Kirjan nimi: Esirippu - Poirotin viimeinen juttu (Curtain - Poirot's last case)
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1975, ensimmäisen kerran suomeksi 1976
Sivumäärä: 215
Lukulistalle: Kirpputorin kautta omaan kirjahyllyyn
Esirippu on nimensä mukaisesti viimeinen Poirotin seikkailu ja on julkaistu vain vuosi ennen Agatha Christien kuolemaa. Tosin niin neiti Marplen kuin tämä Hercule Poirotinkin viimeinen seikkailu oli kirjoitettu jo huomattavasti aiemmin valmiiksi ja säilötty varmaan talteen. Christie kirjoitti molemmat teokset jo toisen maailman sodan aikana.
Viimeinen Poirot sijoittuu sinne, mistä kaikki alkoi - englantilaiseen Styles Courtin majataloon. Mukana on myös Poirotin rakas ystävä Hastings, joka toimii poikkeuksellisesti kirjan minä-kertojana. Poirot houkuttelee Hastingsin paikalle ja pian tämä saa kuulla todellisen syyn Poirotin paikallaoloon: tämä sanoo tietävänsä talossa olevan murhaajan. Poirot kaiken lisäksi tietää, kuka kyseinen murhaaja on, mutta ei tiedä, kenet tämä aikoo murhata. Kertomatta Hastingsille murhaajan henkilöllisyyttä, pyytää Poirot tätä tarkkailemaan ympäristöään ja keksimään murhattavan. Poirot itse ei enää tähän pysty, koska istuu halvaantuneena pyörätuolissa ja kärsii vakavista sydänoireista.
Lopulta alkaa tapahtua ja Poirotin ohjauksessa Hastings yrittää saada langat yhdistettyä. Hyväuskoinen Hastings ei kuitenkaan halua ajatella pahaa kuin vihaamastaan Allertonista, joka tuntuu olevan liian kiinnostunut Hastingsin tyttärestä Judithista. Vaarantaako tämä sinisilmäisyys tutkimukset? Vasta epilogissa kaikki tapahtumat valkenevat Hastingsille, joka on oikeutetusti järkyttynyt kaikista käänteistä.
Kirja oli jotakin sellaista, jota en ole aiemmin Agathalta lukenut. Yllätyin siis positiivisesti. Kerrankin juoni kulki myös hitaasti (johtuikohan kenties hidastuneista ja vanhentuneista päähenkilöistä) ja lukijakin pystyi päättelemään asioita. Mutta jälleen kerran ainakin tämä lukija sai lopussa yllättyä. Henkilöitäkin oli tällä kerralla niin vähän, että lukija pysyi hyvin mukana. Lopulta pitää kiittää Christietä siitä, että hän päätti Hercule Poirotin uran tavalla, jonka luulisi tyydyttävän suurinta osaa lukijoista.
Arvosana: ****
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hercule Poirot. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Hercule Poirot. Näytä kaikki tekstit
lauantai 29. tammikuuta 2011
tiistai 25. tammikuuta 2011
7/100: Idän pikajunan arvoitus
Kirjan nimi: Idän pikajunan arvoitus (Murder on the Orient Express)
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1934 (jälleen itselläni väärä vuosi: 1937), ensimmäisen kerran suomeksi 1937
Sivumäärä: 217
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn
Idän pikajunan arvoituskin on Agatha Christien alkupään tuotantoa ja silti tässäkin on jo havaittavissa kaikki christiemaiset piirteet. Tapahtumia ja henkilöitä on jälleen paljon, mysteeri outo, ratkaisutahti nopeampi kuin aikoihin ja lopputulos sellainen, että sitä on lukijan lähes mahdoton päätellä. Jotenkin koen tässä vaiheessa, tällaisen Poirot-putken jälkeen, että on enää vaikea sanoa mitään näistä teoksista - pääasiallisesti kun ne yleensä kuitenkin samankaltaista kaavaa noudattavat. Mutta kokeillaan silti.
Tällä kertaa kirjan tapahtumat sijoittuvat idän pikajunaan, joka matkaa Calais-Pariisi-väliä, jääden jumiin lumihankeen jossakin päin Jugoslaviaa. Vuoden aikaan nähden vaunu on yllättävän täynnä ihmisiä, joka laittaakin heti Poirotin mietteliääksi. Lisää mietittävää Poirot saa, kun hankeen pysähtyneessa junassa tapahtuu murha. Herra Ratchett, joka on pyytänyt Poirotilta palvelusta, on tapettu kahdellatoista veitsen iskulla.
Johtolankoja on monia: kimonoon pukeutunut hahmo junan käytävällä murhan aikoihin, rikkoutunut kello, piippurassi, pala nenäliinasta, nappi ja poltettu kirje. Kaikki matkustajat vaikuttavat vilpittömän hämmästyneiltä ja kaikilla tuntuu olevan alibi. Silti Poirot on varma, että murhaaja on joku kyseisen vaunun matkustajista. Mutta kuka heistä?
Höpsähtänyt hyväsydäminen amerikkalainen isoäiti? Ruotsalainen lähestyskoulun emäntä? Suloinen italialainen kreivitär? Jäykkä englantilainen eversti? Kopea punatukkainen kotiopettajatar? Vanha venäläinen ruhtinatar tai tämän saksalainen seuraneiti? Onko mikään oikeasti sitä miltä näyttää?
Plussaa siitä, että tämä on juuri sitä, mitä Christielta voikin odottaa. Tapahtumia on paljon ja ne tempaavat lukijan väkisin mukaansa. Hahmoja on paljon, joka tällä kertaa ei kuitenkaan ole häiritsevää. Mutta sitten taas toisaalta; tässä edetään aivan liian nopeasti - ennen kuin päivä on ohi, on Hercule Poirot jo ratkaissut koko jutun. Ja tällä kertaa hän on päätynyt sellaiseen ratkaisuun, jota lukijan on ihan oikeasti vaikea keksiä - tällä kertaa vika ei ole vain minussa. Muutenkin lopetus oli hieman kaksijakoinen, edelleenkään en oikein tiedä, miten siihen pitäisi reagoida.
Arvosana: ***½
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1934 (jälleen itselläni väärä vuosi: 1937), ensimmäisen kerran suomeksi 1937
Sivumäärä: 217
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn
Idän pikajunan arvoituskin on Agatha Christien alkupään tuotantoa ja silti tässäkin on jo havaittavissa kaikki christiemaiset piirteet. Tapahtumia ja henkilöitä on jälleen paljon, mysteeri outo, ratkaisutahti nopeampi kuin aikoihin ja lopputulos sellainen, että sitä on lukijan lähes mahdoton päätellä. Jotenkin koen tässä vaiheessa, tällaisen Poirot-putken jälkeen, että on enää vaikea sanoa mitään näistä teoksista - pääasiallisesti kun ne yleensä kuitenkin samankaltaista kaavaa noudattavat. Mutta kokeillaan silti.
Tällä kertaa kirjan tapahtumat sijoittuvat idän pikajunaan, joka matkaa Calais-Pariisi-väliä, jääden jumiin lumihankeen jossakin päin Jugoslaviaa. Vuoden aikaan nähden vaunu on yllättävän täynnä ihmisiä, joka laittaakin heti Poirotin mietteliääksi. Lisää mietittävää Poirot saa, kun hankeen pysähtyneessa junassa tapahtuu murha. Herra Ratchett, joka on pyytänyt Poirotilta palvelusta, on tapettu kahdellatoista veitsen iskulla.
Johtolankoja on monia: kimonoon pukeutunut hahmo junan käytävällä murhan aikoihin, rikkoutunut kello, piippurassi, pala nenäliinasta, nappi ja poltettu kirje. Kaikki matkustajat vaikuttavat vilpittömän hämmästyneiltä ja kaikilla tuntuu olevan alibi. Silti Poirot on varma, että murhaaja on joku kyseisen vaunun matkustajista. Mutta kuka heistä?
Höpsähtänyt hyväsydäminen amerikkalainen isoäiti? Ruotsalainen lähestyskoulun emäntä? Suloinen italialainen kreivitär? Jäykkä englantilainen eversti? Kopea punatukkainen kotiopettajatar? Vanha venäläinen ruhtinatar tai tämän saksalainen seuraneiti? Onko mikään oikeasti sitä miltä näyttää?
Plussaa siitä, että tämä on juuri sitä, mitä Christielta voikin odottaa. Tapahtumia on paljon ja ne tempaavat lukijan väkisin mukaansa. Hahmoja on paljon, joka tällä kertaa ei kuitenkaan ole häiritsevää. Mutta sitten taas toisaalta; tässä edetään aivan liian nopeasti - ennen kuin päivä on ohi, on Hercule Poirot jo ratkaissut koko jutun. Ja tällä kertaa hän on päätynyt sellaiseen ratkaisuun, jota lukijan on ihan oikeasti vaikea keksiä - tällä kertaa vika ei ole vain minussa. Muutenkin lopetus oli hieman kaksijakoinen, edelleenkään en oikein tiedä, miten siihen pitäisi reagoida.
Arvosana: ***½
Tunnisteet:
100 kirjaa,
Agatha Christie,
brittiläinen,
dekkari,
Hercule Poirot,
lukemattomia kirjoja
lauantai 22. tammikuuta 2011
6/100: Kuolema Niilillä
Kirjan nimi: Kuolema Niilillä (Death on the Nile)
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1937, ensimmäisen kerran suomeksi 1940
Sivumäärä: 252
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn
Kuolema Niilillä on tuttua ja totuttua Agatha Christie-laatua: henkilögalleria on laaja, epäilyttäviä monia ja käänteet jälleen kerran, ainakin osittain, arvaamattomia. Tästä kirjasta on myös tehty useampi elokuvasovitus ollen yksi filmatuimmista Christie-teoksista. Kuolema Niilillä on myös yksi Christien kiehtovimmista ja kuuluisimmista jännitysromaaneista.
Kirja lähtee käyntiin esittelemällä päähenkilömme Linnet Ridgewayn - kauniin, nuoren miljoonaperijän. Pian pääsemme tutustumaan joukkoon muitakin henkilöitä, joista suurin osa on tavalla tai toisella kytköksissä Linnetiin tai ainakin tulossa samalle alukselle, Karnaikille, kuin Linnet ja tämän vastanaitu mies, Simon Doyle. Nuori pari on viettämässä kuherruskuukauttaan ylellisellä aluksella, mutta pian matka muuttuu painajaiseksi - Linnet löydetään murhattuna hytistään.
Hercule Poirot pääsee selvittämään tapausta yhdessä ystävänsä eversti Racen kanssa. Miehille valkenee pian, että epäiltyjen joukko on laaja ja värikäs. Mukana kun on sattumalta samaan laivaan eksynyt Linnetin holhooja Andrew Pennington, Linnetin rutiköyhä ystävätär, jonka entinen kihlattu Simon Doyle on, upporikas neiti Van Schuyler, jonka samettihuivi on kadonnut sekä italialainen arkeologi Signor Richetti, joka suuttui Linnetille kun tämä vahingossa avasi miehelle osoitetun sähkeen. Puhumattakaan kaikista muista matkustajista, jotka tuntuvat kätkevän salaisuuksia toisensa perään.
Ennen kuin Poirot suostuu paljastamaan syyllisen paljastuu mitä yllättävimpiä seikkoja risteilyyn osallistuvien motiiveista, uusia selvittämättömiä rikoksia sekä odottamattomia romansseja.
Pidin tästä huomattavasti paljon enemmän kuin edellisestä (Teetä kolmelle) lukemastani Christiestä. Nyt kieli on juuri sellaista, mitä olenkin tottunut Christieltä lukemaan - dialogi ei siis töki vaan soljuu yhtenä kokonaisuutena muun tekstin kanssa eteenpäin. Myöskin juonirakentelu on hyvää, kiitos suuren henkilögallerian. Valitettavasti vain kaveri ehti minulle paljastamaan tappajan ennen kuin olin päässyt kunnolla edes alkuun, joten oma lukukokemukseni hieman kärsi siitä. Silti, vaikka tiesinkin murhaajan, olin suurimman osan ajasta aivan pihalla ja ihmettelin, miten tämän asian jälkeen vielä SE voi olla syyllinen. Toki olihan minulla epäilykseni jo alussa, mutta ne olisivat takuulla lähteneet aivan väärille urille jos en ratkaisua olisi tienyt. Lukija pysyi jälleen otteessa viimeisille sivuille saakka ja vielä silloinkin sai yllättyä. Laatua siis jälleen kerran.
Mutta koska tämäkään teos ei kuitenkaan ollut täydellinen, täytyy siinäkin olla edes hieman negatiivisia puolia. Suurimpana sellaisena näen laajan henkilögallerian (vaikka se on samalla myös positiivinen asia). Liian monta ihmistä, liian nopeat esittelyt, liian paljon yhtymäkohtia Linnetin kanssa. Muutamaan otteeseen menin vallan sekaisin siitä, kuka on kukin, ja minun oli pakko palata alkusivuille tutkimaan esittelyjä. Tämä kieltämättä häiritsi hieman yhtenäistä lukukokemusta, koska en ole tottunut siihen, että joudun koko ajan palaamaan alkuun ja etsimään henkilötietoja. Mutta kuitenkin loppupeleissä tämä on vain pieni negatiivinen asia muuten hienossa teoksessa.
Arvosana: ****-
Kirjoittaja: Agatha Christie
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1937, ensimmäisen kerran suomeksi 1940
Sivumäärä: 252
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn
Kuolema Niilillä on tuttua ja totuttua Agatha Christie-laatua: henkilögalleria on laaja, epäilyttäviä monia ja käänteet jälleen kerran, ainakin osittain, arvaamattomia. Tästä kirjasta on myös tehty useampi elokuvasovitus ollen yksi filmatuimmista Christie-teoksista. Kuolema Niilillä on myös yksi Christien kiehtovimmista ja kuuluisimmista jännitysromaaneista.
Kirja lähtee käyntiin esittelemällä päähenkilömme Linnet Ridgewayn - kauniin, nuoren miljoonaperijän. Pian pääsemme tutustumaan joukkoon muitakin henkilöitä, joista suurin osa on tavalla tai toisella kytköksissä Linnetiin tai ainakin tulossa samalle alukselle, Karnaikille, kuin Linnet ja tämän vastanaitu mies, Simon Doyle. Nuori pari on viettämässä kuherruskuukauttaan ylellisellä aluksella, mutta pian matka muuttuu painajaiseksi - Linnet löydetään murhattuna hytistään.
Hercule Poirot pääsee selvittämään tapausta yhdessä ystävänsä eversti Racen kanssa. Miehille valkenee pian, että epäiltyjen joukko on laaja ja värikäs. Mukana kun on sattumalta samaan laivaan eksynyt Linnetin holhooja Andrew Pennington, Linnetin rutiköyhä ystävätär, jonka entinen kihlattu Simon Doyle on, upporikas neiti Van Schuyler, jonka samettihuivi on kadonnut sekä italialainen arkeologi Signor Richetti, joka suuttui Linnetille kun tämä vahingossa avasi miehelle osoitetun sähkeen. Puhumattakaan kaikista muista matkustajista, jotka tuntuvat kätkevän salaisuuksia toisensa perään.
Ennen kuin Poirot suostuu paljastamaan syyllisen paljastuu mitä yllättävimpiä seikkoja risteilyyn osallistuvien motiiveista, uusia selvittämättömiä rikoksia sekä odottamattomia romansseja.
Pidin tästä huomattavasti paljon enemmän kuin edellisestä (Teetä kolmelle) lukemastani Christiestä. Nyt kieli on juuri sellaista, mitä olenkin tottunut Christieltä lukemaan - dialogi ei siis töki vaan soljuu yhtenä kokonaisuutena muun tekstin kanssa eteenpäin. Myöskin juonirakentelu on hyvää, kiitos suuren henkilögallerian. Valitettavasti vain kaveri ehti minulle paljastamaan tappajan ennen kuin olin päässyt kunnolla edes alkuun, joten oma lukukokemukseni hieman kärsi siitä. Silti, vaikka tiesinkin murhaajan, olin suurimman osan ajasta aivan pihalla ja ihmettelin, miten tämän asian jälkeen vielä SE voi olla syyllinen. Toki olihan minulla epäilykseni jo alussa, mutta ne olisivat takuulla lähteneet aivan väärille urille jos en ratkaisua olisi tienyt. Lukija pysyi jälleen otteessa viimeisille sivuille saakka ja vielä silloinkin sai yllättyä. Laatua siis jälleen kerran.
Mutta koska tämäkään teos ei kuitenkaan ollut täydellinen, täytyy siinäkin olla edes hieman negatiivisia puolia. Suurimpana sellaisena näen laajan henkilögallerian (vaikka se on samalla myös positiivinen asia). Liian monta ihmistä, liian nopeat esittelyt, liian paljon yhtymäkohtia Linnetin kanssa. Muutamaan otteeseen menin vallan sekaisin siitä, kuka on kukin, ja minun oli pakko palata alkusivuille tutkimaan esittelyjä. Tämä kieltämättä häiritsi hieman yhtenäistä lukukokemusta, koska en ole tottunut siihen, että joudun koko ajan palaamaan alkuun ja etsimään henkilötietoja. Mutta kuitenkin loppupeleissä tämä on vain pieni negatiivinen asia muuten hienossa teoksessa.
Arvosana: ****-
Tunnisteet:
100 kirjaa,
Agatha Christie,
brittiläinen,
dekkari,
Hercule Poirot,
lukemattomia kirjoja
maanantai 17. tammikuuta 2011
5/100: Teetä kolmelle
Kirjan nimi: Teetä kolmelle (Sad Cypress)
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1940 (vaikkakin omassa kirjassani seisookin vuosi 1933), suomennos 1985
Sivumäärä: 234
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn
Teetä kolmelle on erilaisempaa Agatha Christieta. Tai ainakin erilaisempaa siihen verrattuna, mitä olen häneltä aiemmin tottunut lukemaan. Kirjan rakenne ja varsinkin käytetty kieli kiinnittävät ensimmäisenä huomion - ne poikkeavat totutusta kaavasta ainakin omasta mielestäni huomattavan paljon. Tämä kirja on julkaistu vuosi ikuisen Christie-suosikkini, Kymmenen pientä neekeripoikaa, jälkeen ja ero kyseiseen teokseen on todellakin suuri. Voisi jopa luulla, että tässä lukee nyt aivan jonkun muun kirjailijan teosta.
Prologissa pääsemme tutustumaan Elinor Carlisleen, jota syytetään Mary Gerrardin sekä tätinsä, rouva Welmanin murhista. Ensimmäisessä osassa pääsemme tutustumaan tapahtumiin, jotka johtivat ensin rouva Welmanin ja sitten Mary Gerrardin kuolemiin. Toisen luvun alussa pääsemme vihdoin Herculet Poirotin mukaan kun lääkäri Peter Lord suostuttelee hänet tutkimaan tapausta. Lopulta kaikki kulminoituu kolmeen eri teoriaan, joiden jälkeen palaamme jälleen oikeudenistuntoon ja saamme tietää, onko Elinor oikeasti syyllinen.
Kirjaa värittää vahva Christie-ote. Juuri kun lukija luulee tajuavansa asioita huomaa, että eihän ne näin menekään. Joidenkin mielestä Christien vihjeet ovat niin selviä, että ratkaisevat murhaajat jo ennen kirjan puoliväliä, mutta minä taidan sitten olla sen verran typerämpi näissä asioissa, koska jälleen kerran Agatha sai tämän tytön pään pyörälle.
Alussa jo kritisoin kirjoitusasua, joka poikkesi tottumastani tyylistä. Heti ei ehkä uskoisi, että tämä on näinkin myöhäistä tuotosta, sillä dialogi ontuu pahemman kerran. Fraasit neiti sanoi ja herra lisäsi toistuvat lähes jokaisessa dialogikappaleessa ainakin kerran. Olen tottunut siihen, että Christie käyttää edes jonkin verran täytesanoja, mutta tässä niitä ei kyllä ollut havaittavissa. Kielen osalta siis hieman latistavakin lukukokemus ja se valitettavasti laskee lopullista arvosanaa. Positiiviselta puolelta; tämä on kuitenkin juonellisesti juuri sitä, mitä Agatha Christielta voi odottaa. Juonen laatu ei koskaan petä, vaikka kieli hieman tökkiikin.
Arvosana: ***-
Kirjoittaja: Agatha Christie, suomentanut Anna-Liisa Laine
Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 1940 (vaikkakin omassa kirjassani seisookin vuosi 1933), suomennos 1985
Sivumäärä: 234
Lukulistalle: Kirpputorilta kirjahyllyyn
Teetä kolmelle on erilaisempaa Agatha Christieta. Tai ainakin erilaisempaa siihen verrattuna, mitä olen häneltä aiemmin tottunut lukemaan. Kirjan rakenne ja varsinkin käytetty kieli kiinnittävät ensimmäisenä huomion - ne poikkeavat totutusta kaavasta ainakin omasta mielestäni huomattavan paljon. Tämä kirja on julkaistu vuosi ikuisen Christie-suosikkini, Kymmenen pientä neekeripoikaa, jälkeen ja ero kyseiseen teokseen on todellakin suuri. Voisi jopa luulla, että tässä lukee nyt aivan jonkun muun kirjailijan teosta.
Prologissa pääsemme tutustumaan Elinor Carlisleen, jota syytetään Mary Gerrardin sekä tätinsä, rouva Welmanin murhista. Ensimmäisessä osassa pääsemme tutustumaan tapahtumiin, jotka johtivat ensin rouva Welmanin ja sitten Mary Gerrardin kuolemiin. Toisen luvun alussa pääsemme vihdoin Herculet Poirotin mukaan kun lääkäri Peter Lord suostuttelee hänet tutkimaan tapausta. Lopulta kaikki kulminoituu kolmeen eri teoriaan, joiden jälkeen palaamme jälleen oikeudenistuntoon ja saamme tietää, onko Elinor oikeasti syyllinen.
Kirjaa värittää vahva Christie-ote. Juuri kun lukija luulee tajuavansa asioita huomaa, että eihän ne näin menekään. Joidenkin mielestä Christien vihjeet ovat niin selviä, että ratkaisevat murhaajat jo ennen kirjan puoliväliä, mutta minä taidan sitten olla sen verran typerämpi näissä asioissa, koska jälleen kerran Agatha sai tämän tytön pään pyörälle.
Alussa jo kritisoin kirjoitusasua, joka poikkesi tottumastani tyylistä. Heti ei ehkä uskoisi, että tämä on näinkin myöhäistä tuotosta, sillä dialogi ontuu pahemman kerran. Fraasit neiti sanoi ja herra lisäsi toistuvat lähes jokaisessa dialogikappaleessa ainakin kerran. Olen tottunut siihen, että Christie käyttää edes jonkin verran täytesanoja, mutta tässä niitä ei kyllä ollut havaittavissa. Kielen osalta siis hieman latistavakin lukukokemus ja se valitettavasti laskee lopullista arvosanaa. Positiiviselta puolelta; tämä on kuitenkin juonellisesti juuri sitä, mitä Agatha Christielta voi odottaa. Juonen laatu ei koskaan petä, vaikka kieli hieman tökkiikin.
Arvosana: ***-
Tunnisteet:
100 kirjaa,
Agatha Christie,
brittiläinen,
dekkari,
Hercule Poirot,
lukemattomia kirjoja
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)



