tiistai 5. huhtikuuta 2011

19/100: Stalinin lehmät

Kirjan nimi: Stalinin lehmät
Kirjoittaja: Sofi Oksanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2003
Sivumäärä: 478
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla



Täytyy myöntää, että minulla oli tietynlainen ennakkoasenne Sofi Oksasta ja hänen teoksiaan kohtaan. Sofi ei koskaan ole henkilönä oikein napannut, joten pelkäsin, että se näkyy myös hänen kirjallisuudestaan. Onneksi tämä teos valikoitui lukupiirissämme kuukauden teokseksi, että pääsin todistamaan luuloni vääriksi. En edelleenkään niin välitä Sofi Oksasesta henkilönä, mutta tämän esikoisen myötä uskallan kyllä tarttua ainakin Puhdistukseen sitten aikanaan.

Kirjassa seurataan pääasiallisesti virolaisen äidin ja suomalaisen isän lapsen, Annan, elämää identiteettikriisin, bulimian ja anoreksian, sitoutumiskammon, masennuksen ja avoimettomuuden keskellä. Lisäksi pienillä välähdyksillä pääsemme kurkistamaan myös Annan äidin, Katariinan elämään, siitä kuinka tämä tapasi Annan isän ja päätyi Suomeen. Sekä Katariinan ja tämän sukulaisten elämään Stalinin hallinnoimmassa Neuvostoliitossa.

Katariina on koulutukseltaan rakennusdiplomi-insinööri ja törmää Annan isään ensimmäistä kertaa vasta-avatussa Rae-yökerhossa. Suomalainen ja suomalaisuus on naisesta 1970-luvun Neuvosto-Virossa kiehtovaa ja kohta vietetäänkin jo häitä ja muutetaan Suomeen. Suomessa Suomi ei tosin enää vaikutakaan yhtä eksoottiselta - varsinkaan kun Katariina ei saa kansallisuutta eikä työlupaa samantien. Pian syntyy Anna, joka viettää suurimman osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan äitinsä kanssa, sillä isä reissaa työmatkoilla niin Eestissä kuin Neuvostoliitossakin. Ja rilluttelee siellä samalla huorien kanssa ja tämän tietävät niin Katariina kuin Annakin.

Anna huomaa teinivuosinaan, että 50 kiloa pukee häntä hyvin. Siksi hän haluaa aina painaa 50 kiloa. Aluksi hänen keinonsa ovat lempeitä, mutta kohta hän keksii oksentelun. Pian mukaan tulevat turvaruoat, bulireksiapäivät ja syömättömyys. Anna ei myöskään halua sitoutua, sillä silloin hänen pitäisi kertoa neuvostomenneisyydestään, asiasta, josta hänen äitinsä on kieltänyt puhumasta. Lopulta tilanne ei ole enää Annan hallinnassa vaan hän karkaa Viroon.

Vaikka Stalinin lehmien aiheet ovatkin raskaita, oli sitä yllättävän kevyt lukea. Huomasin, että olin uponnut kirjan maailmaan niin, että yli 200 sivua meni helposti yhdellä istumalla. Missään vaiheessa ei alkanut ahdistamaan tai tullut sellaista tunnetta, että nyt pitää pitää taukoa. Vaikka aihepiiri sinänsä ei kirjassa minua ahdistanutkaan, ahdistuin kuitenkin ajatuksesta, että kaveripiirissä muutamakin käy läpi samanlaisia vaiheita ja ajatuksia. Tajusin, kuinka vaikeaa ja petollista heidän elämänsä saattaa olla. Millaista kulissia syömishäiriöinen joutuu pahimmillaan pitämään pystyssä.

Kirjan kappalerytmitys oli hauska. Välillä yksi luku koostui vain yhdestä lauseesta, joskus luku oli yli kymmenen sivun mittainen. Jokaisessa luvussa oli myös oma selkeä aihepiirinsä ja vaikka mitään tiettyä rytmitystä ei ollutkaan, osasi kuitenkin odottaa tietynlaista rytmiä luvuissa. Aiheeseen on pureuduttu niin, että se ei syytä ketään vaan tuo tunnun siitä, että kirja on todellakin kirjoitettu syömishäiriöisen näkökulmasta. Kirjassa esitetyt tiedot tuntuvat faktatiedoilta, vaikka en luonnollisesti syömishäiriöisen maailmasta mitään tiedäkään. Kieli on sujuvaa, eikä sanoilla leikitellä liikaa. Teksti etenee luonnollisesti eteenpäin.

Valitettavasti kirjasta myös huomaa, että kyseessä on esikoisteos. Asioita tulee eteen oikealta ja vasemmalta ja henkilöitä on sen verran, että niitä riittäisi seuraavaankin kirjaan. Lukujaot ovat siinä suhteessa sekavat, että minulla kesti ensimmäiset 60 sivua tajuta, että Anna ja Katariina eivät olekaan yksi ja sama henkilö - vasta tuolloin kerrotaan selvästi kyseessä olevan äiti-tytär-suhde. Osittain siitä syystä, että kirja on tavallaan kerrottu syömishäiriöisen näkökulmasta, on se osittain ehkä hieman liiankin armollinen, joissakin kohdin tulee syömishäiriötä ihannoiva tunne. Myöskin henkilöhahmojen karikatyyrisyys sekä Annan ja Katariinan mitäänsanomattomuus häiritsivät kirjan edetessä.

Arvosana: ***

Lukupiirin mielipiteitä:

  • Minä taisin olla ainoa, joka kokonaisuudessaan kuitenkin piti kirjasta. Omalta osaltanikin pitäminen tosin saattoi johtua suurista Sofi-antipatioista ja koska kuitenkin viihdyin tämän kirjan parissa, pääsin niistä jollakin tasolla eroon.
  • Syömishäiriökuvaukset koettiin kirjan parhaaksi anniksi. Keskuudessamme kyti myös keskustelu syistä, miksi Anna oli tähän tilanteeseen päätynyt.
  • Henkilöitä oli aivan liikaa ja kaikkien mukanaolo ei tuntunut olevan kovin selkeää kenellekään.
  • Hahmojen karikatyyrisyys sekä miellytti että ärsytti kaikkia, karikatyyrejä käytettiin ehkä hieman liikaa.
  • Mustavalkoisuus ja vertailu toi toki hyvin Suomen ja Neuvosto-Viron välisiä eroja esiin, mutta tuntui joissakin kohdin liioittelulta. Virolaisnaisten huoruus ja suomalaismiesten huorausmatkat Viroon ja Venäjälle tästä suurimpana esimerkkinä.
  • Anna ja Annan kumppanit saivat paljon keskustelua aikaan. Varsinkin sen jälkeen kun yksi piiriläinen kertoi Oksasen haastattelusta, jossa tämä kertoi jättäneensä Annan kumppaneiden sukupuolet tarkoituksella kertomatta. Yleinen mielipide tuntui kuitenkin olevan se, että Hukka ja Vilen olivat miehiä ja Pikku Peikko suuremmalla todennäköisyydellä nainen.
  • Monelta olisi jäänyt kirja kesken, ellei sitä olisi pitänyt lukupiiriin lukea.

30 päivää kirjoja; Kirja joka saa minut iloiseksi

Pelkästään yhtä kirjaa, joka tekee minut iloiseksi, on vaikea nimetä. Varsinkaan kun en ole lukenut mitään sellaista kirjaa, joka saisi minut hymyilemään typeränä koko loppupäivän tai kikattelemaan hervottomana sohvan pohjalla. Minulle iloinen kirja on hyviä tapahtumia ja onnellisia loppuja.

Lasten kirjoista tulee yleensä aina hyvälle mielelle ja välillä ne jopa laittavat naurattamaan. Myös sadut onnellisine loppuineen ovat oivia iloisuus-luettavia. Tuhkimo, Prinsessa Ruusunen ja Lumikki ovat ehkä tunnetuimpia satuja ja niistä myös lapsena pidin. Myös Bremenin soittoniekkoja luin useampaan otteeseen heti, kun vain opin itsenäisesti lukemaan. Ala-asteella minua ilostuttivat myös Eemeli sekä Kiljusen herrasväki. Näin aikuisiällä mikään kirja ei ole varsinaisena ilonlähteenä mieleen jäänyt, jos siis tähän ei lasten kirjoja lasketa. Tuntuu, että kaikki nämä muistot ovat lapsuudessa - toisaalta silloin lukeminen oli minulla myös pakopaikka, jolloin ehkä enemmän hainkin onnellisia teemoja.


maanantai 4. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Paras kirja lempikirjasarjassani

Eilen tulin siihen tulokseen, että paras lukemani kirjasarja on Harry Potterit. Ja omasta mielestäni paras Potter-kirja on sarjan kuudes osa: The Half-Blood Prince eli Puoliverinen prinssi. Syitä siihen, miksi pidän juuri tästä osasta eniten on monia.

Puoliverinen prinssi on ensimmäinen kirja ikinä, jota olen jonottanut kirjakaupan edessä koko yön. Tästä kirjasta viimeistään alkoi osaltani kunnollinen Potter-fanitus, joka jatkuu edelleen tänäkin päivänä. Ennen Puoliverisen prinssin julkaisua vietin illan jos toisenkin foorumeilla, miettien mahdollisia tapahtumia. Ja ennen kaikkea tämä oli se kirja, joka oli lopun alkua. Tämä sitoo mielestäni parhaiten koko saagan yhteen, Kuoleman varjeluksissa sitten kerrotaan tarkemmin niistä asioista, joita kutosessa on jo raoteltu.

Puoliverisen prinssin jälkeen toiseksi parhaimman osan roolia pitävätkin kaksi kirjaa: Kuoleman varjelukset sekä Azkabanin vanki. Kuoleman varjelukset on lähes täydellinen päätös kirjasarjalle ja Azkabanin vanki taas tuo eloa Harryn menneisyyteen ja esittelee myöskin useamman mielenkiintoisen uuden hahmon; Sirius Mustan ja Remus Lupinin. 


sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Paras kirjasarja

03, Lempisarjani
Eilisen blogauksen perusteella voikin jo ehkä arvata, että nimeän tähän Harry Potterit. Tämä on se kirjasarja, johon tulee tarttua vähintään kerran vuodessa. Kirjasarjan lisäksi hyllystäni löytyvät myös elokuvat sekä Rowlingin kirjoittama satukirja. Tämä on se sarja, jonka ansioista olen saanut paljon uusia ystäviä ympäri Suomen. Tämä on se kirjasarja, joka saa minut kerta toisensa jälkeen innostumaan kirjoittamisesta.

Toki minun ja Pottereiden yhteinen alku ei ollut kovin kultainen. Muistan lainanneeni ensimmäisen Potterin kirjastosta joskus kutosluokalla, lukeneeni sitä ensimmäisen luvun ja todenneeni, että tämä ei todellakaan ole minunlaiseni kirja. Yläasteella Potter-innostus taas valtasi lukupäiväkirjamme ja silloin minäkin tartuin kirjoihin uudelleen. Ja hyvä että tartuin. Ahmin sarjan kolme ensimmäistä kirjaa reilussa viikossa. Neljännen osan lainasin kirjastosta heti kun se sinne tuli. Viitoskirja oli ensimmäinen, jonka ostin itselleni, englanniksi totta kai. Viitoskirja oli myös se, jonka jälkeen en enää sarjaa halunnut suomeksi lukea. Kutoskirjaa olinkin sitten jo jonottamassa kirjakaupan edessä koko yön. Sarjan viimeistä kirjaa odotin kauhunsekaisin tuntein; toisaalta halusin tietää miten sarja päättyy, toisaalta en halunnut sarjan koskaan päättyvän. Koko nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni on siis kulkenut Potterin siivittämää tietä.

Pottereiden lisäksi on toki useampi muukin sarja, joista pidän tavattoman paljon, mutta jotka eivät kuitenkaan ikinä pääse lähellekään sitä tasoa, jolla Potterit ovat ja tulevat aina olemaan. Reijo Mäen Vares-sarja, Viisikot, Agatha Christien Poirotit. Näitä lukemalla tietää aina saavansa jos ei loistavan, niin ainakin hyvän kirjan. Ja ennen kaikkea nämäkin ovat sellaisia, jotka kestävät useamman lukukerran. 


lauantai 2. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Viime vuoden paras kirja sekä Kirja jonka olen lukenut vähintään kolmesti

01, Viime vuoden paras kirja
Viime vuonna en pitänyt vielä kirjablogia enkä muutenkaan kirjannut aktiivisesti lukemiani kirjoja ylös. En oikeastaan edes muista, mitä kaikkea luin viime vuonna. En ilmeisesti ainakaan mitään sellaista, joka olisi jäänyt mieleen, joten jätän vastaamatta tähän tämän tarkemmin.

02, Kirja jonka olen lukenut ainakin kolmesti
Minä olen niitä ihmisiä, joka lukee rakastamansa kirjat uudelleen ja uudelleen kyllästymättä niihin. Siksi tämäkin lista on pitkä. Viisikot luin lapsena ja nuorena ainakin kolmesti läpi, aikuisiälläkin ne pitäisi taas jossain vaiheessa selata. Myös Tiina-sarjan olen kolunnut läpi ainakin kolmesti. Aikuisiällä olen koukuttunut Pottereihin ja vitos- ja seiskakirjaa lukuunottamatta olen lukenut jokaisen kirjan vähintään kolmesti, kirjat 1-4 vähintään viidesti. (Minäkö fani?) Yksittäisistä kirjoista voisin mainita Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa, jota pidän edelleen dekkareiden klassikkona, Väinö Linnan Tuntematon sotilas, johon tartuin lukiossa ensimmäistä kertaa vastahakoisesti, mutta jonka olen sen jälkeen lukenut mielelläni uudelleen sekä Linda Scotsonin Poikani Doran, joka oli ensimmäinen elämäkerrallinen kirja, johon olen koskaan tarttunut. Jokainen näistä kirjoista on sellainen, että voisin milloin tahansa nämä jälleen koluta ja takuulla tulevaisuudessa yritän niitä myös lapsilleni tarjota.