Kirjoittaja: Albert Camus, suomentanut Kalle Salo
Kustantaja: Otava: Seven-pokkarit
Julkaisuvuosi: 1942, suomennos 2002
Sivumäärä: 160
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Albert Camus'n Sivullinen on niitä kirjoja, joka on saavuttanut jonkinlaisen klassikkomaineen ainakin kirjallisuuspiireissä. Sivullista on luonnehdittu absurdin elämän kulttikirjaksi, intensiiviseksi mestariteokseksi, eurooppalaisen kirjallisuuden ajattomaksi helmeksi sekä Camus'n eksistentialismin selkeäksi ja painokkaaksi manifestiksi. Lukijan odotukset ovat siis ehkä syystäkin normaalia korkeammalla.
Romaanin päähenkilönä on algerianranskalainen mies, Mersault, joka tuntuu omaksuneen jo syntyessään välinpitämättömän asenteen. Oli sitten kysymys kosinnasta tai äidin kuolemasta, Mersault on pohjimmaltaan sitä mieltä, että niin kuuluukin tapahtua, tahtomisellani ei niinkään ole väliä.
Tarina alkaa Mersault'n äidin kuolemasta. Ilmeettömänä hän matkustaa äitinsä vanhainkotiin, ei halua arkkua avatuksi ja istuu äitinsä arkun äärellä koko yön tupakoiden ja maitokahvia juoden. Aamulla hautajaissaattueessa Mersault ihmettelee hänelle outojen ihmisten surua. Hautajaisten jälkeen hän jatkaa omaa normaalia elämäänsä: syö, tapaa naisen ja naapureitansa, käy töissä ja tupakoi. Kunnes hän päätyy kavereidensa kanssa viettämään vapaapäivää meren rannalle ja tulee sattumalta murhanneeksi arabin. Tähän päättyy kirjan ensimmäinen osa.
Toinen osa keskittyy pääasiallisesti Mersault'n oikeudenkäyntiin ja vankila-aikaan. Kerronta on verrattain kiihkotonta ja lopputulemana onkin Mersault'n tuomio, joka langetetaan osittain hänen tunteettomuutensa vuoksi. Murha tuntuu olevan sivuseikka ja koko oikeussali keskittyy enemmän Mersault'n äidin kuoleman jälkeisiin aikoihin; miten poika häpäisi äitinsä muiston tupakoimalla vainajan vieressä ja rilluttelemalla tytön kanssa kuolemaa seuraavana päivänä.
Albert Camus sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1957 - osittain Sivullisen suomilla meriiteillä.
Täytyy sanoa, että minulle tämä teos oli jonkin luokan pettymys. Tuntuu, että Camus'a kiitellään joka paikassa ja tästä teoksesta ainakin nuoret aikoinaan syvästi inspiroituivat. Ja minä en löytänyt mitään sellaista maailmaa. Kirja ei ollut elämää mullistava, se ei tarjonnut mitään sellaista, jonka avulla muistaisin sen tulevaisuudessa. Se oli vain kirja muiden joukossa.
Toisaalta taas Camus osaa tuoda hyvin esiin eksistentialismisen ahdistuksen ja moraalityhjiön, ilmentymän, joka on yleinen toisen maailmansodan jälkeisille teoksille. Kieli on soljuvaa ja ainakin suomentaja on tuonut esiin mukavasti kielen eri nyansseja. Absurdi filosofia tuodaan hyvin esiin Mersault'n päänsisäisessä maailmassa. Välillä harmittavasti tosin tuntuu siltä, että se onkin ainoa asia, johon Camus on tässä romaanissa halunnut keskittyä - jättäen juonen huolimattomasti taustalle aiheuttaen paikoitellen juonen ohuuden. Ei tämä toki huono teos ollut, taisin vain valitettavasti odottaa tältä hieman liikoja.
Arvosana: ***-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti