tiistai 9. elokuuta 2011

39/100: The Tales of Beedle the Bard

Kirjan nimi: The Tales of Beedle the Bard
Kirjoittaja: J.K. Rowling
Kustantaja: Bloomsbury
Julakisuvuosi: 2008
Sivumäärä: 112
Lukulistalle: Kirjakaupasta



The Tales of Beedle the Bard (Siuntio Silosäkeen tarinat) mainitaan teoksessa Harry Potter and the Deathly Hallows velholasten satukirjana. Siksi ei olekaan ihme, että J.R. Rowling päätti julkaista tämän teoksen myös meidän jästien iloksi; olihan meille entuudestaan jo yksi sen saduista tuttu ja vielä kaiken lisäksi tämän teoksen ostamalla lahjoitti rahansa hyväntekeväisyyteen.

Teos on siis tosiaan "näköispainos" Hermionen lukemasta teoksesta ja sisältää seuraavat sadut:

  • The Wizard and the Hopping Pot (Velho ja pomppiva pata)
  • The Fountain of Fair Fortune (Oivan onnen alkulähde)
  • The Warlock's Hairy Heart (Tietäjän karvainen sydän)
  • Babbitty Rabbitty and Her Cackling Stump (Tanili Kanilin käkättävä kanto)
  • The Tale of Three Brothers (Tarina kolmesta veljestä)
Jokainen satu sisältää lisäksi Dumbledoren lisäämät kommentit ja selitykset, jotka elävöittävät mukavasti lukukokemusta. Velhojen ja noitien sadut eivät juurikaan poikkea niistä, joita meille jästilapsille on luettu lapsuudessa. Tosin, kuten Rowlingkin kertoo alkupuheessaan, velhosaduissa taikuus ei ole ratkaisu, kuten se yleensä jästisaduissa on, vaan taakka kantajalleen. Jokainen satu on myös velhomaailmassa opettavainen, ja opetukset kiertävät samojen asioiden ympärillä kuin missä tahansa jästilasten saduissa.

Velho ja pomppiva pata on tarina siitä, kuinka taikuutta voidaan käyttää toisten avuksi. Ja tietenkin myös tarina siitä, mitä tapahtuu kun on itsekäs. Oivan onnen alkulähteessä pääasiassa on usko itseensä. Tietäjän karvainen sydän käsittelee tunteita. Tanili Kanili taas on katsaus siitä, mitä voi tapahtua kun valehtelee. Ja viimeisenä Tarina kolmesta veljestä, joka onkin ainakin kaikille Potterinsa lukeneille jo tuttu. Nämä kolme veljestä siis kohtaavat Kuoleman ja saavat esittää kukin yhden toivomuksen.

The Tale of Three Brothers on oma suosikkini. Toisin kuin kirjan muut sadut, se on hyvin lyhyt. Siinä on myös samanlaista tuntua kuin niissä saduissa, joita minulle luettiin lapsena. Rakennelma on siis tuttu. Ja tietenkin se tuntuu jotenkin enemmän tutummalta ja henkilökohtaisemmalta, koska olen lukenut sen jo aiemminkin ja yhdistän sen tiettyihin tapahtumiin. Viihdyin myös Tanili Kanilin seurassa ja näistä saduista se onkin se, jonka uskoisin eniten lapsia kiehtovan. Ennen muuta se on hauska, eikä vähiten päähahmon hauskan nimen vuoksi. (Jotenkin nämä suomennetut nimet tuntuvat tosin paljon hölmömmiltä kuin nuo alkuperäiset, tiedä sitten mistä johtuu tämäkin tunne. Tanili Kanilissakin on aivan eri rytmi kuin Babbitty Rabbittyssa.) Vähiten itse pidin Tietäjän karvaisesta sydämestä sekä Oivan onnen alkulähteestä, jotka paikoitellen tuntuivat liian pitkitetyiltä ja lopussa vielä läsähtivät.

Tämä on hyvä lisä ihan jokaisen lapsen satukirjahyllyyn. Sadut ovat lyhyitä, joten niitä on mukava lukea iltaisinkin. Ja vaikka muutama satu onkin hieman hurjempi, eivät ne juurikaan poikkea niistä totutuista saduista, joita meille on iät kaiket luettu. Ja tietenkin tämä kuuluu myös jokaisen Potter-fanin kirjahyllyyn ja tämän parissa todella viihtyy myös aikuinen. Teos toimii vallan mainiosti myös silloin, vaikka ei olisi koskaan Pottereita lukenutkaan. Dumbledoren kommentit ovat mukana lähinnä niitä lukijoita varten, joita kiinnostaa myös velhomaailma, tarinat itsessään toimivat ilman näitä kommenttejakin.

perjantai 5. elokuuta 2011

32-38/100: Harry Potter-saaga

Anteeksi pitkä päivittämättömyyteni. Heinäkuun loppu on kulunut muuttokiireiden parissa ja nyt näin elokuun alku on ollut vielä taistelua koneeni ja netin välillä. Jonossa on tällä hetkellä lähes 10 kirja-arvostelua, joten saatte paljon luettavaa tässä lähiaikoina. Nyt palaan tekstin pariin, jota aloitin jo heti heinäkuun alussa kun olin saanut luku-urakkani päätökseen.


Kirjojen nimet: Harry Potter and the Philosopher's Stone; Harry Potter and the Chamber of Secrets; Harry Potter and the Prisoner of Azkaban; Harry Potter and the Goblet of Fire; Harry Potter and the Order of the Phoenix; Harry Potter and the Half-Blood Prince; Harry Potter and the Deathly Hallows
Kirjoittaja: J.K. Rowling
Kustantaja: Bloomsbury
Julkaisuvuodet: 1997; 1998; 1999; 2000; 2003; 2005; 2007
Sivumäärät: 223; 251; 468; 636; 766; 607; 607
Lukulistalle: Ostettu kirjakaupasta



Tässä postauksessani pyrin tuomaan esiin ennemminkin oman matkani Pottereiden kanssa, keskustelemaan omista suosikeistani sekä niistä kohdista, joista en välttämättä niin paljoa pitänyt. Esittelen jokaisen kirjan juonen vain pintapuolisesti, koska suurimmalle osalle Harry Pottereiden maailma on varmasti jo tuttu. Niille, joille se ei ole, voivat toki tämän lukea. Kirjoittaessani tuon väkisinkin esiin myös juonen kannalta hyvin tärkeitä asioita, joten jos olet aikeissa lukea kirjat joskus/katsoa elokuvat/et ole vielä viimeistä elokuvaa nähnyt ja tahdot pysyä kaikesta tietämättömänä, sinun ei kannata tätä välttämättä ollenkaan lukea. Olet siis varoitettu enkä enää vastaa siitä, jos spoilaat itsellesi tapahtumia. Lisäksi pahoittelen tässä heti myös sitä, että käytän paljon termejä alkukielellä; olen lukenut kaikki Potterit nyt englanniksi (ja ainoastaan osat 1-4 koskaan suomeksi), joten kaikki nimet eivät välttämättä suomeksi omassa suussani taivu.

Viisasten kivessä Harry Potter saa tietää olevansa velho, matkustaa pikajunalla Tylypahkan kouluun, pääsee vuosisadan nuorimpana mukaan huispausjoukkueeseen, ystävystyy ja kohtaa jälleen Voldemortin, velhon joka tappoi hänen vanhempansa ja antoi hänelle salamanmuotoisen arven. Salaisuuksien kammiossa Harry kohtaa ensimmäistä kertaa kotitonttu Dobbyn, lentää kouluun Ford Anglialla, joutuu pääepäilyksi kun Salaisuuksien kammio avataan jälleen, ja vain koska hän osaa puhua käärmeille, sekä päätyy samaiseen kammioon taistelemaan Tom Riddlen muistoa vastaan. Azkabanin vangissa Harry saa Kelmien kartan, oppii tekemään suojeluksen, tutustuu kummisetäänsä sekä saa uutta tietoa vanhemmistaan. Liekehtivässä pikarissa Harry päätyy mukaan kolmiverhoturnajaisiin ja kohtaa jälleen Voldemortin. Feeniksin killassa taikaministeriö ei halua myöntää Voldemortin olevan jälleen vallassa, Harry kohtaa kammottavan PVS-opettajan ja perustaa oman armeijansa ja taistelee jälleen kuolonsyöjien ja Voldemortin kanssa. Puoliverisessä prinssissä velhomaailma on avoimessa sotatilassa, Harry saa yksityistunteja Dumbledorelta, pohtii puoliveristä prinssiä ja Dracoa sekä tekee suuren päätöksen. Kuoleman varjeluksissa kolmikko suorittaa Dumbledoren antamaa tehtävää ja päätyvät lopulta lopputaisteluun. Matkan varrella paljastuu erinäisiä asioita tutuista henkilöistä ja koko saagan päättää 19 vuotta myöhemmin tapahtuva epilogi.

Tätä blogia seuranneille tuskin tulee yllätyksenä se tieto, että olen kunnon fanityttö. Minun ja Pottereiden yhteinen taival alkoi yläasteella vuosituhannen vaihteessa. Luin kirjat 1-4 nopealla aikataululla suomeksi ja silloin taisin jo jäädä koukkuun, tosin tiedostamatta. Sitten 2003 törmäsin kaupan kirjaosastolla vitososaan; englanniksi. Silloin muistot palautuivat mieleeni ja koska tarvitsin kipeästi treenausta kielitaitoni suhteen (lähestyvien ylioppilaskirjoitusten vuoksi) päätin ostaa kirjan omakseni. Sen jälkeen a) en enää lukenut ainoatakaan Potteria suomeksi b) muutuin kunnon fanitytöksi löydettyäni keskustelupalstat ja jääden innoissani odottamaan seuraavaa osaa. Kutoskirjaan mennessä olinkin jo ehtinyt miittamaan samanhenkisiä ihmisiä ja niinpä päädyinkin yöjonotukseen. Fanitukseni oli ehkä suurimmillaan tämän kirjan luettuani, koska se tarjosi niin paljon avoimia asioita, joita sai seuraavat kaksi vuotta pohtia antaumuksella. Viimeisen Potterin ilmestyminen oli tavallaan tietyn aikakauden päättyminen minulle, mutta jäljelle jäi toive vielä tulemattomista elokuvista sekä mahdollisista lisäteoksista, joiden julkaisusta Row on alkanut saattaa-saattaa että ei-tasoisia lausuntoja antanut. Ja nyt tämän vuoden lopulla Potter-fani saa jälleen uutta odoteltavaa kun Pottermore avautuu. Joten ei tämä fanitus mihinkään katoa, vaikka kirjat, ja nyt myös elokuvat, onkin julkaistu. Minulle tämä on jo vähän kuin elämäntapa, tämä fanitus.

Paitsi ikimuistoisia miittejä ja kokemuksia, jonotuksia ja kirjoituksia, olen saanut Potter-maailman kautta myös hyviä kavereita sekä yhden erittäin läheisen ystävän. Tämänkin vuoksi Pottereilla tulee aina olemaan tärkeä paikka sydämessäni.

En ole koskaan ollut mikään sankarikolmikon suurin fani ja esim. Ginnysta en edelleenkään kunnolla pidä, vaikka tämä muuttuukin kirjasarjan loppua kohden hieman siedettävämmäksi hahmoksi. Omiin suosikkeihini on aina kuulunut vanhempi väki (jo paljon ennen elokuvia, joten tämä ei mitenkään johdu siitä, että pitäisin tietyistä näyttelijöistä); Minervalla on useammassa kirjassa hauskoja repliikkejä ja on muutenkin minulle lempihahmo, huolimatta siitä että hän esiintyy hyvin vähän kirjassa. Toinen suosikkihahmoistani on Severus, jonka mielenliikkeitä pohdin jo kauan ennen kuin niitä alettiin kunnolla paljastamaan. Puhumattakaan sitten tietenkään Siriuksesta ja Remuksesta, jotka hekin ovat korkealla suosikkilistallani. Muutenkin suurimpia suosikkejani ovat juurikin kirjojen aikuishahmot, joilla tuntuu olevan paljon enemmän ulottuvuuksia kuin sankarikolmikolla. Toisaalta suosikkini saattavat johtua myös siitä, että olen alkanut fanittamaan sarjaa kunnolla vasta täysi-ikäisyyttä lähestyessäni, jolloin sankarikolmikko ei enää aivan ollut kohderyhmääni.

Rowling on kehittänyt uskomattoman maailman, jota ei voi kuin kadehtien ihailla. Maailman, joka on niin monipuolinen, että se ei ole vieläkään kunnolla avautunut, vaikka osaan lähes jokaisen kirjan ulkoa. Siitä osoituksena myös syksyllä aukeava Pottermore, joka jakaa meille faneille vielä lisää tietoa Potter-maailmasta. Tämä jos joku on ILMIÖ, joka elää edelleen, vaikka viimeisestä kirjastakin on jo aikaa muutama vuosi. Ja tämä ilmiö toivottavasti elää edelleen silloin, kun omat (tulevat) lapseni oppivat joskus lukemaan.

Pidän jokaisesta kirjasta, mutta kokonaisuus on se, joka nostaa tämän sarjan ylivoimaiseksi. Itsenäisinä teoksina kirjat eivät tietenkään ole mitään kielen riemuvoittoja, mukana on hyvinkin paljon epäsuhtia (jotka Rowling itsekin on auliisti myöntänyt) ja tarinaa kerrotaan paikka paikoin hyvinkin mustavalkoisesti. (Puhumattakaan siitä, että Harry vaikuttaa joskus hyvinkin idiootilta.) Mutta silti kokonaisuus korvaa puuttuvat asiat ja luo tästä sen täydellisen kirjasarjan. joka teki minusta fanitytön.

Azkabanin vanki on yksi suosikeistani. Siinä tulee mukaan aimo kasa mielenkiintoisia hahmoja, Harryn menneisyys avautuu meille lukijoille kuin myös Harrylle ja pikku hiljaa lukija alkaa saamaan kuvaa siitä, mitä tulemaan pitää. Puoliverinen prinssi on taas koko sarjan suosikkini; se jättää paljon pohtimisen varaa, tutustuttaa meidät aivan uudella tavalla tiettyihin henkilöihin ja jättää asiat niin auki, että muistan edelleen ne unettomat illat ja yöt, jotka vietin pohtien viimeisen kirjan tapahtumia. Ja kolmas suosikkini on tietenkin sarjan päätösosa, Kuoleman varjelukset. Se on hyvä, ei täydellinen, päätös kirjasarjalle, jonka parissa niin moni on kasvanut, jonka ympäröivästä maailmasta moni on löytänyt ystäviä ja joiden vuoksi ihmiset ovat jonottaneet joka puolella maailmaa koko yön kirjakaupan edessä. Vaikka edelleenkään en pidä juurikaan epilogista, olen kuitenkin oppinut sietämään sitä. Ensimmäisen lukukerran jälkeen kun olin valmis poistattamaan mokoman luvun kirjastani. :D Vähiten pidän edelleen Feeniksin killasta, en vain voi sille mitään, että murrosikäinen CAPSLOCK-Harry ei tule koskaan kuulumaan suosikkeihini. Nyt, kun uskalsin viimein lukea kirjan uudelleen, ei se enää ollut niin vastenmielinen kuin muistin, mutta vitososan kanssa pitäydyn kuitenkin ennemmin elokuvassa.

Ja sitten tavoistani poiketen, vaikka tämä onkin kirjablogi, tämä ilmiö vaatii käsiteltäväkseen myös elokuvat. Nykyään pystyn jo sanomaan pitäväni elokuvista, kun ajattelen ne itsenäisinä teoksina - en niinkään kirjoina. Puuttuuhan niistä paljonkin asioita, joita varsinkin fanit olisivat halunneet mukaan, ja ovathan ne sekavia sellaiselle, jotka eivät kirjoja ole lukeneet. (Kyllä, sellaisiakin on, jotka katsovat vain elokuvat ja he takuulla arvostaisivat sitä, jos voisivat katsella elokuvaa ilman, että joutuvat kyselemään vieressä olevalta kuka/mikä tuo nyt olikaan.) Azkabanin vanki on tosin niin huono, että sitä en enää mielelläni katsele, kirjana se oli niin paljon parempi. Toisena ääripäänä on sitten tosiaan Feeniksin kilta, jota pidän lähes parhaana Potter-elokuvana ja kirjana en taas pidä. Myös Puoliverinen prinssi on mainio ja taisinkin sanoa sitä facebookissa aikoinaan parhaaksi Potter-elokuvaksi. Kuoleman varjeluksista ensimmäinen osa on hyvä, mutta jälkimmäinen osa oli valitettavasti aika suuren luokan pettymys. Siinä, ja vaikka en mielelläni näitä vertailuja tee, mutta tässä se sen vaatii, puuttui lopputaistelusta niin paljon minulle rakkaita kohtia kirjasta, että en vain voi antaa sitä anteeksi.

Kaiken kaikkiaan minun ja Potterin taival on siis kestänyt jo yli 10 vuotta. Sitä, kuinka kauan se vielä kestää, en todellakaan tiedä. Sen verran osaan luvata, että ainakin niin kauan kunnes olen päässyt koluamaan koko Pottermoren läpi. Ja mahdollisesti lukenut ne kaikki muut opukset, jotka Rowling vielä tästä mahtavasta maailmasta tuottaa. Ja jään odottamaan, josko löytäisin vielä joskus asian, jota kykenen fanittamaan edes lähes yhtä intohimoisesti kuin Pottereita.

Sen verran täytyy vielä ikärajoista kommentoida, kun niiden ympärillä on nyt täällä blogimaailmassakin keskustelua käyty, että en todellakaan pidä Pottereita lasten kirjoina. Myönnetään, ensimmäinen ja toinen osa sellaisia vielä saattavat ollakin, mutta mitä pidemmälle sarjaa edetään, sitä synkemmäksi se muuttuu. Viimeistään neljäs osa, Liekehtivä pikari, on sellainen, jota en enää alakouluikäisen antaisi yksin lukea - puhumattakaan siitä, että antaisin katsoa hautausmaakohtauksen elokuvasta. Kaksi viimeistä osaa ovat jo niin sotaisia, että jaksan edelleen ihmetellä ja kauhistella elokuville lätkäistyä K-11-leimaa. Minä en todellaakaan veisi 9-vuotiasta näitä katsomaan. Enkä kyllä myöskään tarjoaisi näille 11-vuotiaille myöskään kahta viimeistä osaa luettavaksi.

lauantai 16. heinäkuuta 2011

Top 10 Award



Marja-Leena haastoi minut kirjahyllyssään listaamaan 10 kirjaa sekä 10 kosmetiikkatuotesuosikkiani. Kosmetiikkaa en juurikaan käytä, joten rajaan tämän haasteen nyt vain koskemaan kirjoja. Ja koska muutkin ovat ottaneet vapauksia tätä haastetta tehdessään, niin otan minäkin ja listaan ne 10 kirjaa, jotka ovat jollakin tavalla vaikuttaneet elämääni/lukukokemukseeni...

1. J.K. Rowling - Harry Potter-sarja
Joka on vaikuttanut vahvasti elämääni viimeisen 10 vuoden ajan, saanut minut fanitytöksi ja tuonut elämääni yhden läheisimmistä ystävistäni

2.  Enid Blyton - Viisikko aarresaarella
Ensimmäinen kunnollinen kirja, jonka luin lukemaan opittuani. Samalla tämä oli myös se kirja, joka koukutti minut lukuharrastuksen pariin.

3. Agatha Christie - Kymmenen pientä neekeripoikaa
Ensimmäinen kunnon kosketukseni sekä dekkareihin että aikuiskirjojen maailmaan.

4. Stephen King - Carrie sekä Hohto
Ihastuin hyvin kirjoitettuun kauhuun (sekä Kingiin kirjailijana) näiden teosten myötä. 

5. Väinö Linna - Tuntematon sotilas
Osoitus siitä, että sotaromaanikin voi olla hyvä ja sellainen, että se on pakko lukea uudelleen.

6. Fjodor Dostojevski - Rikos ja rangaistus
Tajusin, että klassikot (ja varsinkin venäläiset sellaiset) eivät kaikki välttämättä olekaan tylsiä, vaan oikeasti maineensa ansainneita teoksia.

7. Siri Hustvedt - Kaikki mitä rakastin
Opin arvostamaan draamaa. Tästä alkoikin tieni kohti vakavampaa kirjallisuutta.

8. Kjell Westö - Missä kuljimme kerran
Historian, draaman ja miljöökuvauksen yhdistämisen taituruutta, nautinnollista lukea, kuten kaikki Westön teokset.

9. Elif Shafak - Rakkauden aikakirja
Osoitus siitä, että omat ennakkoluulot on tehty rikottaviksi sekä siitä, että blogimaailma saa lukemaan myös sellaisia teoksia, joihin ei tulisi tarttua muuten. Ensimmäinen rakkautta käsittelevä kirja, jonka lähes tulkoon ahmin.

10. Linda Scotson - Poikani Doran
Ensimmäinen lukemani elämäkerrallinen kirja, jolla on edelleen sija suosikkilistallani. Jo nuorena se sai ajattelemaan.
En laita tätä haastetta kenellekään eteenpäin, koska tämä on nyt jo lähes jokaisessa blogissa ollut. Jos et kuitenkaan vielä(kään) tätä ole tehnyt, niin ota tästä mukaasi.

keskiviikko 6. heinäkuuta 2011

31/100: Omituiset olympialaiset

Kirjan nimi: Omituiset olympialaiset - Kesäkisojen erikoisia sattumuksia
Kirjoittaja: Lasse Erola
Kustantaja: Helsinki-kirjat
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 184
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Lasse Erolan Omituiset olympialaiset pureutuu asioihin, jotka eivät välttämättä kaikille ole tuttuja, mutta jotka kuitenkin ovat osa olympialaisten historiaa. Kirjaan on koottu otoksia kaikista nykyaikaisista kesäolympialaisista; alkaen Ateenasta 1896 ja päättyen Pekingiin 2008.

Kirja kertoo lukijalle ei-niin-kovin kauniita asioita (kuten sen, että ensimmäiset afrikkalaiset kilpailijat olivat paikalla lähinnä Maailmannäyttelyn näyttelyä varten, näyttelyesineinä, mutta osallistuivat myös maratoniin), meille kaikille tuttuja asioita kuten Lasse Virenin kaatumisen 10 000 metrin finaalissa sekä tietoa siitä, miksi Paavo Nurmi meinasi myöhästyä olympiatulen sytyttämisestä Helsingin olympialaisissa.

Kenelle kirjaa suosittelisin? Urheilusta kiinnostuneella, nippelitietoa janoavalle, kevyttä ja kepeästi kirjoitettua faktapitoista lukemista. Nopea luettava ja mielenkiintoinen teos.

tiistai 5. heinäkuuta 2011

30/100: Ole luonani aina

Kirjan nimi: Ole luonani aina (Never Let Me Go)
Kirjoittaja: Kazuo Ishiguro, suomentanut Helene Bützow
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2005
Sivumäärä: 394
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Kazuo Ishiguron Ole luonani aina valikoitui lukupiirin luettavaksi osittain siksi, että siihen perustuva elokuva houkutteli meistä monia ja osittain siksi, että meistä jokainen oli kuullut ylisanan jos toisenkin Ishigurosta.

Kirjan kertojana toimii 30-vuotias Kathy H., joka tutustuttaa lukijan elämäänsä muistojensa kautta. Pääsemme tutustumaan Kathyyn ja hänen parhaimpiin ystäviinsä Ruthin ja Tommyyn sekä heidän aikaansa Hailshamin sisäoppilaitoksessa, Mökeissä sekä elämään Mökkien jälkeen. Enempää kirjan juonesta en halua kertoa, sillä olennainen osa kirjan vetovoimaisuutta on juurikin siinä, että lukija ei tiedä kaikkea; aivan kuten eivät tiedä kirjan hahmotkaan.

Kathy oli ihana kertoja, joka tuntui kertovan tarinaansa juuri minulle. Kiitos tosin kuuluu kirjailijalle, joka on luonut Kathyn sellaiseksi, joka olettaa muiden elävän hänen kanssaan samassa maailmassa. Tommy taas kävi sääliksi useampaan kertaan, eittämättä hänen oli vaikea käydä läpi kaikkia ajatuksiaan, joka sitten purkautui tietyillä tavoin. Ja sitten Ruth, joka sai niskakarvat pystyyn ja jota vihasin aina vain enemmän ja enemmän kirjan edetessä. Kerrankin päähenkilöitä, jotka herättävät tunteita!

Joidenkin mielestä asetelma saattaa olla hyvinkin kliseinen ja kulunut, mutta omasta mielestäni tässä ei ollut mitään jo-koettua. Kirja tuntui tuoreelta, tuoden täysin uudenlaisia näkökulmia esiin. Minut kirja koukutti ensimmäiseltä sivulta viimeiselle niin, että en tahtonut luopua kirjasta laisinkaan. Kirja avaa asioita pikku hiljaa, pitäen lukijan otteessaan, tarjoten koko ajan jotakin uutta odotettavaa. Ja kun lukija sulkee takakannen on hänellä edelleen sellainen tunne, että osa asioista jäi selvittämättä. Ja hyvä niin, tämä on nimittäin juurikin sellainen teos, jonka lukijan tulee itse pureksia ja pohtia loppuun - liiallinen asioiden avaaminen vain pilaisi lopullisen lukuelämyksen.

Ishiguro kuvailee hienosti nuoren naisen ajatuksia. Vaikka teos sijoittuukin suurin piirtein nykyaikaan, huokuu siitä miljöökuvauksien ansiosta vanhanajan rauhallinen tunnelma. Miljöökuvauksen lisäksi Ishiguron kieli on muutenkin kaunista, soljuvaa, yksinkertaisen tehokasta. Juuri sellaista, joka pitää lukijan otteessaan sivu toisensa perään. Vaikka jotkut ovatkin kuvailleet teosta jopa trilleriksi, en itse tätä kuitenkaan sellaiseksi laskisi. Sci-fiä ja dystopiaa kyllä, mutta ei mitään todellista trillerimäisyyttä. Vallan hyvin tähän voivat (ja kannattaa, ihan oikeasti!) tarttua siis sellaisetkin, jotka välttelevät trillereitä.

Huolimatta siitä, että en tajunnut läheskään kaikkea (kuten en tajunnut Saatana saapuu Moskovaan-teoksestakaan), rakastuin tähän varauksetta ja tästä tulikin yksi tämän vuoden parhaista lukemistani kirjoista. Kaiken kaikkiaan Ishiguro vakuutti minut niin, että hän päätyi minun lukulistalleni heti toistamiseen. Lainattua-pinossa odottaakin tällä hetkellä lukuvuoroaan Pitkän päivän ilta, joka on ilmeisesti vielä tätäkin parempi.

Arvosana: *****-