Kirjoittaja: Sofi Oksanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2003
Sivumäärä: 478
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Täytyy myöntää, että minulla oli tietynlainen ennakkoasenne Sofi Oksasta ja hänen teoksiaan kohtaan. Sofi ei koskaan ole henkilönä oikein napannut, joten pelkäsin, että se näkyy myös hänen kirjallisuudestaan. Onneksi tämä teos valikoitui lukupiirissämme kuukauden teokseksi, että pääsin todistamaan luuloni vääriksi. En edelleenkään niin välitä Sofi Oksasesta henkilönä, mutta tämän esikoisen myötä uskallan kyllä tarttua ainakin Puhdistukseen sitten aikanaan.
Kirjassa seurataan pääasiallisesti virolaisen äidin ja suomalaisen isän lapsen, Annan, elämää identiteettikriisin, bulimian ja anoreksian, sitoutumiskammon, masennuksen ja avoimettomuuden keskellä. Lisäksi pienillä välähdyksillä pääsemme kurkistamaan myös Annan äidin, Katariinan elämään, siitä kuinka tämä tapasi Annan isän ja päätyi Suomeen. Sekä Katariinan ja tämän sukulaisten elämään Stalinin hallinnoimmassa Neuvostoliitossa.
Katariina on koulutukseltaan rakennusdiplomi-insinööri ja törmää Annan isään ensimmäistä kertaa vasta-avatussa Rae-yökerhossa. Suomalainen ja suomalaisuus on naisesta 1970-luvun Neuvosto-Virossa kiehtovaa ja kohta vietetäänkin jo häitä ja muutetaan Suomeen. Suomessa Suomi ei tosin enää vaikutakaan yhtä eksoottiselta - varsinkaan kun Katariina ei saa kansallisuutta eikä työlupaa samantien. Pian syntyy Anna, joka viettää suurimman osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan äitinsä kanssa, sillä isä reissaa työmatkoilla niin Eestissä kuin Neuvostoliitossakin. Ja rilluttelee siellä samalla huorien kanssa ja tämän tietävät niin Katariina kuin Annakin.
Anna huomaa teinivuosinaan, että 50 kiloa pukee häntä hyvin. Siksi hän haluaa aina painaa 50 kiloa. Aluksi hänen keinonsa ovat lempeitä, mutta kohta hän keksii oksentelun. Pian mukaan tulevat turvaruoat, bulireksiapäivät ja syömättömyys. Anna ei myöskään halua sitoutua, sillä silloin hänen pitäisi kertoa neuvostomenneisyydestään, asiasta, josta hänen äitinsä on kieltänyt puhumasta. Lopulta tilanne ei ole enää Annan hallinnassa vaan hän karkaa Viroon.
Vaikka Stalinin lehmien aiheet ovatkin raskaita, oli sitä yllättävän kevyt lukea. Huomasin, että olin uponnut kirjan maailmaan niin, että yli 200 sivua meni helposti yhdellä istumalla. Missään vaiheessa ei alkanut ahdistamaan tai tullut sellaista tunnetta, että nyt pitää pitää taukoa. Vaikka aihepiiri sinänsä ei kirjassa minua ahdistanutkaan, ahdistuin kuitenkin ajatuksesta, että kaveripiirissä muutamakin käy läpi samanlaisia vaiheita ja ajatuksia. Tajusin, kuinka vaikeaa ja petollista heidän elämänsä saattaa olla. Millaista kulissia syömishäiriöinen joutuu pahimmillaan pitämään pystyssä.
Kirjan kappalerytmitys oli hauska. Välillä yksi luku koostui vain yhdestä lauseesta, joskus luku oli yli kymmenen sivun mittainen. Jokaisessa luvussa oli myös oma selkeä aihepiirinsä ja vaikka mitään tiettyä rytmitystä ei ollutkaan, osasi kuitenkin odottaa tietynlaista rytmiä luvuissa. Aiheeseen on pureuduttu niin, että se ei syytä ketään vaan tuo tunnun siitä, että kirja on todellakin kirjoitettu syömishäiriöisen näkökulmasta. Kirjassa esitetyt tiedot tuntuvat faktatiedoilta, vaikka en luonnollisesti syömishäiriöisen maailmasta mitään tiedäkään. Kieli on sujuvaa, eikä sanoilla leikitellä liikaa. Teksti etenee luonnollisesti eteenpäin.
Valitettavasti kirjasta myös huomaa, että kyseessä on esikoisteos. Asioita tulee eteen oikealta ja vasemmalta ja henkilöitä on sen verran, että niitä riittäisi seuraavaankin kirjaan. Lukujaot ovat siinä suhteessa sekavat, että minulla kesti ensimmäiset 60 sivua tajuta, että Anna ja Katariina eivät olekaan yksi ja sama henkilö - vasta tuolloin kerrotaan selvästi kyseessä olevan äiti-tytär-suhde. Osittain siitä syystä, että kirja on tavallaan kerrottu syömishäiriöisen näkökulmasta, on se osittain ehkä hieman liiankin armollinen, joissakin kohdin tulee syömishäiriötä ihannoiva tunne. Myöskin henkilöhahmojen karikatyyrisyys sekä Annan ja Katariinan mitäänsanomattomuus häiritsivät kirjan edetessä.
Arvosana: ***
Lukupiirin mielipiteitä:
- Minä taisin olla ainoa, joka kokonaisuudessaan kuitenkin piti kirjasta. Omalta osaltanikin pitäminen tosin saattoi johtua suurista Sofi-antipatioista ja koska kuitenkin viihdyin tämän kirjan parissa, pääsin niistä jollakin tasolla eroon.
- Syömishäiriökuvaukset koettiin kirjan parhaaksi anniksi. Keskuudessamme kyti myös keskustelu syistä, miksi Anna oli tähän tilanteeseen päätynyt.
- Henkilöitä oli aivan liikaa ja kaikkien mukanaolo ei tuntunut olevan kovin selkeää kenellekään.
- Hahmojen karikatyyrisyys sekä miellytti että ärsytti kaikkia, karikatyyrejä käytettiin ehkä hieman liikaa.
- Mustavalkoisuus ja vertailu toi toki hyvin Suomen ja Neuvosto-Viron välisiä eroja esiin, mutta tuntui joissakin kohdin liioittelulta. Virolaisnaisten huoruus ja suomalaismiesten huorausmatkat Viroon ja Venäjälle tästä suurimpana esimerkkinä.
- Anna ja Annan kumppanit saivat paljon keskustelua aikaan. Varsinkin sen jälkeen kun yksi piiriläinen kertoi Oksasen haastattelusta, jossa tämä kertoi jättäneensä Annan kumppaneiden sukupuolet tarkoituksella kertomatta. Yleinen mielipide tuntui kuitenkin olevan se, että Hukka ja Vilen olivat miehiä ja Pikku Peikko suuremmalla todennäköisyydellä nainen.
- Monelta olisi jäänyt kirja kesken, ellei sitä olisi pitänyt lukupiiriin lukea.
