Poikani Kevin - Kuinka pojastani tuli hirviö?

Kirjan nimi: Poikani Kevin (We Need to Talk about Kevin)
Kirjoittaja: Lionel Shriver, suomentanut Sari Karhulahti
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2006
Sivumäärä: 544
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Lionel Shriver osaa kirjoittaa vaikeista, raskaista aiheista. Sellainen on myös Poikani Kevin, joka ravistelee ja puhuttelee lukijaa monelta kantilta. Kirjasta on juuri myös tulossa elokuva, joka aiheeltaan varmasti nostattaa keskustelua myös valtamediassa.

Poikani Kevin koostuu Evan kirjeistä miehelleen Franklinille. Evalla oli loistava ura matkakirjailijana ja onnellinen avioliitto ennen kuin he saivat lapset, Kevinin. Nyt Kevin istuu vankilassa järkyttävän rikoksen tehtyään ja Eva käy kirjeissään läpi aikaa, joka tragediaan johti.

Eva pohtii paljon, miksi Kevin päätyi hirmutekoon? Oliko syy hänessä ja Franklinissa? Johtuiko se siitä, että Eva ei tuntenut voivansa rakastaa Keviniä? Vai siitä, että Franklin näki aina vain asioiden valoisan puolen kun oli kyseessä Kevin? Vai olisiko Evan pitänyt haluta lasta vielä kovemmin, tunsiko Kevin olonsa heti syntyessään epätoivotuksi? Vai olisiko mikään muutos kuitenkaan muuttanut Kevinissä mitään? Voiko joku syntyä pahaksi?

Synkät tapahtumat etenevät arkipäiväisyyden rinnalla. Aluksi kyseessä on vain pienet asiat, asiat jotka varoittavat tulevasta mutta eivät kuitenkaan laita hälytyskelloja soimaan. Shriver esittää paljon kysymyksiä, mutta ei edes pyri antamaan kaikkiin vastauksia. Lukijalle jää paljon pohdittavaa ja oman mielipiteen muodostamista, mikään johtopäätös tätä lukiessa ei suoraan ole oikein tai väärin. Poikani Kevin on ennen kaikkea romaani syyllisyydestä, äidinraukkaudesta ja sen puuttumisesta, itsekkyydestä ja selittämättömästä pahuudesta, pahuudesta jota ei pysty selittämään millään psykologian asteikolla. 

Pidin ennakkoluulottomasta tavasta, jolla Shriver tarttuu asioihin. Hän ei kaunistele asioita vaan tuo ne esiin karmaisevasti, säästämättä lukijaa yksityiskohdilta. Hän ei pyydä anteeksi vaan jatkaa tulitusta vielä silloinkin kun heikompaa lukijaa hirvittää yksityiskohtien julmuus. Hänellä on taito saada lukija tuntemaan olevansa kärpänen katossa - keskellä toimintaa, tarkkailemassa ja kokemassa. Kieli ei ole kikkailevaa mutta pelkistettynä sopii tähän teokseen kuin nakutettu. Yksityiskohtien kuvailua on sitä enemmän mitä lähemmäksi lopullista tragediaa pääsemme. Kirjemuoto toimii mainiosti ja antaa lukijalle pikku hiljaa lisää tietoa, lisää lankoja yhteenpunottaviksi, aikaa valmistautua tulevaan. Ja silti kun se tuleva tulee, järkyttyy lukija pahuuden massiivisuudesta.

Harmi vain, että tälle lukijalla selkeni ehkä vähän liiankin nopeasti se, mitä kaikkea tragediaan sisältyy. Se kieltämättä vei vähän sitä suurta huhhuh-efektiä pois, joka väkisin olisi tullut vastaan, jos olisin ajatellut hieman vähemmän tätä lukiessani. Toki edelleen kirjeiden loppupuoli järkytti myös minua, vaikka yleensä pysynkin aika kylmähermoisena. Vastenmielisyyskertoimeni täyttyi tosin useammassa kohdassa, sillä paikoitellen sen sai osakseni Eva tai Franklin, paikoitellen Kevin. Varsinkin Evan käytös mietitytti minua viimeiselle sivulle saakka. Poikani Kevin oli kuitenkin hieno lukukokemus ja ymmärrän, miksi se ja Shriver ovat saaneet niin vankkumattoman fanijoukon.

Arvosana: ****

Pohjan akka - Kalevalalaista muistelua vanhainkodissa

Kirjan nimi: Pohjan akka
Kirjoittaja: Seija Vilén
Kustantaja: Avain
Julkaisuvuosi: 2012
Sivumäärä: 233
Lukulistalle: Kustantajalta pyydetty arvostelukappale

Seija Vilénin nimi pyöri monessa blogissa hänen kirjoitettuaan ylistetyn esikoisensa Mangopuun alla. Minä en kuitenkaan ole kyseistä esikoista lukenut, mutta kustantamon esittely kirjasta, joka johdattaa lukijan myyttiseen Sariolaan, Kalevalasta pohjoiseen päähenkilönään itse Louhi, sai minut tästä teoksesta innostumaan. Vaikka en olekaan Kalevalaa lukenut (tuhma minä!) olin kuitenkin innoissani kokonaisesta romaanista, joka tulisi vahvasti liittymään Kalevalan myyttiseen maailmaan.

Louhi, Pohjan akka, viettää viimeisiä hetkiään dementiakodin vuodeosastolla jakaen muistelmiaan asiasta kiinnostuneelle kirjailijalle. Sitkeys ja peräänantamattomuus huokuu edelleen vahvasti Louhen luonteesta hänen muistellessaan omaa nuoruuttaan, lapsiaan ja heidän suhteitaan - elämää Pohjolassa ja Kalevalassa nykyaikana ja muinoin. Pohjan akka ei kuitenkaan ole vain kertomus Louhesta, vaan myös kalatehtaan liukuhihnasta, kuolemasta, kateudesta sekä vapauden menettämisen pelosta.

Kalevalaa en tosiaan ole lukenut, mutta silti täytyy heti ihailla kuinka kirjan sivuilta on aistittavissa kielellinen Kalevala. Muistojen kerronta on kuin suoraan Kalevalasta tai ainakin siltä se näin opusta lukemattoman silmiin vaikuttaa. Vilén tuo maailman esiin aistikkaalla kuvailulla ja lakonisella huumorilla. Jopa vieroksumani maaginen realismi toimii tässä täydellisesti.

Huolimatta siitä, että olin vaikuttunut tästä kovin, en kuitenkaan voi väittää tajunneeni aivan kaikkea kirjan tapahtumista. Johtuiko se sitten Kalevalaa lukemattomuudestani vai yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa hypittiin sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen jatkuvasti, en tiedä, mutta varmasti osa asioista jäi tämän takia hieman askarruttamaan. Suurinta sekaannusta aiheutti ainakin omalta osaltani se, että lähes jokaisella päähenkilöllä oli kalevalanimi / malli Kalevalasta sekä toinen nimi itse pääkertomuksessa. Välillä oli tavattoman vaikeaa hahmottaa yhteneväisyyttä kahden henkilön välillä.

Kirja kuitenkin imaisi minut mukaansa ja piti otteessaan viimeiselle sivulle saakka. Tämä on ehdottomasti teos, joka vaatii avautuakseen ainakin vielä toisen lukukerran, mielellään vasta sitten kun Kalevala on tullut luettua. Ehdotonta plussaa myös siitä, että luvut ovat mukavan lyhyitä mutta silti informatiivisia, erilaiset fontit kertovat heti missä mennään ja kieli on sujuvaa, joka nopeuttaa lukemista huomattavasti. Kaiken tämän vuoksi tämänpäiväiseltä kirjastoreissulta tarttuikin mukaan Mangopuun alla.


Arvosana: ****

Perhoskerääjä - Parnassius phoebuksen jalanjäljillä

Kirjan nimi: Perhoskerääjä
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2006
Sivumäärä: 189
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joel Haahtela hemmotteli minua jälleen maaliskuun alussa kiireiden loputtua kun sain viimein tartuttua Perhoskerääjään. Kohta onkin koko Haahtelan tuotanto luettuna, pitänee tämän jälkeen tehdä uusi lukukierros tai jäädä odottamaan uutta tuotantoa. Taidan kallistua ensimmäiseen vaihtoehtoon.

Perhoskerääjässä on jälleen päähenkilönä Mies, joka eräänä päivänä saa kirjeen asianajotoimistosta. Kirjeessä kerrotaan hänen perineen saksalaisen Henry Ruzickan koko omaisuuden - omaisuuden, johon sisältyy niin ränsistynyt talo kuin massiivinen perhoskokoelmakin. Mies ei kuitenkaan tunne ketään Henrya, mutta pian kuitenkin käy selväksi, että kyseessä ei ole pila. Tammisaaren talosta Mies löytää paitsi perhoskokoelman, myös Henryn vanhoja päiväkirjoja sekä nipun kirjeitä Anna Prinz-nimiseltä naiselta. Näiden innoittamana Mies ottaa yhteyttää Annaan ja matkustaa Saksaan selvittämään Henryn kohtaloa.

Saksasta Miehen tie vie Henryn päiväkirjan viitoittamana Italian kautta Kreikkaan. Mies seuraa Henryn jalanjälkiä tarkasti, päätyen usein yöpymään samoissa paikoissa kuin Henry aikoinaan. Matkan varrella Mies alkaa pohtia Henryn motiiveja: vaelsiko hän etelä-Euroopassa vain harvinaisen perhosen vuoksi? Pala palalta mysteeri Henrystä ja perinnöstä aukeaa päähenkilöllemme.

Lienee edes turha sanoa, että pidin tästä jälleen valtavasti. Muistoilla on jälleen vahva merkitys tarinassa; muistojen varassa tarina etenee, kiemurtelee ja lopulta kietoutuu. Oli sitten kyse perhosista, tomaattikastikkeen reseptistä tai päiväkirjasta, kaikista kuultaa läpi muistoja, joita ei ole halunnut - tai voinut - unohtaa. Jälleen edetään hitaasti, unenomaisessa maailmassa, jossa kenelläkään ei ole kiire; ei Henry Ruzickalla entisessä elämässään, ei Annalla tomaattikastikkeensa kanssa eikä oikeastaan edes Miehellä Euroopassa seikkailessaan. Asiat tapahtuvat omalla painollaan, hitaasti, tarkasti kertoen, tuoden kirjan henkilöt iloine ja suruineen lähelle lukijaa. Perhoset, luonto, ihmismielen ajatukset, ne kaikki valtaavat jälleen lukijan pään täysillä ja pitävät otteessaan siihen saakka, kunnes saa painettua takakannen kiinni.

On hankalaa päättää, mihin kohtaan tämä asettui Haahtela-listallani. Tämä oli ehdottomasti parhaimpia Haahtelalta lukemiani teoksia, mutta en osaa päättää oliko tämä yhtä korkealla tasolla Traumbachin ja Katoamispisteen kanssa vai kenties astetta heikompana samalla tasolla Elenan kanssa. Lukukokemus oli kuitenkin jälleen kerran upea ja tunnelmaltaan mahtava, joten lienee kohtuullista sijoittaa teos korkealle; heti siihen Traumbachin ja Katoamispisteen viereen.

Arvosana: *****-

Hyvän mielen haaste

peikkoneito muisti parilla haasteella, kiitos siitä.

Seitsemän satunnaista asiaa minusta:

• Aloitin tammikuun alussa bjj-kurssin. Olen nyt käynyt peruskurssin ja siirtynyt yhteisiin harjoituksiin ja rakastun lajiin päivä päivältä enemmän. Kävin myös katsomassa lukkopainitreenit ja saattaa olla, että rakastuin siihen lajiin vielä hiukan enemmän kuin bjj:hin.
• En ole yhtään mekkoihmisiä, niinpä olinkin iloisesti yllättynyt kun löysin hiihtolomareissulla juuri minun näköiseni mekon valmistujaisiini alennusrekistä.
• Kuten varmasti suurin osa tämän blogin seuraajista onkin jo huomannut, on taloudessamme kolme kissaa. Punainen on Rey ja alunperin minun, raidallinen Onni ja tuli miehen mukana ja musta on Ruuti, joka tuli meille kodinvaihtajana.
• Olen ainoa lapsi, yh-äidin ja melkein myös mummin kasvattama. Olen tutustunut puolisisaruksiini vasta viime aikoina facebookin kautta - kasvokkain emme ole vielä kertaakaan tavanneet.
• Pidän elämässäni omana vahvuusalueenani paitsi sujuvaa lukemista ja tarinankerrontaa, myös liikuntataitoja. Liikunnalla oli suuri rooli lapsuudessani ja nyt aikuisiällä oli ihanaa löytää takaisin urheilulajien pariin.
• Fanitin pienenä tyttönä Janne Ahosta ja koko pihamme lapsikatras osallistui mäkikisoihin. Äiti kielsi minulta nämä kisat kun olin katkaissut vähän ajan sisällä toiset murtsikkasukseni...
• Viihdyin usein farkuissa ja pitkähihaisessa t-paidassa. Meikkiä minulla näkee harvoin ja hiukset on usein heitetty nopeasti ponnarille.

Kymmenen minua ilahduttavaa asiaa:

• Lähestyvä kesä ja koulusta valmistuminen. Odotan jo innolla aikaa, jolloin ei enää tarvitse stressata koulutehtävistä, saa opiskelun sijaan tehdä työtä josta pitää ja tuntee olonsa edes joskus hieman nykyistä rikkaammaksi.
• Lapsen kiitos.  Se on se rehellinen mielipide, jota todella arvostan.
• Hyvä kirja. Hyvä kirja saa suupielet nousemaan ja muuttaa huononkin päivän hyväksi.
• Vastaleikattu ruoho, meri, joulukuusi. Kaikkien tuoksu on lumoava ja saa pysähtymään.
• Lintujen laulu keväisin. Luo uskoa siihen, että kevättalven rumuus väistyy pian.
• Hyvä ruoka. Parempi mieli ja usein myös ihana ähky.
• Onnistunut treeni. Mikään ei voita sitä tunnetta kun treenin jälkeen hymyilyttää ja adrenaliinia virtaa suonissa vielä useamman tunnin treenien jälkeenkin.
• Läheiset ihmiset. Ilman heitä en tässä maailmassa pärjäisi.
• Laiskat aamut. Ne hetket, kun saa maata vuoteen pohjalla tietäen, että ei ole kiire mihinkään.
• Kesäinen Turku. Jokilaivat ja vihreät puistot.

Luetut helmikuussa

Helmikuu oli osaltani huono lukukuukausi (kuten se oli muuten viimekin vuonna, en selvästikään ole helmikuun lukija). Tuntui, että aikaa oli kaikelle muulle paitsi lukemiselle: vietin seitsemän päivää työelämässä näyttöä suorittamassa, kirjoitin yli 20 sivua portfoliota kolmen päivän aikana ja lomailin hiihtolomalla nelisen päivää. Lukuaikaa oli siis rajoitetusti kaikkien kiireiden ja väsymyksen vuoksi. Laadullisestikaan tämä kuukausi ei ollut yhtä antoisa kuin tammikuu, mutta toivon tämän seikan parantuvan taas maaliskuussa.

Lukemani teokset helmikuussa olivat siis:
Siri Hustvedt - Kaikki mitä rakastin
Elif Shafak - Kirottu Istanbul
Haruki Murakami - Norwegian Wood
John Ajvide Lindqvist - Kuinka kuolleita käsitellään
Emma Donoghue - Huone

Kirjoista kolme oli tämän vuoden uutuuksia ja kaksi muuta lukupiirikirjoja. Uutuuspainotteisuus siis jatkuu edelleen lukulistallani ja tulee sitä tekemään myös edelleen maaliskuussa (mm. Seija Vilénin Pohjan akka ja Turkka Hautalan Kansalliskirja). Parasta antia tarjosi Murakami ja Donoghue, suurin pettymys osui kohdallani Shafakiin. Mutta näistä myöhemmin arvosteluissa kun saan ne kirjoitettua. Luettuja sivuja oli tässä kuussa 2108 eli  keskimäärin kirjassa oli 422 sivua. Sivumäärällisesti luin siis lähes yhtä paljon kuin tammikuussa, jossa kirjoja kertyi kuitenkin kolme enemmän.