Kirjoittaja: Bo Carpelan, ruotsinkielisestä käsikirjoituksesta suomentanut Cai Westerberg
Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 206
Lukulistalle: Kirjastosta lainaamalla
Luettuani viime vuonna Bo Carpelanin kuolemasta tajusin, että en ole koskaan lukenut häneltä yhtäkään teosta. Tähän ongelmaan tarjosi kuitenkin vastauksen Carpelanin postuumisti julkaistu teos Lehtiä syksyn arkistosta. Kirja on kerännyt lyhyessä ajassa paljon suosiota bloggaajien keskuudessa, eikä suotta. Teoksen luettuaan on helppo yhtyä ylistäjien kuoroon ja samalla ihailla sitä intensiteettiä ja taitoa, joka kirjailijalla on hallussaan vielä reilusti yli 80-vuotiaana.
Tämän runollisen teoksen kertojana toimii Tomas Skarfelt, eläkkeelle jäänyt tilastotieteilijä, joka on muuttanut syksyksi Uddaan - rakkaaseen kesäpaikkaansa kirjoittamaan muistelmiaan. Tomaksen elämää värittää myös väsynyt äiti sairaalassa; äiti, joka odottaa pääsevänsä pian kulkemaan tummaan metsään - paikkaan, johon hänen aviopuolisonsa on päässyt jo kauan sitten. Iloa yksinäisen Tomaksen ja kuolemaa odottavan äidin elämää tuo pikku-Slanten, tuo Uddassa asuva viisivuotias poika, joka lapsenilollaan ja vilipttömyydellään piristää synkkääkin päivää.
Carpelanin viimeiseksi jäänyt teos kuljettaa lukijaa Tomaksen mukana tämän syksyisissä päivissä; lapsuusmuistoissa, vanhuuden pohtimisessa, muistelmissa. Mitään yhtä suurta rakennetta teoksessa ei ole, se on ennemminkin ajatusten virtaa, sanoja sanojen perää, monia lyhyitä irtonaisia ajatuksia samassa kappaleessa, runollisesti ja huolellisesti kirjoitettuna. Lukija kohtaa saman ahdistuksen, joka kohtaa vanhenevaa Tomasta, lapsuuden kaipuun, kauniin syksyisen luonnon ja toiveen siitä, että tumma metsä olisi lähellä.
Kieli ja tunnelma ovat ne, jotka tekevät tästä kirjasta niin kauniin ja vetoavan, samalla lohdullisen ja ahdistavan. Jokainen rivi on tunnustus, kaipuu, toivomus. Jokainen sivu päättyessään on vain yksi lehti syksyn arkistossa. Paitsi kuvaus vanhenemisesta ja lähestyvästä kuolemasta, on se myös kuvaus luonnon valmistautumisesta talveen. Se on täynnä filosofisia kysymyksiä, joihin Tomas ei edes halua saada vastauksia elämänsä aikana.
Minä en ole koskaan pitänyt teoksista, jotka ovat paitsi filosofisia, myös täynänsä pilkkuja, irtonaisia lauseita ja lopulta eivät edes kerro mitään yhteneistä tarinaa. Tuokiokuvaukset sopivat mielestäni yksittäisiin novelleihin tai runoihin, mutta niitä ei tulisi viljellä kokonaisen kaunikirjallisen teoksen verran. Sen jälkeen kun painoin takakannen kiinni, istuin hetken paikoillani tietämättä mitä tehdä tai ajatella, makustellen sitä kaikkea mitä olin juuri lukenut. Jäin hautomaan kirjan tapahtumia pitkäksi aikaa, sillä vasta nyt, kolmantena päivänä lukemisesta, kykenen saamaan sanoja näytölle. Niin vahva lukukokemus tämä oli minulle - minulle, joka ei ole aiemmin antanut arvoa tällaiselle kirjallisuudelle. Ymmärrän hyvin, miksi tämä on ollut niin monelle lohdullinen teos, niin kauniisti se kuvaa lähestyvää kuolemaa; yhtä lehteä syksyn arkistossa.
Arvosana: ****½
