lauantai 27. elokuuta 2011

44/100: Valkovenäläinen

Kirjan nimi: Valkovenäläinen
Kirjoittaja: Reijo Mäki
Kustantaja: Seven
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 480
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla



Reijo Mäki on suosikkidekkaristejani, joten luonnollisesti kesälukemiseksi tarttui hänen 20. teoksensa Valkovenäläinen. En ole vielä törmännyt Varekseen, josta en olisi pitänyt, ja tämäkään osa ei ollut poikkeus. Itse asiassa Valkovenäläinen on omasta mielestäni yksi parhaimmista Mäen teoksista, tarjoten vihdoin sitä erilaisuutta, jota muutama aikaisempi teos eivät toteuttaneet.

Jussi Vareksen tuttava, dekkarikirjailija Juhani Oxbacka löytyy murhattuna Aurajoen rannalta. Oxbackan helsinkiläiskustantamo tahtoo Vareksen selvittämään juttua. Pian yksityisetsivämme onkin sekaantunut maailmaan, jonka täyttävät valkovenäläiset, Teboil, eräs Hesburger, kasa päiväkirjoja ja hautaustoimisto. Henkilökavalkadissa vilahtaa tuttujen Vareksen, Luusalmen ja Pastori Alasen lisäksi myös alamaailman edustajat Icke Istid ja Samuli Sekametsä sekä kummallinen pastori Ilari Steen.

Kuten sanottua, Mäki yllättää positiivisesti. Tällä kertaa lukija ei tiedä heti ensimetreillä, mihin suuntaan tarina alkaa kehittyä, vaan saa päänvaivaa viimeisille sivuille saakka. Tarinaan kirjoitettu kehyskertomus, joka koostuu Oxbackan päiväkirjoista, tuo sitä toivottua vaihtelua. Ja tällä kertaa Mäki ei edes kerro kaikkea heti, vaan ripottelee tietoa sinne tänne pikku hiljaa, saaden ainakin tämän lukijan janoamaan lisää.

Olen aina pitänyt Mäen kielestä. Se on selkeää ja yksinkertaista, leikittelevää ja paikoitellen ironista. Varekset ovat hyvä esimerkki siitä, että kirja voi olla mukaansatempaava ilman kauniita kielellisiä koukeroita. Mäki viljelee Vareksen toimesta huumoria, joka ei välttämättä jokaiseen naislukijaan uppoa, onhan se totta, että Vares on välillä oikea könsikäs, kieli saattaa olla joskus roisia ja sekä teosten mies- että naiskuva on paikoitellen kyseenalainen. Mutta eihän tämä olisi Mäkeä, jollei näissä tätä kaikkea olisi. Jussi Vares toimii niin hyvin juuri siksi, että hän ei yritä olla mitään, vaan on rehellisesti retku suomalainen mies.

Näin turkulaisena on toki myös helppo todeta, kuinka rakastaa teosten miljöötä. Jokainen sivu tuntuu automaattisesti tutulta, kun lukijana näkee maiseman edessään, on kenties käynyt siellä, saattaa asua lähistöllä. Lonttinen, jokiranta, Apteekki (ja tässä teoksessa entinen työpaikkani Forumin Hesburger). Jos Westö tuo Helsingin lukijan ulottuville, saman tekee Mäki Turun kanssa.

Arvosana: ***½

tiistai 23. elokuuta 2011

43/100: Lapsi 44

Kirjan nimi: Lapsi 44 (Child 44)
Kirjoittaja Tom Rob Smith, suomentanut Heikki Karjalainen
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2009
Sivumäärä: 418
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Tom Rob Smithin esikoinen Lapsi 44 on kuvaus sodanjälkeisestä Neuvostoliitosta, jossa rikollisuutta ei ole. Mutta silti joka päivä tuhansia ihmisiä joutuu työleireille tai teloitettaviksi vain siksi, että he tuntevat vääriä ihmisiä tai omistavat väärän kirjan.

Kirjan keskushahmona on Lev Demidov, sotasankari, joka työskentelee maan turvallisuuspalvelussa. Ennen kuin tarinamme kunnolla alkaa käy ilmi Levin olevan idealisti, joka uskoo ainoastaan valtion vihollisten tekevän rikoksia. Mutta sitten Levin työtoverin poika löytyy kuolleena, ja tämän koko suku uskoo kyseessä olleen murhan. Pian Lev joutuu luopumaan omista ideologioistaan ja periaatteistaan huomatessaan törmänneensä rikollisuuteen, jonka pitäisi olla mahdotonta Neuvostoliitossa. Levin matka sarjamurhaajan kannoilla kulkee rataverkkoa pitkin aina Moskovasta Siperiaan ja pian hän saa huomata olevansa merkitty mies.

Lapsi 44 on kammottavan tarkka kuvaus vainoharhaisesta yhteiskunnasta ja samalla todenpohjainen kertomus Stalinin ajan Neuvostoliiton julmuuksista. Murhapohdintojen väliin on saatu taitavasti ujutettua senaikaisia toimintamalleja, jotka jo silloin olivat uskaliaiden toisinajattelijoiden mielestä hyvinkin kyseenalaisia. Silti ei ole vaikea uskoa, että kyseiset tapahtumat ja mallit ovat olleet arkipäivää tuolloin - ja pahoin pelkään, että edelleen samanlaisia keinoja käytetään joissakin maailmankolkissa.

Kyseessä ei ole mikään tavallinen dekkari, vaan vahva murhamysteeri. Juoni on hyvin monisyinen, tapahtumissa keskitytään paljon muuhunkin kuin pelkkään murhien selvittelyyn ja lukijalle tarjotaan jo hyvissä ajoin ennen loppua syyllinen tarjottimella. Kaikki juurikin sellaisia asioita, jotka erottavat tämän tavallisesta salapoliisiromaanista. Paikoitellen kirjan muu sisältö nousikin kiinnostavammaksi kuin murhat.

Esikoisteoksena tämä on vahva, mutta heikkouksiakin löytyy. Itse henkilökohtaisesti petyin loppuratkaisuun; vaikka siinä oli tietynlaista innovatiivisuutta tuntui se valjulta lopetukselta muuten niin hyvin kirjan päätteeksi. Lisäksi syyllisen paljastaminen ennen loppua sai väkisinkin huulet hieman mutrulle. Toki, minä en ainakaan kyennyt arvaamaan oikein, koska vihjeitä ei ainakaan suoraan juurikaan annettu, mutta tietynlainen aavistus minulla oli asioiden suunnasta alusta lähtien. Lopulta jäin kaipaamaan eniten sitä, että lukijalle oltaisiin dekkarimaiseen tapaan heitetty edes vähän vihjeitä, jotta olisi päässyt itsekin mukaan arvausprosessiin.

En kuitenkaan ole tyrmäämässä Smithia. Jos, ja toivottavasti kun, häneltä tulee joskus uutta materiaalia, mitä todennäköisimmin tartun myös siihen. Hänen tapansa kirjoittaa on suora, eikä hän tunnu pelkäävän arempiakaan aiheita. Pientä hiontaa vielä ja hänen teoksistaan tulee erittäin nautittavia.

Arvosana: ***

sunnuntai 14. elokuuta 2011

42/100: Suden vuosi

Kirjan nimi: Suden vuosi
Kirjoittaja: Virpi Hämeen-Anttila
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003
Sivumäärä: 399
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla



Virpi Hämeen-Anttilan esikoisteos Suden vuosi jatkoi erinomaisia lukukokemuksiani suomalainen keskiluokan arki-haasteen parissa. Tätä edeltävä teos samaan haasteeseen oli Kjell Westön Leijat Helsingin yllä ja rakastuin tämän teoksen myötä Hämeen-Anttilaan lähes yhtä vahvasti kuin rakastuin aikanaan Westöön häntä ensi kertaa lukiessani.

Suden vuosi on romaani yliopistomaailmasta. Toisaalla on Mikko Groman, kirjallisuuden professori, vaikeassa avioliitossa ja heikossa taloudellisessa asemassa. Ja toisaalla on Sari Karaslahti, kirjallisuuden opiskelija, joka istuu Mikon tunneilla, kenties ihastuukin ja kärsii Sudesta, jolla nimellä hän epilepsiaansa kutsuu. Sattumien kautta päähenkilöt päätyvät elämään Suden vuotta, joka avaa maailmaa molemmille uusilla tavoilla.

Tekstistä huomaa kaikin puolin, että yliopistomaailma on kirjoittajalleen tuttu. Tylsät luentosalit ja pitkät käytävät muuttuvat Hämeen-Anttilan käsittelyssä mielenkiintoisiksi alueiksi, joissa tapahtuu yhtä jos toistakin. Helsingin katuja pitkin astellaan vähän välillä, viittauksia kirjoihin tulee niin usein, että kirjablogaaja suorastaan ilostuu sellaisesta määrästä ja ihmisten päänsisäistä maailmaa kuvaillaan samanlaisella intensiteetillä kuin professori Gromanin luentoja. Jopa luennot saavat Hämeen-Anttilan näppäimistöllä kiinnostavan leiman, vaikka Gromanin opettama aihe ei välttämättä sellainen olisikaan.

Virpi Hämeen-Anttilan suurin vahvuus on paitsi kieli myös kokonaisuuden hallinta. Esikoisteokseksi teos on yllätävänkin vahva, kaikesta huomaa tässä olevan kirjailijan, joka haluaa panostaa esikoisestaan lähtien kuvailuun ja tunnelman luontiin. Siinä missä Westö kuvailee Helsingin katuja, panostaa Hämeen-Anttila yliopistoon ja ajatuksiin. Puutteita ei juurikaan omaan silmään sattunut. Toki teoksessa on tyypillisiä kliseitä, mutta samanlaisiin kliseisiin sortuvat myös muut kuin esikoiskirjailijat. Asiat myös etenevät lopussa jokseensakin nopeaa tahtia, mutta minua sekään ei juurikaan haitannut. Kokonaisuudessaan erittäin ehjä teos, ja jos Virpi Hämeen-Anttilan esikoinen on tämän tasoinen, tahdon ehdottomasti lukea myös hänen myöhempää tuotantoaan. Olen vihdoinkin löytänyt hyvän, suomalaisen naiskirjailijan.

Arvosana: ****½

torstai 11. elokuuta 2011

41/100: Vanhus ja meri

Kirjan nimi: Vanhus ja meri (The Old Man and the Sea)
Kirjoittaja: Ernest Hemingway, suomentanut Tauno Tainio
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1952, suomennos 1952
Sivumäärä: 133
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Ernest Hemingwayn Vanhus ja meri on kenties hänen tunnetuin teoksensa. Hemingwaylle myönnettiin kirjallisuuden Nobel-palkinto vuonna 1954, vain kaksi vuotta sen jälkeen kun tämä teos ilmestyi. Lieneekin siis selvää, että myös Vanhus ja meri on ollut myötävaikuttamassa tähän palkintoon. Hemingway onkin Amerikan kirjallisuuden keskeisiä hahmoja ja hänen vaikutustaan proosatyylin uudistajana on pidetty käänteentekevänä.

Kirjan lähtöasetelma on selkeä. Päähenkilönä toimii kuubalainen kalastaja Santiago, joka on epäonnekseen ollut ilman kalansaalista jo viikkoja, 84 päivää. Mies on yksinäinen, hänen ainoana ystävänään ja huolehtijanaan on nuori poika Manolin. Päivänä numero 85 vanhus päättää lähteä kalaan kauaksi merelle ja kohta hän saakin kaikkien aikojen saaliinsa. Seuraa suuri väsytystaistelu, jossa voi olla vain yksi voittaja; joko vanhus tai meri.

133 sivua kalastukselle on juuri tarpeeksi. Mitään ei jätetä kertomatta, mutta mitään ei myöskään liiaksi vatvota. Kirja etenee omalla, rauhallisella tahdillaan vääjämättä eteenpäin, noustaakseen jokaisessa tärkeässä juonenkäänteessä, laskeutuakseen taas hetkeksi rauhallisemmille uomille. Jos tähän kirjaan pitäisi tehdä soundtrack olisi se ehdottomasti klassista musiikkia kaikkine dramaattisine kiihdytyksineen ja rauhallisine hetkineen. Vaikka lukijalle ei juurikaan tarjota hengähdyshetkiä (lukuja ei ole, vaan kaikki on yhdessä pötkössä) ei teksti missään vaiheessa ala tuntua ahdistavalta.

Harmi vain, että onnistuin spoilaamaan itseni kirjan tapahtumista lukiessani kirjan kansiliepeen. Toki juonta on aina soveliasta kertoa, mutta koko juonen tiivistäminen kansiin ei mielestäni palvele enää kenenkään lukukokemusta. Kuitenkin, huolimatta näistä paljastuksista, viihdyin ja jännitin kirjan parissa. Kirja, jossa ei tapahdu juurikaan muuta kuin kalastusta, oli yllättävän viihdyttävä. Tosin ajoittain päähenkilömme ärsytti minua vallan suuresti kaikkine erilaisine pohdintoineen .Lukukokemukseltaan ja -ololtaan tämä menee samaan laatikkoon Siepparin kanssa, vaikka tästä en pitänytkään läheskään niin paljoa.

Ja nyt tuntuu, että tartun kamalasti suomentajiin, kun tein niin myös edellisen kirjan kanssa. Se ei ole mitenkään tarkoitus, arvostan sitä että näitä teoksia käännetään ja tiedän, että kääntäminen ei ole helppoa ja se vie aikaa, mutta oikeasti! Kun alkuteoksessa on termi baseball, se EI käänny pesäpalloksi, se EI ole sama laji! Eikä niitä  joukkueitakaan tarvitse suomentaa, virallisia nimiä kun ovat. Ainakin minä sain hetken miettiä, että mikä ihmeen New Yorkin Jenkit, kunnes tajusin kyseessä olevan baseball-seurasta (ei pesäpallo!) Yankees.

Arvosana: ***½

keskiviikko 10. elokuuta 2011

40/100: Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana

Kirjan nimi: Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana (History's Worst Decisions and the People Who Made Them)
Kirjoittaja: Stephen Weir, suomentanut Veijo Kiuru
Kustantaja: Schildts
Julkaisuvuosi: 2008, suomennos 2010
Sivumäärä: 256
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Stephen Weir on listannut kirjassaan Maailmanhistorian huonoimmat päätökset ja ihmiset niiden takana nimensä mukaisesti maailmanhistorian huonoimpia päätöksiä. Kirjaan on päätyyt 50 erilaista päätöstä, alkaen siitä päivästä kun Eeva päätti puraista omenasta, päätyen Aasian tsunamikatastrofiin.

Näiden lisäksi pääsemme tutustumaan myös Troijan puuhevoseen, Kleopatran miehiin, Paaveihin, huonoihin kauppoihin, Napoleoniin ja Neroon, talidomidiin, Tsernobyliin sekä Titaniciin. Puhumattakaan kaikesta sotahistoriasta, jota kirjan sivuilla esiintyy.

Kirja kulkee kronologisessa järjestyksessä, tarjoten näin helpotusta lukijalle. Toisaalta myös toisenlainen järjestely olisi voinut olla toimiva, kuten sotaan ja ei-sotaan liittyvä jaottelu. Varsinkin kun lähes puolet huonoimmista päätöksistä koskevat tavalla tai toisella sotaa ja lukijoissa on takuulla myös niitä, joita ei sotajutut juurikaan kiinnosta.

Teokseen oli listattu useampi mielenkiintoinen päätös, jotka ovat mukana aivan oikeutetusti; kuten juurikin talidomidi ja Tsernobyl, mutta mukana on myös useampi sellainen, joiden mukanaoloa en itse aivan 100% allekirjoita. Toki maailmassa on useita huonoja päätöksiä, mutta kaikki, varsinkaan sota-asiat, eivät kuitenkaan tälle listalle välttämättä kuuluisi.

Asiat on tiivistetty hyvin, yhdelle asialle on varattu keskimäärin nelisen sivua. Lukijalle tarjotaan tiivistelmä; alkuasetelma, teot ja loppuseuraukset. Lisäkiinnostusta varten kirjan lopussa on lisäkirjallisuutta. Ja tällä internetin valtakaudella lukijalla on mahdollisuus hakea lisätietoa myös sitä kautta. Noottia kuitenkin suomentajalle huolimattomuusvirheistä ja suoranaisista kielioppivirheistä. Eihän niitä nyt niin kamalasti ole, mutta tällaisen kielioppi"natsin" silmiin valitettavasti pienikin määrä virheitä hyppii silmille.

tiistai 9. elokuuta 2011

39/100: The Tales of Beedle the Bard

Kirjan nimi: The Tales of Beedle the Bard
Kirjoittaja: J.K. Rowling
Kustantaja: Bloomsbury
Julakisuvuosi: 2008
Sivumäärä: 112
Lukulistalle: Kirjakaupasta



The Tales of Beedle the Bard (Siuntio Silosäkeen tarinat) mainitaan teoksessa Harry Potter and the Deathly Hallows velholasten satukirjana. Siksi ei olekaan ihme, että J.R. Rowling päätti julkaista tämän teoksen myös meidän jästien iloksi; olihan meille entuudestaan jo yksi sen saduista tuttu ja vielä kaiken lisäksi tämän teoksen ostamalla lahjoitti rahansa hyväntekeväisyyteen.

Teos on siis tosiaan "näköispainos" Hermionen lukemasta teoksesta ja sisältää seuraavat sadut:

  • The Wizard and the Hopping Pot (Velho ja pomppiva pata)
  • The Fountain of Fair Fortune (Oivan onnen alkulähde)
  • The Warlock's Hairy Heart (Tietäjän karvainen sydän)
  • Babbitty Rabbitty and Her Cackling Stump (Tanili Kanilin käkättävä kanto)
  • The Tale of Three Brothers (Tarina kolmesta veljestä)
Jokainen satu sisältää lisäksi Dumbledoren lisäämät kommentit ja selitykset, jotka elävöittävät mukavasti lukukokemusta. Velhojen ja noitien sadut eivät juurikaan poikkea niistä, joita meille jästilapsille on luettu lapsuudessa. Tosin, kuten Rowlingkin kertoo alkupuheessaan, velhosaduissa taikuus ei ole ratkaisu, kuten se yleensä jästisaduissa on, vaan taakka kantajalleen. Jokainen satu on myös velhomaailmassa opettavainen, ja opetukset kiertävät samojen asioiden ympärillä kuin missä tahansa jästilasten saduissa.

Velho ja pomppiva pata on tarina siitä, kuinka taikuutta voidaan käyttää toisten avuksi. Ja tietenkin myös tarina siitä, mitä tapahtuu kun on itsekäs. Oivan onnen alkulähteessä pääasiassa on usko itseensä. Tietäjän karvainen sydän käsittelee tunteita. Tanili Kanili taas on katsaus siitä, mitä voi tapahtua kun valehtelee. Ja viimeisenä Tarina kolmesta veljestä, joka onkin ainakin kaikille Potterinsa lukeneille jo tuttu. Nämä kolme veljestä siis kohtaavat Kuoleman ja saavat esittää kukin yhden toivomuksen.

The Tale of Three Brothers on oma suosikkini. Toisin kuin kirjan muut sadut, se on hyvin lyhyt. Siinä on myös samanlaista tuntua kuin niissä saduissa, joita minulle luettiin lapsena. Rakennelma on siis tuttu. Ja tietenkin se tuntuu jotenkin enemmän tutummalta ja henkilökohtaisemmalta, koska olen lukenut sen jo aiemminkin ja yhdistän sen tiettyihin tapahtumiin. Viihdyin myös Tanili Kanilin seurassa ja näistä saduista se onkin se, jonka uskoisin eniten lapsia kiehtovan. Ennen muuta se on hauska, eikä vähiten päähahmon hauskan nimen vuoksi. (Jotenkin nämä suomennetut nimet tuntuvat tosin paljon hölmömmiltä kuin nuo alkuperäiset, tiedä sitten mistä johtuu tämäkin tunne. Tanili Kanilissakin on aivan eri rytmi kuin Babbitty Rabbittyssa.) Vähiten itse pidin Tietäjän karvaisesta sydämestä sekä Oivan onnen alkulähteestä, jotka paikoitellen tuntuivat liian pitkitetyiltä ja lopussa vielä läsähtivät.

Tämä on hyvä lisä ihan jokaisen lapsen satukirjahyllyyn. Sadut ovat lyhyitä, joten niitä on mukava lukea iltaisinkin. Ja vaikka muutama satu onkin hieman hurjempi, eivät ne juurikaan poikkea niistä totutuista saduista, joita meille on iät kaiket luettu. Ja tietenkin tämä kuuluu myös jokaisen Potter-fanin kirjahyllyyn ja tämän parissa todella viihtyy myös aikuinen. Teos toimii vallan mainiosti myös silloin, vaikka ei olisi koskaan Pottereita lukenutkaan. Dumbledoren kommentit ovat mukana lähinnä niitä lukijoita varten, joita kiinnostaa myös velhomaailma, tarinat itsessään toimivat ilman näitä kommenttejakin.

perjantai 5. elokuuta 2011

32-38/100: Harry Potter-saaga

Anteeksi pitkä päivittämättömyyteni. Heinäkuun loppu on kulunut muuttokiireiden parissa ja nyt näin elokuun alku on ollut vielä taistelua koneeni ja netin välillä. Jonossa on tällä hetkellä lähes 10 kirja-arvostelua, joten saatte paljon luettavaa tässä lähiaikoina. Nyt palaan tekstin pariin, jota aloitin jo heti heinäkuun alussa kun olin saanut luku-urakkani päätökseen.


Kirjojen nimet: Harry Potter and the Philosopher's Stone; Harry Potter and the Chamber of Secrets; Harry Potter and the Prisoner of Azkaban; Harry Potter and the Goblet of Fire; Harry Potter and the Order of the Phoenix; Harry Potter and the Half-Blood Prince; Harry Potter and the Deathly Hallows
Kirjoittaja: J.K. Rowling
Kustantaja: Bloomsbury
Julkaisuvuodet: 1997; 1998; 1999; 2000; 2003; 2005; 2007
Sivumäärät: 223; 251; 468; 636; 766; 607; 607
Lukulistalle: Ostettu kirjakaupasta



Tässä postauksessani pyrin tuomaan esiin ennemminkin oman matkani Pottereiden kanssa, keskustelemaan omista suosikeistani sekä niistä kohdista, joista en välttämättä niin paljoa pitänyt. Esittelen jokaisen kirjan juonen vain pintapuolisesti, koska suurimmalle osalle Harry Pottereiden maailma on varmasti jo tuttu. Niille, joille se ei ole, voivat toki tämän lukea. Kirjoittaessani tuon väkisinkin esiin myös juonen kannalta hyvin tärkeitä asioita, joten jos olet aikeissa lukea kirjat joskus/katsoa elokuvat/et ole vielä viimeistä elokuvaa nähnyt ja tahdot pysyä kaikesta tietämättömänä, sinun ei kannata tätä välttämättä ollenkaan lukea. Olet siis varoitettu enkä enää vastaa siitä, jos spoilaat itsellesi tapahtumia. Lisäksi pahoittelen tässä heti myös sitä, että käytän paljon termejä alkukielellä; olen lukenut kaikki Potterit nyt englanniksi (ja ainoastaan osat 1-4 koskaan suomeksi), joten kaikki nimet eivät välttämättä suomeksi omassa suussani taivu.

Viisasten kivessä Harry Potter saa tietää olevansa velho, matkustaa pikajunalla Tylypahkan kouluun, pääsee vuosisadan nuorimpana mukaan huispausjoukkueeseen, ystävystyy ja kohtaa jälleen Voldemortin, velhon joka tappoi hänen vanhempansa ja antoi hänelle salamanmuotoisen arven. Salaisuuksien kammiossa Harry kohtaa ensimmäistä kertaa kotitonttu Dobbyn, lentää kouluun Ford Anglialla, joutuu pääepäilyksi kun Salaisuuksien kammio avataan jälleen, ja vain koska hän osaa puhua käärmeille, sekä päätyy samaiseen kammioon taistelemaan Tom Riddlen muistoa vastaan. Azkabanin vangissa Harry saa Kelmien kartan, oppii tekemään suojeluksen, tutustuu kummisetäänsä sekä saa uutta tietoa vanhemmistaan. Liekehtivässä pikarissa Harry päätyy mukaan kolmiverhoturnajaisiin ja kohtaa jälleen Voldemortin. Feeniksin killassa taikaministeriö ei halua myöntää Voldemortin olevan jälleen vallassa, Harry kohtaa kammottavan PVS-opettajan ja perustaa oman armeijansa ja taistelee jälleen kuolonsyöjien ja Voldemortin kanssa. Puoliverisessä prinssissä velhomaailma on avoimessa sotatilassa, Harry saa yksityistunteja Dumbledorelta, pohtii puoliveristä prinssiä ja Dracoa sekä tekee suuren päätöksen. Kuoleman varjeluksissa kolmikko suorittaa Dumbledoren antamaa tehtävää ja päätyvät lopulta lopputaisteluun. Matkan varrella paljastuu erinäisiä asioita tutuista henkilöistä ja koko saagan päättää 19 vuotta myöhemmin tapahtuva epilogi.

Tätä blogia seuranneille tuskin tulee yllätyksenä se tieto, että olen kunnon fanityttö. Minun ja Pottereiden yhteinen taival alkoi yläasteella vuosituhannen vaihteessa. Luin kirjat 1-4 nopealla aikataululla suomeksi ja silloin taisin jo jäädä koukkuun, tosin tiedostamatta. Sitten 2003 törmäsin kaupan kirjaosastolla vitososaan; englanniksi. Silloin muistot palautuivat mieleeni ja koska tarvitsin kipeästi treenausta kielitaitoni suhteen (lähestyvien ylioppilaskirjoitusten vuoksi) päätin ostaa kirjan omakseni. Sen jälkeen a) en enää lukenut ainoatakaan Potteria suomeksi b) muutuin kunnon fanitytöksi löydettyäni keskustelupalstat ja jääden innoissani odottamaan seuraavaa osaa. Kutoskirjaan mennessä olinkin jo ehtinyt miittamaan samanhenkisiä ihmisiä ja niinpä päädyinkin yöjonotukseen. Fanitukseni oli ehkä suurimmillaan tämän kirjan luettuani, koska se tarjosi niin paljon avoimia asioita, joita sai seuraavat kaksi vuotta pohtia antaumuksella. Viimeisen Potterin ilmestyminen oli tavallaan tietyn aikakauden päättyminen minulle, mutta jäljelle jäi toive vielä tulemattomista elokuvista sekä mahdollisista lisäteoksista, joiden julkaisusta Row on alkanut saattaa-saattaa että ei-tasoisia lausuntoja antanut. Ja nyt tämän vuoden lopulla Potter-fani saa jälleen uutta odoteltavaa kun Pottermore avautuu. Joten ei tämä fanitus mihinkään katoa, vaikka kirjat, ja nyt myös elokuvat, onkin julkaistu. Minulle tämä on jo vähän kuin elämäntapa, tämä fanitus.

Paitsi ikimuistoisia miittejä ja kokemuksia, jonotuksia ja kirjoituksia, olen saanut Potter-maailman kautta myös hyviä kavereita sekä yhden erittäin läheisen ystävän. Tämänkin vuoksi Pottereilla tulee aina olemaan tärkeä paikka sydämessäni.

En ole koskaan ollut mikään sankarikolmikon suurin fani ja esim. Ginnysta en edelleenkään kunnolla pidä, vaikka tämä muuttuukin kirjasarjan loppua kohden hieman siedettävämmäksi hahmoksi. Omiin suosikkeihini on aina kuulunut vanhempi väki (jo paljon ennen elokuvia, joten tämä ei mitenkään johdu siitä, että pitäisin tietyistä näyttelijöistä); Minervalla on useammassa kirjassa hauskoja repliikkejä ja on muutenkin minulle lempihahmo, huolimatta siitä että hän esiintyy hyvin vähän kirjassa. Toinen suosikkihahmoistani on Severus, jonka mielenliikkeitä pohdin jo kauan ennen kuin niitä alettiin kunnolla paljastamaan. Puhumattakaan sitten tietenkään Siriuksesta ja Remuksesta, jotka hekin ovat korkealla suosikkilistallani. Muutenkin suurimpia suosikkejani ovat juurikin kirjojen aikuishahmot, joilla tuntuu olevan paljon enemmän ulottuvuuksia kuin sankarikolmikolla. Toisaalta suosikkini saattavat johtua myös siitä, että olen alkanut fanittamaan sarjaa kunnolla vasta täysi-ikäisyyttä lähestyessäni, jolloin sankarikolmikko ei enää aivan ollut kohderyhmääni.

Rowling on kehittänyt uskomattoman maailman, jota ei voi kuin kadehtien ihailla. Maailman, joka on niin monipuolinen, että se ei ole vieläkään kunnolla avautunut, vaikka osaan lähes jokaisen kirjan ulkoa. Siitä osoituksena myös syksyllä aukeava Pottermore, joka jakaa meille faneille vielä lisää tietoa Potter-maailmasta. Tämä jos joku on ILMIÖ, joka elää edelleen, vaikka viimeisestä kirjastakin on jo aikaa muutama vuosi. Ja tämä ilmiö toivottavasti elää edelleen silloin, kun omat (tulevat) lapseni oppivat joskus lukemaan.

Pidän jokaisesta kirjasta, mutta kokonaisuus on se, joka nostaa tämän sarjan ylivoimaiseksi. Itsenäisinä teoksina kirjat eivät tietenkään ole mitään kielen riemuvoittoja, mukana on hyvinkin paljon epäsuhtia (jotka Rowling itsekin on auliisti myöntänyt) ja tarinaa kerrotaan paikka paikoin hyvinkin mustavalkoisesti. (Puhumattakaan siitä, että Harry vaikuttaa joskus hyvinkin idiootilta.) Mutta silti kokonaisuus korvaa puuttuvat asiat ja luo tästä sen täydellisen kirjasarjan. joka teki minusta fanitytön.

Azkabanin vanki on yksi suosikeistani. Siinä tulee mukaan aimo kasa mielenkiintoisia hahmoja, Harryn menneisyys avautuu meille lukijoille kuin myös Harrylle ja pikku hiljaa lukija alkaa saamaan kuvaa siitä, mitä tulemaan pitää. Puoliverinen prinssi on taas koko sarjan suosikkini; se jättää paljon pohtimisen varaa, tutustuttaa meidät aivan uudella tavalla tiettyihin henkilöihin ja jättää asiat niin auki, että muistan edelleen ne unettomat illat ja yöt, jotka vietin pohtien viimeisen kirjan tapahtumia. Ja kolmas suosikkini on tietenkin sarjan päätösosa, Kuoleman varjelukset. Se on hyvä, ei täydellinen, päätös kirjasarjalle, jonka parissa niin moni on kasvanut, jonka ympäröivästä maailmasta moni on löytänyt ystäviä ja joiden vuoksi ihmiset ovat jonottaneet joka puolella maailmaa koko yön kirjakaupan edessä. Vaikka edelleenkään en pidä juurikaan epilogista, olen kuitenkin oppinut sietämään sitä. Ensimmäisen lukukerran jälkeen kun olin valmis poistattamaan mokoman luvun kirjastani. :D Vähiten pidän edelleen Feeniksin killasta, en vain voi sille mitään, että murrosikäinen CAPSLOCK-Harry ei tule koskaan kuulumaan suosikkeihini. Nyt, kun uskalsin viimein lukea kirjan uudelleen, ei se enää ollut niin vastenmielinen kuin muistin, mutta vitososan kanssa pitäydyn kuitenkin ennemmin elokuvassa.

Ja sitten tavoistani poiketen, vaikka tämä onkin kirjablogi, tämä ilmiö vaatii käsiteltäväkseen myös elokuvat. Nykyään pystyn jo sanomaan pitäväni elokuvista, kun ajattelen ne itsenäisinä teoksina - en niinkään kirjoina. Puuttuuhan niistä paljonkin asioita, joita varsinkin fanit olisivat halunneet mukaan, ja ovathan ne sekavia sellaiselle, jotka eivät kirjoja ole lukeneet. (Kyllä, sellaisiakin on, jotka katsovat vain elokuvat ja he takuulla arvostaisivat sitä, jos voisivat katsella elokuvaa ilman, että joutuvat kyselemään vieressä olevalta kuka/mikä tuo nyt olikaan.) Azkabanin vanki on tosin niin huono, että sitä en enää mielelläni katsele, kirjana se oli niin paljon parempi. Toisena ääripäänä on sitten tosiaan Feeniksin kilta, jota pidän lähes parhaana Potter-elokuvana ja kirjana en taas pidä. Myös Puoliverinen prinssi on mainio ja taisinkin sanoa sitä facebookissa aikoinaan parhaaksi Potter-elokuvaksi. Kuoleman varjeluksista ensimmäinen osa on hyvä, mutta jälkimmäinen osa oli valitettavasti aika suuren luokan pettymys. Siinä, ja vaikka en mielelläni näitä vertailuja tee, mutta tässä se sen vaatii, puuttui lopputaistelusta niin paljon minulle rakkaita kohtia kirjasta, että en vain voi antaa sitä anteeksi.

Kaiken kaikkiaan minun ja Potterin taival on siis kestänyt jo yli 10 vuotta. Sitä, kuinka kauan se vielä kestää, en todellakaan tiedä. Sen verran osaan luvata, että ainakin niin kauan kunnes olen päässyt koluamaan koko Pottermoren läpi. Ja mahdollisesti lukenut ne kaikki muut opukset, jotka Rowling vielä tästä mahtavasta maailmasta tuottaa. Ja jään odottamaan, josko löytäisin vielä joskus asian, jota kykenen fanittamaan edes lähes yhtä intohimoisesti kuin Pottereita.

Sen verran täytyy vielä ikärajoista kommentoida, kun niiden ympärillä on nyt täällä blogimaailmassakin keskustelua käyty, että en todellakaan pidä Pottereita lasten kirjoina. Myönnetään, ensimmäinen ja toinen osa sellaisia vielä saattavat ollakin, mutta mitä pidemmälle sarjaa edetään, sitä synkemmäksi se muuttuu. Viimeistään neljäs osa, Liekehtivä pikari, on sellainen, jota en enää alakouluikäisen antaisi yksin lukea - puhumattakaan siitä, että antaisin katsoa hautausmaakohtauksen elokuvasta. Kaksi viimeistä osaa ovat jo niin sotaisia, että jaksan edelleen ihmetellä ja kauhistella elokuville lätkäistyä K-11-leimaa. Minä en todellaakaan veisi 9-vuotiasta näitä katsomaan. Enkä kyllä myöskään tarjoaisi näille 11-vuotiaille myöskään kahta viimeistä osaa luettavaksi.