jaarittelija. Jo pelkästään kirjan nimestä voisi päätellä sen, että se keskittyy Anna Kareninaan. Kun on lukenut pari sataa sivua huomaakin, että asiaa tehdään kutakuinkin kaikesta muusta kuin itse päähahmostamme. Jos kirjasta poistaisin kaiken sen, mikä ei suoraan Annaan liity, olisi tämä nyt 999-sivuinen opus varmastikin vajaa 400-sivuinen teos. Mutta toisaalta en valita, sillä en ole vielä hetkeäkään pitkästynyt kirjan kanssa.
Omat suosikkini henkilökavalkadista ovat Levin ja Stiva, joilla tuntuu olevan useampi ulottuvuus ja pienempi dramattisuuskerroin kuin muilla. Toisaalta taas Anna, Karenin ja Vronski ovat vähän turhankin yliampuvia, dramaattisia ja omasta mielestäni hyvin epätodellisia henkilöitä. Silti viihdyn heidänkin parissa, vaikka heidän käytöksensä saakin minulla aika ajoin aiheutettua harmaita hiuksia.
Lukukokemusta toki hieman latistaa se, että tiedän kuinka tämä tulee päättymään. Nyt näin puolessa välissä on vielä paljon asioita, joita odotan tapahtuviksi, sillä ensimmäinen puolikas tuntuu olleen vain alustusta toiselle puolikkaalle. Toivonkin siis, että loppupuoliskossa tapahtuu hieman enemmän; varsinkin päähenkilöiden välillä, sillä tällä hetkellä ei ole vielä havaittavissa niitä kahta dramaattista rakastavaista, joiksi kirjan takakannessa Annaa ja Vronskia kutsutaan.
maanantai 31. lokakuuta 2011
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
59/100: Halkeamia
Kirjan nimi: Halkeamia - Valikoituja tekstejä 1986-2011
Kirjoittaja: Kjell Westö, teksteistä osan suomentanut Katriina Huttunen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 361
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Halkeamia on kokoelma Kjell Westön kirjoituksia, pääasiallisesti kolumneja, jotka on julkaistu vuosien saatossa niin Yhteishyvässä, Hufvudstadsbladetissa kuin Veikkaajassakin. Mukaan on kelpuutettu myös muutama pidempi teksti, jotka on jo aiemmin ilmestynyt kansissa - Westö kuitenkin halusi ne mukaan, koska piti niitä onnistuneina tuotoksina.
Alussa on Esipuhe, jossa Westö kertoo suhteestaan paitsi kirjoittamiseen myös kieliin ja suomalaisuuteen. Mukana olevat tekstit on jaettu aihepiireittäin seitsemään osaan. Jokaisen aihepiirin sisällä liikutaan kronologisesti ja useamman tekstin perässä on huomioita vuodelta 2011; näissä Westö joko täydentää jotakin epäselvää kohtaa, avaa senhetkistä tilannetta johon teksti pureutui tai peilaa mukaan omaa elämäänsä.
Teksteistä valottuu pikku hiljaa se, miksi Westö rakastaa Helsinkiä, miten tärkeä osa musiikilla on ollut ja on edelleen hänen elämässään ja ennen kaikkea se, miksi hän koki tärkeäksi jakaa näitä rakkauksiaan myös kirjoissa. Paitsi näistä, Westö ottaa kantaa myös ajankohtaisiin asioihin alkaen Lahden dopingista, päätyen maahanmuuttokysymyksiin. Kronologinen järjestys tuntuu tuovan Westön jokaisen tekstin jälkeen hieman lähemmäs lukijaa; kokoelma on hyvin henkilökohtainen, sillä jokaisen kolumninsa taakse Westö on sijoittanut palan omaa itseään ja elämäänsä. Kronologinen järjestys antaa myös hyvän mahdollisuuden seurata Westön kirjoitustyylin muuttumista. Alkupään kirjoituksista huomaa hyvin, että mukana on sitä runollisuutta, jota Westö alkuvuosinaan myös kirjallisesti tuotti. Loppupään kirjoitukset taas ovat lähempänä sitä samaa tyyliä, jota olen tottunut lukemaan hänen romaaneissaan.
Jotenkin käsittämätöntä, että en ole aiemmin törmännyt yhteenkään Westön kirjoittamaan kolumniin. Toisaalta taas enpä ole juuri mitään näistä lehdistä koskaan kunnolla lukenutkaan. Ja näin lukemalla tästä sai myös hyvin yhtenäisen kuvan herra kirjailijasta. Koostumuksensa vuoksi tämä oli paitsi helppo myös nopea lukea. Tämä sopiikin varsin mainiosti työmatkoille tai vaikka mainoskatkoluettavaksi. Tämän jälkeen tahdon jälleen kerran lukea lisää Westöä.
Kirjoittaja: Kjell Westö, teksteistä osan suomentanut Katriina Huttunen
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 361
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Halkeamia on kokoelma Kjell Westön kirjoituksia, pääasiallisesti kolumneja, jotka on julkaistu vuosien saatossa niin Yhteishyvässä, Hufvudstadsbladetissa kuin Veikkaajassakin. Mukaan on kelpuutettu myös muutama pidempi teksti, jotka on jo aiemmin ilmestynyt kansissa - Westö kuitenkin halusi ne mukaan, koska piti niitä onnistuneina tuotoksina.
Alussa on Esipuhe, jossa Westö kertoo suhteestaan paitsi kirjoittamiseen myös kieliin ja suomalaisuuteen. Mukana olevat tekstit on jaettu aihepiireittäin seitsemään osaan. Jokaisen aihepiirin sisällä liikutaan kronologisesti ja useamman tekstin perässä on huomioita vuodelta 2011; näissä Westö joko täydentää jotakin epäselvää kohtaa, avaa senhetkistä tilannetta johon teksti pureutui tai peilaa mukaan omaa elämäänsä.
Teksteistä valottuu pikku hiljaa se, miksi Westö rakastaa Helsinkiä, miten tärkeä osa musiikilla on ollut ja on edelleen hänen elämässään ja ennen kaikkea se, miksi hän koki tärkeäksi jakaa näitä rakkauksiaan myös kirjoissa. Paitsi näistä, Westö ottaa kantaa myös ajankohtaisiin asioihin alkaen Lahden dopingista, päätyen maahanmuuttokysymyksiin. Kronologinen järjestys tuntuu tuovan Westön jokaisen tekstin jälkeen hieman lähemmäs lukijaa; kokoelma on hyvin henkilökohtainen, sillä jokaisen kolumninsa taakse Westö on sijoittanut palan omaa itseään ja elämäänsä. Kronologinen järjestys antaa myös hyvän mahdollisuuden seurata Westön kirjoitustyylin muuttumista. Alkupään kirjoituksista huomaa hyvin, että mukana on sitä runollisuutta, jota Westö alkuvuosinaan myös kirjallisesti tuotti. Loppupään kirjoitukset taas ovat lähempänä sitä samaa tyyliä, jota olen tottunut lukemaan hänen romaaneissaan.
Jotenkin käsittämätöntä, että en ole aiemmin törmännyt yhteenkään Westön kirjoittamaan kolumniin. Toisaalta taas enpä ole juuri mitään näistä lehdistä koskaan kunnolla lukenutkaan. Ja näin lukemalla tästä sai myös hyvin yhtenäisen kuvan herra kirjailijasta. Koostumuksensa vuoksi tämä oli paitsi helppo myös nopea lukea. Tämä sopiikin varsin mainiosti työmatkoille tai vaikka mainoskatkoluettavaksi. Tämän jälkeen tahdon jälleen kerran lukea lisää Westöä.
maanantai 24. lokakuuta 2011
58/100: Piiat
Kirjan nimi: Piiat (The Help)
Kirjoittaja: Kathryn Stockett, suomentanut Laura Beck
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2010
Sivumäärä: 456
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Kathryn Stockettin Piiat on ollut viime aikoina blogosfäärin suosiossa eikä suotta, sillä tämä esikoisteos on paitsi lukuelämys myös tarjolla valkokankailla laajemmallekin yleisölle. Tässä todella on pitkästä aikaa kirja, jonka elokuvaversion tahdon nähdä. Kirja on myös osittain henkilökohtainen, sillä Stockett on itsekin kasvanut juuri 1960-luvun Missisippissä, kotiapulaisen osittain kasvattamana.
Piiat on kertomus 1960-luvun Amerikasta, Mississipin osavaltiossa sijaitsevasta Jacksonin kaupungista. Sen pääosassa ovat Aibileen ja Mindy, kaksi mustaa naista, jotka toimivat kotiapulaisina, sekä Skeeter, lupaava kirjailijan alku, joka ei suostu hyväksymään normeja, jotka on laadittu valkoisten ja mustien välille. Skeeter saa idean kirjoittaa kirjan kotiapulaisten elämästä; niin hyvistä kuin huonoista puolistakin, siitä miten valkoiset emännät heitä kohtelevat, miten valkoiset näkevät perhe-elämän, mitä kaikkea työhön sisältyy. Projekti on riskialtis sekä Skeeterille että kaikille mukaanlähteville mustille, mutta kirja alkaa kuitenkin syntyä; tuoden mukanaan useamman salaisuuden.
Piiat on esikoiseksi vahva kokonaisuus. Se soljuu alusta loppuun (lopun viimeistä noin kymmentä sivua lukuunottamatta) vahvana, pitäen tunnelmaa ja jännitystä yllä. Kertojaäänien vaihtelevuus (Aibileenin, Minnyn ja Skeeterin välillä) tuo mukavaa väriä ja asiat esiin hieman erilaisista näkökulmista. Aikajakso on verrattain pitkä, vuodesta 1962 vuoteen 1964, mutta se ei näy lainkaan kokonaisuudessa. Päivät ja kuukaudet kuluvat eteenpäin kuin huomaamatta ja vuoden vaihdoksen havaitsee vain tekstissä esiintyvistä yksityiskohdista (kuten Kennedyn murha) tai suorasta vuosiluvun maininnasta.
Pidinkin juuri siitä, että tosielämän tapahtumia oli otettu mukaan. Missään vaiheessa ne eivät saaneet suurta roolia, rotumielenosoituksia lukuunottamatta, mutta mainittiin juuri sopivasti niin, että lukijakin huomaa henkilöiden nämä asiat kohdanneen. Pidin myös maisemasta, välillä tuntui kuin olisin jälleen siinä samassa paikassa, johon matkustin lukiessani Kuin surmaisia satakieltä. Pieni kyläpahanen, jossa piirit ovat pienet, kaikki tuntevat kaikki ja ennakkoluulot ovat edelleen vahvoja. Kirjat myös olivat suuressa osassa teoksessa, mainittiinpa siinä juurikin myös kyseinen Harper Leen teos.
Mustien ja valkoisten ero tulee hyvin esiin tekstissä. Varmasti tämä tulisi vielä paremmin esiin, jos olisin lukenut tämän alkukielellä, mutta suomennoksessakin huomasi kyllä hyvin eroavaisuudet. Siinä missä hienostopiirit puhuvat huoliteltua kieltä käyttää varsinkin Minny karskia slangia. Skeeter selvänä väliinputoajana etsii paikkaansa myös kielellisessä ilmapiirissä. Myös se, kuinka kukin havainnoi maailmaa ympärillään, on mielenkiintoista. Aibileen miettii usein emäntänsä kasvatusmetodeja ja raottaa yksityiselämäänsä hyvin vähän, valikoidulle joukolle. Minny taas on rääväsuu, josta harva emäntä pitää. Minny suostuu puhumaan omasta elämästään vielä vähemmän, varsinkin valkoiselle Skeeterille, ainoastaan Aibileen on hänen uskottunsa. Ja sitten on Skeeter, joka taistelee asemastaan seurapiireissä, miettii mustien ja valkoisten oikeuksia, pohtii rakkautta ja ystävyyttä. Jokaisen kappaleessa seurataan paitsi heidän työpäiviään, myös elämää työpaikkojen ulkopuolella. Lukija siis saa enemmän tietoa kuin Aibileen, Minny tai Skeeter suostuvat jakamaan.
Kirjan loppua kohden käy myös selväksi se, että kyseessä ei ole kirja, jossa on täysin onnellinen loppu. Mielestäni lopetus onkin kirjan heikoin kohta, ja viimeiset 10 sivua osittain latistivat muuten niin upean lukukokemuksen. Loppu nimittäin jää niin auki, että se suorastaan huutaa jatko-osaa kaikille tapahtumille. Mikä sinänsä ei ole huono asia, sillä mielelläni luen lisää. Mutta se vaan on liian avoin. Toisaalta kirjan yksi kantavista kysymyksistä, voiko valkoinen ja musta ystävystyä, jatkuu viimeiselle sivulle saakka.
Arvosana: ****½
Kirjoittaja: Kathryn Stockett, suomentanut Laura Beck
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2009, suomennos 2010
Sivumäärä: 456
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Kathryn Stockettin Piiat on ollut viime aikoina blogosfäärin suosiossa eikä suotta, sillä tämä esikoisteos on paitsi lukuelämys myös tarjolla valkokankailla laajemmallekin yleisölle. Tässä todella on pitkästä aikaa kirja, jonka elokuvaversion tahdon nähdä. Kirja on myös osittain henkilökohtainen, sillä Stockett on itsekin kasvanut juuri 1960-luvun Missisippissä, kotiapulaisen osittain kasvattamana.
Piiat on kertomus 1960-luvun Amerikasta, Mississipin osavaltiossa sijaitsevasta Jacksonin kaupungista. Sen pääosassa ovat Aibileen ja Mindy, kaksi mustaa naista, jotka toimivat kotiapulaisina, sekä Skeeter, lupaava kirjailijan alku, joka ei suostu hyväksymään normeja, jotka on laadittu valkoisten ja mustien välille. Skeeter saa idean kirjoittaa kirjan kotiapulaisten elämästä; niin hyvistä kuin huonoista puolistakin, siitä miten valkoiset emännät heitä kohtelevat, miten valkoiset näkevät perhe-elämän, mitä kaikkea työhön sisältyy. Projekti on riskialtis sekä Skeeterille että kaikille mukaanlähteville mustille, mutta kirja alkaa kuitenkin syntyä; tuoden mukanaan useamman salaisuuden.
Piiat on esikoiseksi vahva kokonaisuus. Se soljuu alusta loppuun (lopun viimeistä noin kymmentä sivua lukuunottamatta) vahvana, pitäen tunnelmaa ja jännitystä yllä. Kertojaäänien vaihtelevuus (Aibileenin, Minnyn ja Skeeterin välillä) tuo mukavaa väriä ja asiat esiin hieman erilaisista näkökulmista. Aikajakso on verrattain pitkä, vuodesta 1962 vuoteen 1964, mutta se ei näy lainkaan kokonaisuudessa. Päivät ja kuukaudet kuluvat eteenpäin kuin huomaamatta ja vuoden vaihdoksen havaitsee vain tekstissä esiintyvistä yksityiskohdista (kuten Kennedyn murha) tai suorasta vuosiluvun maininnasta.
Pidinkin juuri siitä, että tosielämän tapahtumia oli otettu mukaan. Missään vaiheessa ne eivät saaneet suurta roolia, rotumielenosoituksia lukuunottamatta, mutta mainittiin juuri sopivasti niin, että lukijakin huomaa henkilöiden nämä asiat kohdanneen. Pidin myös maisemasta, välillä tuntui kuin olisin jälleen siinä samassa paikassa, johon matkustin lukiessani Kuin surmaisia satakieltä. Pieni kyläpahanen, jossa piirit ovat pienet, kaikki tuntevat kaikki ja ennakkoluulot ovat edelleen vahvoja. Kirjat myös olivat suuressa osassa teoksessa, mainittiinpa siinä juurikin myös kyseinen Harper Leen teos.
Mustien ja valkoisten ero tulee hyvin esiin tekstissä. Varmasti tämä tulisi vielä paremmin esiin, jos olisin lukenut tämän alkukielellä, mutta suomennoksessakin huomasi kyllä hyvin eroavaisuudet. Siinä missä hienostopiirit puhuvat huoliteltua kieltä käyttää varsinkin Minny karskia slangia. Skeeter selvänä väliinputoajana etsii paikkaansa myös kielellisessä ilmapiirissä. Myös se, kuinka kukin havainnoi maailmaa ympärillään, on mielenkiintoista. Aibileen miettii usein emäntänsä kasvatusmetodeja ja raottaa yksityiselämäänsä hyvin vähän, valikoidulle joukolle. Minny taas on rääväsuu, josta harva emäntä pitää. Minny suostuu puhumaan omasta elämästään vielä vähemmän, varsinkin valkoiselle Skeeterille, ainoastaan Aibileen on hänen uskottunsa. Ja sitten on Skeeter, joka taistelee asemastaan seurapiireissä, miettii mustien ja valkoisten oikeuksia, pohtii rakkautta ja ystävyyttä. Jokaisen kappaleessa seurataan paitsi heidän työpäiviään, myös elämää työpaikkojen ulkopuolella. Lukija siis saa enemmän tietoa kuin Aibileen, Minny tai Skeeter suostuvat jakamaan.
Kirjan loppua kohden käy myös selväksi se, että kyseessä ei ole kirja, jossa on täysin onnellinen loppu. Mielestäni lopetus onkin kirjan heikoin kohta, ja viimeiset 10 sivua osittain latistivat muuten niin upean lukukokemuksen. Loppu nimittäin jää niin auki, että se suorastaan huutaa jatko-osaa kaikille tapahtumille. Mikä sinänsä ei ole huono asia, sillä mielelläni luen lisää. Mutta se vaan on liian avoin. Toisaalta kirjan yksi kantavista kysymyksistä, voiko valkoinen ja musta ystävystyä, jatkuu viimeiselle sivulle saakka.
Arvosana: ****½
tiistai 18. lokakuuta 2011
57/100: Harjukaupungin salakäytävät
Kirjan nimi: Harjukaupungin salakäytävät
Kirjoittaja: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 372
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Pasi Ilmari Jääskeläinen oli minulle kauan aikaa tuttu Jääppinä, omintakeisana äidinkielen lehtorina jyväskyläläisessä lukiossa. Tunnistamisen tunne on käynyt useampaan otteeseen aivoissani, mutta vasta tarttuessani Harjukaupungin salakäytäviin osasin vetää sen puuttuvan viivan herrojen Jääp ja Jääskeläinen välillä. Joskus sitä vain on hieman hidas...
Harjukaupungissa, jonka suurin osa meistä tuntee nimellä Jyväskylä, seikkailee keski-ikää lähestyvä ja sateenvarjoja jatkuvasti hävittävä Olli Suominen, kustantaja ja kirkkovaltuutettu. Sitten Ollin elämään tulee Facebook ja Kerttu Kara, Ollille lapsuudesta tuttu ja maailmanmenestyskirjan Elokuvallisen elämänoppaan kirjoittaja. Pian Ollin elämän sekoittavat Tourulan Viisikko, oudot unet, salakäytävät, m-hiukkaset, elokuvakerho sekä Maaginen kaupunkiopas.
Niin. Ei tämä nyt saanut minussa herätettyä sellaista ooh-aaltoa, jota odotin luettuani tämän ja Jääskeläisen muiden kirjojen arvosteluja. Toisaalta tämä on kyllä lajityypiltään myös sellaista laatua, joka ei minuun aivan täysillä iske. Silti kuitenkin viihdyin hyvin tämän parissa enkä todellakaan ole antamassa tälle täystyrmäystä. Varsinkin valloittavuudellaan kirja vei mukanaan ja onkin selvää, että kyllä minä vastaisuudessakin Jääskeläistä luen.
Viihdyin lukiessani lainauksia Maagisesta kaupunkioppaasta ja Elokuvallisesta elämänoppaasta. Melkein aloin jo toivoa sitä, että joku todellakin olisi kirjoittanut kyseiset opukset. Myös viittaukset suuriin elokuviin ja muutamiin kirjoihin (Nerudaa! vaikka en itse juurikaan hänen tuotoksistaan pidä) olivat mukavia yksityiskohtia, jotka värittivät hyvin kirjan maagista maailmaa. Jälleen kerran kaupunkikuvaus oli mahtavaa ja rakastuin Jyväskylään harjuineen, vaikka kaupungissa olenkin vain kahdesti käynyt. Suomisen Olli (jälleen elokuvaviittaus, kesti kauan että tämän tajusin) myös laukoo paljon mieleenpainuvia lausahduksia ja varsinkin herran päänsisäinen maailma on hyvin viihdyttävä.
Valitettavasti tässä myös oli huonoja puolia niin, että tämä ei noussut aivan ylimmälle tasolle. Ensinnäkin hyppäykset kohtauksesta ja ajasta toiseen on toteutettu osittain sekavasti. Aina lukija ei ole aivan perillä siitä, ollaanko nykyajassa, menneisyydessä, unessa vai jossakin aivan muualla. Selkeää jakoa näiden tapahtumien välillä ei tapahdu ja välillä tarvitsee lukea koko luku loppu tajutakseen, mitä tasoa eletään. Lisäksi täytyy kritisoida sitä, että Jääskeläinen on kirjoittanut teokselleen kaksi loppua. Oma versioni oli blanc, joka tietenkin on minun mielestäni se oikea lopetus. Toisaalta en edes halua lukea sitä toista versiota, koska silloin ei enää olisi kyseessä se sama teos, jonka luin. Toisaalta taas olen utelias luonne ja tekisi mieli kurkistaa, miten paljon versioissa on eroa. Tämä ei valitettavasti anna täysin positiivista kuvaa kirjailijasta, vaan kielii enemminkin siitä, että hän on ollut kahden vaiheilla lopun suhteen ja sen sijaan, että olisi päätynyt toiseen on hän päättänyt jakaa loput kirjojen kesken.
Arvosana: ***½
Kirjoittaja: Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 372
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Pasi Ilmari Jääskeläinen oli minulle kauan aikaa tuttu Jääppinä, omintakeisana äidinkielen lehtorina jyväskyläläisessä lukiossa. Tunnistamisen tunne on käynyt useampaan otteeseen aivoissani, mutta vasta tarttuessani Harjukaupungin salakäytäviin osasin vetää sen puuttuvan viivan herrojen Jääp ja Jääskeläinen välillä. Joskus sitä vain on hieman hidas...
Harjukaupungissa, jonka suurin osa meistä tuntee nimellä Jyväskylä, seikkailee keski-ikää lähestyvä ja sateenvarjoja jatkuvasti hävittävä Olli Suominen, kustantaja ja kirkkovaltuutettu. Sitten Ollin elämään tulee Facebook ja Kerttu Kara, Ollille lapsuudesta tuttu ja maailmanmenestyskirjan Elokuvallisen elämänoppaan kirjoittaja. Pian Ollin elämän sekoittavat Tourulan Viisikko, oudot unet, salakäytävät, m-hiukkaset, elokuvakerho sekä Maaginen kaupunkiopas.
Niin. Ei tämä nyt saanut minussa herätettyä sellaista ooh-aaltoa, jota odotin luettuani tämän ja Jääskeläisen muiden kirjojen arvosteluja. Toisaalta tämä on kyllä lajityypiltään myös sellaista laatua, joka ei minuun aivan täysillä iske. Silti kuitenkin viihdyin hyvin tämän parissa enkä todellakaan ole antamassa tälle täystyrmäystä. Varsinkin valloittavuudellaan kirja vei mukanaan ja onkin selvää, että kyllä minä vastaisuudessakin Jääskeläistä luen.
Viihdyin lukiessani lainauksia Maagisesta kaupunkioppaasta ja Elokuvallisesta elämänoppaasta. Melkein aloin jo toivoa sitä, että joku todellakin olisi kirjoittanut kyseiset opukset. Myös viittaukset suuriin elokuviin ja muutamiin kirjoihin (Nerudaa! vaikka en itse juurikaan hänen tuotoksistaan pidä) olivat mukavia yksityiskohtia, jotka värittivät hyvin kirjan maagista maailmaa. Jälleen kerran kaupunkikuvaus oli mahtavaa ja rakastuin Jyväskylään harjuineen, vaikka kaupungissa olenkin vain kahdesti käynyt. Suomisen Olli (jälleen elokuvaviittaus, kesti kauan että tämän tajusin) myös laukoo paljon mieleenpainuvia lausahduksia ja varsinkin herran päänsisäinen maailma on hyvin viihdyttävä.
Valitettavasti tässä myös oli huonoja puolia niin, että tämä ei noussut aivan ylimmälle tasolle. Ensinnäkin hyppäykset kohtauksesta ja ajasta toiseen on toteutettu osittain sekavasti. Aina lukija ei ole aivan perillä siitä, ollaanko nykyajassa, menneisyydessä, unessa vai jossakin aivan muualla. Selkeää jakoa näiden tapahtumien välillä ei tapahdu ja välillä tarvitsee lukea koko luku loppu tajutakseen, mitä tasoa eletään. Lisäksi täytyy kritisoida sitä, että Jääskeläinen on kirjoittanut teokselleen kaksi loppua. Oma versioni oli blanc, joka tietenkin on minun mielestäni se oikea lopetus. Toisaalta en edes halua lukea sitä toista versiota, koska silloin ei enää olisi kyseessä se sama teos, jonka luin. Toisaalta taas olen utelias luonne ja tekisi mieli kurkistaa, miten paljon versioissa on eroa. Tämä ei valitettavasti anna täysin positiivista kuvaa kirjailijasta, vaan kielii enemminkin siitä, että hän on ollut kahden vaiheilla lopun suhteen ja sen sijaan, että olisi päätynyt toiseen on hän päättänyt jakaa loput kirjojen kesken.
Arvosana: ***½
sunnuntai 16. lokakuuta 2011
Lokakuun kirjaostoksia
Lokakuussa minua pisti kunnolla kirjakärpänen, joka johti siihen, että haalin itselleni ennätyksellisen määrän kirjaostoksia. Ja tämä kuukausi on vasta puolessa välissä, tosin koetan jättää tämän kuukauden ostelut tähän. Näistä kuudesta kirjasta en maksanut yhteensä edes 20 euroa, kiitos siitä Kirjamessuille, Hulluille Päiville sekä Kirjatorin Poistotorille. Mukaan on siis tarttunut:
Sara Gruen - Water for Elephants
Richard Yates - Revolutionary Road
Alan Bennett - Epätavallinen lukija
Keijo Siekkinen - Jäähyväiset rakkaudelle
John Rechy - Kaupunkien yössä
Torgrim Eggen - Kaksoset
Tilaa:
Kommentit (Atom)