lauantai 30. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Kaikkien aikojen suosikkini

Mikä on paras koskaan lukemani kirja? Voiko sellaista edes määrittää? Varsinkaan kun ei ole lukenut läheskään kaikkia potentiaalisia "maailman parhaita" kirjoja. Minulla on paljon suosikkeja ja olen lukenut todella paljon hyviä kirjoja, mutta sitä parasta en kuitenkaan osaa sanoa. Mutta tässä nyt listattuna jonkin verran omia suosikkejani:

Stephen King:
Hohto, Carrie, Kuoleman käytävä, Naisen raivo


Agatha Christie:
Kymmenen pientä neekeripoikaa


J.D.Salinger:
Sieppari ruispellossa


Venäläisiä klassikoita:
Mihail Bulkagov - Saatana saapuu Moskovaan
Fjedor Dostojevski - Rikos ja rangaistus


Kjell Westö:
Leijat Helsingin yllä
Missä kuljimme kerran


Siri Hustvedt:
Kaikki mitä rakastin


Markus Zusak:
Kirjavaras

perjantai 29. huhtikuuta 2011

The Versatile Blogger-award



lukuhetkien Sonja haastoi minut kertomaan seitsemän asiaa itsestäni. Kiitos tästä tunnustuksesta. Voisin pysyä tällä kertaa vain kirjallisissa tunnustuksissa, seuraavalla kerralla sitten jotain muuta. ;)

1. Haluan kirjoittaa jonain päivänä kirjan. Ennen haaveet olivat aikuisten romaanissa, nykyään mietin enemmän lapsille suunnattua kirjallisuutta.

2. Yleissivistykseni klassikoista, kirjailijoista ja muutenkin kirjoista on hävettävän heikko. Tietokilpailussa kirjallisuuskysymykset ovat yleensä ne, joihin kompastun - en vain kerta kaikkiaan osaa nimetä Nobelisteja/kuuluisan kirjan päähenkilöitä/tietyn kirjailijan kirjaa.

3. Josta pääsemmekin siihen, että olen myös lukenut hävettävän vähän klassikoita. 10 klassikkoa-haaste tuli osaltani hyvään aikaan, sillä sain vihdoinkin hyvän syyn tarttua myös klassikoihin.

4. Opin lukemaan 6-vuotiaana ja ensimmäisen kouluvuoden aikana kahlasin jo suurimman osan Viisikoista läpi.

5. Tahtoessani luen hyvinkin nopeasti. Ennätykseni on vajaa 12 tuntia 600-sivuisen Potterin kanssa.

6. Kirjahyllyni on määrällisesti (ja laadullisesti) hyvin minimalistinen, mutta en silti ole kyennyt lukemaan sen kaikkia kirjoja. (Ja tätä vauhtia en myöskään siinä koskaan onnistu, tänä vuonna olen lukenut vajaa 10 oman kirjahyllyn kirjaa.) Haaveissani onkin sittenjoskusrikkaana kartuttaa kirjakokoelmaani kaikenmaailman klassikoilla ja suosikkiteoksillani.

7. Jo opintojenikin puolesta olen kiinnostunut lastenkirjallisuudesta. Ilman niitäkin lukisin kyllä lasten kirjoja säännöllisin väliajoin, niistä löytää näin aikuisena yllättäviä opetuksia joita ei silloin lapsena tajunnut. Omiin lapsuuden suosikkeihin on ihana tehdä löytöretkiä.

Haastan tähän seuraavat henkilöt:
Hanna & Morren maailma
peikkoneito & uppoa hetkeen
Tuuli & Täydellisyys on ihmisen luomaa

30 päivää kirjoja; Juonenkäänteitä, Nimistä sekä Ristiriitainen kirja

Yllättävin juonenkäänne tai lopetus löytyy mielestäni Agatha Christien Idän pikajunan arvoituksesta. Luulin tuntevani Christien ja hänen tapansa kehittää juonta, mutta tämän kirjan lopetus tuli kyllä aivan puskista. Se myös sattuu valitettavasti olemaan sellainen loppu, josta minä itse en juurikaan pitänyt.

Tarkastelen parhaimpia kirjojen nimiä siltä kannalta, millainen nimi saisi minut kirjaan tarttumaan ilman, että kirjailija/kirja olisi minulle jo entuudestaan tuttu. Tähän kategoriaan osuvat Mary Ann Shafferin ja Annie Barrowsin Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystävillä sekä Marina Lewyckan Traktorien lyhyt historia ukrainaksi. Tiedän kirjojen sisällön suurin piirtein blogien perusteella, mutta ilman niitäkin tarttuisin näihin heti, jos niihin kirjastossa törmäisin. Outo nimi on sellainen, joka herättää mielenkiintoni heti.

Tänään käsittelen vielä kirjan, jota kaikki muut vihasivat ja minä rakastin. Olen edelleen sitä mieltä, että vihata on liian kova termi kirjoista puhuttaessa, joten käytän jälleen taiteellisia vapauksia ja muutan sen muotoon ei pitänyt. Lisäksi en usko, että on olemassa kirjaa, josta vain minä olen pitänyt, joten otan jälleen vapauksia ja muutan tehtävänannon muotoon: Kirja, josta minä pidän, mutta moni ei. Näin saan vastattua tähän J.D.Salingerin Sieppari ruispellossa. Blogimaailmassa varsinkin kirja tuntuu herättävän hyvin ristiriitaisia tunteita, mutta minä rakastuin siihen heti ensimmäisellä aukeamalla.

torstai 28. huhtikuuta 2011

22/100: Leijat Helsingin yllä

Kirjan nimi: Leijat Helsingin yllä (Drakarna över Helsingfors)
Kirjoittaja: Kjell Westö, käsikirjoituksen suomentanut Arja Tuomari
Kustantaja: Seven-pokkarit
Julkaisuvuosi: 1996
Sivumäärä: 527
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla



Kjell Westön Leijat Helsingin yllä on ennen kaikkea kertomus kaipuusta, siitä kuinka perhe hajoaa ympäri maailman. Toisaalta se on myös päähenkilömme Riku Bexarin kasvukertomus räkänokkaisesta suomenruotsalaiskoltiaisesta vastuuta ottavaksi perheenisäksi.

Kirja kattaa ajanlaskun 1960-luvulta aina 1990-luvun puoliväliin saakka. Pääsemme seuramaan sen ajan keskeisiä tapahtumia Bexarin perheen näkökulmista - suurimpina kertojaääninä toimivat Riku ja tämän isosisko Marina. Sisarusten isä on Henrik Bexar, menestynyt liikemies joka haluaa nähdä lastensakin saavuttavan suuria. Varsinkin perheen muut lapset joutuvat eksyksiin kun esikoinen, Dani, katkaisee välinsä perheeseensä lopullisesti ja hakeutuu hippien ja huumausaineiden pariin.

Samalla Danin pikkusisko Marina päätyy naimisiin lukioaikaisen poikaystävänsä Rufuksen kanssa. He elävät näennäisen onnellisessa liitossa Marinan toteuttaessa unelmaansa ala-asteen opettajana ja Rufuksen taidegalleristina. Samalla Marina katselee lapseuudenystäviensä pintaliitoelämää nenän varttansa pitkin - kunnes tajuaa Rufuksen ihannoivan samanlaista elämäntapaa. Pian Marina löytää itsensä asumassa Westendissä äkkirikastuneiden seassa, punnitsemassa avioliittoaan ja sen merkitystä.

Eksynyt Riku yrittää roikkua jo ajat sitten rikkoutuneissa hippipiireissä, harrastaa kyseenalaisia viihdemuotoja ja ihannoi edelleen lapsuudenystäviään. Vasta muutto Turkuun rauhoittaa nuoren miehen vilkkaan mielen, mutta paluu Helsinkiin on välttämätön.

Dani kiertää Eurooppaa ja Amerikkaa, yrittää päästä irti huumekoukustaan, siittää kaksi lasta ja lopulta vaikuttaa jo parantaneen tapansa. Hän jopa pitää yhteyttä muihin Bexareihin, omalla tavallaan, mutta on ainakin ajoittain läsnä. Kunnes hän lähtee roudausmatkalle Baltiaan.

Riku ystävineen kokee kaiken aikakaudelle tyypillisen; yrittäjyyden huippuvuodet, vallan joka riistäytyy käsistä ja lopulta laman, joka vie suurimmalta osalta kaiken ja joka on suora seuraus 1980-luvun villistä tuhlailuvuosista. Laman iskiessä Riku tuntee putoavansa tyhjän päälle, vaikka todellisuudessa hän on menettänyt huomattavasti vähemmän kuin ystävänsä; hänellä on vaimo, poika ja mahdollisuudet perustaa oma yritys, toisin kuin hänen ystävillään Cederin veljeksillä, joita uhkaa pitkät vankeustuomiot keplottelusta ja veronkierrosta.

Tarvitaan iso tapahtuma, lama, jotta Rikun silmät viimein avautuvat kaikelle sille, mitä hänen elämässään on. Viimein Riku on valmis ottamaan sen puuttuvan askeleen kohti sisäistä rauhaa ja seesteistä perhe-elämää.

Rakastan Kjell Westön luomaa kuvaa Helsingistä, vaikka muutoin kaupunki on minulle liian suuri. Westö jos kuka on maisemakuvauksen mestari. Hän elävöittää tekstiään aikalaisviittauksilla; Leijat Helsingin yllä on nostalgiamatka 1960-luvun rokin maailmaan, 1970-luvun lähiöelämään, 1980-luvun nousukauteen sekä 1990-luvun lamaan. Lukija kykenee elämään jokaisen aikakauden tekstin välityksellä uudelleen tai, joidenkin tapauksessa, ensimmäistä kertaa. Henkilöhahmot ovat vahvoja, vaikka minua edelleen häiritsee Westön kirjoissa vahva kastijako; suomenruotsalaisilla lapsilla ja nuorilla harvemmin on suomenkielisiä kavereita vaan piirit ovat hyvin eristäytyneet - jääkiekkojoukkueita myöten.

Ottaen huomioon, että tämä oli Westön ensimmäinen täysipitkä tuotos, on kieli erinomaisen hiottua ja kuvailu mukaansatempaava. Näin huolella rakennettua ja koossa pysyvää esikoisromaania harvemmin tapaa, Westö on siis onnistunut asiassaan.

Arvosana: ****

tiistai 26. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Samaistuttava hahmo sekä Mielipiteitä muuttanut kirja

Hahmo, johon minun on helppo samaistua, on tietenkin Hermione Granger. Hiljainen lukutoukka, joka on kolunut koko kirjaston läpi ja luottaa kirjatietoon ja opettajan sanaan. Enemmän poikamainen, on parempi ystävä poikien kanssa eikä välitä meikeistä. Hiljainen, väärinymmärretty, ystävilleen lojaali, koulukiusattu. Harmi että en ole britti ja noita. :(

Mielipiteisiini kovastikin vaikuttanut kirja oli Teuvo V. Riikosen Kabulin taivaan alla. Kyseessä on siis rauhanturvaajana toimineen sotilaspastorin päiväkirja. Ensimmäistä kertaa pääsin tutustumaan siihen, millaista ainakin suomalaisten rauhanturvaajien arki on. Ja vaikka en edelleenkää kannata joukkojen lisäämistä, vaan pikemminkin niiden nopeaa vetäytymistä, aloin ymmärtämään niitä ihmisiä, jotka ovat rauhanturvaajan "uran" valinneet.

sunnuntai 24. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Kirja jota en ole vieläkään lukenut sekä Kirja jonka toivoisin useampien lukevan

Kirja, jonka olen halunnut lukea jo kauan, mutta en edelleenkään ole saanut aikaiseksi. Aivan ensimmäisenä ne kaikki lukemattomat kirjat omasta kirjahyllystäni, jotka myös löytyvät Lukemattomia kirjoja-haasteen alta. Ja sitten ovat tietenkin klassikot, joita olen lukenut aivan liian vähän, mutta joita haluaisin lukea enemmän. Kaikki alkaen venäläisistä tiiliskiviromaaneista päättyen Shakespearen näytelmiin. Unohtamatta tietenkään Finlandia- ja Nobel-palkittuja kirjoja/kirjailijoita. Paljon olisi siis luettavaa, kunpa aikaa olisi tarjolla rajattomasti.

Kirja, jonka toivoisin useampien lukevan. Tämä kohta lähes huutaa mainittavakseen lastenkirjallisuuden, jonka aliarvostamisesta onkin ollut puhetta viime aikoina blogistaniassa. Toivoisin, että ihmiset tarttuisivat aikuisiälläkin vielä rohkeasti satukirjoihin, Lindgrenin maailmaan, lukisivat rohkeammin uudelleen lapsuudensuosikkejaan ja saisivat ehkä hieman takaisin sitä iloa, jota he kokivat näitä kirjoja ensikertaa lukiessaan.


perjantai 22. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Suosikkini omasta kirjahyllystäni

Kerrankin voin todeta, että onneksi en ole ehtinyt hamstraamaan kamalasti kirjoja, muuten valinta saattaisi olla varsin ylivoimainen. Tietenkin hyllystäni löytyvät kaikki Potterit, Sieppari ruispellossa, Kymmenen pientä neekeripoikaa kuin Tuntematon sotilaskin. Ja vaikka kaikista niistä pidänkin, on suosikkini kuitenkin J.K. Rowlingin The Tales of Beedle the Bard. Kyseessä on siis se sama velholasten satukirja, josta puhutaan useaan otteeseen Kuoleman varjeluksissa. Kirja on virkistävän erilainen Row'n muihin kirjoihin verrattuna ja virkistävän erilainen nimenomaan satukirjana, vaikka toki näidenkin satujen juonirunko on hyvin tyypillinen. Näitä satuja voisi, toisin kuin koko Potter-saagaa, lukea jo niille perheen pienimmillekin. Lisäksi jokaisessa sadussa on mukana Dumbledoren omia huomautuksia, jotka elävöittävät kirjaa. Tätä kirjaa kannattaa vilkaista niidenkin, jotka eivät muuten oikein Pottereista välitä, varsinkin jos sattuu pitämään saduista.

torstai 21. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Suosikkikirjoja lapsuusvuosilta

Kuten moni muukin kanssabloggaaja, minäkin olen ollut aikamoinen kirjahmasteri ja lukutoukka aivan pienestä pitäen. Ennen kuin osasin lukea oli suosikkirjojani mm. Pupet, Miina ja Manu sekä Pupu Tupunat. Olen tämän haasteen lomassa esitellytkin jo joukon lapsuussuosikkejani, kuten Viisikot ja Tiinat sekä sadut. Ronja ryövärintyttärestä pidin joskus aivan älyttömästi, kuten myös Pekka Töpöhännästä. Muutenkin kirjallinen maailmani avartui huimasti heti kun opin lukemaan. Varhaisnuoruudesta saisi samanlaisen listan aivan helposti, mutta rajaan tämän nyt käsittelemään ainoastaan ala-asteen alkuaikoja.


keskiviikko 20. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Lempiromanssi

Luen äärettömän harvoin mitään pelkästään romanttista. (Ne ovat minusta hömppäkirjoja ja minä en ole yhtään hömppäihminen.) Jo pelkästään sellaisen kirjan miettiminen, jossa rakkaus on suuressa osassa, oli vaikeaa. Sitten muistin suosikkini nuoruudesta, nimittäin Anu Jaantilan Sannan jenkkivuosi sekä sen jatko-osat Dear Sanna, Love Sam sekä Sanna ja Sam - forever? Sanna lähtee vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin, jossa hän tapaa hiljaisen ja komean, latinoverisen Samin. Jenkkivuoden jälkeen Sanna ja Sam käyvät kiivasta kirjeenvaihtoa ja lopulta on myös aika tehdä suuria päätöksiä. Osat toimivat vallan hyvin myös yksinään, mutta parhaiten tästä nauttii lukemalla kokonaisuuden - mielellään mahdollisimman lyhyessä ajassa. Tämä on yksi harvoista rakkaustarinoista, johon jaksan syventyä uudelleen ja uudelleen.


tiistai 19. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Hyvä kirja, joka on onnistunut myös elokuvana

Otin jälleen hieman tulkinnallisia vapautuksia päivän tehtävänannosta. Päädyin kuitenkin siihen, että Vihreä maili on vallan sopiva vastaus tähän kategoriaan. Kirjana se on kauniin koskettava eikä elokuva häviä loistossaan kirjalle juuri ollenkaan. Lisäksi elokuva noudattaa kirjan juonta tarpeeksi uskollisesti; tietenkään kaikkia kirjan nyansseja ei ole voinut elokuvassa tuoda esille, mutta säilyttämällä suurimmat linjaukset on valkokankaalle saatu lähes sama tunnelma, joka kirjassakin vallitsi.

Muuten uskallan harvemmin katsella elokuvan sen jälkeen, jos olen lukenut siitä ensin hyvän kirjan. Esimerkiksi Hohto on esimerkki siitä, miten minun mielestäni saadaan hyvä kirja pilattua elokuvaksi muutettaessa. Toisaalta taas hyvä elokuva vaikuttaa samalla tavalla; enpä tiedä haluanko koskaan lukea vaikkapa Fight Clubia tai Slumdog Millionaireen perustuvaa kirjaa.


maanantai 18. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Kirja johon petyin

Ehdottomasti José Saramagon Elefantin matka. Kirjoitinkin taannoin pettymyksestäni täällä, joten en ala enää paljoa tässä kertailemaan. Mutta siis pähkinänkuoressa: kirjailija, jota kaikki tuntuivat hypettävän ja teos, jota kovin moni odotti. Mutta kirjailijan tyyli ei sitten iskenyt yhtään. Odotin hyvää lukukokemusta, sain vain päänsärkyä kieliopista.


sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Lempilainaus

Minulla ei ole valitettavasti ollut tapana koskaan ottaa suosikkikohtiani ylös. Ja koska luen äärettömän paljon, on kerrassaan vaikeaa muistaa kaikkia hyviä kohtia ilman muistiinpanoja. Ja koska en halua lainata tähän joka ikistä kohtaa Pottereista (niistä löytyy oikeasti vaikka kuinka paljon hyviä juttuja), jätän tähän kohtaan vastaamatta. Ei vain pysty. Josko huominen kohta taas sujuisi paremmin.

lauantai 16. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Lempihahmoni

Ensimmäisenä mieshahmot, joista pidän eniten: Leo Kirrin Viisikoista. Silloin ekaluokkalaisena olin vaikuttunut siitä roolista, ja luottamuksesta, mitä Leo nautti sisaruksiensa ja serkkunsa seurassa. Ihailin häntä niin ja halusin olla hänen kaltaisensa. Jussi Vares Reijo Mäen Vares-sarjasta. Vaikka mies onkin oikeasti suuremman luokan renttu, on hän silti hahmo, jonka seikkailuja jaksaa malttamattomana seurata. Ja tietenkin se, että herra "asuu" Turussa on aina hyvä lisä. Severus Snape Pottereista, ja huom, tämä fanitus on alkanut jo kauan ennen kuin Alan Rickman astui hänen saappaisiinsa; mies on salaperäinen ja väärinymmärretty sankari, jonka sisäistä maailmaa olen yrittänyt joskus tulkita ehkä vähän liikaakin. Ja sitten vielä Zaphod Beeblebrox Linnunradan käsikirjasta. Kaksi päätä, kolme kättä ja niistä aikaansaatu huumori jaksaa naurattaa joka kerta. Hulluhan Zaphod on, mutta entä sitten. Ja tietenkin Tuntemattoman sotilaan Rokka, ilman kyseisen henkilön iloista elmänasennetta ja ihanaa murretta, en takuulla olisi viihtynyt kirjan parissa yhtä hyvin. Eikä häntä ole edes pilattu elokuvaversioissa, vaan hän on niissäkin oma itsensä.

Sitten käsittelyyn kolme suosikkinaistani. Ylipäätänsä kiinnyn todella harvoin hahmoihin, ja ilmeisesti naishahmot ovat minulle vielä vaikeampia kuin miehet. Tällekin listalle päätyneet naiset ovat vielä sellaisia, jotka eivät kovin neitejä ole, kertoo jotakin siitä, millaiset hahmot minuun iskevät. Pitäydytään Viisikoissa ja nimetään tähän porukan poikatyttö Paula/Pauli. Ala-asteikäisenä suurin osa kavereistani oli poikia ja minäkin tunsin jollain tasolla olevani yksi heistä. Eipä siis ole ihme, että jumaloin Paulaa, joka uskalsi avoimesti sanoa olevansa Pauli. Listalta löytyy myös toinen Paula, nimittäin Neiti Etsivä Paula Drew. Paulakaan ei ollut mikään perinteinen tyttömäinen tyttö ja päätyi kaiken lisäksi erilaisiin hienoihin seikkailuihin. Pottereiden maailmasta suosikkini on ilman muuta Minerva McGonagall. Sillä naisella jos jollakin on munaa. Lisäksi Minerva viljelee sellaista huumoria (kuten jo tänne kerran lainaamani Have a biscuit, Potter!), että viihtymättä ei voi olla. 

perjantai 15. huhtikuuta 2011

21/100: Hiiriä ja ihmisiä

Kirjan nimi: Hiiriä ja ihmisiä (Of Mice and Men)
Kirjoittaja: John Steinbeck, suomentanut Jouko Linturi
Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 1937, suomennos 1963
Sivumäärä: 134
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla



Ihan ensimmäisenä täytyy todeta, että tämä on se Steinbeck, josta olen kuullut ystävieni toimesta eniten kehuja. Joten olen luonnollisesti hieman pettynyt, koska en saanutkaan mitään maailmoja mullistavaa lukuelämystä vaan aivan tavallisen pienoisromaanin. Mikä tässä on SE juttu, joka tekee tästä klassikon ja rakastumisen kohteen?

Hiiriä ja ihmisiän juonihan on vallan yksinkertainen: Se on vahva kuvaus toveruudesta, ystävyydestä, joka kestää läpi vaikeuksien, ystävyydestä, joka kestää ainiaan. On pienikokoinen ja ovela George sekä tämän iso lapsensieluinen kumppani Lennie. Yhdessä toverukset hellivät unelmaa omasta maatilasta, mutta sitä ennen heidän täytyy työskennellä karjatilalla saadakseen tarvittavan pääoman kasaan. Yksinkertaisuutensa ja liiallisen voimansa vuoksi Lenniellä on tapana joutua vaikeuksiin ja George yrittää kaikkensa, jotta saisi aina hoidettua Lennien jäljet. Uudessa paikassa Lennie sopeutuu muiden työmiesten joukkoon, kunnes kohtaa tilanomistajan pojan Curleyn keimailuhaluisen vaimon.

Pidän John Steinbeckin kielestä. Se on lyhyttä, ytimekästä ja simppeliä ja varsinkin luonnon kuvailu on kaunista. Kirjaa lukiessa tuntui siltä, kuin olisi itse ollut osana seutua, jolla toverukset kulkivat. Toki kirjassa on myös kauniisti kuvailtu suhde Georgen ja Lennien välillä, miten kaveria ei jätetä, vaikka tämä olisi millainen riippakivi tahansa. Ehkäpä tähän kätkeytyy ainakin osa kirjan hienoutta, kirjan kantavana teemana kun kuitenkin on toverius vailla vertaa.

Sitten taas lyhyt ja ytimekäs kieli ei aina toimi. Varsinkaan dialogeissa. Toki kirjassa on ne tietyt hahmot, jotka eivät paljoa puhu, joten ytimekäs dialogi heidän kohdallaan onkin perusteltua. Mutta myös puheliaampien kohdalla dialogissa on joku, joka tökkii. Liekö sitten vanhahtava tapa, jolloin ei puhuttu muuta kuin sen verran, mitä kysyttiin. Tällaiselle puheliaalle (ja omissa teksteissään kunnon dialogeja viljelevälle) ajatus vain on sangen outo. Kieli, koska on lyhyttä ja ytimekästä, on paikoin hieman töksähtelevää ja tuo tunteen nuorille suunnatusta kirjallisuudesta. (Joka ei siis ole paha asia ja jonka vuoksi tähän moni ystäväni onkin ilmeisesti ihastunut, nuorina kun ovat tämän lukeneet.) Ehkä minä en vain kokonaisuudessa sitten ole oikea kohderyhmä tälle kirjalle. (Tai sitten lähdin lukemaan tätä liian suurin odotuksin, olisi ehkä sittenkin pitänyt aloittaa jollakin muulla Steinbeckilla.) Ja älkää nyt käsittäkö väärin, ei tämä huono ole. Odotin vain jotakin suurta, joten jäin vähän tyhjän päälle, koska sain "vain" hyvän kirjan.

Ja hei, mikä ihmeen juttu tämä kirjan nimi oli? Eihän hiiristä tässä puhuttu lainkaan niin paljoa kuin kaneista. Kaneja ja ihmisiä olisi ollut siis paljon osuvampi nimi! Toisaalta taas se tuskin olisi ollut yhtä myyvä kuin Hiiriä ja ihmisiä.

Arvosana: ***

torstai 14. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Lempikirjailijani sekä lempiteoksia lempikirjailijaltani

Yhdistelen nyt kahden päivän haasteita tähän. Jätän kirjaamatta J.K.Rowlingin tähän, koska olen kuitenkin esitellyt Pottereita jo aivan tarpeeksi ja haluan tuoda niitä muitakin kirjailijoita ja kirjoja esiin.

Stephen King, kauhun mestari, joka hallitsee myös paljon muuta kuin kauhun. Kauhuosastolta suosikkejani ovat Hohto sekä Carrie, hieman erilaisempia suosikkeja edustavat sitten Pedon sydän sekä Naisen raivo. King jos joku on monitaituri, eikä todellakaan sorru siihen samaan kliseiseen rakenteeseen, johon moni muu näin monta kirjaa julkaissut sortuu. Hohto on ensimmäinen, ja tähän mennessä ainoa, kirja, jonka lukemista pelkäsin uimarannalla kirkkaassa päivänvalossa. Se upposi niin luihin ja ytimiin, että en voi edelleenkään olla ihmettelemättä Kingin taitoa saada lukija haltuunsa. Carrien luin lukion englannin kurssille ja olin todellakin positiivisesti yllättynyt siitä, kuinka tasokas esikoinen se on. Hyvä kauhu on vaikea laji, tahi sitten esikoiskirjailijalle. Pedon sydän oli ensimmäinen monisyinen ei-niin-perinteinen King, jonka luin ja silläkin on oma sijansa suosikkilistallani. Naisen raivo taas oli erilaisella tavalla brutaali ja niin karmivan ihanasti kirjoitettu, että kirja kohosi välittömästi yhdeksi suosikeistani.

Muita suosikkejani ovat mm. Agatha Christie, Reijo Mäki, (Fjodor Dostojevski, Siri Hustvedt), Enid Blyton, Kjell Westö. Luen harmittavan vähän "uusia" kirjailijoita, joten suosikkini ovat väistämättä niitä, joita olen lukenut paljon. Minulla on useampi yksittäinen kirjailija (kuten tällekin listalle päätyneet Dostojevski ja Hustvedt), joilta olen lukenut vasta yhden teoksen ja rakastunut heihin - mutta en kehtaa otoksen pienuuden takia heitä listalle laittaa. Suosikki-Christieni on, kuten olen jo muistaakseni tämän haasteen aikana maininnutkin, Kymmenen pientä neekeripoikaa. Reijo Mäeltä tälle listalle nousee Hard Luck Cafe, joka erilaisuudessaan oli todellinen piristysruiske. Blytonia en vain osaa eritellä ja Westön molemmat (Leijat Helsingin yllä sekä Missä kuljimme kerran) ovat olleet tasaisen mahtavia, että en osaa kumpaakaan toisen yläpuolelle nimetä. (Vaikka en olekaan lukenut vielä Leijoja kokonaan, mutta alku on niin mahtava, että se tuskin voi huonoksi enää muuttua.)

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

20/100: Juokse poika juokse

Kirjan nimi: Juokse poika juokse (Run Baby Run)
Kirjoittaja: Nicky Cruz, Jamie Buckingham, suomentanut Tytti Vanhala
Kustantaja: RV-paino
Julkaisuvuosi: 1968, suomennos 1970
Sivumäärä: 356
Lukulistalle: Löytö kirpputorilta




Nicky Cruzin tarina on yksi tunnetuimmista hellantalaisliikkeen pelastumistarinoista Yhdysvalloissa. Jos et siis ole myötämielinen herätysliikkeitä kohtaan tai saat muuten vain näppylöitä liiasta uskonnollisuudesta, tämä kirja ei ehkä ole sinua varten. Muuten kiinnostuneille suosittelen kyllä.

Nicky lähetetään Puerto Ricosta New Yorkiin asumaan veljensä luokse, koska elosta kotimaassa ei meinaa tulla mitään. Hetken verran Nicky käyttäytyykin kunnolla, mutta pian hän joutuu koulussa pahaan tappeluun ja tulee erotetuksi. Ghettosta Nicky löytää asuinpaikan ja pelottavan Mau Mau-jengin, johon hän pian liittyy. Nickyn elämää alkavat värittämään alkoholi, jengitappelut, huumeet, seksi ja ryöstöt. Ennen kuin Nicky on täyttänyt 18 hän on ollut pidätettynä yli 30 kertaa ja todistanut kahden hyvän ystävänsä kuoleman. Kun ghettoon saapuu saarnaaja David Wilkerson on Nickyn elämä suuressa myllerryksessä.

Lopulta Nicky antaa periksi Jumalan tahdolle ja lähtee Kaliforniaan Raamattukouluun, löytää elämänsä naisen ja palaa valmistuttuaan New Yorkiin työskentelemään jenginuorten kanssa. Cruzin elämäntarina vaikutti moniin nuoriin ja tuhansia ihmisiä ympäri maailmaa kerääntyi kuuntelemaan Nickyn kertomuksia ja puheita. Omilla kokemuksillaan Nicky sai Jumalan sanan perille usealle jenginuorelle.

Juokse poika juoksen ensimmäiset 100 sivua ovat dramaattisia ja väkivallan täyttämiä. Sitten alkaa seesteinen itsetutkiskeluvaihe, josta siirrytään pikku hiljaa Jumalan sanan levittämiseen. Uskonnollisen herätysliikkeen kirjaksi tämä oli vallan mainiota luettavaa, vaikkakin paikka paikoin helluntalaisliikkeen ahdistavuus hyppäsikin lukijan silmille. Uskoonkääntymiset oli kuvattu heppoisasti - naps vain, ja suurin osa oli huutamassa Jumalan armoa. Vaikea uskoa, että se kävisi oikeasti noin helposti, toki asioita kaunistelemalla saadaan ihmiset takuulla vakuuttuneimmaksi. Muutenkin kirjassa tuotiin liiaksi esiin onnistumisia, vaikeuksia ei juurikaan ollut ja sitten kun niitä tuli, ei Nicky niitä juurikaan osannut menneisyytensä vuoksi käsitellä ja kohdata. Kaikesta paatoksellisuudestaan huolimatta kirja on kuitenkin puhutteleva ja laitta ajattelemaan, millaisia asioita yhteiskunnasta vieraantuneet oikeasti joutuvatkaan käymään läpi.

Arvosana: **½

tiistai 12. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Kirja jota rakastin aiemmin

Tähän voisi oikeastaan liittää minkä tahansa niistä kirjoista tai sarjoista, joita nuoruudessani luin. Tosin niistä suurin osa olikin suunnattu juuri teini-ikäisille tytöille, joten en lue niitä tähän haasteeseen kuuluvaksi. Sen sijaan nimeän tähän sarjan: Georges Simenonin Komisario Maigret-sarja. Törmäsin tähän sarjaan ensimmäisen kerran yläasteella ja muistan, että ihastuin heti. Ahmaisin koko sarjan mahdollisimman nopeasti (kirjat ovat ohuita ja minä olen nopea lukija, joten sain sarjan luettua vajaassa vuodessa), jotta saisin nauttia mahdollisimman paljon kerralla. Lukiossa tartuin näihin kirjoihin uudelleen, mutta ensimmäisen kirjan jälkeen en enää toista lukenutkaan - sarja ei ollut enää läheskään sellainen kuin se oli ollut vain muutamaa vuotta aiemmin, sen hienous oli kadonnut tyystin. Ja nyt kun kirjoitin tätä, voisin jälleen kerran jossain vaiheessa tarttua yhteen Maigret'n ja katsoa, vieläkö se on vain "ihan ok".


maanantai 11. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Kirja jota en kykene sietämään

Oikeastihan tämän päivän tehtävänanto kuului: "Kirja jota vihaan". Mutta mieleeni ei tullut yhtäkään kirjaa, jota vihaisin palavasti tai jota edes inhoaisin syvästi. Olen lukenut paljon huonoja kirjoja, mutta yksikään niistä ei ole ollut vihattava. Meinasin siis jättää tähän vallan kokonaan vastaamatta, kunnes muistin, että tähän kategoriaan sopii yksi kirja kuin nenä päähän: Harry Potter ja Feeniksin kilta. Se on ainoa Potter, jota en suostu enkä kykene lukemaan toistamiseen. Harrylla on menossa kamala teiniangst, joka "huipentuu" CAPSLOCK-Harryna. Muutenkin vatvontaa on suuntaan jos toiseenkin aivan liikaa, olkoon päähenkilöt kuinka teinejä tahansa. Siinä vaiheessa kun haluaisi vain pamauttaa hahmoja ko. kirjalla päähän tietää, että teos ei ehkä ole kuitenkaan onnistunut. Lisäksi, jotta Harrylla ei takuulla olisi liian helppoa, saa hän tielleen vielä lisää esteitä, joita toki pitää myös angstata. Kirja on äärettömän paksu ja sisältää sellaisiakin sivujuonteita, joilla ei lopullisen ratkaisun tullessa ole minkäänlaista tarkoitusta. Sarjan muihin kirjoihin verrattuna tuntuu tämä osa olevan kuin toiselta planeetalta. Harmittaa vietävästi, että tämä kirja ei iske, sillä elokuvana tämä oli vallan loistava. (On tässä toki yksi hyvä asia, McGarmiwan lause Harrylle: "Have a biscuit, Potter!")


sunnuntai 10. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Lempiklassikkoni

Voisin valita tähän vallan hyvin Siepparin ruispellossa tai Saatana saapuu Moskovaan. Pyrin kuitenkin siihen, että esittelen tämän listauksen aikana useampia teoksia, joten tämän päivän valintani on Dostojevskin Rikos ja rangaistus. Tämä teos oli ensimmäinen kosketus sellaisten klassikoiden maailmaan, joista oikeasti pidän. Tartuin tähän lukiossa, kun minun piti vertailla kahden kirjan moraalimaailmaa - luin tämän sekä Kellopeli appelsiinin. Rikoksen ja rangaistuksen myötä olen uskaltanut tarttua useampiin klassikkoteoksiin ja löytänyt varsinkin venäläiset teokset; tähän mennessä en ole lukenut ainuttakaan huonoa venäläistä klassikkoa. Mikä tässä kirjassa sitten vetoaa? Sen lukemisesta on jo niin kauan aikaa, että en enää tarkasti muista silloisia tuntemuksiani. Dostojevskin tapa tuoda maailmansa kirjaan oli vain kerta kaikkisen lumoava. Ja vaikka Raskolnikov teki mitä teki, pidin häntä kuitenkin myös erittäin mielenkiintoisena hahmona.


lauantai 9. huhtikuuta 2011

30; Kirja jota päädyin ennakkoasenteista huolimatta rakastamaan

Nyt palataankin taas niihin helpompiin kysymyksiin. Ehdottomasti Väinö Linnan Tuntematon sotilas. Muistan kun saimme tämän kurssiluettavaksi lukiossa äidinkielen kolmannella kurssilla, en olisi mitenkään halunnut koko kirjaan päin katsoa, koska "se on sellainen tyhmä ja tylsä sotakirja". Koska suurimmalla osalla ikäluokastani oli tämä kurssi samaan aikaan päätin, että ostanpa nyt tuon kirjan omakseni kun halvalla saa, sen voi sitten myydä. Tartuin epäileväisesti kirjaan, luin kaksi ensimmäistä sivua ja olin jo tavattoman myyty. Lienee hyvä tässä vaiheessa sanoa, että ei, en myynnyt kirjaa vaan tuolla se on hyllyssä jälleen lukemista odottamassa.

Rakastuin Rokkaan heti kun tämä tuli kuvioihin. Ihannoin sitä positiivista ilmapiiriä joka vallitsi sodankin keskellä. Naureskelin yhdessä kirjan hahmojen kanssa mukahauskoille jutuille. Ja ennen kaikkea vaikutuin Linnan murrekirjoituksista. Hyvä siis, että meillä oli tuo kirja lukiossa pakollisena luettavana, muuten tuskin olisin vielä tähän päiväänkään mennessä edes koko opukseen tarttunut. Joskus ei kannata antaa ennakkoasenteilleen mielivaltaa vaan lukea kirjaa avoimin mielin ja päätyä ehkä jopa rakastamaan sitä.


perjantai 8. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Yliarvostetuin kirja

Jälleen massasta poiketen taidan valita sellaisen kirjan, jota on suurimmassa osassa blogeja kehuttu, mutta jonka hienous ei vain minulle aukea. Ei, se ei ole Sieppari ruispellossa tai eilen listaamani Da Vinci-koodi vaan Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä. Pitkään aikaan en muista yhtä hirveää lukukokemusta kuin mitä kävin tämän kanssa läpi. En pitänyt kielestä ollenkaan puhumattakaan lauserakenteista enkä loppupeleissä edes tajunnut koko kirjan sanomaa (jos siinä nyt sellaista edes oli). Luin kirjan nopeasti loppuun vain siksi, että pääsisin siitä nopeasti eroon. Ja koko kirjankin luin vain siksi, että se sattui olemaan osana Kirjahylly-haastettani.


torstai 7. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Aliarvostetuin kirja

Tämän päivän perusteella olen tullut siihen tulokseen, että jokainen määrittelee omalla tavallaan aliarvostetuimman kirjan. Toki en osaa nimetä sitä kaikista aliarvostetuinta, mutta omasta mielestäni yksi aliarvostetuimmista on Dan Brownin Da Vinci-koodi.  Kirja on listattu myös mm. BBC:n 100 kirjaa listalle, joten siinä suhteessa se ei tietenkään aliarvostettu ole. Mutta kovin monella on jo kirjaa kohtaa sellainen ennakkoasenne, ettei koko teosta halua lukea. Eihän kirjassa toki maailman parhaimpia henkilöhahmoja ole ja kaikki tapahtuu aika hurjaa tahtia, mutta silti tämä on ehdottomasti paras Brownin tuotoksista. Ja sekoittaa hyvin faktaa ja fiktiota, varsinkin jokaiselle Graalin maljasta ja Jeesuksen elämästä ja perimästä kiinnostuneelle tämän pitäisi olla aivan must read. Muutenkin teksti on helppolukuista ja sujuvaa. Joten reippaasti vain lukemaan, ei kannata kokonaan tuomita ennen kuin on kirjan lukenut.


keskiviikko 6. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Kirja joka saa minut surulliseksi

Tähän voisi odottaa vastauksesi vaikkapa Anne Frankin päiväkirjaa tai Poikaa raidallisessa pyjamassa, mutta päädyn kuitenkin hieman erilaiseen toisen maailmansodan kuvaukseen ja sanon Markus Zusakin Kirjavaras. Ensimmäinen kirja-arvosteluni tässä blogissa kertoo juurikin kyseisestä kirjasta, joten en enempää tässä yhetydessä siitä puhu. Varsinkin viimeiset 100 sivua olivat minulle vaikeita luettavia, vaikka kirja päättyykin "hyvin", toisin kuin useimmat tähän aikaan sijoittuvat teokset.

Olen muutenkin kamalan herkkä itkemään kirjojen parissa. Kirjavarkaan lisäksi listalle voisi laittaa Harry Potter ja Puoliverinen prinssi, Harry Potter ja Kuoleman varjelukset sekä Stephen Kingin Vihreä maili. Jokainen pureutuu omalla tavalla minuun lukijana niin, että välillä täytyy lopettaa lukeminen vallan kokonaan, koska sitä ei vain kyynelten läpi enää näe koko kirjaa.


tiistai 5. huhtikuuta 2011

19/100: Stalinin lehmät

Kirjan nimi: Stalinin lehmät
Kirjoittaja: Sofi Oksanen
Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2003
Sivumäärä: 478
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla



Täytyy myöntää, että minulla oli tietynlainen ennakkoasenne Sofi Oksasta ja hänen teoksiaan kohtaan. Sofi ei koskaan ole henkilönä oikein napannut, joten pelkäsin, että se näkyy myös hänen kirjallisuudestaan. Onneksi tämä teos valikoitui lukupiirissämme kuukauden teokseksi, että pääsin todistamaan luuloni vääriksi. En edelleenkään niin välitä Sofi Oksasesta henkilönä, mutta tämän esikoisen myötä uskallan kyllä tarttua ainakin Puhdistukseen sitten aikanaan.

Kirjassa seurataan pääasiallisesti virolaisen äidin ja suomalaisen isän lapsen, Annan, elämää identiteettikriisin, bulimian ja anoreksian, sitoutumiskammon, masennuksen ja avoimettomuuden keskellä. Lisäksi pienillä välähdyksillä pääsemme kurkistamaan myös Annan äidin, Katariinan elämään, siitä kuinka tämä tapasi Annan isän ja päätyi Suomeen. Sekä Katariinan ja tämän sukulaisten elämään Stalinin hallinnoimmassa Neuvostoliitossa.

Katariina on koulutukseltaan rakennusdiplomi-insinööri ja törmää Annan isään ensimmäistä kertaa vasta-avatussa Rae-yökerhossa. Suomalainen ja suomalaisuus on naisesta 1970-luvun Neuvosto-Virossa kiehtovaa ja kohta vietetäänkin jo häitä ja muutetaan Suomeen. Suomessa Suomi ei tosin enää vaikutakaan yhtä eksoottiselta - varsinkaan kun Katariina ei saa kansallisuutta eikä työlupaa samantien. Pian syntyy Anna, joka viettää suurimman osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan äitinsä kanssa, sillä isä reissaa työmatkoilla niin Eestissä kuin Neuvostoliitossakin. Ja rilluttelee siellä samalla huorien kanssa ja tämän tietävät niin Katariina kuin Annakin.

Anna huomaa teinivuosinaan, että 50 kiloa pukee häntä hyvin. Siksi hän haluaa aina painaa 50 kiloa. Aluksi hänen keinonsa ovat lempeitä, mutta kohta hän keksii oksentelun. Pian mukaan tulevat turvaruoat, bulireksiapäivät ja syömättömyys. Anna ei myöskään halua sitoutua, sillä silloin hänen pitäisi kertoa neuvostomenneisyydestään, asiasta, josta hänen äitinsä on kieltänyt puhumasta. Lopulta tilanne ei ole enää Annan hallinnassa vaan hän karkaa Viroon.

Vaikka Stalinin lehmien aiheet ovatkin raskaita, oli sitä yllättävän kevyt lukea. Huomasin, että olin uponnut kirjan maailmaan niin, että yli 200 sivua meni helposti yhdellä istumalla. Missään vaiheessa ei alkanut ahdistamaan tai tullut sellaista tunnetta, että nyt pitää pitää taukoa. Vaikka aihepiiri sinänsä ei kirjassa minua ahdistanutkaan, ahdistuin kuitenkin ajatuksesta, että kaveripiirissä muutamakin käy läpi samanlaisia vaiheita ja ajatuksia. Tajusin, kuinka vaikeaa ja petollista heidän elämänsä saattaa olla. Millaista kulissia syömishäiriöinen joutuu pahimmillaan pitämään pystyssä.

Kirjan kappalerytmitys oli hauska. Välillä yksi luku koostui vain yhdestä lauseesta, joskus luku oli yli kymmenen sivun mittainen. Jokaisessa luvussa oli myös oma selkeä aihepiirinsä ja vaikka mitään tiettyä rytmitystä ei ollutkaan, osasi kuitenkin odottaa tietynlaista rytmiä luvuissa. Aiheeseen on pureuduttu niin, että se ei syytä ketään vaan tuo tunnun siitä, että kirja on todellakin kirjoitettu syömishäiriöisen näkökulmasta. Kirjassa esitetyt tiedot tuntuvat faktatiedoilta, vaikka en luonnollisesti syömishäiriöisen maailmasta mitään tiedäkään. Kieli on sujuvaa, eikä sanoilla leikitellä liikaa. Teksti etenee luonnollisesti eteenpäin.

Valitettavasti kirjasta myös huomaa, että kyseessä on esikoisteos. Asioita tulee eteen oikealta ja vasemmalta ja henkilöitä on sen verran, että niitä riittäisi seuraavaankin kirjaan. Lukujaot ovat siinä suhteessa sekavat, että minulla kesti ensimmäiset 60 sivua tajuta, että Anna ja Katariina eivät olekaan yksi ja sama henkilö - vasta tuolloin kerrotaan selvästi kyseessä olevan äiti-tytär-suhde. Osittain siitä syystä, että kirja on tavallaan kerrottu syömishäiriöisen näkökulmasta, on se osittain ehkä hieman liiankin armollinen, joissakin kohdin tulee syömishäiriötä ihannoiva tunne. Myöskin henkilöhahmojen karikatyyrisyys sekä Annan ja Katariinan mitäänsanomattomuus häiritsivät kirjan edetessä.

Arvosana: ***

Lukupiirin mielipiteitä:

  • Minä taisin olla ainoa, joka kokonaisuudessaan kuitenkin piti kirjasta. Omalta osaltanikin pitäminen tosin saattoi johtua suurista Sofi-antipatioista ja koska kuitenkin viihdyin tämän kirjan parissa, pääsin niistä jollakin tasolla eroon.
  • Syömishäiriökuvaukset koettiin kirjan parhaaksi anniksi. Keskuudessamme kyti myös keskustelu syistä, miksi Anna oli tähän tilanteeseen päätynyt.
  • Henkilöitä oli aivan liikaa ja kaikkien mukanaolo ei tuntunut olevan kovin selkeää kenellekään.
  • Hahmojen karikatyyrisyys sekä miellytti että ärsytti kaikkia, karikatyyrejä käytettiin ehkä hieman liikaa.
  • Mustavalkoisuus ja vertailu toi toki hyvin Suomen ja Neuvosto-Viron välisiä eroja esiin, mutta tuntui joissakin kohdin liioittelulta. Virolaisnaisten huoruus ja suomalaismiesten huorausmatkat Viroon ja Venäjälle tästä suurimpana esimerkkinä.
  • Anna ja Annan kumppanit saivat paljon keskustelua aikaan. Varsinkin sen jälkeen kun yksi piiriläinen kertoi Oksasen haastattelusta, jossa tämä kertoi jättäneensä Annan kumppaneiden sukupuolet tarkoituksella kertomatta. Yleinen mielipide tuntui kuitenkin olevan se, että Hukka ja Vilen olivat miehiä ja Pikku Peikko suuremmalla todennäköisyydellä nainen.
  • Monelta olisi jäänyt kirja kesken, ellei sitä olisi pitänyt lukupiiriin lukea.

30 päivää kirjoja; Kirja joka saa minut iloiseksi

Pelkästään yhtä kirjaa, joka tekee minut iloiseksi, on vaikea nimetä. Varsinkaan kun en ole lukenut mitään sellaista kirjaa, joka saisi minut hymyilemään typeränä koko loppupäivän tai kikattelemaan hervottomana sohvan pohjalla. Minulle iloinen kirja on hyviä tapahtumia ja onnellisia loppuja.

Lasten kirjoista tulee yleensä aina hyvälle mielelle ja välillä ne jopa laittavat naurattamaan. Myös sadut onnellisine loppuineen ovat oivia iloisuus-luettavia. Tuhkimo, Prinsessa Ruusunen ja Lumikki ovat ehkä tunnetuimpia satuja ja niistä myös lapsena pidin. Myös Bremenin soittoniekkoja luin useampaan otteeseen heti, kun vain opin itsenäisesti lukemaan. Ala-asteella minua ilostuttivat myös Eemeli sekä Kiljusen herrasväki. Näin aikuisiällä mikään kirja ei ole varsinaisena ilonlähteenä mieleen jäänyt, jos siis tähän ei lasten kirjoja lasketa. Tuntuu, että kaikki nämä muistot ovat lapsuudessa - toisaalta silloin lukeminen oli minulla myös pakopaikka, jolloin ehkä enemmän hainkin onnellisia teemoja.


maanantai 4. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Paras kirja lempikirjasarjassani

Eilen tulin siihen tulokseen, että paras lukemani kirjasarja on Harry Potterit. Ja omasta mielestäni paras Potter-kirja on sarjan kuudes osa: The Half-Blood Prince eli Puoliverinen prinssi. Syitä siihen, miksi pidän juuri tästä osasta eniten on monia.

Puoliverinen prinssi on ensimmäinen kirja ikinä, jota olen jonottanut kirjakaupan edessä koko yön. Tästä kirjasta viimeistään alkoi osaltani kunnollinen Potter-fanitus, joka jatkuu edelleen tänäkin päivänä. Ennen Puoliverisen prinssin julkaisua vietin illan jos toisenkin foorumeilla, miettien mahdollisia tapahtumia. Ja ennen kaikkea tämä oli se kirja, joka oli lopun alkua. Tämä sitoo mielestäni parhaiten koko saagan yhteen, Kuoleman varjeluksissa sitten kerrotaan tarkemmin niistä asioista, joita kutosessa on jo raoteltu.

Puoliverisen prinssin jälkeen toiseksi parhaimman osan roolia pitävätkin kaksi kirjaa: Kuoleman varjelukset sekä Azkabanin vanki. Kuoleman varjelukset on lähes täydellinen päätös kirjasarjalle ja Azkabanin vanki taas tuo eloa Harryn menneisyyteen ja esittelee myöskin useamman mielenkiintoisen uuden hahmon; Sirius Mustan ja Remus Lupinin. 


sunnuntai 3. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Paras kirjasarja

03, Lempisarjani
Eilisen blogauksen perusteella voikin jo ehkä arvata, että nimeän tähän Harry Potterit. Tämä on se kirjasarja, johon tulee tarttua vähintään kerran vuodessa. Kirjasarjan lisäksi hyllystäni löytyvät myös elokuvat sekä Rowlingin kirjoittama satukirja. Tämä on se sarja, jonka ansioista olen saanut paljon uusia ystäviä ympäri Suomen. Tämä on se kirjasarja, joka saa minut kerta toisensa jälkeen innostumaan kirjoittamisesta.

Toki minun ja Pottereiden yhteinen alku ei ollut kovin kultainen. Muistan lainanneeni ensimmäisen Potterin kirjastosta joskus kutosluokalla, lukeneeni sitä ensimmäisen luvun ja todenneeni, että tämä ei todellakaan ole minunlaiseni kirja. Yläasteella Potter-innostus taas valtasi lukupäiväkirjamme ja silloin minäkin tartuin kirjoihin uudelleen. Ja hyvä että tartuin. Ahmin sarjan kolme ensimmäistä kirjaa reilussa viikossa. Neljännen osan lainasin kirjastosta heti kun se sinne tuli. Viitoskirja oli ensimmäinen, jonka ostin itselleni, englanniksi totta kai. Viitoskirja oli myös se, jonka jälkeen en enää sarjaa halunnut suomeksi lukea. Kutoskirjaa olinkin sitten jo jonottamassa kirjakaupan edessä koko yön. Sarjan viimeistä kirjaa odotin kauhunsekaisin tuntein; toisaalta halusin tietää miten sarja päättyy, toisaalta en halunnut sarjan koskaan päättyvän. Koko nuoruuteni ja varhaisaikuisuuteni on siis kulkenut Potterin siivittämää tietä.

Pottereiden lisäksi on toki useampi muukin sarja, joista pidän tavattoman paljon, mutta jotka eivät kuitenkaan ikinä pääse lähellekään sitä tasoa, jolla Potterit ovat ja tulevat aina olemaan. Reijo Mäen Vares-sarja, Viisikot, Agatha Christien Poirotit. Näitä lukemalla tietää aina saavansa jos ei loistavan, niin ainakin hyvän kirjan. Ja ennen kaikkea nämäkin ovat sellaisia, jotka kestävät useamman lukukerran. 


lauantai 2. huhtikuuta 2011

30 päivää kirjoja; Viime vuoden paras kirja sekä Kirja jonka olen lukenut vähintään kolmesti

01, Viime vuoden paras kirja
Viime vuonna en pitänyt vielä kirjablogia enkä muutenkaan kirjannut aktiivisesti lukemiani kirjoja ylös. En oikeastaan edes muista, mitä kaikkea luin viime vuonna. En ilmeisesti ainakaan mitään sellaista, joka olisi jäänyt mieleen, joten jätän vastaamatta tähän tämän tarkemmin.

02, Kirja jonka olen lukenut ainakin kolmesti
Minä olen niitä ihmisiä, joka lukee rakastamansa kirjat uudelleen ja uudelleen kyllästymättä niihin. Siksi tämäkin lista on pitkä. Viisikot luin lapsena ja nuorena ainakin kolmesti läpi, aikuisiälläkin ne pitäisi taas jossain vaiheessa selata. Myös Tiina-sarjan olen kolunnut läpi ainakin kolmesti. Aikuisiällä olen koukuttunut Pottereihin ja vitos- ja seiskakirjaa lukuunottamatta olen lukenut jokaisen kirjan vähintään kolmesti, kirjat 1-4 vähintään viidesti. (Minäkö fani?) Yksittäisistä kirjoista voisin mainita Agatha Christien Kymmenen pientä neekeripoikaa, jota pidän edelleen dekkareiden klassikkona, Väinö Linnan Tuntematon sotilas, johon tartuin lukiossa ensimmäistä kertaa vastahakoisesti, mutta jonka olen sen jälkeen lukenut mielelläni uudelleen sekä Linda Scotsonin Poikani Doran, joka oli ensimmäinen elämäkerrallinen kirja, johon olen koskaan tarttunut. Jokainen näistä kirjoista on sellainen, että voisin milloin tahansa nämä jälleen koluta ja takuulla tulevaisuudessa yritän niitä myös lapsilleni tarjota.