sunnuntai 19. kesäkuuta 2011

Pottereita ja dekkareita

Niinhän siinä kävi, että aloittamani Peter Hoegin Lumen taju ei vain tunnu etenevän nyt. Kirjassa itsessään ei ole mitään vikaa, mutta ehkäpä se on vain näin kesällä luettavaksi turhan vaativa, sillä huomaan jatkuvasti unohtavani henkilöiden rooleja. Niinpä teinkin kirjastovierailun ja päädyin lainaamaan kasan dekkareita; ne ovat juurikin sellaista kesälukemista, joiden parissa voi vain viihtyä ilman, että joutuu tekemään suurta ajatustyötä.

Toinen varsinkin tähän kesään sopiva teema on Pottereiden läpilukeminen jälleen kerran. Tosin nyt syy on parempi kuin pitkään aikaan; viimeinen elokuva, Harry Potter ja kuoleman varjelukset part 2, tulee ensi-iltaan heinäkuun puolessa välissä ja siihen mennessä olisi tarkoitus uppoutua kunnolla Pottereiden maailmaan, astella haikein mielin elokuvateatteriin nauttimaan vielä viimeisen kerran Harryn seikkailusta ja astua turtana salista ulos. Onneksi noihin kirjoihin ja taikuuden maailmaan ei koskaan kyllästy, tällä saagalla tulee aina olemaan merkitys minun elämässäni.

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

29/100: Rautatie

Kirjan nimi: Rautatie
Kirjoittaja: Juhani Aho
Kuvittaja: Raimo Puustinen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1884
Sivumäärä: 178
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Juhani Ahon Rautatie on mielestäni niitä teoksia, jonka jokaisen vähänkin lukemisesta kiinnostuneen tulisi joskus kahlata läpi. Olen itse huono lukija sen suhteen, että juurikin tällaiset täytyy-lukea-klassikot ovat niitä, joihin harvemmin tartun. Osittain siksikin liityin 10 klassikkoa-haasteeseen, jotta saisin edes muutaman täytyy-lukea-kirjan luetuksi.

Rautatie lienee monelle tuttu teos jo kouluajoilta. (Minun oma kokemukseni rajoittuu siihen, että muistan teoksen mainitun niin yläasteen kuin lukionkin kirjallisuuden tunneilla...) Lyhyesti se on tarina ukosta ja akasta, jotka eivät olleet ennen nähneet rautatietä. Ensin ukko, Matti, kuulee rautatiestä. Hänen akkansa, Liisa, ei tätä kuitenkaan usko ennen kuin kuulee saman tarinan. Jahkailun jälkeen he päättävät lähteä patikoimaan Lapinlahteen, rautatietä katsomaan. Matka ei tietenkään suju ilman kommelluksia; Matti ja Liisa törmäävät niin eroihin luokkayhteiskunnassa, kulttuurishokkiin "suuressa" kaupungissa kuin alkoholin kiroihinkin.


Lukemassani vuoden 1973 painoksessa oli kuvittaja Raimo Puustisen lyijykynäpiirroksia siellä täällä, kuvaten joko pientä yksityiskohtaa kirjan sivulta (kuten tassuaan pesevää kissaa) tai sitten suurempaa kokonaisuutta (kuten rauatieasemaa). Kuvittajan luoma maisema oli mukava lisä kirjaan ollen ainakin minulle se kirjan kiinnostavin anti. Piirrosjälki on tummaa, vedot tarkkoja ja kuvat selkeitä.

Kirjan mielenkiintoisin anti oli sen kielessä. Vanha suomi on hauskaa ja kaunista ja välillä lukija saa pohtia aivan todella jonkin sanan nykymerkitystä. Kielellisesti teos ei ole mitenkään ihmeellinen, Aho käyttää peruskieltä ja hyvin vähän lauseenvastikkeita. 1800-lukulaisuus tosin huokuu kielestä, yksinkertaista ja selkeää, ei mitään hienoja krumeluureja. Dialogi on paikka paikoin sekavaa, sillä keskustelu etenee vauhdilla ja mukana on yleensä useampi henkilö, jolloin lukija ei aina ole varma siitä, kuka on tällä hetkellä äänessä. Puhetapojen eroavaisuus tuli myös hienosti esiin maalaismiljööstä kaupunkiin siirryttäessä; kaupungissa asuvat kun olivat niin ylpeitä kruunun alla olemisestaan.

Valitettavasti kirjan juonellinen sisältö jäi kauaksi kielen ja kuvituksen mielenkiintoisesta maailmasta. Kirjan alku on vallan tylsä, täynänsä jahkailua siitä mennäkö vai eikö mennä. Patikointi rautatielle, joka olisi voinut olla se kirjan mielenkiintoisin osuus, sujahtaa ohi huomaamatta eikä edes paikan päällä keskitytä kunnolla junaan tai rautatiehen. Lukijana sain sellaisen tunteen, että Aholla on kiire palata takaisin maalaistalon turvalliseen lämpöön, joka toisaalta sopii hyvin kirjan luonteeseen, mutta jättää lukijan kylmäksi. Kuitenkin ainakin minä odotan kirjalta, jonka nimi on Rautatie, hieman enemmän keskittymistä juurikin asiaan.

Arvosana: **½

perjantai 10. kesäkuuta 2011

28/100: Kosto: rakkaustarina

Kirjan nimi: Kosto: rakkaustarina (Rape: A Love Story)
Kirjoittaja: Joyce Carol Oates, suomentanut Kaijamari Sivill
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2003, suomennos 2010
Sivumäärä: 152
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Joyce Carol Oates on jälleen niitä kirjailijoita, johon tahdoin tutustua heti, kun hänestä ensimmäisen kerran kirjablogin välityksellä luin. Siksi sattuikin sopivasti, että löysin kirjaston palautettujen hyllystä hänen pienoisromaaninsa Kosto: rakkaustarina. Olin lukenut kyseisestä kirjailijasta, ja kyseisestä kirjasta, niin paljon ylisanoja, että loppujen lopuksi jouduin hieman pettymään lukukokemukseeni.

Kirja on varmasti jo lähes jokaiselle kirjablogaajalle jollakin tavalla tuttu, joten en taaskaan lähde kunnolla siitä kertomaan. Se on tarina Teenasta, yksinhuoltajaäidistä joka humalaisen illan jälkeen tulee joukkoraiskatuksi ja tämän jälkeen sulkeutuneeksi ja koko kaupungin vihaamaksi huoraksi. Se kertoo Bethiesta, Teenan 12-vuotiaasta tytöstä, joka lähes itsekin joutuu raiskatuksi, kuulee äitiinsä suunnatun pahanteon ja hälyttää lopulta apua. Se on tarina pienestä kylästä, joka kääntyy uhria vastaan ja suojelee omia poikiaan, koska "Teena nyt oli semmonen juoppo ja huora, varmaan se itse tahtoi seksiä". Se on tarina tuomioistuimesta, joka jättää uhrin lähes yksin. Ja ennen kaikkea se on tarina konstaapeli John Dromoorista, lähes ainoasta virkavallan edustajasta, joka haluaa tarjota Teenalle oikeutta. Ennen kaikkea Kosto: rakkaustarina on kuitenkin väkevä tarina selviytymisestä.

Kirja on säväyttävä, kuvaileva ja suorasukainen. Se sanoo asiat suoraan, kangertelematta. Se ei maalaa ruusuisia kuvia, vaan iskee suoraan lukijan mieleen sellaisia kuvia, jotka saavat heikomman voimaan pahoin. Se kertoo kuvauksen raiskauksesta suorasukaisesti, yksityiskohtia säästelemättä, mitään peittelemättä. Se kritisoi vahvasti oikeuslaitoksessa vallitsevaa hyvä veli-mentaliteettia sekä uhrin heikkoa roolia. Se pureutuu siihen, kuinka uhri suistuu helposti hulluuteen, kuinka kuka tahansa sortuisi sellaisen paineen alla, jota koko kyläyhteisö sinulle osoittaa.

Vahvan tunnelatauksensa ansiosta kirjan alkuosa onkin mainiota luettavaa. Minua, toisin kuin suurimpaa osaa kanssablogaajia, se ei kuitenkaan juuri järkyttänyt, kuvottanut tai muutenkaan saanut voimaan pahoin. Kovaa ja suorasukaista tekstiä se kuitenkin oli, joten todellakaan aivan herkimmille en ehkä kirjaa laisinkaan suosittelisi. Tällainen tunnelatausta täynnä oleva kerronta onkin ilmeisesti juuri sitä tuttua Oatesia. 

Valitettavasti kirjan loppupuolisko ei enää samanlaisia tunteita herätä, ja siksi lukukokemus hieman kärsiikin loppua kohden. Huono ei kuitenkaan loppukaan ole, mutta kerronnaltaan ja temmoltaan se on niin erilainen, että tuntuu välillä hieman ulkopuoliselta alkupään tarinaan verrattuna. Toisaalta kirja onkin jaettu kahteen osaan: toisessa käsitellään raiskaus ja sen oikeuskäynti, toisessa keskitytään Teenan paranemisprosessiin ja Drowmooriin. Sinänsä temmon äkillinen vaihtuminen on ymmärrettävää, mutta siltikään toinen osa ei ainakaan minuun kunnolla uponnut.

Voi olla, että osa pettymystä oli myös se, että olin asettanut tälle kirjalle suuret odotukset; lähinnä juurikin siksi, että olin lukenut siitä usean upean arvion. Minunkin pitäisi ehkä pikku hiljaa oppia siihen, että jätän vähemmällä niiden kirjojen arvostelujen lukemiset, jotka ovat omalla lukulistallani odottamassa. Nyt sain vallan mainion kirjan, mutta vain keskinkertaisen lukukokemuksen lähinnä siksi, että odotin maailmoja mullistavaa lukukokemusta. Silti haluan kahta kovemmin lukea muutakin Oatesia, varsinkin myös blogimaailmasta tutun Haudankaivajan tyttären.

Arvosana: ****-