perjantai 30. syyskuuta 2011

53/100: Kuin surmaisi satakielen

Kirjan nimi: Kuin surmaisi satakielen (To Kill a Mockingbird)
Kirjoittaja: Harper Lee, suomentanut Maija Westerlund
Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 1960, suomennos 2005
Sivumäärä: 411
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


On harmi, että Lee Harper on kirjoittanut vain yhden teoksen. Niin vahva oli lukuelämys Kuin surmaisi satakielen kanssa, että mielelläni olisin tarttunut myös muihin hänen teoksiinsa. Onneksi edes tämä yksi kirja on kuitenkin kirjoitettu, sillä se nousi välittömästi sekä 10 klassikkoa-haasteessani että omalla kaikkien aikojen kirjojen listalla suoraan kärkipäähän.

Eletään 1930-luvun Alabamassa, pienessä Maycombin kaupungissa. Scout kasvaa kirjan aikana kahdeksanvuotiaaksi, hänen veljensä Jem lähes 13-vuotiaaksi. Pienessä kylässä kesäpäivät ovat täynnä seikkailuja ja tutkimushaluiselle poikatytölle kaupunki on juuri sopivan kokoinen. Sitten tulee oikeudenkäynti, jossa nuorta mustaa miestä syytetään valkoisen naisen raiskauksesta - ja miehen puolustusasianajajana toimii Scoutin ja Jemin isä. Pian sekä Jemin että Scoutin tulee kasvaa ja kohdata asioita, joihin kumpikaan heistä ei vielä ole valmis.

Tämä oli kaiken kaikkiaan ahdistava lukukokemus. Edelleen, viikko lukemisen jälkeen, on vaikeaa muodostaa mitään kirjallista mielipidettä. Kirjan maailmaa ja omia kokemuksia on vaikeampaa kuin koskaan tuoda kaikkien eteen. Vaikka kirja oli yksi parhaimmista ikinä, jätti se kuitenkin lukijaansa vahvan jäljen, jota on vaikea analysoida.

Leellä on upea taito saada lukija koukkuun ensisivulta lähtien. Käytännössä ensimmäiset parisata sivua keskittyvät Jemin ja Scoutin kaupunkiseikkailuihin, mutta siltikään lukija ei missään vaiheessa pitkästy. Kaikki on niin rauhallista ja iloisesti vinksallaan (kuten pikkukaupungeissa on tapana), että lukija odottaa, kenties hieman peloissaankin, milloin tämä idylli romahtaa. Ja kun se romahtaa, romahtaa se kunnolla. Aluksi se on vain merkityksellisiä katseita, keskustelun lomaan sijoitettu lause jota lapsen on vaikeaa ymmärtää tai aikuisten toteamus siitä, että kaikki on hyvin. Sitten se pääsee valloilleen niin, että kahdeksanvuotiaskin tajuaa, omalla tavallaan, että kaikki ei kaupungissa ole kunnossa.

Lee kirjoittaa oman kokemuksensa pohjalta. Se mikä tarinassa on faktaa mikä fiktiota, ei ainakaan minulle missään vaiheessa selvinnyt, mutta toisaalta se ei myöskään missään vaiheessa haitannut. Osittain karmivia tunteita tätä lukiessa nostattikin juurikin se tieto, että ainakin osa tästä on tapahtunut aivan oikeasti. Toivoin koko ajan, että lähinnä oikeudenkäyntikuvaukset olivat niitä omia kokemuksia, ja kaikki ympärillä tapahtunut keksittyä. Nyt, luettuani kirjan, en edes tahdo tarkistaa kuinka asiat oikeasti olivat.

Takakannessa todetaan kirjan olevan lumoava tarina kasvamisesta, omasta tunnosta ja oikeudenmukaisuudesta. Allekirjoitan jokaisen kohdan, mutta totean lisäksi kirjan olevan ahdistava, sisältävän tapahtumia joita ei toivoisi kenenkään kohtaavan, ei varsinkaan kahdeksanvuotiaan sekä pysähdyttävä. Pitkästä aikaa lukiessani tunsin inhoa henkilöitä kohtaan, halusin huutaa bussissa kirjan hahmoille, voin pahoin kaikesta kieroudesta ja siitä pahasta maailmasta, joka vieritettiin viattomien lasten päälle.

Takki on edelleen tyhjä. Sanottavaa tästä olisi vaikka kuinka, mutta en osaa enempää näytölle muotoilla. Nytkin tuntuu, että ei tässä arvostelussa mitään järkeä ole. Olenko ainoa, joka on tuntenut tämän teoksen näin vahvasti? Oliko tämä oikeasti sittenkin vain kasvukertomus, jonka omaksuin liian rankasti?

Arvosana: *****

9 kommenttia:

  1. Haluan joskus lukea tämän kehutun klassikon, mutta olen aika herkkä ja kuvauksesi lukukokemuksen ahdistavuudesta vahvistaa käsitystäni siitä, että vielä ei ole tämän kirjan aika minulle. Toisaalta tekstisi vakuuttaa myös entisestään, että kirja kannattaa lukea!

    VastaaPoista
  2. Ihanaa, että sinäkin pidit tästä. Tämä on yksi parhaista klassikoista, ja lukemistani kirjoista ylipäätään. :)
    P.s. aivan ihana kansi tässä painoksessa. Minä luin sellaisen vanhemman painoksen, jossa ei kannessa ollut paljon mitään.

    VastaaPoista
  3. Maria, herkkä se olen minäkin. Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä siitä, että tämä kirja olisi näin raju. Varmasti olisi jäänyt minultakin lukematta / olisin lukenut varovaisemmin, jos olisin tästä ollut tietoinen.

    peikkoneito, yhdyn kyllä täysin mielipiteeseesi. :) Kansi oli kyllä minunkin mielestäni erityisen ihastuttava, siitä minun itse asiassa piti vielä jutussa mainita, mutta se sitten unohtui.

    VastaaPoista
  4. Rakastan tätä kirjaa, nimesin sen Leena Lumin blogissa sielunkirjakseni. Tässä on niin monta hyvää asiaa, että löydän siitä joka lukukerralla aina uutta ihailtavaa.

    Lapsikuvaus on mahtavaa. Poikatyttö Scout, Jemin muuntuminen lapsesta murrosikäiseksi ja rikkinäisestä kodista tuleva Dill on kuvattu tarkkasilmäisesti.

    Ylipäätään ihmiskuvaus on hienoa. Pikkukaupungin asukkaat marssitetaan silmiemme eteen - äkäinen ja ilkeä rouva Dubois, naapurissa piilotteleva kylähullu Boo Radley, ankara mutta rakastava kotiapulainen Calpurnia, köyhät mutta hyvin ylpeät Cunninghamit ja monta muuta omaperäistä henkilöä.

    Entäs sitten miljöökuvaus. Maycombin voi paitsi nähdä myös haistaa. Se on tärkeästä periferiaan ajautunut, vanha, väsynyt kaupunki. Pieni, nuhjuinen, tomuinen ja ennen kaikkea kuuma. Sateella sen kadut muuttuvat lokavelliksi. Sillä tuntuu myös olevan oma, tavallista hitaampi aikansa, joka saa ihmiset laahustamaan. Useimmat heistä ovat köyhiä, myös hienommat perheet eivät yleensä ole varakkaita. He ovat hienoja siksi, että heidän sukunsa on vanha. Ja valkoisen roskaväenkin alapuolella ovat neekerit, vaikka he olisivat kuinka kunnioitettavia, työteliäitä tai älykkäitä tahansa.

    Ja sitten on tietysti Atticus Finch. Jos saisin joskus tavata jonkun romaanihenkilön, valintani kohdistuisi tähän herraan. Kaikkiin kunnioittavasti ja ymmärtäväisesti suhtautuva lakimies, joka kasvattaa lapsensa luottaen vahvasti näiden omaan arviointi- ja ymmärryskykyyn.

    Kyllä, kirjassa käsitellyt asiat ovat rankkoja. Tämä johtuu erityisesti siitä, että vääryys kohdataan lapsen silmien kautta. Lapsen, jonka käsitys oikeasta ja väärästä on mustavalkoinen, aikuisuus ei ole vielä saanut sitä muuttumaan harmaasävyiseksi. Samalla Atticus tuo kirjaan kuitenkin myös aikuisen ymmärtävän (ymmärtävän, ei hyväksyvän) näkökulman. Hän yrittää selvittää Scoutille, miksi ihmiset tekevät mitä tekevät. Miksi ihminen, joka on muissa suhteissa hyvä, voi tehdä myös pahaa. Ja että kukaan meistä ei ole pelkästään paha.

    Kirjassa siis käsitellään rankkoja asioita, mutta silti se onnistuu olemaan humaani, ja on siinä lämmintä huumoriakin. Paikka, aika, ihmiset ja tapahtumat nähdään seitsenvuotiaan tytön kautta, joka paitsi pohtii suuria ja vakavia kysymyksiä myös elää tavallista lapsen elämää - aloittaa koulun, yrittää oppia naisellisia asioita ja esittää kinkkua koulun kuvaelmassa.

    VastaaPoista
  5. Lukutoukka, mikä mahtava kommentti! Toit kommentissasi hyvin esiin sen, miksi minäkin tästä pidin. Tämä on niin monisyinen ja täynänsä ihania henkilöhahmoja, että Maycombiin kiintyy väkisin. Ja kun tosiaan asukkaat ovat hyvin persoonallisia, niin tätä lukee ilolla.

    Olet oikeassa myös siinä, että ahdistuvuus syntyy suurimmalta osalta juurikin tuosta lapsen näkökulmasta; onhan Scoutilla aavistuksia siitä, että kaikki ei ole kunnossa, mutta ei hän raukka kokemiinsa kauheuksiin todellakaan ollut valmistunut. Eikä ollut kyllä edes Atticus, joka halusi ajatella hyökkääjistäkin vain hyvää.

    Jos sinä tahtoisit keskustella Atticuksen kanssa, tahtoisin minä käydä kunnon vierailulla Maycombissa. Kokea ne pölyiset kadut ja ihanat kesäpäivät, seistä Radleyn aukiolla ja kurkistaa oikeussaliin. Tämä jää pitkäksi ajaksi mieleen ja tähän haluan kyllä tulevaisuudessa syventyä vieläkin paremmin.

    VastaaPoista
  6. Olipa mukava lukea näin voimakas kokemus tästä kirjasta! Itselleni kirja ei vaikuttanut niinkään suuresti, joten väistämättä rupesin ajattelemaan, mitä minulta mahdollisesti on nyt jäänyt kokematta.

    Mielestäni kirja oli mielenkiintoinen, monisävyinen, mutta myös arkipäiväinen eikä mitenkään "raju". Kenties pureudun kirjaan uudestaan jonain päivänä, sillä kokemuksesi vahvuus rupesi vähän vaivaamaan. Jäikö minulta esim kokematta jokin kirjan tärkeästä moniulotteisesta syvyydestä? Toisaalta taas pohdin, miksi kirjailijan ainoaksi romaaniksi on jäänyt vain tämä kirja (kokemukseni kun ei ollut kovin kummoinen ja moni muu kirja on vaikuttanut minuun paljon vahvemmin!)

    Sitten muuten taas voipi pohtia, että kyllähän tämä kirja paljon keskustelua ja näitä pohtimisia synnyttää puolin ja toisin, joten täytyyhän siis kyseessä olla vain ja ainoastaan menestysteos... :)

    VastaaPoista
  7. Emilie, uskon siihen, että jokaiselle on ne omat kirjansa, jotka iskevät syvälle ytimiin. Olen itse kohdannut samanlaisia tuntemuksia joidenkin kirjojen kanssa kuin sinä, mutta olen päätynyt siihen tulokseen, että ne eivät vain vaikuta minuun samalla tavalla.

    Omalla kohdallani rajuksi tämän teki juurikin tuo Lukutoukan kirjoituksessa mainittu lapsen näkökulma; se naivius jolla Scout kohtaa maailman ja se kaikki paha, jota päällepäin rauhallinen yhteisö kohdistaa viattomiinsa - lapsiin. Olen tällaisille asioille useinkin hyvin herkkä, joten näin kova reaktioni on hyvinkin odotettu.

    Yritin etsiä tietoa siitä, miksi Leelta ei ole tullut kuin tämä yksi teos, mutta oikein mistään ei tunnu mitään löytyvän. Tosin onhan tämä palkittu teos ja ymmärrykseni mukaan lee asustelee nykyään jossakin maaseudulla kaukana julkisuudesta. Ehkäpä hän ei vain halunnut enää toista teosta kirjoittaa sen jälkeen, kun oli selviytynyt tästä mediamyllytyksestä.

    VastaaPoista
  8. Vaikuttaapa vahvalta ja vaikuttavalta tarinalta. Oikeastaan ne kirjat taitavat olla parhaimpia, joissa pää surisee ajatuksia ja kysymyksiä, mutta ei tiedä mitä sanoa ääneen.

    VastaaPoista
  9. Anni, vahva ja vaikuttava, ainakin minulle. :) Tämä tosiaan on juuri siksi huipputeos, että sitä on vaikeaa kommentoida. Sisimmässään tietää, että teos on jättänyt jäljen loppuiäksi mutta sanallisesti ei kuitenkaan osaa tunteitaan esiin tuoda.

    VastaaPoista