4/100: Sieppari ruispellossa

Kirjan nimi: Sieppari ruispellossa (The Catcher in the Rye)
Kirjoittaja: J.D. Salinger, suomentanut Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi: Keltainen kirjasto
Julkaisuvuosi: 1951, suomennos 2004
Sivumäärä: 289
Lukulistalle: Saatu joululahjaksi

Sieppari ruispellossa on niitä klassikoita, jotka vain ehdottomasti pitää jossakin vaiheessa lukea. Itse tartuin tähän teokseen siis vasta nyt, mutta niin sitä sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa - niin tämänkin teoksen kohdalla. Tämäkin klassikko (kuten aika moni klassikko yleensäkin) jakaa mielipiteitä, varsinkin kirjallisuusblogeissa. Lisäksi väitetään, että tämä nimenomainen teos on inspiroinut useampaakin aikamme murhamiestä. "Tullessaan pidätetyksi John Lennonin murhasta, Chapman väitti J.D. Salingerin kirjoittaman klassikon Sieppari ruispellossa ja sen päähenkilön, Holden Caulfieldin, inspiroineen häntä tekoonsa. Itse kirja pitää sisällään 26 lukua, 27. luku kuuluu ikuisesti Mark Chapmanille."

Kirjan alussa päähenkilö, Holden Caulfield toteaa seuraavasti: "Ajattelin vain kertoa kaikesta sekopäisestä mitä tapahtui viime joulun aikoihin, vähän ennen kuin minulta loppui kunto ja jouduin tänne huilaamaan." Tässä on lähtökohta koko kirjalle ja näitä tapahtumia puidaan seuraavan 25 luvun verran. Viimeinen luku on omistettu loppunäytökselle, joka tarjoaa lukijalle tunnon onnellisesta, tai jos ei onnellisesta niin edes hyvästä, lopusta.

Holden on 15-vuotias nuori, joka on erotettu jo neljättä kertaa koulusta. Holden lähtee viimeisimmästä koulustaan ensin riideltyään kämppiksensä kanssa ja jää viettämään aikaansa New Yorkiin. Mitään suurta tämän aikana ei tapahdu vaan Holden viettää tavallista nuoruuttaan; alkoholia, tupakkaa, tanssiklubeja, synttärirahojen tuhlausta taksiajeluilla, treffausta tyttöjen kanssa ja kotiväen pakoilua - paitsi että hänen on pakko tavata pikkusiskonsa Phoebe.

Kirjan minä-kertojana toimii Holden ja se onkin varsin toimiva ratkaisu. Kirjan aikana pääsemme kurkistamaan Holdenin lapsuuteen, opimme hänen perheestään (hänen isoveljensä on Hollywoodissa käsikirjoittajana ja hänen pikkuveljensä on kuollut leukemiaan ja pikkusisko Phoebe on vasta 10, mutta varsinainen pikkuaikuinen) sekä Holdenin ideologiasta. Käy selville, että Holden ei juurikaan pidä asioista; ei huutavista ihmisistä, ei henkilöistä jotka käyttävät ärsyttäviä sananparsia, ei elokuvista eikä musiikista, jos ne ovat liian hyviä. Vain lukemisesta ja äidinkielestä hän pitää. Välillä tuntuu kuin kiukutteleva Holden olisi 5-vuotias, välillä, silloin kun hän laittaa koko aivokapasiteettinsa likoon ja ajattelee, hän todellakin vaikuttaa ikäistään vanhemmalta.

Se, miksi moni murhaaja on pitänyt tätä kirjaa mukanaan, ajatellut tätä ehkä ohjenuoranaan, jää tosin hieman hämärän peittoon. Jo kirjan varhaisessa vaiheessa käy selville se, että Holden on kova uhoamaan ja soittamaan suutansa, mutta tosipaikan tullen hän ei olisi valmis tekemään pahaa edes kärpäselle. Holden luottaa sanan voimaan, koska tietää, että se on ainoa keino, jolla hän osaa vastustajaa satuttaa ja ärsyttää.

Tämä on Salingerin esikoisteos ja samalla se kuuluisin. Enkä kyllä yhtään ihmettele miksi. Pitkästä aikaa tätä lukiessa minut valtasi tunne, että tätä kirjaa ei voi laskea käsistä ennen kuin sen on lukenut kannesta kanteen. Miten voikaan kirja, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään, ja joka on enemmän kuvaus elämästä vajaan viikon ajalta, koukuttaa niin paljon? Salinger osaa kirjoittaa niin, että hän saa lukijansa otteeseensa heti ensimmäisistä lauseista alkaen. Hän sekoittaa ovelasti menneisyyttä ja nykyisyyttä samaan kappaleeseen, laittaen lukijan vaatimaan lisää tietoa. Ja tätä tietoa saa vain lukemalla eteenpäin. Vaikka kirjassa ei juuri juonta olekaan, pitää Salinger hyvin kaikki langat käsissään ja kuljettaa lukijan Holdenin johdolla tapahtumasta ja paikasta toiseen. Kaiken kaikkiaan äärimmäisen hyvä lukukokemus, jolla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kyseessä on klassikko.

Arvosana: *****

Kirjastovierailu

Kävinpä pitkästä aikaa Turun pääkirjastossa ihan lainaajan ominaisuudessa. Vihdoinkin, kun sain maksettua myöhästymismaksuni ja itseni pois lainauskiellosta. Tarkoituksenani oli vain lainata kehityspsykologian kirja perjantain tenttiä varten, mutta väkisinhän sitä eksyi myös kaunokirjallisuus puolelle ja pakkohan sitä oli pari teosta lainata: John Steinbeckin Ystävyyden talo, Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia sekä Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan.

Steinbeckiltä haluan lukea jotakin muutakin kuin Hiiriä ja ihmisiä ja Ystävyyden talo sattui olemaan juuri sopivasti palautettujen hyllyssä. Samassa hyllyssä oli myös Hustvedtin Amerikkalainen elegia, ja koska edellinen lukemani Hustvedt, Kaikki mitä rakastin, vakuutti minut täysin kirjailijan kyvyistä, ajattelin tämän olevan sopiva hetki tutustua myös hänen muihin teoksiinsa. Mihail Bulgakovin kirja löytyy Keskisuomalaisen 100 kirjaa-listalta, joten pakkohan sekin oli vielä mukaan ottaa. Ja koska kirja oli kielletty melkein kolmekymmentä vuotta Neuvostoliitossa on se vain sellainen opus, jota ei voi olla lukematta.

3/100: Ebola-Helsinki

Kirjan nimi: Ebola-Helsinki
Kirjoittaja: Taavi Soininvaara
Kustantaja: Tammi (pokkari)
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 288
Lukulistalle: Tilattu kirjakerhosta

Taavi Soininvaaran Ebola-Helsinki jatkaa edelleen lukemieni esikoisteosten sarjaa. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin genreltään hieman erilainen kirja kuin aiemmat esikoiset, nimittäin toimintadekkari höystettynä pienellä jännitysmomentilla.

Taavi Soininvaara on koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti, joten aihepiiri on hänelle varsin tuttu. Tämä näkyy etenkin eri organisaatioiden kuvailussa sekä näiden organisaatioiden toimintatavoista kertoessa. Lukijalle tulee sellainen tunne, että nämä asiat eivät ole keksittyjä - väritettyjä takuulla toki, mutta pienet liioittelut ovat sallittuja hyvän lukukokemuksen tuottamiseksi.

Kirja alkaa EELA:n nelostason laboratoriasta, jossa Arto Ratamo on juuri löytänyt vastalääkkeen apinoiden mukana tulleesseen ebolaan. Pian Ratamo saa kuitenkin huomata, että Ebola-Helsinki ja sen vasta-aine, sekä Ratamon ja tämän läheisten henki, on uhattuna. Takaa-ajo alkaa Helsingin Punavuoresta ja päättyy Lontooseen sekä eräälle helsinkiläiselle lumenkaatopaikalle. Tähän väliin mahtuu kasa agentteja erilaisista organisaatioista, useita läheltäpiti-tilanteita ja ripaus romantiikkaa. Aika meinaa loppua auttamattomasti kesken kun Ratamo ja muut tahot yrittävät metsästää ebolaviruksen ennen kuin on liian myöhäistä.

Soininvaaran teoksessa on paljon hyviä puolia. Esikoisteokseksi kirja ja sen juoni on varsin yhtenäinen ja tarina soljuu eteenpäin luontevasti. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, kuvailu kiintoisaa ja aihekin sellainen, jota ei ole liiaksi käytetty. (Ebolavirus ja sen käyttäminen mahdollisena bioaseena ja kaupaptavarana.) Kieli on hyvää, Soininvaara ei yritäkään leikitellä kauniilla lauserakenteilla tai vaikeilla virkkeillä, vaan tyytyy perinteiseen suomeen. Virkkeet eivät ole pitkiä, vaan lukija pysyy hyvin mukana, ymmärtäen koko ajan lukemaansa.

Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole täydellinen teos. Kirja on perinteinen jännitysdekkari; samanlaisella kaavalla kirjoitettuja kirjoja on vaikka kuinka. Mitään uutta tämä ei siis tarjonnut, lopun tapahtumatkin osasi arvata paljon ennen kuin kirja oli loppumaisillaan. Huomaa myös, että Soininvaara on ollut innokas tätä kirjoittaessaan, tästä tuloksena laaja ja osittain sekava henkilöstögalleria; mukaan on tungettu niin tavallista tutkijaa, SUPO, KGP kuin Suomen sotilastiedustelupalvelukin. Pienemmälläkin väkimäärällä tämä olisi ollut kelvollinen teos, nyt tuntui välillä siltä, että Soininvaara yritti lyödä ensimmäisessä kirjassaan vitoset pöytään. Ajatus oli toki kaunis, mutta yliyrittäminen valitettavasti paikoitellen näkyi.

Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin kirjan lukemisesta. Kirja on vallan mainiota luettavaa ja sopii myös tilanteeseen, jossa ei tarvitse liiaksi ajatella. Tällöin ainoana ongelmana on se, että henkilöistä joku saattaa mennä ohi, koska uusia tulee mukaan koko ajan. Ja perisuomalaiseen tapaan niin etu- kuin sukunimetkin ovat hyvin samankaltaisia, joten sekaantumisenvaara joissakin kohdin on suuri. En kuitenkaan ala tuomitsemaan Soininvaaraa yhden kirjan perusteella, vaan ajattelin lukaista myös muita miehen teoksia.

Arvosana: ***+

2/100: Sonja O. kävi täällä

Kirjan nimi: Sonja O. kävi täällä
Kirjoittaja: Anja Kauranen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1981
Sivumäärä: 275
Lukulistalle: Kirpputorilta omaan kirjahyllyyn

Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä oli omalla aikakaudellaan hyvinkin kyseenalainen teos. Naisen kirjoittama teos, jossa käytettiin rivoa kieltä ja kuvattiin seksikohtauksia hyvinkin avoimesti oli jotakin sellaista, johon ei vielä 1980-luvun alkupuolella oltu totuttu. Osa kirjan viehättävyydestä takuulla piileekin siinä, että sen ajan tabuilla leikiteltiin estoitta.

Minuun teos ei kuitenkaan valitettavasti iskenyt. Kauranen käyttää omaan makuuni jo liian taiteellisia ja pitkiä lauseita, jotka laittavat pään pyörälle ja joiden vuoksi lukija hävittää teoksen punaisen langan. Vasta kirjan loppupuolella, kun mihinkään ei enää ole kiire, lauseiden rakennekin muuttuu selkeämmäksi ja lukija löytää edes muutaman langan, joihin tarttua. Lisäksi kirjan paatoksellisuus, liiallinen feminismi sekä murteiden sekamelska, sai ainakin oman lukukokemukseni tuntumaan epämukavalta.

Juonellisesti kirja on ovela, jopa kaunis. Sonja O. on slaavilaiset sukujuuret omaava nainen, tai tarinan alkaessa vasta tyttönen, joka etsii itseään maailmasta. Kirjallisuus on Sonjan elämä (ja kirjallisuusviitteitä löytyykin tästä teoksesta paljon.) Naisia ja miehiä, hyvin suorasukaisesti kuvailtua seksiä näiden kanssa, avoliitto ja abortti, irtosuhteita, hullujen huoneen suljettu osasto. Nämä kaikki Sonja joutuu käymään läpi ennen kuin löytää elämälleen tarkoituksen.

Nuoren naisen kasvukertomus epävarmasta teinitytöstä itsensä löytäneeksi naiseksi on upea, tai olisi, jos kirjoittaja olisi käyttänyt toisenlaista esiintuomistapaa. Voi olla, että toisella lukukerralla pitäisin tästä enemmän ja pysyisin mukana koko kirjan ajan. Moni pitää tästä teoksesta, sen vallankumouksellisuudesta ja maailmasta. Tälle kannattaa toki antaa mahdollisuus, mutta jos ei ole pitkien, pilkuttomien, lauseiden ystävä, saattaa tämä kirja vaatia kärsivällistä lukijaa.

Arvosana: **-

1/100: Kirjavaras

Kirjan nimi: Kirjavaras (The Book Thief)

Kirjoittaja: Markus Zusak, suomentanut Pirkko Biström

Kustantaja: Otava

Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2008

Sivumäärä: 556
Lukulistalle: Kirjakerhon kautta omaan kirjahyllyyn

Markus Zusakin Kirjavaras sijoittuu natsi-Saksaan, vuosiin 1939-1943. Kertojana toimii, ehkä vähän yllättäen mutta sitäkin toimivammin, Kuolema. Kirjan keskeisimpänä henkilönä toimii Liesel Meminger sekä hänen kasvattivanhempansa, kotikatu Himmelstrasse sekä Lieselin paras ystävä Rudy, joka ihannoi Jesse Owensia. Jo ennen kuin kirja on päässyt kunnolla alkuun, on Liesel menettänyt sekä äitinsä että pikkuisen veljensä. Ennen lopullista huipentumaa kohtaamme vielä myös Maxin, juutalaisen, joka on piilotettu kellariin.

Liesel varastaa ensimmäisen kirjansa 9-vuotiaana, vaikka ei juurikaan osaa lukea. Pian lukemisesta (ja kirjojen varastamisesta ja omistamisesta) ja kirjoittamisesta tulee Lieselin elämän henkireikä. Samalla hän viettää jokseenkin iloisia lapsuusvuosia Himmelstrassella jalkapalloa pelaten, Hitlerjugendin kokouksissa ja Rudyn kanssa varastellessa. Sota vaikuttaa väkisin myös Lieselin elämään, mutta hyväsydäminen tyttö kyseenalaistaa nopeasti Hitlerin opetukset. Kirjojen avulla Liesel oppii sanojen mahdin ja löytää pakopaikan sodan keskellä - lukuhetket pommosuojassa tarjoavat suojaa niin Lieselille kuin Himmlstrassen muillekin asukeille.

Kirjan lopetuksesta saadaan esimakua jo 50 sivua ennen varsinaista lopetusta. Silti, vaikka tietää mitä tulemaan pitää, loppu tulee kovalla voimalla iskuna suoraan kasvoihin. Lopetus on raastava, tuhoontuomittu, mutta samalla myös lohduttava. 50 sivun aikana luulee valmistautuneensa, mutta kun kaikki iskee kasvoille sitä huomaa, että olikin väärässä.

Zusakilla on omintakeinen tyyli kirjoittaa ja tässä jos jossain se toimii. Pitkiä ja lyhyitä lauseita sekaisin samassa kappaleessa. Kirja kirjan sisässä. Kuoleman tekemiä listauksia selittämässä asioita. Tämä rakenne luo kirjaan iloisen ja huolettomankin ilmapiirin, vaikka Lieselin perheellä asiat eivät olekaan hyvin ja sota painaa kaikkia. Juonellisesti kirja voisi toki olla vahvempikin, mutta kerronta paikkaa hyvin joissakin kohdin heppoista juonta. Zusak on aiemmin kirjoittanut nuorten kirjoja, joten Kirjavaras onkin vakuuttava esikoinen aikuisdraaman parissa. 

Kirjan vahvuuksia olivat ehdottomasti erilainen kerronta, kaikki pienet nyanssit jotka pitivät lukijan otteessaan, kirja kirjan sisässä-toteutus sekä lopetus, joka jätti ajattelemaan. Kieltämättä hyvä aloitus tämän vuoden kirjarupeamalle.

Arvosana: ****½