53/100: Kuin surmaisi satakielen

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird)
Kirjoittaja: Harper Lee, suomentanut Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1960, suomennos 2005
Sivumäärä: 411
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

On harmi, että Lee Harper on kirjoittanut vain yhden teoksen. Niin vahva oli lukuelämys Kuin surmaisi satakielen kanssa, että mielelläni olisin tarttunut myös muihin hänen teoksiinsa. Onneksi edes tämä yksi kirja on kuitenkin kirjoitettu, sillä se nousi välittömästi sekä 10 klassikkoa-haasteessani että omalla kaikkien aikojen kirjojen listalla suoraan kärkipäähän.

Eletään 1930-luvun Alabamassa, pienessä Maycombin kaupungissa. Scout kasvaa kirjan aikana kahdeksanvuotiaaksi, hänen veljensä Jem lähes 13-vuotiaaksi. Pienessä kylässä kesäpäivät ovat täynnä seikkailuja ja tutkimushaluiselle poikatytölle kaupunki on juuri sopivan kokoinen. Sitten tulee oikeudenkäynti, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta - ja miehen puolustusasianajajana toimii Scoutin ja Jemin isä. Pian sekä Jemin että Scoutin tulee kasvaa ja kohdata asioita, joihin kumpikaan heistä ei vielä ole valmis.

Tämä oli kaiken kaikkiaan ahdistava lukukokemus. Edelleen, viikko lukemisen jälkeen, on vaikeaa muodostaa mitään kirjallista mielipidettä. Kirjan maailmaa ja omia kokemuksia on vaikeampaa kuin koskaan tuoda kaikkien eteen. Vaikka kirja oli yksi parhaimmista ikinä, jätti se kuitenkin lukijaansa vahvan jäljen, jota on vaikea analysoida.

Leellä on upea taito saada lukija koukkuun ensisivulta lähtien. Käytännössä ensimmäiset parisata sivua keskittyvät Jemin ja Scoutin kaupunkiseikkailuihin, mutta siltikään lukija ei missään vaiheessa pitkästy. Kaikki on niin rauhallista ja iloisesti vinksallaan (kuten pikkukaupungeissa on tapana), että lukija odottaa, kenties hieman peloissaankin, milloin tämä idylli romahtaa. Ja kun se romahtaa, romahtaa se kunnolla. Aluksi se on vain merkityksellisiä katseita, keskustelun lomaan sijoitettu lause jota lapsen on vaikeaa ymmärtää tai aikuisten toteamus siitä, että kaikki on hyvin. Sitten se pääsee valloilleen niin, että kahdeksanvuotiaskin tajuaa, omalla tavallaan, että kaikki ei kaupungissa ole kunnossa.

Lee kirjoittaa oman kokemuksensa pohjalta. Se mikä tarinassa on faktaa mikä fiktiota, ei ainakaan minulle missään vaiheessa selvinnyt, mutta toisaalta se ei myöskään missään vaiheessa haitannut. Osittain karmivia tunteita tätä lukiessa nostattikin juurikin se tieto, että ainakin osa tästä on tapahtunut aivan oikeasti. Toivoin koko ajan, että lähinnä oikeudenkäyntikuvaukset olivat niitä omia kokemuksia, ja kaikki ympärillä tapahtunut keksittyä. Nyt, luettuani kirjan, en edes tahdo tarkistaa kuinka asiat oikeasti olivat.

Takakannessa todetaan kirjan olevan lumoava tarina kasvamisesta, omasta tunnosta ja oikeudenmukaisuudesta. Allekirjoitan jokaisen kohdan, mutta totean lisäksi kirjan olevan ahdistava, sisältävän tapahtumia joita ei toivoisi kenenkään kohtaavan, ei varsinkaan kahdeksanvuotiaan sekä pysähdyttävä. Pitkästä aikaa lukiessani tunsin inhoa henkilöitä kohtaan, halusin huutaa bussissa kirjan hahmoille, voin pahoin kaikesta kieroudesta ja siitä pahasta maailmasta, joka vieritettiin viattomien lasten päälle.

Takki on edelleen tyhjä. Sanottavaa tästä olisi vaikka kuinka, mutta en osaa enempää näytölle muotoilla. Nytkin tuntuu, että ei tässä arvostelussa mitään järkeä ole. Olenko ainoa, joka on tuntenut tämän teoksen näin vahvasti? Oliko tämä oikeasti sittenkin vain kasvukertomus, jonka omaksuin liian rankasti?

Arvosana: *****

52/100: Pimeyden sydän

Kirjan nimi: Pimeyden sydän (Heart of Darkness)
Kirjoittaja: Joseph Conrad, suomentanut Kristiina Kivivuori
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 1902, suomennos 1968
Sivumäärä: 160
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Joseph Conradin Pimeyden sydän on kuulunut klassikoiden joukkoon jo sadan vuoden ajan. Siksi on myös luonnollista, että se on tallennettu valkokankaalle nimellä Ilmestyskirja. Nyt. Huolimatta sekä elokuvan että kirjan kulttimaineesta tutustuin teokseen vasta nyt ensimmäistä kertaa.

Pimeyden sydän sijoittuu Afrikan pimeisiin kolkkiin, Kongon tasavaltaan salametsästäjien, valtaajien ja norsunluukauppiaiden aikaan. Kirjan kertojana toimii kapteeni Marlow, joka aikoinaan päätyi ohjaamaan höyrylaivaa läpi pimeän viidakon ja pelastamaan herra Kurtzin, joka oli paitsi sekaantunut norsunluun salakuljetukseen, myös palvottu kyläläisten keskuudessa ja kaiken lisäksi vakavasti sairas. Matkallaan Marlow kohtaa useita haasteita jo ennen kuin hän edes pääsee noutopisteelle ja Kurtzin tavattuaan hän tajuaa, että hänen seikkailunsa on vasta alussa. 

En tiedä mikä näissä viime aikaisissa lukemissani klassikoissa on, mutta jälleen olin odottanut jotakin muuta. En ole siis edes nähnyt tästä tehtyä Ilmestyskirja-elokuvaa, joten odotukseni olivat täysin omia - eivät elokuvaan tai arvosteluihin perustuvaa, ainoastaan siihen mitä jäin odottamaan luettuani takakannen. Ja ilmeisesti jälleen kerran takakansi lupasi minulle liikaa. Odotin huikeaa ja jännittävää seikkailua sekä norsunluupolitiikkaa. Lopulta jouduin kuitenkin tyytymään jokiseikkailuun, joka ei ollut läheskään niin tapahtumarikas kuin olin odottanut.

Kirja on kirjoitettu aivan 1900-luvun alussa ollen aikalaisiinsa verrattuna hyvinkin moderni. Conrad käyttää paljon energiaa maisemien kuvailuun. Se on myös jopa kaunis kuvaus neekeriorjista ja kannibaaleista, vaikka senaikaiset käsitykset heijastuvatkin taustalla. Ympäristön kuvaus tuo lukijalle kuvan Afrikan pimeimmästä sydämestä, Kongosta ja heimokäytöksestä. Dialogi ei selkeästi ole Conradin vahvuus, mutta toisaalta tarinaa kuljetetaan aivan muulla tavoin kuin vahvan dialogin avulla. Välillä ainakin minä jo vallan unohdin, että tässä on teos viime vuosisadan alkupuolelta, sillä se todellakin on tyyliltään nykyaikainen. Silti valitettavasti sain vain keskinkertaisen lukukokemuksen.

Arvosana: ***

51/100: Manillaköysi

Kirjan nimi: Manillaköysi
Kirjailija: Veijo Meri
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 1957
Sivumäärä: 170
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Manillaköysi on Veijo Meren varmasti kuuluisin teos, oman selkeän tyylinsä edustaja. Meri onkin yksi suomalaisen modernismin merkittävimpiä kirjailijoita. Hän myös loi oman tyylin ja rakenteen, joka etäännytti hänet perinteisen suomalaisen proosan valtalinjasta.

Manillaköysi on kertomus Joose Keppilästä, joka jatkosodan aikaan löytää huoltotieltä manillaköyden, kuljettaa sen korsuun ja sitoo sen ympärilleen lomakuljetuksen ajaksi, tarkoituksenaan viedä se kotiinsa. Junamatka on kuitenkin pitkä ja köysi kireä. Matkan aikana kerrotaan montakin tarinaa rintamalta Joosen joutuessa vaikeuksiin köytensä vuoksi. Oikealla asemalla tuttu ratavahti saattaa Keppilän isännän pois junasta ja tämä lähtee hoippumaan peltojen läpi kotiaan kohti. Kotona häntä on vastassa järkyttynyt perhe, mutta illan tullen on kuitenkin vielä aika muutaman rintamatarinan.

Odotin aivan erilaista romaania. Kuvittelin, että nimensä mukaisesti päähuomio olisi manillaköydessä ja hassuissa sattumuksissa sen ympärillä. Lopulta sillä olikin lähes olematon merkitys; varsinkin juonen kannalta. Pääosan romaanista saakin junassa kerrotut tarinat rintamalta, jotka toki filosofisilla pohdinnoillaan saavat lukijan ajattelemaan, mutta eivät valitettavasti tee kovin suurta vaikutusta lukijaan, joka ei niinkään sotajutuista innostu.

Meren kieli on kaunista, paikoitellen jopa runollista. Meri ei niinkään keskity ympäristön kuvailemiseen vaan ajatuksiin ja tapahtumiin. Nasevilla huomioillaan hän saa kertomukset eläviksi ja maalattua tapahtumat lukijan verkkokalvoille. Moderni ote välittyy lukijalle edelleen viidenkymmenen vuoden jälkeenkin. 

Valitettavasti kaunis kielikään ei poista sitä tosiasiaa, että en juurikaan nauttinut lukukokemuksesta. Ei tässä mitään suurta vikaa ollut, mutta toisaalta mikään asia ei myöskään noussut normaalin lukukokemuksen yläpuolelle. Suurin vika taisikin olla lukijassa, joka odotti saavansa huumoria ja seikkailua, mutta saikin sotaa; genreä, jonka parissa viihtyy harvoin. Jollekin muulle tämä olisi takuulla ollut hyvä lukukokemus, minulle tämä oli nyt vain ihan ok.

Arvosana: ***

50/100: Vareksen Turku

Kirjan nimi: Vareksen Turku
Kirjoittaja: Markku Haapio alias toimittaja Ruuhio
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 176
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Vaikka kirjan kansi antaakin ymmärtää, tämä ei ole Reijo Mäen kirjoittama, vaan toimittaja Ruuhion, jonka esikuvana toimii turkulainen Iltalehden toimittaja Markku Haapio. Yhdessä Haapion ja Mäen ideoimana lukija pääsee tutustumaan toisenlaiseen Turkuun - Vareksen Turkuun.

Vareksen Turku ei tutustuta ketään normaaleihin turistikohteisiin, vaikka muutamassa paikassa vilahtaakin sanat Tuomiokirkko ja Turun linna. Vareksen Turku on normaalia elämää, lähiöitä ja ydinkeskustaa. Vaikka tyypilliseen varesmaiseen tapaan tämäkin teos painottuu eniten juurikin tietynlaisiin ravitsemusliikkeisiin, tarjoaa se myös Turusta tietoa halavalle roppakaupalla nippelitietoa (josta kaikista en edes minä, paljasjalkainen turkulainen, ollut tietoinen) ja uudenlaisen näkövinkkelin vierailuun maamme entisessä pääkaupungissa.

Tarjolla on myös erilaisia Vares-kierroksia. Ensimmäiseen vaellukseen kuuluu keskeinen Vares-Turku, jonka lähtöpisteenä on Hämeenportti, väliaikapisteenä Apteekki ja maaliviivana Börs. Toinen vaellus vie lukijan seikkailemaan täl ja tois pual jokke Kakolasta Taidemuseonmäelle ja aina Verkahoville saakka. Tarjolla on myös murhakierros, jossa tutustutaan tarkemmin joihinkin murhapaikkoihin. Näiden kanssa tosin kannattaa olla varuillaan, jos kaikkia kirjoja ei ole tullut lukeneeksi, sillä kirja ja murhaaja/murhapaikka kerrotaan lähes poikkeuksetta suoraan. Tarkemmin esittelyssä ovat vielä ne ravitsemusliikkeet, jotka eivät ole Jussin kantapaikkoja, mutta kuitenkin kirjoissa esiintyvät. Myös Jussin entiset asuinpaikat on listattu hakemistoon. Lisäksi meille tarjotaan nippelitietoa mm. Vareksen yöpymis- ja vierailupaikoista (noin puolet Turun lähiöistä) sekä murhatilastoja.

Kaiken kaikkiaan tämä Mäen ja Haapion yhteisprojekti on viihdyttävä opas erilaiseen Turkuun. Siihen Turkuun, johon turkulaisena tutustuu joka päivä; ravintolalaivat, jokiranta, lähiöt, keskusta. Tutustuminen Turkuun Vareksen kanssa ei ehkä palkitse perhealbumissa (eikä kaikkia kierroksia välttämättä kannata toteuttaa), mutta se näyttää Turun todellisen puolen. Onko muista kaupungeista tehty tällaisia erilaisia turistioppaita? Olisi mukavaa tutustua myös niihin ja löytää kenties uusia, kiinnostavia vierailukohteita.

49/100: Halkaistu varakreivi

Kirjan nimi: Halkaistu varakreivi (Il visconte dimezzato)
Kirjoittaja: Italo Calvino, suomentanut Jorma Kapari
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1952, suomennos 1970
Sivumäärä: 115
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla

Italo Calvino on jälleen niitä kirjailijoita, joihin halusin tutustua heti kun hänestä muutaman blogauksen luin. Siksi ei ollutkaan vaikea päätös napata kirjaston palautettujen hyllystä Halkaistu varakreivi mukaan luettavaksi. Tämä viihdytti minua hyvin muutamana aamulla koulumatkalla, toisaalta harmi että tämä tuli luettua bussissa, sillä osa nauruvaroista jäi nyt käyttämättä.

Kaikki alkaa siitä kun varakreivi Medardo halkeaa sodassa turkkilaisia vastaan. Vain toinen puolikas löytyy, jonka lääkärit ihmeen kautta saavat pysymään hengissä. Toisesta puolikkaasta ei ole minkäänlaisia havaintoja. Aikoinaan halkaistu Medardo palaa kotikyläänsä ja pian kyläläiset saavat huomata, että tuossa puolikkaassa ei ole mitään hyvää; tämä puolikas on Medardon paha, joka antaa käsittämättömiä rangaistuksia ja huvittelee halkaisemalla kaikkea kukista ja puista aina eläimiin saakka. Pahuuskaan ei kuitenkaan ole ikuista kun Medardon hyvä puolikas päätyy myös lopulta kylään. Kyläläiset kuitenkin huomaavat pian, että hyvä ei olekaan aina se paras ratkaisu. Lopulta tarvitaan paimentyttö Pamelan apua, jotta kaikki on taas mallillaan.

Halkaistu varakreivi on satiirinen, absurdi ja paikoitellen hauska aikuisten satu. Synkkyydessään ja julmuudessaan se on lähes Grimmin veljesten veroinen, mutta loppuratkaisultaan ennemminkin nykyaikainen. Tarinan lomaan on kätketty aimo annos nokkelia havaintoja yhteiskunnasta ja mustavalkoisesta elämästä. Jos tämä jotain opettaa niin sen, että elämä on kaikkea muuta kuin mustavalkoinen.

Calvinon kieli on leikittelevää, mukaansatempaavaa ja helppoa. Tempo ja sävy muuttuu sen mukaan ollaanko sotatantereella, toimiiko kertojana lapsi vai kuvataanko Medardon julmia tekoja. Sadunomaisuus nousee esiin varsinkin niissä kappaleissa, joissa Medardon sukulaispoika toimii kertojana. Kaiken lisäksi tämä oli nopealukuinen, tästä ei riittänyt kuin pariksi bussimatkaksi. Jos muut Calvinot ovat samankaltaisia, niin tässä ilmoittautuu vakituinen lukija.

Arvosana: ****½