sunnuntai 27. marraskuuta 2011

64/100: Vuonna 1984

Kirjan nimi: Vuonna 1984 (Nineteen Eighty-Four)
Kirjoittaja: George Orwell, suomentanut Raija Mattila
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1949, sensuroimaton suomennos 1999
Sivumäärä: 329
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


10 klassikkoa-haaste alkaa olemaan kohta jo loppusuoralla. Ihastuin George Orwelliin jo joskus yläasteella, kun katselimme englannin tunnilla Eläinten vallankumouksen. Vuonna 1984 olikin siis luonnollinen valinta klassikkolukulistalle, sillä lukeminen vaihtoehtoisesta todellisuudesta kiinnostaa aina.

Vuonna 1984 sijoittuu dystopiaan, Oseania-nimiseen valtioon, jossa myyttinen Isoveli valvoo kansalaisiaan. Oseanian lisäksi maailmassa on myös kaksi muuta suurvaltaa; Euraasia ja Itäaasia. Nämä suurvallat käyvät keskenään sotaa ja vuorotellen liittoutuvat toisiaan vastaan. Valtio valvoo kansalaisiaan heidän yksityisyydestään välittämättä ja muokkaa heidän mielipiteitään kulloisten intressien mukaan. Kansalaisten valvonta huipentuu uuskieleen, jota käyttäessä ei voi ajatella väärin, sillä siitä puuttuvat kaikki Puoluetta vahingoittavat sanat.

Päähenkilömme on Winston Smith, joka työskentelee Totuusministeriössä ja muuttaa työkseen historiaa. Kokoontumisissa hän hurraa Isoveljelle kuten muutkin, mutta syvällä sisimmässään hän on kapinallinen. Häntä kiinnostaa Emmanuel Goldstein, joka on huhujen mukaan valtion vihollinen. Yhdessä pienen ryhmän kanssa Winston uskoo, että he voisivat nousta kapinaan ja syöstä Isoveljen vallasta. Mutta onko totalitaristinen yhteiskunta kaadettavissa? Vai onko kaikki vain ajatuspoliisien työtä?

Sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa julistaa Isoveli. Älä kyseenalaista vaan usko, että 2+2=5. Älä rakasta äläkä ainakaan harrasta seksiä muutoin kun lisääntymistarpeen vuoksi. Älä lue väärää kirjallisuutta (parempi olisi jos et lukisi ollenkaan), muistele menneitä tai paina asioita mieleesi. Ole hiljaa ja tee kuten Isoveli määrää. Ole kiitollinen siitä pienestä ruoka-annoksesta, joka sinulle suodaan. Oseanian hallitsemisessa on samaa kuin Stalinin Neuvostoliitossa ja sota-ajan säännöstelykulttuurissa elävää brittiläistä imperiumia.

Orwellin luoma kuva Oseaniasta ja sen hallitsijasta on hirvittävä osittain siksi, että se tuntui hyvin todentuntuiselta. Kuinka me sokeina uskomme maailman päättäjien höpinöihin, millaisessa valvontakulttuurissa me tiedostaen ja tiedostamattomasti nykyään elämme. Moni asia, joka oli suoraan rinnastettavissa silloiseen Neuvostoliittoon on vain vuosikymmenien aikana muuttanut muotoaan, mutta ei todellakaan kadonnut mihinkään.

Alku lupasi tälle hyvää, mutta puolessa välissä tämä ei enää tuntunutkaan niin hienolta teokselta. Nautin toki koko luku-urakan ajan, mutta joku tökki. En tiedä oliko se kiire, joka minulla tämän lukemisen kanssa oli (pakolliseen palautuspäivään oli reilu vuorokausi kun olin vähän yli puolen välin) vai se, että en niinkään pitänyt siitä, miten lopun tapahtuivat kehittyivät. Tai sitten se johtui siitä, että olin odottanut vielä hurjempaa tulevaisuuden kuvausta. Ja koska tämä oli niin todellinen, niin en päässytkään kauhistelemaan kunnolla sitä dystopiaa, jonka Orwell on luonut. (Vai voiko tästä edes käyttää termiä dystopia, koska eihän tämä Isoveli valvoo-mentaliteetti todellakaan nykypäivänä mikään dystopia ole.)

Orwellin tapa kuvata väkivaltaa ja kauheuksia on hienolla tavalla groteski. En voi sanoa, että olisin nauttinut lukiessani, mutta vallan todentuntuiselta on Orwell saanut nämä kohtaukset tuntumaan. Hän myös kirjoittaa kaunistelematta politiikan pimeistä puolista, joten ei ole ihme, että tämä oli kiellettyjen listalla Neuvostoliitossa ja muissa sosialistisissa maissa, eikä liioin sekään, että tämä on päätynyt klassikoiden listalle.

Arvosana: ***½

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

63/100: K18

Kirjan nimi: K18
Kirjoittaja: Max Manner
Kustantaja: Minerva Crime
Julkaisuvuosi: 2009
Sivumäärä: 441
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Kun kirjaston palautettujen jännityskirjojen hyllystä löytyy kirja, jonka kannessa komeilee Turun linna, lähtee se automaattisesti Turku-kirjallisuudesta innostuneen matkaan. Niinpä siis Max Mannerin uuden Annika Malm-trilogian aloittava teos K18 tarttui mukaani. Muistan kuulleeni kirjailijan nimen joskus muinoin, mutta en tienyt hänen kirjoittavan Turusta.

Rikosylikomisario Anna Mäki päätyy selvittämään yksikkönsä kanssa Turussa riehuvan paloittelusurmaajan tekosia. Surmaaja jättää jälkeensä ruumiinosia Aurajoen rannalle ja merkkaa teoksensa K18-tekstillä. Kuka on tämä murhaaja ja mikä on hänen motiivinsa? Murhien keskellä Anna yrittää luovia yksityiselämänsä sokkeloissa ja etsiä uutta verta tiimiinsä. Annika Malm on karannut edellistä elämäänsä Helsingistä Turkuun. Omalta osaltaan myös hän sotkeutuu murhajuttuun, mutta toisaalta hänen ongelmansa ovat paljon monisyisempiä.

Mannerin Turku-kuvaus on mukaansatempaava. Varsinkin keskusta sekä Ruissalo tuntuvat lähes todellisilta. Luin tätä bussissa, jolloin satuin usein juurikin esimerkiksi Wiklundin eteen tai vankilan ohitse kun niistä kirjassa puhuttiin, ja se kieltämättä lisäsi intensiteettiä. Manner saa myös henkilöhahmonsa mielenkiintoisiksi, ne eivät tyypillisen dekkarin tapaan ole karikatyyrejä, vaan elävät samantapaista arkea kuin lukijakin. Rakkauselämä, työkuviot ja ystävyyssuhteet rakentuvat poliisielämän ympärille sujuvasti, antaen kirjalle myös muun kuin dekkariulottuvuuden. Päädyin myös inhoamaan kirjan toista päähenkilöä, Annika Malmia, joka oli lähes joka vaiheessa lapsellinen tai typerä. Tämä tosin lienee myös tarkoituksena, sillä Annika ei kenenkään mielestä ole helppo ihminen.

Valitettavasti täytyy kuitenkin todeta, että en kuitenkaan tästä täysillä pitänyt. Alku oli lupaava ja piti kunnolla otteessaan, se antoi kunnon toivon myös sujuvasta lopusta. Keskivaiheella olin varma, että olen ratkaissut K18:n arvoituksen, mutta onneksi en ollutkaan oikeassa. Loppua kohden tarina, ja jännitys, kuitenkin laimeni, ja loppuratkaisut olivatkin mielestäni hieman latteita. Asetelmista olisi voinut saada vielä paljon enemmänkin jännitystä aikaiseksi. Paljon jäi myös auki; toki tämä oli trilogian aloitusosa, mutta auki jäi myös paljon sellaista, mihin tuskin enää seuraavissa osissa puututaan.

Arvosana: ***

lauantai 12. marraskuuta 2011

62/100: Juoksuhaudantie

Kirjan nimi: Juoksuhaudantie
Kirjoittaja: Kari Hotakainen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2002
Sivumäärä: 334
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie valikoitui lukulistalle osin suomalaisen keskiluokan arki-haasteen kautta, osin omasta mielenkiinnosta Hotakaisen teoksia kohtaan. (Mielikuvat ovat vahvat, sillä tämä on ensimmäinen Hotakainen jonka luin, mutta olen jo kauan sitten päättänyt pitäväni Hotakaisen kirjoista.)

Juoksuhaudantie on romaani suomalaisesta unelmasta, kivusta, talosta ja taipumattomuudesta. Se on kertomus miehestä, jonka vaimo haluaa avioeron. Se on kertomus miehestä, joka tahtoo kiinni suomalaisen keskiluokan arkeen omalla rintamamiestalollaan. Se on kertomus miehestä, jonka pakkomielle talosta ja perheen takaisinsaamisesta saa lopulta traagisia mittasuhteita. Ennen kaikkea se on kertomus siitä mitä tapahtuu, kun ei enää osaa nähdä metsää puilta.

Kirjan ääni on monen kertojan summa. Pääosan vie mies, Virtasen Matti, joka sekoaa täysin keskiluokkaiseen elämään ja omakotiasumiseen. Kuulemme myös Matin yläkerran naapureita, seuraamme kiinteistövälittäjän arkea, pääsemme kurkistamaan Matin entisen vaimon, Helenan, elämään, tutustumme veteraaniin ja erääseen omakotiasujaan. Kenenkään elämä ei ole täysin kunnossa ja tietämättään he kaikki liittyvät jollakin tavalla toisiinsa.

Hotakaisen kieli on oivaltavaa. Lauseet ovat välillä jopa esteettisesti kauniita, runollisia, sitä on iloa lukea ja siihen on ilo uppoutua. Intensiteetti, jolla Hotakainen kuvailee Helsingin rintamamiestaloja, on välillä suorastaan pelottava; varsinkin kun kuvailut tapahtuvat Matin näkökulmasta. Välillä suorastaan ahdisti lukea Matin tolkuttomia aivoituksia saavuttamottomasta unelmasta, koko ajan odottaen koska Matti ylittää sen aidan, joka erottaa laillisen teon laittomasta.

Kirjan jako osiin ja niiden nimeäminen talon rakennusvaiheiden mukaisesti oli mukavaa vaihtelua. Ja aivan kuten rakentaessa, osien pituus korreloi hyvin vaiheen pituutta. Perustuksien ja rungon tekeminen vie aikaansa, joten ne vievät reilusti yli puolet kirjasta. Muuttopäivä, ollen prosessin viimeinen ja vieden luonnollisesti vähiten aikaa, on itseoikeutetusti kirjan päättävä osa ja myös lyhyin. Osien aikana sattuu ja tapahtuu kaikenlaista, mutta ennen kaikkea Matin pakkomielle kehittyy hetki hetkeltä pahemmaksi. Aluksi kaikki lähtee liikkelle hieronnasta, mutta päätyy vihkoihin, kiikareihin ja suoranaisiin laittomuuksiin.

Lukiessa minua ei haitannut edes pienet epäkohdat tarinassa, mutta näin päivä lukemisen jälkeen aloin niitäkin pohtimaan. Miksi kukaan ei kiinnittänyt Matin muutokseen suurempaa huomiota? Miksi asiat saivat mennä niin pahoiksi kuin ne menivät? Ovatko kanssaeläjät oikeasti niin sokeita ja omaan napaansa tuijottelijoita kuin Hotakainen antaa ymmärtää? Ja ennen kaikkea, mikä on viimeisen sivun funktio? Näistä vastaamattomista kysymyksistä huolimatta osaan ainakin vastata yhteen: Petyinkö Hotakaiseen ennakko-odotukseni huomioonottaen? En sitten lainkaan, vaan sain kaiken sen ja vielä enemmän, mitä odotinkin. Hotakainen nousi nyt kovasti Westön rinnalle suomalaisten mieskirjailijoiden kategoriassani.

Arvosana: *****

tiistai 8. marraskuuta 2011

61/100: Katoamispiste

Kirjan nimi: Katoamispiste
Kirjoittaja: Joel Haahtela
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2010
Sivumäärä: 159
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Joel Haahtela nousi korkealle TBR-listallani luettuani hänestä useammassakin blogissa kasan ylistyssanoja. Niinpä sattuikin hyvin, kun jälleen kerran kirjaston palautettujen kirjojen hyllyä selatessani törmäsin siellä Katoamispisteeseen. Kirjan ohkaisuus yllätti minut pieneksi hetkeksi, mutta nopeasti se kuitenkin kirjastosta mukaani päätyi.

Katoamispiste perustuu osittain tositapahtumiin, sillä yhtenä sen keskeisenä teemana on kirjailja Raija Siekkinen, jonka tuotantoon ja elämän viimeisiin vaiheisiin lukija tutustutetaan. Kirja alkaa siitä, kun suomalainen mieslääkäri kohtaa sateisessa Helsingissä ranskalaisen Magda Roux'n, joka on tullut Suomeen etsimään entistä miestään, Paulia. Paul katosi Suomessa selvittäessään Raija Siekkisen arvoitusta - ja pian saman kohtalon kokee myös Magda. Kohta tähän Siekkisen legendaan sotkeutuu myös lääkäri, joka pelkää, että historia toistaa jälleen itseään.

Hotkaisin tämän pienosiromaanin yhdessä päivässä, uppoutuen täysin sen mystiseen maailmaan. Se piti minut otteessaan ensimmäiseltä sivulta viimeiselle saakka, paljastamatta minulle kuitenkaan missään vaihessa koko salaisuuttaan. Kun kirjan painoi kiinni, tuli ensimmäisenä Fight Club-olo; miten tämä loppu nyt menikään. Tämä on sellainen kirja, joka vaatii toisen, ja kolmannenkin, lukukerran ennen kuin aukeaa kokonaan - jos siis avautuu silloinkaan.

Se, että tarinan kokonaisuus ei välttämättä ensimmäisellä lukukerralla avaudu, ei suinkaan ole huono asia, vaan kirjan kantava voima. Juuri kun kuvittelee taas tajuavansa, mitä seuraavaksi tapahtuu, heitetään silmien eteen täysin vastakkainen ajatus. Tosin olen törmännyt myös muutamissa arvosteluissa myös toisenlaisiin johtopäätöksiin, joissa sanotaan loppua suorastaan ennalta-arvattavaksi. Onkohan loppu tarkoituksellisesti monimerkityksellinen vai olenko minä vain ylitulkinnut asioita lukemisen riemussani?

Haahtela pyörittää samoja maisemia useamman henkilön näkökulmasta uudelleen ja uudelleen. Keskeisinä paikkoina toimivat kuitenkin Helsinki ja Ranska, joihin kaikki tuntuvat palaavan, tai katoavan, yhä uudelleen ja uudelleen. Näinkin lyhyen teoksen aikana Haahtela myös onnistuu luomaan useamman toimivan henkilön. Lääkärimiehen motiivit jäivät suurimmalta osalta epäselviksi, Magda mukavan salaperäiseksi ja Paul hieman oudoksi tutkijasieluksi (puhumattakaan Raija Siekkisestä, joka oli pakko mennä googlettamaan heti kun painoin tämän kannen kiinni), mutta pysyivät silti mielenkiintoisina koko matkan ajan. 

Kuvailua Katoamispisteessä ei juurikaan harrasteta, mutta tällaiseen tarinaan sitä ei myöskään tarvita. Asiat kulkevat eteenpäin myös ilman ympäristön kuvauksia. Tapahtumia sen sijaan kuvaillaan tarkasti ja niiden kuvailuun saatetaan hypätä aivan kesken jonkin muun aiheen. Silti näistäkin muodostuu loistava ja ehjä kokonaisuus.

Katoamispiste nousi yhdeksi tämän vuoden vahvimmaksi lukukokemukseksi. Se sai ajattelemaan, tempaisi täysin mukaansa eikä tarjonnut ainakaan minulle valmiiksi pureskeltua loppua. Palaan varmasti tähän, kuten muuhunkin Haahtelan tuotantoon, vielä lähitulevaisuudessa.

Arvosana: *****-

torstai 3. marraskuuta 2011

60/100: Lauantai

Kirjan nimi: Lauantai (Saturday)
Kirjoittaja: Ian McEwan, suomentanut Juhani Lindholm
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2005
Sivumäärä: 388
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla


Ian McEwan kuuluu useamman lukupiirijäsenemme suosikkeihin. Kun vielä kaiken lisäksi muutaman hyllyssä oli valmiina hänen teoksensa Lauantai valikoitui se luonnollisesti seuraavaksi kirjaksemme. Toisin kuin varmasti suurin osa blogimaailmasta, minä en ollut aiemmin lukenut yhtäkään McEwania, mutta kehujen perusteella jäin odottamaan lähes elämää suurempaa lukukokemusta.

Lauantai on yhden päivän romaani, joka alkaa eräänä lauantaiaamuna päähenkilömme, neurokirurgi Henry Perownen, herätessä äkkiä ja todistaessa taivaanrannassa lentävää palavaa konetta. Pian tämän jälkeen alkaa Perownen ja hänen perheensä pitkä päivä, johon sisältyy niin squashia työtoverin kanssa, Pariisista palaava tyttö, sodanvastainen mielenosoitus, kiirellisiä työtehtäviä ja muutama auto.

Ian McEwan hallitsee henkilökuvauksen. Jokainen henkilöistä on persoona, joka kasvaa teoksen aikana. Päähenkilömme Perowne on koko keski-ikäisyydessään mielenkiintoisin; hän rakastaa edelleen vaimoaan paljon, hän kaipaa rutiinejaan, miettii paljon ja vaikeita asioita päänsä sisällä, huolehtii lapsistaan, miettii appeaan ja pitää kinaamisesta varsinkin tyttärensä kanssa. Mutta varsinkin runoutta ja musiikkia hän ei välttämättä näe samalla tavalla kuin appiukkonsa, jolla on vahva sija Perownen lasten elämässä. Ja sitten on myös se paha taho, jolla on monia ulottuvuuksia, ja josta pilkahtelee vallan inhimillisiä piirteitä.

Taustatyö, jonka McEwan on tehnyt tätä kirjaa varten, on huikea. Hän kuvaa aivoja ja niiden rakennetta, neurologisia vaikutuksia ja leikkauksia niin intensiivisesti, että sitä melkein uskoo kirjoittajalla itsellään olevan asiasta kokemusta. Näinhän ei tietenkään ole, vaan kiitos-osioon onkin listattu suuri määrä lääketieteen, varsinkin neurotieteen, ammattilaisia. Useamman sivun verran kestävä intensiivinen kuvaus squash-ottelusta sai minut kiinnostumaan ko. lajista niin paljon, että pitänee tässä jossain vaiheessa katsella, miten täällä saisi salivuoron varattua. Ja jälleen kerran tarinan mukana, rinnalla, kulkevat niin musiikki kuin kirjallisuuskin.

En kuitenkaan ihastunut McEwaniin täysin. Mies on niittänyt kirjablogien maailmassa paljon ylistyssanoja, mutta minä en voi ainakaan vielä liittyä samaan kerhoon. Henkilökuvaus on ehdottomasti hänen vahvuuksiaan, mutta Lauantaissa oli muutama omaa lukukokemustani haitannut asia; ensinnäkin suuri politiikan määrä. Kirja nojaa vahvasti 9/11 jälkeisiin tapahtumiin, aikaan jolloin britit olivat lähettämässä joukkonsa Irakiin. Toki edelleen on mielenkiintoista pohtia syitä ja seurauksia, mutta välillä sota nousi mielestäni liiankin kantavaksi teemaksi koko kirjassa. Mukana oli myös pari kohtausta, jotka tuntuivat hieman rikkonaisilta kokonaisuuteen nähden ja lopun keskustelu Perownen ja potilaan välillä oli mielestäni kamalan epätodellinen. Itselläni oli myös lieviä käynnistymisvaikeuksia, sillä vasta puolivälissä kirja todella alkoi tempaisemaan mukaansa. Sitä ennen tuntui pitkään siltä, että lukeminen takkuaa paikallaan. Lisäksi tunnustan, että kansilieve antoi jälleen kerran minulle valheelliset odotukset kirjan sisällöstä ja tapahtumista. Näihinkin voisivat kyllä kustantamot kiinnittää huomiota, sillä tällä kertaa teksti paitsi antoi väärän kuvan, paljasti se myös juonen kannalta olennaisen käänteen. Eihän näitä liepeitä toki pakko lukea olisi, mutta olisihan se silti mukavaa, jos ne pysyisivät neutraaleina suurien juonikuvioiden kohdalla.

Tämä oli sikäli huono lukupiirikirja, että tästä ei kehkeytynyt juurikaan keskusteltavaa. Olimme hyvin paljon samaa mieltä asioista, ja kun tästä ei oikein löytynyt mitään kunnolla syvällisesti pohdittavaa tai mielenkiintoisia mielipiteitä, jäi keskustelu hieman tyngäksi. Kirjana tämä oli hyvää keskitasoa; ei ajanhukkaa, mutta ei noussut myöskään juurikaan keskivertoa korkeammalle. Sovitus pitäisi ainakin vielä lukea, se kun on käsittääkseni tätä vielä huomattavasti parempi, ennen kuin voin pohtia tarkempaa kantaani McEwaniin.

Arvosana: ***