lauantai 26. maaliskuuta 2011

18/100: Poika raidallisessa pyjamassa

Nimi: Poika raidallisessa pyjamassa (The Boy in the Striped Pyjamas)
Kirjoittaja: John Boyne, suomentanut Laura Back
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2006, suomennos 2009
Sivumäärä: 206
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla



Poika raidallisessa pyjamassa on yksi nykypäivän kauneimmista holokaustikertomuksista. John Boynen teosta on myyty maailmassa jo yli 4 miljoonaa kappaletta ja se sai seurakseen vuonna 2009 elokuvaversion.

Kirjan keskushenkilönä on 9-vuotias saksalaispoika Bruno. Hän asuu Berliinissä, viisikerroksisessa omakotitalossa äitinsä, siskonsa Gretelin ja komendantti-isänsä kanssa. Pian hänen isänsä saa komennuksen pomoltaan Hilleriltä ja perhe muuttaa, kotiapulaisensa Marian kanssa, uuteen tylsään taloon Aus-vitsiin.

Brunosta tulee isona löytöretkeilijä. Niinpä hän lähtee löytöretkeilijän tavoin tutustumaan uuden talon tonttirajalle, jota hän oli tarkkaillut ikkunastaan ja pitkään ja jonne hänen vanhempansa olivat kieltäneet häntä menemästä. Tontin rajalla Bruno kohtaa aidan sekä Shmuelin - pojan raidallisessa pyjamassa. Pian Bruno oppii, että aidan takana on tuhansia muita poikia ja miehiä samanlaisissa raidallisissa pyjamoissa. Bruno haluaisi leikkimään aidan toiselle puolelle, sillä hän ei voi uskoa, että siellä on niin ankeaa kuin hänen uusi paras ystävänsä Shmuel kertoo.

Lopulta Brunolle alkaa paljastua kasa totuuksia: Hänen isänsä ei olekaan kaikkien mielestä kiltti komendantti. Heidän talonsa palvelijat eivät olekaan aina olleet palvelijoita. Juutalaisia tulee vihata. Shmuel on juutalainen. Paluu Berliiniin odottaa, mutta sitä ennen Brunon pitää päästä tapaamaan Shmuelia. Niinpä hän ryömii aidan ali, pukeutuu raidalliseen pyjamaan ja soluttautuu juutalaisleiriin.

Kirja löytyy kirjaston nuortenhyllystä, mutta ainakin vielä hyvin nuorille ja herkille saattaa sisältö paikoin olla ahdistavaa. Ja koska kaikki kerrotaan kirjassa 9-vuotiaan päähenkilön silmin, on se paikka paikoin hyvinkin naivistinen. Näillä lähtökohdilla oltaisiin voitu saada oikea klassikko aikaiseksi, nyt tämä valitettavasti oli omasta mielestäni vain ihan ok.

Bruno on hyvin avarakatseinen eikä anna ympäröivän maailman määrätä hänen mielipiteitään. Välillä hän töksäyttelee asioita hyvinkin rohkeasti tajuamatta, miksi niin ei saa ääneen sanoa. Ystävyys aidan läpi on kirjan kantava teema ja kaikessa lapsensumeudessaan ihastuttava. Ehkäpä juurikin lapsensumeuden vuoksi se sellainen on. Samalla Bruno pohtii koko ajan motiiveitaan ja ihailee isäänsä vaikka jotenkin tietääkin Shmuelin kertomuksista, millaista toimintaa tämä harrastaa.

Tämä naivistisuus on samalla myös valitettavasti kirjan huonoimpia puolia. Minun on kamalan vaikeaa uskoa, että natsi-Saksassa elävä, Hitlerin oikean käden poika ja Auswitchin naapuriin muuttavan pojan maailma olisi niin musta-valkoinen etteikö tämä olisi kuullut mistään maata hätkähdyttävistä asioista: ei juutalaisvainoista, ei keskitysleireistä, eikä ilmeisesti edes Hitleristä (tai Hilleristä, kuten Bruno tätä kutsuu koko kirjan ajan). Bruno kulkee koko ajan laput silmillä ja tuntuu olevan haluton edes ajattelemaan sitä mahdollisuutta, että maailmassa olisi jotakin pahaa. Toki voidaan psykologisesti ajatella, että tämä oli Brunon tapa vältellä asioita - leikkiä (tai oikeasti olla) olevansa tietämätön kaikesta ympäröivästä. Olla uskomatta Shmuelin kertomuksia. Ihmeellistä tämä kaikki tietämättömyys on varsinkin siksi, että luulisi Berliinissä kuulevan yhtä jos toistakin tai opettajien koulussa opettavan jonkinlaista propagandaa. Mutta siltikin Bruno on tietämätön.

Arvosana: ***

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

KMMMM

Jo monessa blogissa kiertänyt ja muutamasta "ottakaa vapaasti ne, jotka ette tätä ole vielä saaneet"-blogista napattu.

Kuka?
Neljännesvuosisadan maailmaa nähnyt lukutoukka turkulainen. Tuleva lastenohjaaja ja avovaimo. Kolmen kissan emäntä, joita käyttää törkeästi kirjakuvissaan. Hieman hullu, iloinen höpisijä, joka saa välillä outoja ideoita. Haaveilee kaikesta mahdollisesta, vaikka onkin vähävarainen opiskelija.

Mitä?
Kirjoja, kirja-arvosteluja, kirjaostoksia. Toisessa blogissa kaikkea elämästä. Haasteita ja lukupiirijuttuja. Dekkareita, lastenkirjoja, harvemmin romantiikkaa ja chick-litiä. Kaikki arvostelut julkaisen kissakuvan kera.

Missä?
Kirjoja luen kaikkialla; kotona, koulussa, kylässä, bussissa, ulkona, sängyssä, mutta mieluiten sohvalla. Yleensä käsilaukussani kulkee aina kirja mukana. Blogia kirjoitan olohuoneessa, ikkunan edessä, pöytäkoneellani.

Milloin?
Yleensä kun kirja on luettu loppuun. Kun löytyy mielenkiintoinen haaste. Heti, kun tulee jotakin sanottavaa. Päivällä, illalla, yöllä, harvemmin aamulla.

Mitä mielessä nyt?
Työssäoppiminen, alkava kevät, näyttötutkinto, kesätyöt (tai niiden puute), suklaamousse, joka odottaa minua pöydällä.

tiistai 15. maaliskuuta 2011

Suomalaisen keskiluokan arki-haaste

Kirjavasta kammarista löytyi mielenkiintoinen haaste: suomalaisen keskiluokan arki. Tarkoituksena on siis lukea vuoden 2011 aikana vähintään viisi suomalaista keskiluokkaista arkea käsittelevää teosta ennaltamäärätyltä listalta.


5/5


VALMIS 21.12.2011

sunnuntai 13. maaliskuuta 2011

17/100: Kuka tietää

Kirjan nimi: Kuka tietää
Kirjoittaja: Guy de Maupassant, suomentanut Anu Partanen
Kustantaja: Prometheus kustannus Oy
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 29
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla



Guy de Maupassant oli ranskalainen kirjailija. Häntä pidetään yhtenä parhaista novellin taitajista. Maupassant kuoli vain 40-vuotiaana mielisairaalassa, johon hän oli joutunut vuotta aiemmin yrittäessään itsemurhaa. Hänen koko tuotantonsa kirjoitettiin 1880-1890 - noin 300 novellia, kuusi romaania ja kolme matkakirjaa.

Onnekseni tämä pikkuinen vihkonen tarttui kirjastosta mukaani. Novelli Kuka tietää on jaettu kahteen lukuun - ensimmäisessä luvussa keskitytään aikaan ennen kuin päähenkilön tavarat "kävelevät" tämän talosta ulos. Toisessa osassa pääsemme seuraamaan tilanteen kehittymistä tämän jälkeen.

Maupassant käyttää todellakin tehokkaan korutonta kieltä. Jokainen lause iskostuu lukijan mieleen ja saa otteeseensa. Rivien välissä on helposti luettavissa se, että teos on hyvin omakuvauksellinen, varsinkin silloin tämä fakta korostuu jos lukija on tietoinen kirjailijan traagisesta elämästä. Itse asiassa en ole aivan varma, mitä kaikkea tässä tapahtui. Juoni on tavallaan hyvinkin yksinkertainen, mutta kertojan välikommentit ja huudahdukset oudoissa väleissä sai aina välillä miettimään, että olenkohan nyt aivan kaikkea tästä tajunnut. Tästä kiinnostuneena kyllä haluan lukea häneltä hieman lisääkin tuotantoa, niin mielenkiintoiselta tämä tyyli vaikuttaa.

Arvosana: ****-

lauantai 12. maaliskuuta 2011

16/100: Elefantin matka

Kirjan nimi: Elefantin matka (A Viagem do Elefante)
Kirjoittaja: José Saramago, suomentanut Sanna Pernu
Kustantaja: Tammi: Keltainen kirjasto
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2011
Sivumäärä: 225
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta




José Saramagon Elefantin matka on historian kirjoihin perustuva kertomus Salomo-elefantin ja tämän hoitajan Subhron matkasta Lissabonista Wieniin 1500-luvun Euroopassa.

Portugalin kuningas Juhana III oli tuonut elefantin Intiasta Lissaboniin 1500-luvun puolivälissä. Vuonna 1551 hän päätti antaa sen lahjaksi vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttua Maksimilianille. Matkallaan Subhro ja Salomo (jotka nimetään Maksimilianin toimesta uudelleen Fritziksi ja Suleimaniksi) kulkevat läpi Portugalin ja Espanjan, seilaavat läpi Ligurianmeren, vaeltavat läpi lumisten Alppien ja pitkin Tonavaa. Matkallaan elefantti saa luonnollisesti huomiota, ihmetystä, ihastusta ja auttamisen halua, joskus myöskin pelkoa.

Saattojoukko on arvovaltaiselle elefantille luonnollisesti suuri. On portugalilainen ratsuväenosasto, on itävaltalaiset kyrassieerit unohtamattakaan suurta härkävankkurien joukkoa, joka kuljettaa mukanaan kaiken norsun tarvitseman ravinnon.

Keskushahmona on ilman muuta norsunhoitaja Subhro. Hän viestittää niin elefantin kokemukset ja tuntemukset kuin sivistyneen Euroopankin lukijoille. Subhron kautta Saramago myös tekee pilaa silloisen Euroopan suurille asioille: katoliselle kirkolle, kuninkaallisten oikuille ja politiikan kiemuroille.

Odotin tältä kirjalta paljon, sillä vaikka en ole aiemmin Saramagoa lukenut, olen hänestä lukenut monta ylistävää sanaa. Tämän kirjan jälkeen aloin kuitenkin pohtia, mahdoinko lukea laisinkaan samaa Saramagoa kuin ne, jotka ovat häntä kehuneet. Saramagon kaikkitietävä kertoja ja yksityiskohtien esilletuonti saa välillä lukijan miettimään, pitääkö kirjailija heitä idioottina. (Intiasta kotoisin olevalle norsulle lumi on uusi juttu, muistuttaa kirjailija useampaankin otteeseen.) Ja sitten se pahin juttu, joka sai minut melkein lopettamaan lukemisen ensimmäisen sivun jälkeen: tyylikeinona käytetty erisnimien kirjoittaminen pienellä. Sulatan itse lähes kaikki muut tyylikeinot, mutta tällaista suoranaista kieliopin vastaista juttua, joka toistuu koko kirjan ajan, en vain sitten millään. Ja kun tähän vielä liittää oudon tavan kirjoittaa vuoropuhelua (Ja hän lausui, Oletko varma asiastasi, Aivan varma, Sitten teidän tulee tehdä sydämenne mukaan, Niin minun kai pitää, teidän korkeutenne.) ollaan jo liian kaukana hyvästä mausta. Kaiken tämän lisäksi kappalejako on hyvin vähäinen, joka teki lukemisesta paikka paikoin vieläkin raskaampaa, koska ainoat kunnon taukokohdat olivat silloin kun luku vaihtui.

Tarina itsessään oli suloinen ja toisella tavalla kerrottuna se olisi takuulla ollut hyvinkin mukaansatempaava. Nyt kaikki kauneus kärsi siitä, että yritin epätoivoisesti pitää itseni järjissäni kaiken kirjallisen "kauheuden" keskellä. Haluaisin mielelläni antaa Saramagolle vielä toisen tilaisuuden, mutta jos hänen kaikki teoksensa on kirjoitettu samalla tavalla luulen, että minun on edes turha yrittää. Joten te, jotka olette useamman Saramagon lukeneet, toistuuko tämä sama tyyli kaikissa hänen teoksissaan?

Arvosana: **

15/100: Kaikki ovat yhtä rakkaita

Kirjan nimi: Kaikki ovat yhtä rakkaita (You All My Favorites)
Kirjoittaja: Sam McBratney, suomentanut Pirkko Harainen
Kuvittaja: Anita Jeram
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2004
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla




Sain työssäoppimispaikassa tehtäväkseni pitää satutuokion. Ryhmänä oli seurakunnan päiväkerhon 4-5-vuotiaat lapset. Tarinaa valitessani päätin, että sen tulisi olla opettavainen mutta samalla myös mielenkiintoinen. Koelukijana toimi mieheni, joka tuntui tarinasta pitävän.

Kaikki ovat yhtä rakkaita on suloinen satu karhuperheestä: äitikarhusta, isäkarhusta ja kolmesta karhun poikasesta. Pennut kuulevat joka ilta, kuinka heidän vanhempansa vakuuttavat heidän olevan maailman parhaimmat karhunpennut. Eräänä iltana pennut alkavat kuitenkin pohtia, kuka heistä onkaan paras? Yhdellä heistä kun ei ole laikkuja, yksi on tyttö ja yksi pienin. Eiväthän he voi olla samanarvoisia.

Anita Jeramin kuvitus on valloittava, jokaisella sivulla seikkailee iloisen näköinen karhu. Värit ovat hempeitä ja kuvitus saa otteeseensa myös hieman vanhemman lukijan. Kuvista saa hyvin aikaa keskustelua ja koska jokaisella sivulla tapahtuu vain yksi asia, sopii kuva hyvin aina myös aiheeseen. Tekstiä yhdellä sivulla ei ole paljoa, joten kirjan lukee vajaassa kymmenessä minuutissa. Sopii siis hyvin pikaisiinkin lukutuokioihin. Tekstin vähyydestä huolimatta Sam McBratney saa kuitenkin sanomansa esille lapsiystävllisellä tavalla.

Ja mitä kirja sitten tarjoaa perheen pienimmille? Opetuksen siitä, että jokainen lapsi on yksilö, mutta silti arvokas vanhemmilleen. Näkisin tarinan hyväksi aiheeksi varsinkin silloin, kun perheeseen syntyy uusi lapsi ja esikoinen on epävarma uudesta roolistaan.

sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

14/100: Veljen vaimo

Kirjan nimi: Veljen vaimo
Kirjoittaja: Henna Helmi Heinonen
Kustantaja: Arktinen Banaani
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 337
Lukulistalle: Kirjaston varausjonosta



Henna Helmi Heinosen esikoisteos Veljen vaimo on sekoitus sukutarinaa, rakkaustarinaa ja selviämistarinaa. Henna Helmi Heinonen-buumi alkoi ja kauan ennen kuin koko kirjaa oli olemassa - nimittäin Heinosen "Minusta tulee isona kirjailija"-blogista. Kirjan julkaisun aikoina kohina oli suuri ja Heinosen suuntaan lensi niin positiivista kuin negatiivistakin palautetta. Minä en kuitenkaan ajatellut käsitellä tätä aihetta, sillä olin itse autuaan tietämätön tästä kaikesta kunnes luin ensimmäisen Veljen vaimoa käsittelevän kirjallisuusblogin. Olen siis elänyt pimennossa ja lukukokemuksen kannalta se saattoi olla vallan hyväkin juttu.

Kirjan keskuksena on joukko ihmisiä, joilla jokaisella on omat taakkansa ja luurankonsa. On Marja, puolivalmis arkkitehti, joka on kasvanut eroon äidistään ja nainut Kristianin Las Vegasissa lyhyen tuttavuuden jälkeen. On Antti, huippulupaava jalkapalloilija, jonka ura pilaantui polvivammojen myötä, jonka liikunnanopettajaopinnot ovat jumissa ja joka ajaa työkseen taksia. On Santtu, rehellisyyttä arvostava poliisimies, joka on ollut saman naisen kanssa yläasteajoista. Sitten on Kristian, Kride, Kuusikon perheen hulttiopoika, joka päähänpistosta halusi naida Marjan. On Heidi, Santun arkkitehtiavovaimo. Ja sitten on Tuikku, Kuusikon perheen yhteenkokoava voima, poikien äiti, jolle nämä eivät tahdo pahaa sanaa sanoa.

Lopulta tarvitaan suuri tragedia, jotta kaikkien elämä ottaa sysäyksen oikeaan suuntaan.

Lähdetään ihan siitä, että eihän tämä nyt toki ollut mikään kirjallisuuden huipputeos. Toisaalta en minä sellaista odottanutkaan. Kirja oli viihdyttävä ja kun pääsi alun ohi kirjaa oli vaikea laskea käsistään. (Itse sain kokea tämän karvaalla tavalla kun jämähdin lukemaan viimeiset 150 sivua yöllä. Ei sitä vaan voinut jättää kesken.) Joissakin blogeissa kritisoitiin puhekielen käyttöä, mutta minua se ei juurikaan haitannut. Ainoa eniten silmille pomppiva kohta oli minullakin vaihteleva Kristianin ja Kriden käyttö saman kappaleen sisällä. Myös henkilöhahmoja oli mielestäni juurikin sopivasti ja itse pysyin hyvin perillä siitä, kuka kukin on. Tosin olen lukenut niin monta Agatha Christieta, joiden henkilömaailmassa on jopa 20 hahmoa, että ehkä sitten vain olen kouliintunut.

Kieli oli oikein kivaa, pitkiä ja lyhyitä lauseita käytettiin mukavan vaihdellen. Alussa tosin teksti hieman tökki, mutta kun kirjoittajakin oli vauhtiin päässyt niin lukukokemuskin alkoi parantua kummasti. Kirjassa oli muutama oikeasti lyhyt kappale (vain kolmisen sivua) ja sitten taas vastaavasti useampi yli 20-sivuinen. Välillä koin tämän hieman häiritsevänä, vaikka yleensä pidänkin tällaisesta vaihtelusta. Ei sillä, nämä jaottelut olivat kyllä toimivia, mutta välillä vain hajonta tuntui kamalan suurelta.

Kuten moni muukin, minäkään en kuulunut kohderyhmään (keski-ikäinen kotiäiti), mutta viihdyin silti tämän teoksen parissa. Itse pitäisin tätä enemmän viihdekirjallisuutena kuin minään muuna, vaikka tässä sinänsä olikin useampi vakava aihe. Höttöinen rakkausunelma tässä kuitenkin oli taustalla, vaikkakin hyvin rakenneltuna sellaisena. Onneksi, sillä muuten tuskin olisin nauttinut tämän lukemisesta läheskään niin paljoa.

Sitten loppuun vielä hieman kritiikkiä. Olin hieman pettynyt siihen, kuinka pojat päätyivät käsittelemään tilanteita tragedian jälkeen. Jotenkin keinot tuntuivat ehkä liian yliampuvilta ja rajuilta verrattuna siihen kuvaan, mitä heistä oli saanut. Tuntui siltä, että kirjailija oli päätynyt tekemään niin ehkä siksi, että halusi nostattaa teoksen shokkiarvoa - minua se vain harmitti.

Loppu oli mukavan avoin, joka jättää tilaa myös uudelle romaanille samasta aiheesta.

Arvosana: ***½