Vuoden alussa tein lupauksen, että luen sata kirjaa vuoden 2011 aikana. Tammikuun aikana pysyin hyvin siinä tavoitteessa, toivottavasti muutkin kuukaudet sujuvat yhtä jouhevasti.
Luettuja kirjoja 9 (löytyvät listattuina linkin Luetut kirjat 2011 takaa)
Luettuja sivuja yhteensä 2439
Luettuja sivuja/kirja keskimäärin 271 (eli aika vähän, ihmekös tuo, että on ehtinyt noinkin monta kirjaa lukea)
Esikoisteoksia 5
Kotimaisia 2
Ulkomaisia 7
Naisten kirjoittamia 5
Miesten kirjoittamia 4
Omasta kirjahyllystä (ja kirjahyllyhaasteeseen osallistuvia) 9
3*100-listalaisia 2
Yleisin genre dekkari
Luetuin kirjailija Agatha Christie
maanantai 31. tammikuuta 2011
9/100: Kylpyhuone
Kirjan nimi: Kylpyhuone (La salle de bain)
Kirjoittaja: Jean-Philippe Toussaint, suomentanut Mirja Bolgár
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1985, suomennos 1987
Sivumäärä: 113
Lukulistalle: Kierrätyskeskuksen ilmaislaatikosta
Jean-Philippe Toussaint on belgialainen kirjailija ja elokuvantekijä. Hän on voittanut urallaan kaksi Prix-palkintoa ja hänen kirjojaan on käännetty yli 20 eri kielelle. Kylpyhuone on miehen esikoisteos, joka on toteutettu hyvin rohkealla tavalla. Kirja on jaettu kolmeen lukuun (Pariisi, Hypotenuusa sekä Pariisi) ja jokainen kappale on erotettu enterillä sekä numeroitu.
Kirjan päähenkilönä on pariisilainen nuori mies, joka päättää muuttaa asumaan kylpyhuoneeseen, jossa hän saa mietiskellä ja filosofoida rauhassa. Miehen tyttöystävä Edmonsson on hyvin ymmärtäväinen ja jaksaa tämän oikkujen lisäksi vielä pyörittää osapäiväisesti myös taidegalleriaa.
Pian kertojaminä tajuaa, että hän ei voi tuhlata koko elämäänsä kylpyhuoneessa. Ensin hän lähtee kiertämään ympäri asuntoa ja pian hän poistuu maasta aina Venetsiaan asti. Venetsiassa hän kulkee katuja pitkin, asuu hotellissa ja ostaa lasten tikkataulun. Jossain vaiheessa hän myös muistaa kertoa tyttöystävälleen asiasta ja saa tämän houkuteltua Venetsiaan. Onnettoman sattumuksen jälkeen Edmonsson lähtee takaisin Pariisiin ja kertojaminä asettuu asumaan sairaalaan. Lopuksi palataan sinne, mistä kaikki alkoikin. Toki näiden seikkailujen välissä saamme lukea kertojaminän ajatusvirtaa ja irtonaisia muistelmia asiaan yleensä mitenkään liittymättä.
Rehellisesti sanottuna en edelleenkään tiedä mitä mieltä tästä olin. Toisaalta tämä oli oikein mielenkiintoinen lukukokemus, varsinkin kun kaiken ajattelutyön sai jättää muiden huoleksi. Toisaalta taas tämä on ehkä oudoin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Tämä on ajatusvirtaa parhaimmillaan, sanoja sanojen perään, lauseita peräkkäin. Pitkiä ja lyhyitä kappaleita, jotka luovat kirjalle kepeän tunnelman. Ja kepeähän tämä onkin, mutta toisaalta niin vaikeasti lähestyttävä. Takakansiteksti lupaa kirjan olevan "pelkistetty tarina, joka on täynnä ovelaa huumoria sekä teräviä havaintoja elämästä ja ihmisistä". "Rivien välissä se jättää runsaasti liikkumatilaa lukijalle itselleen." Rehellisesti sanottuna en kylläkään tavoittanut kirjasta mitään edellämainituista asioista. Ehkäpä tämä kirja oli liian ovela minulle tai sitten outoudellakin on rajansa.
Arvosana: **-
Kirjoittaja: Jean-Philippe Toussaint, suomentanut Mirja Bolgár
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1985, suomennos 1987
Sivumäärä: 113
Lukulistalle: Kierrätyskeskuksen ilmaislaatikosta
Jean-Philippe Toussaint on belgialainen kirjailija ja elokuvantekijä. Hän on voittanut urallaan kaksi Prix-palkintoa ja hänen kirjojaan on käännetty yli 20 eri kielelle. Kylpyhuone on miehen esikoisteos, joka on toteutettu hyvin rohkealla tavalla. Kirja on jaettu kolmeen lukuun (Pariisi, Hypotenuusa sekä Pariisi) ja jokainen kappale on erotettu enterillä sekä numeroitu.
Kirjan päähenkilönä on pariisilainen nuori mies, joka päättää muuttaa asumaan kylpyhuoneeseen, jossa hän saa mietiskellä ja filosofoida rauhassa. Miehen tyttöystävä Edmonsson on hyvin ymmärtäväinen ja jaksaa tämän oikkujen lisäksi vielä pyörittää osapäiväisesti myös taidegalleriaa.
Pian kertojaminä tajuaa, että hän ei voi tuhlata koko elämäänsä kylpyhuoneessa. Ensin hän lähtee kiertämään ympäri asuntoa ja pian hän poistuu maasta aina Venetsiaan asti. Venetsiassa hän kulkee katuja pitkin, asuu hotellissa ja ostaa lasten tikkataulun. Jossain vaiheessa hän myös muistaa kertoa tyttöystävälleen asiasta ja saa tämän houkuteltua Venetsiaan. Onnettoman sattumuksen jälkeen Edmonsson lähtee takaisin Pariisiin ja kertojaminä asettuu asumaan sairaalaan. Lopuksi palataan sinne, mistä kaikki alkoikin. Toki näiden seikkailujen välissä saamme lukea kertojaminän ajatusvirtaa ja irtonaisia muistelmia asiaan yleensä mitenkään liittymättä.
Rehellisesti sanottuna en edelleenkään tiedä mitä mieltä tästä olin. Toisaalta tämä oli oikein mielenkiintoinen lukukokemus, varsinkin kun kaiken ajattelutyön sai jättää muiden huoleksi. Toisaalta taas tämä on ehkä oudoin kirja, jonka olen koskaan lukenut. Tämä on ajatusvirtaa parhaimmillaan, sanoja sanojen perään, lauseita peräkkäin. Pitkiä ja lyhyitä kappaleita, jotka luovat kirjalle kepeän tunnelman. Ja kepeähän tämä onkin, mutta toisaalta niin vaikeasti lähestyttävä. Takakansiteksti lupaa kirjan olevan "pelkistetty tarina, joka on täynnä ovelaa huumoria sekä teräviä havaintoja elämästä ja ihmisistä". "Rivien välissä se jättää runsaasti liikkumatilaa lukijalle itselleen." Rehellisesti sanottuna en kylläkään tavoittanut kirjasta mitään edellämainituista asioista. Ehkäpä tämä kirja oli liian ovela minulle tai sitten outoudellakin on rajansa.
Arvosana: **-
lauantai 29. tammikuuta 2011
8/100: Esirippu
Kirjan nimi: Esirippu - Poirotin viimeinen juttu (Curtain - Poirot's last case)
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1975, ensimmäisen kerran suomeksi 1976
Sivumäärä: 215
Lukulistalle: Kirpputorin kautta omaan kirjahyllyyn
Esirippu on nimensä mukaisesti viimeinen Poirotin seikkailu ja on julkaistu vain vuosi ennen Agatha Christien kuolemaa. Tosin niin neiti Marplen kuin tämä Hercule Poirotinkin viimeinen seikkailu oli kirjoitettu jo huomattavasti aiemmin valmiiksi ja säilötty varmaan talteen. Christie kirjoitti molemmat teokset jo toisen maailman sodan aikana.
Viimeinen Poirot sijoittuu sinne, mistä kaikki alkoi - englantilaiseen Styles Courtin majataloon. Mukana on myös Poirotin rakas ystävä Hastings, joka toimii poikkeuksellisesti kirjan minä-kertojana. Poirot houkuttelee Hastingsin paikalle ja pian tämä saa kuulla todellisen syyn Poirotin paikallaoloon: tämä sanoo tietävänsä talossa olevan murhaajan. Poirot kaiken lisäksi tietää, kuka kyseinen murhaaja on, mutta ei tiedä, kenet tämä aikoo murhata. Kertomatta Hastingsille murhaajan henkilöllisyyttä, pyytää Poirot tätä tarkkailemaan ympäristöään ja keksimään murhattavan. Poirot itse ei enää tähän pysty, koska istuu halvaantuneena pyörätuolissa ja kärsii vakavista sydänoireista.
Lopulta alkaa tapahtua ja Poirotin ohjauksessa Hastings yrittää saada langat yhdistettyä. Hyväuskoinen Hastings ei kuitenkaan halua ajatella pahaa kuin vihaamastaan Allertonista, joka tuntuu olevan liian kiinnostunut Hastingsin tyttärestä Judithista. Vaarantaako tämä sinisilmäisyys tutkimukset? Vasta epilogissa kaikki tapahtumat valkenevat Hastingsille, joka on oikeutetusti järkyttynyt kaikista käänteistä.
Kirja oli jotakin sellaista, jota en ole aiemmin Agathalta lukenut. Yllätyin siis positiivisesti. Kerrankin juoni kulki myös hitaasti (johtuikohan kenties hidastuneista ja vanhentuneista päähenkilöistä) ja lukijakin pystyi päättelemään asioita. Mutta jälleen kerran ainakin tämä lukija sai lopussa yllättyä. Henkilöitäkin oli tällä kerralla niin vähän, että lukija pysyi hyvin mukana. Lopulta pitää kiittää Christietä siitä, että hän päätti Hercule Poirotin uran tavalla, jonka luulisi tyydyttävän suurinta osaa lukijoista.
Arvosana: ****
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1975, ensimmäisen kerran suomeksi 1976
Sivumäärä: 215
Lukulistalle: Kirpputorin kautta omaan kirjahyllyyn
Esirippu on nimensä mukaisesti viimeinen Poirotin seikkailu ja on julkaistu vain vuosi ennen Agatha Christien kuolemaa. Tosin niin neiti Marplen kuin tämä Hercule Poirotinkin viimeinen seikkailu oli kirjoitettu jo huomattavasti aiemmin valmiiksi ja säilötty varmaan talteen. Christie kirjoitti molemmat teokset jo toisen maailman sodan aikana.
Viimeinen Poirot sijoittuu sinne, mistä kaikki alkoi - englantilaiseen Styles Courtin majataloon. Mukana on myös Poirotin rakas ystävä Hastings, joka toimii poikkeuksellisesti kirjan minä-kertojana. Poirot houkuttelee Hastingsin paikalle ja pian tämä saa kuulla todellisen syyn Poirotin paikallaoloon: tämä sanoo tietävänsä talossa olevan murhaajan. Poirot kaiken lisäksi tietää, kuka kyseinen murhaaja on, mutta ei tiedä, kenet tämä aikoo murhata. Kertomatta Hastingsille murhaajan henkilöllisyyttä, pyytää Poirot tätä tarkkailemaan ympäristöään ja keksimään murhattavan. Poirot itse ei enää tähän pysty, koska istuu halvaantuneena pyörätuolissa ja kärsii vakavista sydänoireista.
Lopulta alkaa tapahtua ja Poirotin ohjauksessa Hastings yrittää saada langat yhdistettyä. Hyväuskoinen Hastings ei kuitenkaan halua ajatella pahaa kuin vihaamastaan Allertonista, joka tuntuu olevan liian kiinnostunut Hastingsin tyttärestä Judithista. Vaarantaako tämä sinisilmäisyys tutkimukset? Vasta epilogissa kaikki tapahtumat valkenevat Hastingsille, joka on oikeutetusti järkyttynyt kaikista käänteistä.
Kirja oli jotakin sellaista, jota en ole aiemmin Agathalta lukenut. Yllätyin siis positiivisesti. Kerrankin juoni kulki myös hitaasti (johtuikohan kenties hidastuneista ja vanhentuneista päähenkilöistä) ja lukijakin pystyi päättelemään asioita. Mutta jälleen kerran ainakin tämä lukija sai lopussa yllättyä. Henkilöitäkin oli tällä kerralla niin vähän, että lukija pysyi hyvin mukana. Lopulta pitää kiittää Christietä siitä, että hän päätti Hercule Poirotin uran tavalla, jonka luulisi tyydyttävän suurinta osaa lukijoista.
Arvosana: ****
tiistai 25. tammikuuta 2011
7/100: Idän pikajunan arvoitus
Kirjan nimi: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express)
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1934 (jälleen itselläni väärä vuosi: 1937), ensimmäisen kerran suomeksi 1937
Sivumäärä: 217
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn
Idän pikajunan arvoituskin on Agatha Christien alkupään tuotantoa ja silti tässäkin on jo havaittavissa kaikki christiemaiset piirteet. Tapahtumia ja henkilöitä on jälleen paljon, mysteeri outo, ratkaisutahti nopeampi kuin aikoihin ja lopputulos sellainen, että sitä on lukijan lähes mahdoton päätellä. Jotenkin koen tässä vaiheessa, tällaisen Poirot-putken jälkeen, että on enää vaikea sanoa mitään näistä teoksista - pääasiallisesti kun ne yleensä kuitenkin samankaltaista kaavaa noudattavat. Mutta kokeillaan silti.
Tällä kertaa kirjan tapahtumat sijoittuvat idän pikajunaan, joka matkaa Calais-Pariisi-väliä, jääden jumiin lumihankeen jossakin päin Jugoslaviaa. Vuoden aikaan nähden vaunu on yllättävän täynnä ihmisiä, joka laittaakin heti Poirotin mietteliääksi. Lisää mietittävää Poirot saa, kun hankeen pysähtyneessa junassa tapahtuu murha. Herra Ratchett, joka on pyytänyt Poirotilta palvelusta, on tapettu kahdellatoista veitsen iskulla.
Johtolankoja on monia: kimonoon pukeutunut hahmo junan käytävällä murhan aikoihin, rikkoutunut kello, piippurassi, pala nenäliinasta, nappi ja poltettu kirje. Kaikki matkustajat vaikuttavat vilpittömän hämmästyneiltä ja kaikilla tuntuu olevan alibi. Silti Poirot on varma, että murhaaja on joku kyseisen vaunun matkustajista. Mutta kuka heistä?
Höpsähtänyt hyväsydäminen amerikkalainen isoäiti? Ruotsalainen lähestyskoulun emäntä? Suloinen italialainen kreivitär? Jäykkä englantilainen eversti? Kopea punatukkainen kotiopettajatar? Vanha venäläinen ruhtinatar tai tämän saksalainen seuraneiti? Onko mikään oikeasti sitä miltä näyttää?
Plussaa siitä, että tämä on juuri sitä, mitä Christielta voikin odottaa. Tapahtumia on paljon ja ne tempaavat lukijan väkisin mukaansa. Hahmoja on paljon, joka tällä kertaa ei kuitenkaan ole häiritsevää. Mutta sitten taas toisaalta; tässä edetään aivan liian nopeasti - ennen kuin päivä on ohi, on Hercule Poirot jo ratkaissut koko jutun. Ja tällä kertaa hän on päätynyt sellaiseen ratkaisuun, jota lukijan on ihan oikeasti vaikea keksiä - tällä kertaa vika ei ole vain minussa. Muutenkin lopetus oli hieman kaksijakoinen, edelleenkään en oikein tiedä, miten siihen pitäisi reagoida.
Arvosana: ***½
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1934 (jälleen itselläni väärä vuosi: 1937), ensimmäisen kerran suomeksi 1937
Sivumäärä: 217
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn
Idän pikajunan arvoituskin on Agatha Christien alkupään tuotantoa ja silti tässäkin on jo havaittavissa kaikki christiemaiset piirteet. Tapahtumia ja henkilöitä on jälleen paljon, mysteeri outo, ratkaisutahti nopeampi kuin aikoihin ja lopputulos sellainen, että sitä on lukijan lähes mahdoton päätellä. Jotenkin koen tässä vaiheessa, tällaisen Poirot-putken jälkeen, että on enää vaikea sanoa mitään näistä teoksista - pääasiallisesti kun ne yleensä kuitenkin samankaltaista kaavaa noudattavat. Mutta kokeillaan silti.
Tällä kertaa kirjan tapahtumat sijoittuvat idän pikajunaan, joka matkaa Calais-Pariisi-väliä, jääden jumiin lumihankeen jossakin päin Jugoslaviaa. Vuoden aikaan nähden vaunu on yllättävän täynnä ihmisiä, joka laittaakin heti Poirotin mietteliääksi. Lisää mietittävää Poirot saa, kun hankeen pysähtyneessa junassa tapahtuu murha. Herra Ratchett, joka on pyytänyt Poirotilta palvelusta, on tapettu kahdellatoista veitsen iskulla.
Johtolankoja on monia: kimonoon pukeutunut hahmo junan käytävällä murhan aikoihin, rikkoutunut kello, piippurassi, pala nenäliinasta, nappi ja poltettu kirje. Kaikki matkustajat vaikuttavat vilpittömän hämmästyneiltä ja kaikilla tuntuu olevan alibi. Silti Poirot on varma, että murhaaja on joku kyseisen vaunun matkustajista. Mutta kuka heistä?
Höpsähtänyt hyväsydäminen amerikkalainen isoäiti? Ruotsalainen lähestyskoulun emäntä? Suloinen italialainen kreivitär? Jäykkä englantilainen eversti? Kopea punatukkainen kotiopettajatar? Vanha venäläinen ruhtinatar tai tämän saksalainen seuraneiti? Onko mikään oikeasti sitä miltä näyttää?
Plussaa siitä, että tämä on juuri sitä, mitä Christielta voikin odottaa. Tapahtumia on paljon ja ne tempaavat lukijan väkisin mukaansa. Hahmoja on paljon, joka tällä kertaa ei kuitenkaan ole häiritsevää. Mutta sitten taas toisaalta; tässä edetään aivan liian nopeasti - ennen kuin päivä on ohi, on Hercule Poirot jo ratkaissut koko jutun. Ja tällä kertaa hän on päätynyt sellaiseen ratkaisuun, jota lukijan on ihan oikeasti vaikea keksiä - tällä kertaa vika ei ole vain minussa. Muutenkin lopetus oli hieman kaksijakoinen, edelleenkään en oikein tiedä, miten siihen pitäisi reagoida.
Arvosana: ***½
lauantai 22. tammikuuta 2011
10 klassikkoa-haaste
Törmäsin Lumikin blogissa 10 klassikkoa-haasteeseen, johon tietenkin oli pakko tarttua oikopäätä. Haaste alkaa 1.2. ja päättyy 31.12.2011. Tarkoituksena on siis, että jokainen haasteeseen osallistunut lukee 10 klassikkoteosta. Omani otan niin tästä blogista löytyvästä Keskisuomalaisen 100 kirjaa-listalta. Alustava lukulista näyttää tältä:
Leo Tolstoi - Anna Karenina
6/100: Kuolema Niilillä
Kirjan nimi: Kuolema Niilillä (Death on the Nile)
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1937, ensimmäisen kerran suomeksi 1940
Sivumäärä: 252
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn
Kuolema Niilillä on tuttua ja totuttua Agatha Christie-laatua: henkilögalleria on laaja, epäilyttäviä monia ja käänteet jälleen kerran, ainakin osittain, arvaamattomia. Tästä kirjasta on myös tehty useampi elokuvasovitus ollen yksi filmatuimmista Christie-teoksista. Kuolema Niilillä on myös yksi Christien kiehtovimmista ja kuuluisimmista jännitysromaaneista.
Kirja lähtee käyntiin esittelemällä päähenkilömme Linnet Ridgewayn - kauniin, nuoren miljoonaperijän. Pian pääsemme tutustumaan joukkoon muitakin henkilöitä, joista suurin osa on tavalla tai toisella kytköksissä Linnetiin tai ainakin tulossa samalle alukselle, Karnaikille, kuin Linnet ja tämän vastanaitu mies, Simon Doyle. Nuori pari on viettämässä kuherruskuukauttaan ylellisellä aluksella, mutta pian matka muuttuu painajaiseksi - Linnet löydetään murhattuna hytistään.
Hercule Poirot pääsee selvittämään tapausta yhdessä ystävänsä eversti Racen kanssa. Miehille valkenee pian, että epäiltyjen joukko on laaja ja värikäs. Mukana kun on sattumalta samaan laivaan eksynyt Linnetin holhooja Andrew Pennington, Linnetin rutiköyhä ystävätär, jonka entinen kihlattu Simon Doyle on, upporikas neiti Van Schuyler, jonka samettihuivi on kadonnut sekä italialainen arkeologi Signor Richetti, joka suuttui Linnetille kun tämä vahingossa avasi miehelle osoitetun sähkeen. Puhumattakaan kaikista muista matkustajista, jotka tuntuvat kätkevän salaisuuksia toisensa perään.
Ennen kuin Poirot suostuu paljastamaan syyllisen paljastuu mitä yllättävimpiä seikkoja risteilyyn osallistuvien motiiveista, uusia selvittämättömiä rikoksia sekä odottamattomia romansseja.
Pidin tästä huomattavasti paljon enemmän kuin edellisestä (Teetä kolmelle) lukemastani Christiestä. Nyt kieli on juuri sellaista, mitä olenkin tottunut Christieltä lukemaan - dialogi ei siis töki vaan soljuu yhtenä kokonaisuutena muun tekstin kanssa eteenpäin. Myöskin juonirakentelu on hyvää, kiitos suuren henkilögallerian. Valitettavasti vain kaveri ehti minulle paljastamaan tappajan ennen kuin olin päässyt kunnolla edes alkuun, joten oma lukukokemukseni hieman kärsi siitä. Silti, vaikka tiesinkin murhaajan, olin suurimman osan ajasta aivan pihalla ja ihmettelin, miten tämän asian jälkeen vielä SE voi olla syyllinen. Toki olihan minulla epäilykseni jo alussa, mutta ne olisivat takuulla lähteneet aivan väärille urille jos en ratkaisua olisi tienyt. Lukija pysyi jälleen otteessa viimeisille sivuille saakka ja vielä silloinkin sai yllättyä. Laatua siis jälleen kerran.
Mutta koska tämäkään teos ei kuitenkaan ollut täydellinen, täytyy siinäkin olla edes hieman negatiivisia puolia. Suurimpana sellaisena näen laajan henkilögallerian (vaikka se on samalla myös positiivinen asia). Liian monta ihmistä, liian nopeat esittelyt, liian paljon yhtymäkohtia Linnetin kanssa. Muutamaan otteeseen menin vallan sekaisin siitä, kuka on kukin, ja minun oli pakko palata alkusivuille tutkimaan esittelyjä. Tämä kieltämättä häiritsi hieman yhtenäistä lukukokemusta, koska en ole tottunut siihen, että joudun koko ajan palaamaan alkuun ja etsimään henkilötietoja. Mutta kuitenkin loppupeleissä tämä on vain pieni negatiivinen asia muuten hienossa teoksessa.
Arvosana: ****-
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1937, ensimmäisen kerran suomeksi 1940
Sivumäärä: 252
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn
Kuolema Niilillä on tuttua ja totuttua Agatha Christie-laatua: henkilögalleria on laaja, epäilyttäviä monia ja käänteet jälleen kerran, ainakin osittain, arvaamattomia. Tästä kirjasta on myös tehty useampi elokuvasovitus ollen yksi filmatuimmista Christie-teoksista. Kuolema Niilillä on myös yksi Christien kiehtovimmista ja kuuluisimmista jännitysromaaneista.
Kirja lähtee käyntiin esittelemällä päähenkilömme Linnet Ridgewayn - kauniin, nuoren miljoonaperijän. Pian pääsemme tutustumaan joukkoon muitakin henkilöitä, joista suurin osa on tavalla tai toisella kytköksissä Linnetiin tai ainakin tulossa samalle alukselle, Karnaikille, kuin Linnet ja tämän vastanaitu mies, Simon Doyle. Nuori pari on viettämässä kuherruskuukauttaan ylellisellä aluksella, mutta pian matka muuttuu painajaiseksi - Linnet löydetään murhattuna hytistään.
Hercule Poirot pääsee selvittämään tapausta yhdessä ystävänsä eversti Racen kanssa. Miehille valkenee pian, että epäiltyjen joukko on laaja ja värikäs. Mukana kun on sattumalta samaan laivaan eksynyt Linnetin holhooja Andrew Pennington, Linnetin rutiköyhä ystävätär, jonka entinen kihlattu Simon Doyle on, upporikas neiti Van Schuyler, jonka samettihuivi on kadonnut sekä italialainen arkeologi Signor Richetti, joka suuttui Linnetille kun tämä vahingossa avasi miehelle osoitetun sähkeen. Puhumattakaan kaikista muista matkustajista, jotka tuntuvat kätkevän salaisuuksia toisensa perään.
Ennen kuin Poirot suostuu paljastamaan syyllisen paljastuu mitä yllättävimpiä seikkoja risteilyyn osallistuvien motiiveista, uusia selvittämättömiä rikoksia sekä odottamattomia romansseja.
Pidin tästä huomattavasti paljon enemmän kuin edellisestä (Teetä kolmelle) lukemastani Christiestä. Nyt kieli on juuri sellaista, mitä olenkin tottunut Christieltä lukemaan - dialogi ei siis töki vaan soljuu yhtenä kokonaisuutena muun tekstin kanssa eteenpäin. Myöskin juonirakentelu on hyvää, kiitos suuren henkilögallerian. Valitettavasti vain kaveri ehti minulle paljastamaan tappajan ennen kuin olin päässyt kunnolla edes alkuun, joten oma lukukokemukseni hieman kärsi siitä. Silti, vaikka tiesinkin murhaajan, olin suurimman osan ajasta aivan pihalla ja ihmettelin, miten tämän asian jälkeen vielä SE voi olla syyllinen. Toki olihan minulla epäilykseni jo alussa, mutta ne olisivat takuulla lähteneet aivan väärille urille jos en ratkaisua olisi tienyt. Lukija pysyi jälleen otteessa viimeisille sivuille saakka ja vielä silloinkin sai yllättyä. Laatua siis jälleen kerran.
Mutta koska tämäkään teos ei kuitenkaan ollut täydellinen, täytyy siinäkin olla edes hieman negatiivisia puolia. Suurimpana sellaisena näen laajan henkilögallerian (vaikka se on samalla myös positiivinen asia). Liian monta ihmistä, liian nopeat esittelyt, liian paljon yhtymäkohtia Linnetin kanssa. Muutamaan otteeseen menin vallan sekaisin siitä, kuka on kukin, ja minun oli pakko palata alkusivuille tutkimaan esittelyjä. Tämä kieltämättä häiritsi hieman yhtenäistä lukukokemusta, koska en ole tottunut siihen, että joudun koko ajan palaamaan alkuun ja etsimään henkilötietoja. Mutta kuitenkin loppupeleissä tämä on vain pieni negatiivinen asia muuten hienossa teoksessa.
Arvosana: ****-
maanantai 17. tammikuuta 2011
5/100: Teetä kolmelle
Kirjan nimi: Teetä kolmelle (Sad Cypress)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1940 (vaikkakin omassa kirjassani seisookin vuosi 1933), suomennos 1985
Sivumäärä: 234
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn
Teetä kolmelle on erilaisempaa Agatha Christieta. Tai ainakin erilaisempaa siihen verrattuna, mitä olen häneltä aiemmin tottunut lukemaan. Kirjan rakenne ja varsinkin käytetty kieli kiinnittävät ensimmäisenä huomion - ne poikkeavat totutusta kaavasta ainakin omasta mielestäni huomattavan paljon. Tämä kirja on julkaistu vuosi ikuisen Christie-suosikkini, Kymmenen pientä neekeripoikaa, jälkeen ja ero kyseiseen teokseen on todellakin suuri. Voisi jopa luulla, että tässä lukee nyt aivan jonkun muun kirjailijan teosta.
Prologissa pääsemme tutustumaan Elinor Carlisleen, jota syytetään Mary Gerrardin sekä tätinsä, rouva Welmanin murhista. Ensimmäisessä osassa pääsemme tutustumaan tapahtumiin, jotka johtivat ensin rouva Welmanin ja sitten Mary Gerrardin kuolemiin. Toisen luvun alussa pääsemme vihdoin Herculet Poirotin mukaan kun lääkäri Peter Lord suostuttelee hänet tutkimaan tapausta. Lopulta kaikki kulminoituu kolmeen eri teoriaan, joiden jälkeen palaamme jälleen oikeudenistuntoon ja saamme tietää, onko Elinor oikeasti syyllinen.
Kirjaa värittää vahva Christie-ote. Juuri kun lukija luulee tajuavansa asioita huomaa, että eihän ne näin menekään. Joidenkin mielestä Christien vihjeet ovat niin selviä, että ratkaisevat murhaajat jo ennen kirjan puoliväliä, mutta minä taidan sitten olla sen verran typerämpi näissä asioissa, koska jälleen kerran Agatha sai tämän tytön pään pyörälle.
Alussa jo kritisoin kirjoitusasua, joka poikkesi tottumastani tyylistä. Heti ei ehkä uskoisi, että tämä on näinkin myöhäistä tuotosta, sillä dialogi ontuu pahemman kerran. Fraasit neiti sanoi ja herra lisäsi toistuvat lähes jokaisessa dialogikappaleessa ainakin kerran. Olen tottunut siihen, että Christie käyttää edes jonkin verran täytesanoja, mutta tässä niitä ei kyllä ollut havaittavissa. Kielen osalta siis hieman latistavakin lukukokemus ja se valitettavasti laskee lopullista arvosanaa. Positiiviselta puolelta; tämä on kuitenkin juonellisesti juuri sitä, mitä Agatha Christielta voi odottaa. Juonen laatu ei koskaan petä, vaikka kieli hieman tökkiikin.
Arvosana: ***-
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1940 (vaikkakin omassa kirjassani seisookin vuosi 1933), suomennos 1985
Sivumäärä: 234
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn
Teetä kolmelle on erilaisempaa Agatha Christieta. Tai ainakin erilaisempaa siihen verrattuna, mitä olen häneltä aiemmin tottunut lukemaan. Kirjan rakenne ja varsinkin käytetty kieli kiinnittävät ensimmäisenä huomion - ne poikkeavat totutusta kaavasta ainakin omasta mielestäni huomattavan paljon. Tämä kirja on julkaistu vuosi ikuisen Christie-suosikkini, Kymmenen pientä neekeripoikaa, jälkeen ja ero kyseiseen teokseen on todellakin suuri. Voisi jopa luulla, että tässä lukee nyt aivan jonkun muun kirjailijan teosta.
Prologissa pääsemme tutustumaan Elinor Carlisleen, jota syytetään Mary Gerrardin sekä tätinsä, rouva Welmanin murhista. Ensimmäisessä osassa pääsemme tutustumaan tapahtumiin, jotka johtivat ensin rouva Welmanin ja sitten Mary Gerrardin kuolemiin. Toisen luvun alussa pääsemme vihdoin Herculet Poirotin mukaan kun lääkäri Peter Lord suostuttelee hänet tutkimaan tapausta. Lopulta kaikki kulminoituu kolmeen eri teoriaan, joiden jälkeen palaamme jälleen oikeudenistuntoon ja saamme tietää, onko Elinor oikeasti syyllinen.
Kirjaa värittää vahva Christie-ote. Juuri kun lukija luulee tajuavansa asioita huomaa, että eihän ne näin menekään. Joidenkin mielestä Christien vihjeet ovat niin selviä, että ratkaisevat murhaajat jo ennen kirjan puoliväliä, mutta minä taidan sitten olla sen verran typerämpi näissä asioissa, koska jälleen kerran Agatha sai tämän tytön pään pyörälle.
Alussa jo kritisoin kirjoitusasua, joka poikkesi tottumastani tyylistä. Heti ei ehkä uskoisi, että tämä on näinkin myöhäistä tuotosta, sillä dialogi ontuu pahemman kerran. Fraasit neiti sanoi ja herra lisäsi toistuvat lähes jokaisessa dialogikappaleessa ainakin kerran. Olen tottunut siihen, että Christie käyttää edes jonkin verran täytesanoja, mutta tässä niitä ei kyllä ollut havaittavissa. Kielen osalta siis hieman latistavakin lukukokemus ja se valitettavasti laskee lopullista arvosanaa. Positiiviselta puolelta; tämä on kuitenkin juonellisesti juuri sitä, mitä Agatha Christielta voi odottaa. Juonen laatu ei koskaan petä, vaikka kieli hieman tökkiikin.
Arvosana: ***-
lauantai 15. tammikuuta 2011
Kirpputorikirjoja
Niin siinä sitten kävi, että en sortunut kirja-aleihin, mutta kirpputoriin kyllä. Mutta kun kolme kirjaa sai hintaan 3,50 euroa, niin eihän niitä hyllyynkään voinut jättää. Ja näin taas kartutin sitä lukemattomien kirjojen listaa, joka oli jo ilman näitä pitkä kuin nälkävuosi.
Nicky Cruzin Juokse poika juokse tarttui mukaan lähinnä mielenkiintoisen takakansitekstin vuoksi. "Kun on tämän kirjan lukenut ymmärtää hyvin miksi suuri osa Amerikan nuorisosta joutuu huumausaineiden käyttäjiksi." Kirja on "kappale meidän aikamme historiaa" ja siinä on "murhenäytelmän, väkivallan ja seikkailun aineksia." Myös Chuck Palahniukin Eloonjäänyt koukutti takakansitekstillään. Kirja tuntuu olevan sekoitus uskonlahkon mystiikkaa ja jännitystä, joka sopii minulle vallan mainiosti. Viimeisenä mukaan tarttui John Irvingin Neljäs käsi. Tämä kirja minulla on joskus ollutkin hyllyssä, mutta myin sen pois, koska se ei vain silloin loksahtanut. Muistelen kuitenkin, että Irving kirjoitti juuri sillä tavalla, joka koukuttaa minut tänä päivänä.
Mitä teiltä on tarttunut mukaan kirja-aleista/kirpputoirelta/kirjakaupoista viime aikoina?
IS:n sata kirjaa, jotka pitäisi lukea
Blogistani löytyvät jo BBC:n ja Keskisuomalaisen vastaavat listat. Mutta koska 200 kirjassa ei ole vielä haastetta tarpeeksi, niin lisäänpä tuon IS:n listan myös ja koetan lukea senkin vielä joskus.
1. Aapeli: Siunattu hulluus
2. Adams Douglas: Linnunradan käsikirja liftareille
3. Aho Juhani: Rautatie
4. Atwood Margaret: Sokea surmaaja
5. Austen Jane: Ylpeys ja ennakkoluulo
6. Auster Paul: Yksinäisyyden äärellä
7. Beauvoir Simone de: Toinen sukupuoli
8. Beecher-Stowe Harriet: Setä Tuomon tupa
9. Bellow Saul: Herzog
10. Bergman Ingmar: Kohtauksia eräästä avioliitosta
11. Bulgakov Mihail: Saatana saapuu Moskovaan
12. Camus Albert: Sivullinen
13. Canth Minna: Köyhää kansaa
14. Carpelan Bo: Axel
15. Dickens Charles: Oliver Twist
16. Donner Jörn: Isä ja poika
17. Dostojevski Fjodor: Rikos ja rangaistus
18. Dumas Alexandre: Monte Criston kreivi
19. Duras Marguerite: Rakastaja
20. Flaubert Gustave: Madame Bovary
21. Garcia Márquez Gabriel: Sadan vuoden yksinäisyys
22. Gogol Nikolai: Kuolleet sielut
23. Grass Günter: Peltirumpu
24. Haavikko Paavo: Puut, kaikki heidän vihreytensä
25. Hassinen Pirjo: Kuninkaanpuisto
26. Hemingway Ernest: Kenelle kellot soivat
27. Hietamies Laila: Valamon yksinäinen
28. Hotakainen Kari: Juoksuhaudantie
29. Huovinen Veikko: Havukka-ahon ajattelija
30. Huxley Aldous: Uljas uusi maailma
31. Hyry Antti: Kevättä ja syksyä
32. Hämäläinen Helvi: Säädyllinen murhenäytelmä
33. Härkönen Anna-Leena: Häräntappoase
34. Itkonen Juha: Kohti
35. Jalonen Olli: Isäksi ja tyttäreksi
36. Jansson Tove: Vaarallinen juhannus
37. Joenpelto Eeva: Vetää kaikista ovista
38. Joyce James: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta
39. Kafka Franz: Oikeusjuttu
40. Kalevala
42. Kianto Ilmari: Punainen viiva
43. Kihlman Christer: Kallis prinssi
44. Kilpi Eeva: Kesä ja keski-ikäinen nainen
45. Kivi Aleksis: Seitsemän veljestä
46. Krohn Leena: Tainaron
47. Lahiri Jhumpa: Tämä siunattu koti
48. Lander Leena: Käsky
49. Lehtonen Joel: Putkinotko
50. Lindgren Astrid: Peppi pitkätossu
51. Linna Väinö: Tuntematon sotilas
52. Linna Väinö: Täällä Pohjantähden alla
53. Lundán Reko ja Tina: Viikkoja, kuukausia
54. Majakovski Vladimir: Pilvi housuissa
55. Mann Thomas: Taikavuori
56. McEwan Ian: Sovitus
57. Meri Veijo: Manillaköysi
58. Meriluoto Aila: Lasimaalaus
59. Miller Arthur: Ajan uurteita
60. Miller Henry: Kravun kääntöpiiri
61. Milne A.A.: Nalle Puh
62. Montgomery L.M.: Annan nuoruusvuodet
63. Mukka Timo K.: Maa on syntinen laulu
64. Murakami Haruki: Kafka rannalla
65. Mäkelä Hannu: Mestari
66. Neruda Pablo: Andien mainingit
67. Oksanen Sofi: Puhdistus
68. Paasilinna Arto: Onnellinen mies
69. Paavolainen Olavi: Synkkä yksinpuhelu
70. Peltonen Juhani: Elmo
71. Proulx Annie: Lyhyt kantama
72. Pulkkinen Riikka: Raja
73. Päätalo Kalle: Nuoruuden savotat
74. Raittila Hannu: Canal Grande
75. Remes Ilkka: 6/12
76. Rowling J.K.: Harry Potter ja viisasten kivi
77. Rushdie Salman: Keskiyön lapset
78. Roth Philip: Amerikkalainen pastoraali
79. Saarikoski Pentti: Mitä tapahtuu todella?
80. Saisio Pirkko: Elämänmeno
81. Shakespeare William: Hamlet
82. Shields Carol: Kivipäiväkirjat
83. Salama Hannu: Minä, Olli ja Orvokki
84. Sartre Jean-Paul: Inho
85. Sillanpää F.E.: Nuorena nukkunut
86. Solzhenitsyn Aleksandr: Vankileirien saaristo
87. Steinbeck John: Hiiriä ja ihmisiä
88. Styron William: Sofien valinta
89. Swan Anni: Tottisalmen perillinen
90. Tervo Jari: Troikka
91. Tolkien J.R.R.: Taru sormusten herrasta
92. Tolstoi Leo: Anna Karenina
93. Turkka Jouko: Aiheita
94. Tuuri Antti: Pohjanmaa
95. Twain Mark: Huckleberry Finnin seikkailut
96. Utrio Kaari: Eevan tyttäret
97. Vartio Marja-Liisa: Hänen olivat linnut
98. Viita Lauri: Betonimylläri
99. Waltari Mika: Sinuhe egyptiläinen
100. Westö Kjell: Missä kuljimme kerran
(12/100)
keskiviikko 12. tammikuuta 2011
4/100: Sieppari ruispellossa
Kirjan nimi: Sieppari ruispellossa (The Catcher in the Rye)
Kirjoittaja: J.D. Salinger, suomentanut Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi: Keltainen kirjasto
Julkaisuvuosi: 1951, suomennos 2004
Sivumäärä: 289
Lukulistalle: Saatu joululahjaksi
Sieppari ruispellossa on niitä klassikoita, jotka vain ehdottomasti pitää jossakin vaiheessa lukea. Itse tartuin tähän teokseen siis vasta nyt, mutta niin sitä sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa - niin tämänkin teoksen kohdalla. Tämäkin klassikko (kuten aika moni klassikko yleensäkin) jakaa mielipiteitä, varsinkin kirjallisuusblogeissa. Lisäksi väitetään, että tämä nimenomainen teos on inspiroinut useampaakin aikamme murhamiestä. "Tullessaan pidätetyksi John Lennonin murhasta, Chapman väitti J.D. Salingerin kirjoittaman klassikon Sieppari ruispellossa ja sen päähenkilön, Holden Caulfieldin, inspiroineen häntä tekoonsa. Itse kirja pitää sisällään 26 lukua, 27. luku kuuluu ikuisesti Mark Chapmanille."
Kirjan alussa päähenkilö, Holden Caulfield toteaa seuraavasti: "Ajattelin vain kertoa kaikesta sekopäisestä mitä tapahtui viime joulun aikoihin, vähän ennen kuin minulta loppui kunto ja jouduin tänne huilaamaan." Tässä on lähtökohta koko kirjalle ja näitä tapahtumia puidaan seuraavan 25 luvun verran. Viimeinen luku on omistettu loppunäytökselle, joka tarjoaa lukijalle tunnon onnellisesta, tai jos ei onnellisesta niin edes hyvästä, lopusta.
Holden on 15-vuotias nuori, joka on erotettu jo neljättä kertaa koulusta. Holden lähtee viimeisimmästä koulustaan ensin riideltyään kämppiksensä kanssa ja jää viettämään aikaansa New Yorkiin. Mitään suurta tämän aikana ei tapahdu vaan Holden viettää tavallista nuoruuttaan; alkoholia, tupakkaa, tanssiklubeja, synttärirahojen tuhlausta taksiajeluilla, treffausta tyttöjen kanssa ja kotiväen pakoilua - paitsi että hänen on pakko tavata pikkusiskonsa Phoebe.
Kirjan minä-kertojana toimii Holden ja se onkin varsin toimiva ratkaisu. Kirjan aikana pääsemme kurkistamaan Holdenin lapsuuteen, opimme hänen perheestään (hänen isoveljensä on Hollywoodissa käsikirjoittajana ja hänen pikkuveljensä on kuollut leukemiaan ja pikkusisko Phoebe on vasta 10, mutta varsinainen pikkuaikuinen) sekä Holdenin ideologiasta. Käy selville, että Holden ei juurikaan pidä asioista; ei huutavista ihmisistä, ei henkilöistä jotka käyttävät ärsyttäviä sananparsia, ei elokuvista eikä musiikista, jos ne ovat liian hyviä. Vain lukemisesta ja äidinkielestä hän pitää. Välillä tuntuu kuin kiukutteleva Holden olisi 5-vuotias, välillä, silloin kun hän laittaa koko aivokapasiteettinsa likoon ja ajattelee, hän todellakin vaikuttaa ikäistään vanhemmalta.
Se, miksi moni murhaaja on pitänyt tätä kirjaa mukanaan, ajatellut tätä ehkä ohjenuoranaan, jää tosin hieman hämärän peittoon. Jo kirjan varhaisessa vaiheessa käy selville se, että Holden on kova uhoamaan ja soittamaan suutansa, mutta tosipaikan tullen hän ei olisi valmis tekemään pahaa edes kärpäselle. Holden luottaa sanan voimaan, koska tietää, että se on ainoa keino, jolla hän osaa vastustajaa satuttaa ja ärsyttää.
Tämä on Salingerin esikoisteos ja samalla se kuuluisin. Enkä kyllä yhtään ihmettele miksi. Pitkästä aikaa tätä lukiessa minut valtasi tunne, että tätä kirjaa ei voi laskea käsistä ennen kuin sen on lukenut kannesta kanteen. Miten voikaan kirja, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään, ja joka on enemmän kuvaus elämästä vajaan viikon ajalta, koukuttaa niin paljon? Salinger osaa kirjoittaa niin, että hän saa lukijansa otteeseensa heti ensimmäisistä lauseista alkaen. Hän sekoittaa ovelasti menneisyyttä ja nykyisyyttä samaan kappaleeseen, laittaen lukijan vaatimaan lisää tietoa. Ja tätä tietoa saa vain lukemalla eteenpäin. Vaikka kirjassa ei juuri juonta olekaan, pitää Salinger hyvin kaikki langat käsissään ja kuljettaa lukijan Holdenin johdolla tapahtumasta ja paikasta toiseen. Kaiken kaikkiaan äärimmäisen hyvä lukukokemus, jolla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kyseessä on klassikko.
Arvosana: *****
Kirjoittaja: J.D. Salinger, suomentanut Arto Schroderus
Kustantaja: Tammi: Keltainen kirjasto
Julkaisuvuosi: 1951, suomennos 2004
Sivumäärä: 289
Lukulistalle: Saatu joululahjaksi
Sieppari ruispellossa on niitä klassikoita, jotka vain ehdottomasti pitää jossakin vaiheessa lukea. Itse tartuin tähän teokseen siis vasta nyt, mutta niin sitä sanotaan, että hyvää kannattaa odottaa - niin tämänkin teoksen kohdalla. Tämäkin klassikko (kuten aika moni klassikko yleensäkin) jakaa mielipiteitä, varsinkin kirjallisuusblogeissa. Lisäksi väitetään, että tämä nimenomainen teos on inspiroinut useampaakin aikamme murhamiestä. "Tullessaan pidätetyksi John Lennonin murhasta, Chapman väitti J.D. Salingerin kirjoittaman klassikon Sieppari ruispellossa ja sen päähenkilön, Holden Caulfieldin, inspiroineen häntä tekoonsa. Itse kirja pitää sisällään 26 lukua, 27. luku kuuluu ikuisesti Mark Chapmanille."
Kirjan alussa päähenkilö, Holden Caulfield toteaa seuraavasti: "Ajattelin vain kertoa kaikesta sekopäisestä mitä tapahtui viime joulun aikoihin, vähän ennen kuin minulta loppui kunto ja jouduin tänne huilaamaan." Tässä on lähtökohta koko kirjalle ja näitä tapahtumia puidaan seuraavan 25 luvun verran. Viimeinen luku on omistettu loppunäytökselle, joka tarjoaa lukijalle tunnon onnellisesta, tai jos ei onnellisesta niin edes hyvästä, lopusta.
Holden on 15-vuotias nuori, joka on erotettu jo neljättä kertaa koulusta. Holden lähtee viimeisimmästä koulustaan ensin riideltyään kämppiksensä kanssa ja jää viettämään aikaansa New Yorkiin. Mitään suurta tämän aikana ei tapahdu vaan Holden viettää tavallista nuoruuttaan; alkoholia, tupakkaa, tanssiklubeja, synttärirahojen tuhlausta taksiajeluilla, treffausta tyttöjen kanssa ja kotiväen pakoilua - paitsi että hänen on pakko tavata pikkusiskonsa Phoebe.
Kirjan minä-kertojana toimii Holden ja se onkin varsin toimiva ratkaisu. Kirjan aikana pääsemme kurkistamaan Holdenin lapsuuteen, opimme hänen perheestään (hänen isoveljensä on Hollywoodissa käsikirjoittajana ja hänen pikkuveljensä on kuollut leukemiaan ja pikkusisko Phoebe on vasta 10, mutta varsinainen pikkuaikuinen) sekä Holdenin ideologiasta. Käy selville, että Holden ei juurikaan pidä asioista; ei huutavista ihmisistä, ei henkilöistä jotka käyttävät ärsyttäviä sananparsia, ei elokuvista eikä musiikista, jos ne ovat liian hyviä. Vain lukemisesta ja äidinkielestä hän pitää. Välillä tuntuu kuin kiukutteleva Holden olisi 5-vuotias, välillä, silloin kun hän laittaa koko aivokapasiteettinsa likoon ja ajattelee, hän todellakin vaikuttaa ikäistään vanhemmalta.
Se, miksi moni murhaaja on pitänyt tätä kirjaa mukanaan, ajatellut tätä ehkä ohjenuoranaan, jää tosin hieman hämärän peittoon. Jo kirjan varhaisessa vaiheessa käy selville se, että Holden on kova uhoamaan ja soittamaan suutansa, mutta tosipaikan tullen hän ei olisi valmis tekemään pahaa edes kärpäselle. Holden luottaa sanan voimaan, koska tietää, että se on ainoa keino, jolla hän osaa vastustajaa satuttaa ja ärsyttää.
Tämä on Salingerin esikoisteos ja samalla se kuuluisin. Enkä kyllä yhtään ihmettele miksi. Pitkästä aikaa tätä lukiessa minut valtasi tunne, että tätä kirjaa ei voi laskea käsistä ennen kuin sen on lukenut kannesta kanteen. Miten voikaan kirja, jossa ei oikeastaan tapahdu mitään, ja joka on enemmän kuvaus elämästä vajaan viikon ajalta, koukuttaa niin paljon? Salinger osaa kirjoittaa niin, että hän saa lukijansa otteeseensa heti ensimmäisistä lauseista alkaen. Hän sekoittaa ovelasti menneisyyttä ja nykyisyyttä samaan kappaleeseen, laittaen lukijan vaatimaan lisää tietoa. Ja tätä tietoa saa vain lukemalla eteenpäin. Vaikka kirjassa ei juuri juonta olekaan, pitää Salinger hyvin kaikki langat käsissään ja kuljettaa lukijan Holdenin johdolla tapahtumasta ja paikasta toiseen. Kaiken kaikkiaan äärimmäisen hyvä lukukokemus, jolla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, että kyseessä on klassikko.
Arvosana: *****
Kirjastovierailu
Kävinpä pitkästä aikaa Turun pääkirjastossa ihan lainaajan ominaisuudessa. Vihdoinkin, kun sain maksettua myöhästymismaksuni ja itseni pois lainauskiellosta. Tarkoituksenani oli vain lainata kehityspsykologian kirja perjantain tenttiä varten, mutta väkisinhän sitä eksyi myös kaunokirjallisuus puolelle ja pakkohan sitä oli pari teosta lainata: John Steinbeckin Ystävyyden talo, Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia sekä Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan.
Steinbeckiltä haluan lukea jotakin muutakin kuin Hiiriä ja ihmisiä ja Ystävyyden talo sattui olemaan juuri sopivasti palautettujen hyllyssä. Samassa hyllyssä oli myös Hustvedtin Amerikkalainen elegia, ja koska edellinen lukemani Hustvedt, Kaikki mitä rakastin, vakuutti minut täysin kirjailijan kyvyistä, ajattelin tämän olevan sopiva hetki tutustua myös hänen muihin teoksiinsa. Mihail Bulgakovin kirja löytyy Keskisuomalaisen 100 kirjaa-listalta, joten pakkohan sekin oli vielä mukaan ottaa. Ja koska kirja oli kielletty melkein kolmekymmentä vuotta Neuvostoliitossa on se vain sellainen opus, jota ei voi olla lukematta.
Steinbeckiltä haluan lukea jotakin muutakin kuin Hiiriä ja ihmisiä ja Ystävyyden talo sattui olemaan juuri sopivasti palautettujen hyllyssä. Samassa hyllyssä oli myös Hustvedtin Amerikkalainen elegia, ja koska edellinen lukemani Hustvedt, Kaikki mitä rakastin, vakuutti minut täysin kirjailijan kyvyistä, ajattelin tämän olevan sopiva hetki tutustua myös hänen muihin teoksiinsa. Mihail Bulgakovin kirja löytyy Keskisuomalaisen 100 kirjaa-listalta, joten pakkohan sekin oli vielä mukaan ottaa. Ja koska kirja oli kielletty melkein kolmekymmentä vuotta Neuvostoliitossa on se vain sellainen opus, jota ei voi olla lukematta.
sunnuntai 9. tammikuuta 2011
3/100: Ebola-Helsinki
Kirjan nimi: Ebola-Helsinki
Kirjoittaja: Taavi Soininvaara
Kustantaja: Tammi (pokkari)
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 288
Lukulistalle: Tilattu kirjakerhosta
Taavi Soininvaaran Ebola-Helsinki jatkaa edelleen lukemieni esikoisteosten sarjaa. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin genreltään hieman erilainen kirja kuin aiemmat esikoiset, nimittäin toimintadekkari höystettynä pienellä jännitysmomentilla.
Taavi Soininvaara on koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti, joten aihepiiri on hänelle varsin tuttu. Tämä näkyy etenkin eri organisaatioiden kuvailussa sekä näiden organisaatioiden toimintatavoista kertoessa. Lukijalle tulee sellainen tunne, että nämä asiat eivät ole keksittyjä - väritettyjä takuulla toki, mutta pienet liioittelut ovat sallittuja hyvän lukukokemuksen tuottamiseksi.
Kirja alkaa EELA:n nelostason laboratoriasta, jossa Arto Ratamo on juuri löytänyt vastalääkkeen apinoiden mukana tulleesseen ebolaan. Pian Ratamo saa kuitenkin huomata, että Ebola-Helsinki ja sen vasta-aine, sekä Ratamon ja tämän läheisten henki, on uhattuna. Takaa-ajo alkaa Helsingin Punavuoresta ja päättyy Lontooseen sekä eräälle helsinkiläiselle lumenkaatopaikalle. Tähän väliin mahtuu kasa agentteja erilaisista organisaatioista, useita läheltäpiti-tilanteita ja ripaus romantiikkaa. Aika meinaa loppua auttamattomasti kesken kun Ratamo ja muut tahot yrittävät metsästää ebolaviruksen ennen kuin on liian myöhäistä.
Soininvaaran teoksessa on paljon hyviä puolia. Esikoisteokseksi kirja ja sen juoni on varsin yhtenäinen ja tarina soljuu eteenpäin luontevasti. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, kuvailu kiintoisaa ja aihekin sellainen, jota ei ole liiaksi käytetty. (Ebolavirus ja sen käyttäminen mahdollisena bioaseena ja kaupaptavarana.) Kieli on hyvää, Soininvaara ei yritäkään leikitellä kauniilla lauserakenteilla tai vaikeilla virkkeillä, vaan tyytyy perinteiseen suomeen. Virkkeet eivät ole pitkiä, vaan lukija pysyy hyvin mukana, ymmärtäen koko ajan lukemaansa.
Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole täydellinen teos. Kirja on perinteinen jännitysdekkari; samanlaisella kaavalla kirjoitettuja kirjoja on vaikka kuinka. Mitään uutta tämä ei siis tarjonnut, lopun tapahtumatkin osasi arvata paljon ennen kuin kirja oli loppumaisillaan. Huomaa myös, että Soininvaara on ollut innokas tätä kirjoittaessaan, tästä tuloksena laaja ja osittain sekava henkilöstögalleria; mukaan on tungettu niin tavallista tutkijaa, SUPO, KGP kuin Suomen sotilastiedustelupalvelukin. Pienemmälläkin väkimäärällä tämä olisi ollut kelvollinen teos, nyt tuntui välillä siltä, että Soininvaara yritti lyödä ensimmäisessä kirjassaan vitoset pöytään. Ajatus oli toki kaunis, mutta yliyrittäminen valitettavasti paikoitellen näkyi.
Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin kirjan lukemisesta. Kirja on vallan mainiota luettavaa ja sopii myös tilanteeseen, jossa ei tarvitse liiaksi ajatella. Tällöin ainoana ongelmana on se, että henkilöistä joku saattaa mennä ohi, koska uusia tulee mukaan koko ajan. Ja perisuomalaiseen tapaan niin etu- kuin sukunimetkin ovat hyvin samankaltaisia, joten sekaantumisenvaara joissakin kohdin on suuri. En kuitenkaan ala tuomitsemaan Soininvaaraa yhden kirjan perusteella, vaan ajattelin lukaista myös muita miehen teoksia.
Arvosana: ***+
Kirjoittaja: Taavi Soininvaara
Kustantaja: Tammi (pokkari)
Julkaisuvuosi: 2000
Sivumäärä: 288
Lukulistalle: Tilattu kirjakerhosta
Taavi Soininvaaran Ebola-Helsinki jatkaa edelleen lukemieni esikoisteosten sarjaa. Tällä kertaa kyseessä oli kuitenkin genreltään hieman erilainen kirja kuin aiemmat esikoiset, nimittäin toimintadekkari höystettynä pienellä jännitysmomentilla.
Taavi Soininvaara on koulutukseltaan oikeustieteen kandidaatti, joten aihepiiri on hänelle varsin tuttu. Tämä näkyy etenkin eri organisaatioiden kuvailussa sekä näiden organisaatioiden toimintatavoista kertoessa. Lukijalle tulee sellainen tunne, että nämä asiat eivät ole keksittyjä - väritettyjä takuulla toki, mutta pienet liioittelut ovat sallittuja hyvän lukukokemuksen tuottamiseksi.
Kirja alkaa EELA:n nelostason laboratoriasta, jossa Arto Ratamo on juuri löytänyt vastalääkkeen apinoiden mukana tulleesseen ebolaan. Pian Ratamo saa kuitenkin huomata, että Ebola-Helsinki ja sen vasta-aine, sekä Ratamon ja tämän läheisten henki, on uhattuna. Takaa-ajo alkaa Helsingin Punavuoresta ja päättyy Lontooseen sekä eräälle helsinkiläiselle lumenkaatopaikalle. Tähän väliin mahtuu kasa agentteja erilaisista organisaatioista, useita läheltäpiti-tilanteita ja ripaus romantiikkaa. Aika meinaa loppua auttamattomasti kesken kun Ratamo ja muut tahot yrittävät metsästää ebolaviruksen ennen kuin on liian myöhäistä.
Soininvaaran teoksessa on paljon hyviä puolia. Esikoisteokseksi kirja ja sen juoni on varsin yhtenäinen ja tarina soljuu eteenpäin luontevasti. Henkilöhahmot ovat mielenkiintoisia, kuvailu kiintoisaa ja aihekin sellainen, jota ei ole liiaksi käytetty. (Ebolavirus ja sen käyttäminen mahdollisena bioaseena ja kaupaptavarana.) Kieli on hyvää, Soininvaara ei yritäkään leikitellä kauniilla lauserakenteilla tai vaikeilla virkkeillä, vaan tyytyy perinteiseen suomeen. Virkkeet eivät ole pitkiä, vaan lukija pysyy hyvin mukana, ymmärtäen koko ajan lukemaansa.
Valitettavasti tämä ei kuitenkaan ole täydellinen teos. Kirja on perinteinen jännitysdekkari; samanlaisella kaavalla kirjoitettuja kirjoja on vaikka kuinka. Mitään uutta tämä ei siis tarjonnut, lopun tapahtumatkin osasi arvata paljon ennen kuin kirja oli loppumaisillaan. Huomaa myös, että Soininvaara on ollut innokas tätä kirjoittaessaan, tästä tuloksena laaja ja osittain sekava henkilöstögalleria; mukaan on tungettu niin tavallista tutkijaa, SUPO, KGP kuin Suomen sotilastiedustelupalvelukin. Pienemmälläkin väkimäärällä tämä olisi ollut kelvollinen teos, nyt tuntui välillä siltä, että Soininvaara yritti lyödä ensimmäisessä kirjassaan vitoset pöytään. Ajatus oli toki kaunis, mutta yliyrittäminen valitettavasti paikoitellen näkyi.
Kaiken kaikkiaan nautin kuitenkin kirjan lukemisesta. Kirja on vallan mainiota luettavaa ja sopii myös tilanteeseen, jossa ei tarvitse liiaksi ajatella. Tällöin ainoana ongelmana on se, että henkilöistä joku saattaa mennä ohi, koska uusia tulee mukaan koko ajan. Ja perisuomalaiseen tapaan niin etu- kuin sukunimetkin ovat hyvin samankaltaisia, joten sekaantumisenvaara joissakin kohdin on suuri. En kuitenkaan ala tuomitsemaan Soininvaaraa yhden kirjan perusteella, vaan ajattelin lukaista myös muita miehen teoksia.
Arvosana: ***+
keskiviikko 5. tammikuuta 2011
2/100: Sonja O. kävi täällä
Kirjan nimi: Sonja O. kävi täällä
Kirjoittaja: Anja Kauranen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1981
Sivumäärä: 275
Lukulistalle: Kirpputorilta omaan kirjahyllyyn
Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä oli omalla aikakaudellaan hyvinkin kyseenalainen teos. Naisen kirjoittama teos, jossa käytettiin rivoa kieltä ja kuvattiin seksikohtauksia hyvinkin avoimesti oli jotakin sellaista, johon ei vielä 1980-luvun alkupuolella oltu totuttu. Osa kirjan viehättävyydestä takuulla piileekin siinä, että sen ajan tabuilla leikiteltiin estoitta.
Minuun teos ei kuitenkaan valitettavasti iskenyt. Kauranen käyttää omaan makuuni jo liian taiteellisia ja pitkiä lauseita, jotka laittavat pään pyörälle ja joiden vuoksi lukija hävittää teoksen punaisen langan. Vasta kirjan loppupuolella, kun mihinkään ei enää ole kiire, lauseiden rakennekin muuttuu selkeämmäksi ja lukija löytää edes muutaman langan, joihin tarttua. Lisäksi kirjan paatoksellisuus, liiallinen feminismi sekä murteiden sekamelska, sai ainakin oman lukukokemukseni tuntumaan epämukavalta.
Juonellisesti kirja on ovela, jopa kaunis. Sonja O. on slaavilaiset sukujuuret omaava nainen, tai tarinan alkaessa vasta tyttönen, joka etsii itseään maailmasta. Kirjallisuus on Sonjan elämä (ja kirjallisuusviitteitä löytyykin tästä teoksesta paljon.) Naisia ja miehiä, hyvin suorasukaisesti kuvailtua seksiä näiden kanssa, avoliitto ja abortti, irtosuhteita, hullujen huoneen suljettu osasto. Nämä kaikki Sonja joutuu käymään läpi ennen kuin löytää elämälleen tarkoituksen.
Nuoren naisen kasvukertomus epävarmasta teinitytöstä itsensä löytäneeksi naiseksi on upea, tai olisi, jos kirjoittaja olisi käyttänyt toisenlaista esiintuomistapaa. Voi olla, että toisella lukukerralla pitäisin tästä enemmän ja pysyisin mukana koko kirjan ajan. Moni pitää tästä teoksesta, sen vallankumouksellisuudesta ja maailmasta. Tälle kannattaa toki antaa mahdollisuus, mutta jos ei ole pitkien, pilkuttomien, lauseiden ystävä, saattaa tämä kirja vaatia kärsivällistä lukijaa.
Arvosana: **-
Kirjoittaja: Anja Kauranen
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1981
Sivumäärä: 275
Lukulistalle: Kirpputorilta omaan kirjahyllyyn
Anja Kaurasen (nyk. Snellman) esikoisromaani Sonja O. kävi täällä oli omalla aikakaudellaan hyvinkin kyseenalainen teos. Naisen kirjoittama teos, jossa käytettiin rivoa kieltä ja kuvattiin seksikohtauksia hyvinkin avoimesti oli jotakin sellaista, johon ei vielä 1980-luvun alkupuolella oltu totuttu. Osa kirjan viehättävyydestä takuulla piileekin siinä, että sen ajan tabuilla leikiteltiin estoitta.
Minuun teos ei kuitenkaan valitettavasti iskenyt. Kauranen käyttää omaan makuuni jo liian taiteellisia ja pitkiä lauseita, jotka laittavat pään pyörälle ja joiden vuoksi lukija hävittää teoksen punaisen langan. Vasta kirjan loppupuolella, kun mihinkään ei enää ole kiire, lauseiden rakennekin muuttuu selkeämmäksi ja lukija löytää edes muutaman langan, joihin tarttua. Lisäksi kirjan paatoksellisuus, liiallinen feminismi sekä murteiden sekamelska, sai ainakin oman lukukokemukseni tuntumaan epämukavalta.
Juonellisesti kirja on ovela, jopa kaunis. Sonja O. on slaavilaiset sukujuuret omaava nainen, tai tarinan alkaessa vasta tyttönen, joka etsii itseään maailmasta. Kirjallisuus on Sonjan elämä (ja kirjallisuusviitteitä löytyykin tästä teoksesta paljon.) Naisia ja miehiä, hyvin suorasukaisesti kuvailtua seksiä näiden kanssa, avoliitto ja abortti, irtosuhteita, hullujen huoneen suljettu osasto. Nämä kaikki Sonja joutuu käymään läpi ennen kuin löytää elämälleen tarkoituksen.
Nuoren naisen kasvukertomus epävarmasta teinitytöstä itsensä löytäneeksi naiseksi on upea, tai olisi, jos kirjoittaja olisi käyttänyt toisenlaista esiintuomistapaa. Voi olla, että toisella lukukerralla pitäisin tästä enemmän ja pysyisin mukana koko kirjan ajan. Moni pitää tästä teoksesta, sen vallankumouksellisuudesta ja maailmasta. Tälle kannattaa toki antaa mahdollisuus, mutta jos ei ole pitkien, pilkuttomien, lauseiden ystävä, saattaa tämä kirja vaatia kärsivällistä lukijaa.
Arvosana: **-
maanantai 3. tammikuuta 2011
1/100: Kirjavaras
Kirjan nimi: Kirjavaras (The Book Thief)
Kirjoittaja: Markus Zusak, suomentanut Pirkko Biström
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2005, suomennos 2008
Sivumäärä: 556
Lukulistalle: Kirjakerhon kautta omaan kirjahyllyyn
Lukulistalle: Kirjakerhon kautta omaan kirjahyllyyn
Markus Zusakin Kirjavaras sijoittuu natsi-Saksaan, vuosiin 1939-1943. Kertojana toimii, ehkä vähän yllättäen mutta sitäkin toimivammin, Kuolema. Kirjan keskeisimpänä henkilönä toimii Liesel Meminger sekä hänen kasvattivanhempansa, kotikatu Himmelstrasse sekä Lieselin paras ystävä Rudy, joka ihannoi Jesse Owensia. Jo ennen kuin kirja on päässyt kunnolla alkuun, on Liesel menettänyt sekä äitinsä että pikkuisen veljensä. Ennen lopullista huipentumaa kohtaamme vielä myös Maxin, juutalaisen, joka on piilotettu kellariin.
Liesel varastaa ensimmäisen kirjansa 9-vuotiaana, vaikka ei juurikaan osaa lukea. Pian lukemisesta (ja kirjojen varastamisesta ja omistamisesta) ja kirjoittamisesta tulee Lieselin elämän henkireikä. Samalla hän viettää jokseenkin iloisia lapsuusvuosia Himmelstrassella jalkapalloa pelaten, Hitlerjugendin kokouksissa ja Rudyn kanssa varastellessa. Sota vaikuttaa väkisin myös Lieselin elämään, mutta hyväsydäminen tyttö kyseenalaistaa nopeasti Hitlerin opetukset. Kirjojen avulla Liesel oppii sanojen mahdin ja löytää pakopaikan sodan keskellä - lukuhetket pommosuojassa tarjoavat suojaa niin Lieselille kuin Himmlstrassen muillekin asukeille.
Kirjan lopetuksesta saadaan esimakua jo 50 sivua ennen varsinaista lopetusta. Silti, vaikka tietää mitä tulemaan pitää, loppu tulee kovalla voimalla iskuna suoraan kasvoihin. Lopetus on raastava, tuhoontuomittu, mutta samalla myös lohduttava. 50 sivun aikana luulee valmistautuneensa, mutta kun kaikki iskee kasvoille sitä huomaa, että olikin väärässä.
Zusakilla on omintakeinen tyyli kirjoittaa ja tässä jos jossain se toimii. Pitkiä ja lyhyitä lauseita sekaisin samassa kappaleessa. Kirja kirjan sisässä. Kuoleman tekemiä listauksia selittämässä asioita. Tämä rakenne luo kirjaan iloisen ja huolettomankin ilmapiirin, vaikka Lieselin perheellä asiat eivät olekaan hyvin ja sota painaa kaikkia. Juonellisesti kirja voisi toki olla vahvempikin, mutta kerronta paikkaa hyvin joissakin kohdin heppoista juonta. Zusak on aiemmin kirjoittanut nuorten kirjoja, joten Kirjavaras onkin vakuuttava esikoinen aikuisdraaman parissa.
Kirjan vahvuuksia olivat ehdottomasti erilainen kerronta, kaikki pienet nyanssit jotka pitivät lukijan otteessaan, kirja kirjan sisässä-toteutus sekä lopetus, joka jätti ajattelemaan. Kieltämättä hyvä aloitus tämän vuoden kirjarupeamalle.
Arvosana: ****½
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)